Monoteletinen riita. Kuudes yleinen kirkolliskokous
Konstantinopolissa (680).
Voi heitä, että he minusta luopuneet ovat! heidän täytyy
turmeltua; sillä he ovat minua vastaan rikkoneet. Hos. 7: 13.
Jo ennenkuin Arabialaiset uhkasivat Itä-Rooman lahonnutta
keisarikuntaa, ahdistivat sitä Bulgarialaiset, Avarilaiset ja
Persialaiset, ja sisällinen eripuraisuus, ääretön epäsiveellisyys,
kelvottomat hallitsijat -- kaikki todistaa, että Justinianus I:sen
tälle valtakunnalle hankkima maine oli ainaiseksi kuolemaan tuomittu.
Harvat keisarit koettivatkaan tätä mainetta millään tavoin suojella,
ja ne, joitten hallitus siihen suuntaan tähtäsi, olivat aivan
voimattomat keisarikunnan tulevaisuudelle pystyttämään kestäviä
tukeita. Yksi näitä oli _Heraklius_. Voitettuaan Persialaiset ja
pakotettuaan heidät luopumaan hyökkäyksistään Itä-Roomaa vastaan,
koetti tämä keisari auttaa hajoavaa valtakuntaa saattamalla itäisestä
kirkosta luopuneita lahkolaisia palajamaan sen yhteyteen. Nämä
hänen hankkeensa tarkoittivat etenkin Monofysiittejä (katso I osa),
joita löytyi hyvin paljon. Retkellään Persialaisia vastaan oli hän
tutustunut näihin ja arveli hyvinkin helpoksi tehtäväksi saada
heitä palajamaan kirkon yhteyteen. Hän arvosteli asiaa ainoastaan
valtioviisauden kannalta eikä muistanut, että ihmisten uskonnollinen
vakuutus siinäkin, missä se erehdyksien pimittämänä ei ole päässyt
totuuden valoon, on kallis aarre, josta eivät helposti luovu. Sitä
paitse olivat Monofysiitat kärsineet paljon, monen vainon vaiheissa
olivat he harjaantuneet yhä hellemmällä rakkaudella puolustamaan
itse niitä erehdyksiäkin, joiden varjot himmensivät heiltä totuuden
kirkkaan valon. Tätä heidän rakkauttansa, johon liittyi esi-isiltä
peritty, monen taistelun helteessä yltynyt uskonnollinen kiihko,
aikoo Heraklius saada taipumaan muutamilla pintapuolisilla,
valtioviisauden sepittämillä uskonopillisilla määräyksillä,
keisarillisella mahtisanallaan koettaa hän korjata turmeltuneen
kirkon rappiotilaa. Lyhytjärkinen tuuma, turha yritys!
Neuvoteltuaan piispa _Cyruksen_ kanssa, jonka hän korotti
Aleksandrian patriarkaksi, sekä Konstantinopolin patriarkan
_Sergiuksen_ kanssa, antoi Heraklius julistaa uuden välittävän
opinkaavan, jonka mukaan Kristuksella kyllä olisi kaksi luontoa,
vaan ainoastaan _yksi tahto_. Tätä oppia, joka on tunnettu
_monoteletismin_ nimellä, otti Roomankin piispa _Honorius_
kannattaaksensa. Kaikki oikeanskoiset, jotka pystyivät asiaa vähän
syvemmin arvostelemaan, huomasivat heti, ettei uusi opinsääntö ollut
kuin jo aikoja sitten vääriksi tuomittujen erehdyksien uudistamista.
Niin lausui esim. Jerusalemin patriarkka _Sofronius_: "missä kaksi
luontoa on, siinä täytyy myöskin olla kaksi tahtoa, jumalallinen
ja inhimillinen; joka toisin opettaa, hän sortuu Monofysiittain
harha-oppiin, joka ei myönnä Vapahtajalla olleen kuin yksi luonto".
Tuo vanha riita syttyi uudelleen, paljastaen mitä surkeimmalla
tavalla kirkon rappiotilaa. Eivät pysty tämän ajan paimenet jatkamaan
menneiden aikojen suurta uskonopillista rakennusta. Asettaaksensa
häiriötä julkaisi Heraklius erään Sergiuksen kirjoittaman opinkaavan
(638). Siinä suorastaan kiellettiin jokaista puhumastakaan Vapahtajan
kahdesta tahdosta. Kiihtymistään kiihtyi riita Herakliuksen kuoleman
jälkeen (641). _Johannes IV_, joka Honoriuksen kuoltua oli päässyt
Rooman paaviksi, vastusti ankarasti uutta harhaoppia, samoinkuin
hänen jälkeisensä _Teodorus_, joka v. 646 julisti Konstantinopolin
silloisen piispan _Paavalin_ pannaan, tämä kun oli puolustanut
monoteletismia. Hänen seuraajansa paavien istuimella Martinus I oli
vielä rohkeampi. Hän kutsui kokoon ensimmäisen _lateraanikokouksen_
[Lateraani oli eräs samannimisen perheen Roomassa oleva palatsi,
jonka Nero, surmattuaan sanotun suvun viimmeisen jäsenen, otti
omakseen. Konstantimis Suuren sanotaan lahjoittaneen sen Rooman
piispoille eli paaveille. Tässä rakennuksessa, jonka läheisyyteen
rakennettiin kirkko paaville, pidettiin nuo keski-ajan kuuluisat
lateraanikokoukset.] Roomaan v. 649. Se oppi, joka Kristuksen
molempien luontojen kera olettaa Hänellä olleen kaksi tahtoa,
jumalallinen ja inhimillinen, joista viimmemainittu aina alistuu
edellisen alle, julistettiin ainoaksi oikeaksi. Kaikki vastustajat
kirottiin samoinkuin kaksi keisari _Konstans II:sen_ monoteletismin
puolustukseksi julkaisemaa sääntöä. Rooman kohoava hengellinen valta
astuu taistelutantereelle vastustamaan Itä-Rooman mädännyttä voimaa,
sen keisarein varjovaltaa ja nöyrien hoviteologein pintapuolista
uskonoppia. On meistä kuin kuulisimme tuon vanhan Rooman, joka
jo aikoja sitten on luovuttanut maallisen valtansa barbaareille,
todistavan itäiselle keisarikunnalle ja sen kurjalle kirkolle: minun
valtani on vanhan maailman valloista ainoa, joka pysyy: te ette pysty
asemaanne puolustamaan!
Konstans toimitti lähettiläitä Roomaan. Niiden tehtävänä oli panna
Martinus kahleisin. Rooman papisto uhkasi väkivallalla puolustaa
paavia, vaan tämä vakuutti tuhannen kertaa kernaammin kärsivänsä mitä
hyvänsä, kuin suostuvansa verenvuodatuksiin. Hän vietiin nyt vankina
Nakson saarelle, missä hänen täytyi kärsiä mitä suurinta puutetta.
Nöyrästi hän tyytyi kohtaloonsa, luottaen siihen, että asia, jonka
puolesta hän taisteli, oli Herran. Ei ainoatakaan katkeraa sanaa
keisaria vastaan kuulu hänen huuliltansa, pyyntönsä on vain, että
hänen ystävänsä muistaisivat rukoilla hänen edestänsä. Kirkon suurten
marttyyrein uskoko tätä todistajaa kristityn urhoollisuuteen näin
kehottaa, vai paavikunnan tulevaan suuruuteenko, jonka enteitä tämä
taistelu kentiesi on, pyytää hän meitä silmämme luomaan? Menneiden
päivien suuret muistot eivät riitä tukemaan kenenkään uskoa koetusten
kovina päivinä -- paavikunta ei ole perustava valtaansa kärsimisiin
eikä kristilliseen nöyryyteen! Tämän Herran palvelijan voima
tulee ylhäältä -- Häneltä, jonka Henki kaikkina aikoina vaikuttaa
kristikunnassa, saattaen keski-ajankin pimeinä vuosina ainakin
muutamia harvoja todistamaan, että tämä kirkko kaiken turmeluksensa
uhallakin kuitenkin on Herran seurakunta. -- Vuoden kuluttua
tuotiin Martinus Konstantinopoliin. Vaikka hän oli hyvin sairas,
suljettiin hän vankilaan. Ei kukaan saanut käydä häntä tervehtimässä.
Tutkinto oli lyhyt. Martinus tuomittiin majesteetinrikkojana elävänä
rikkirevittäväksi. Tätä tuomioa ei kuitenkaan pantu toimeen. Sen
sijaan riistettiin Martinukselta vaatteet, hän pantiin koviin
kahleisiin ja suljettiin vankilaan, jossa ei ollut kuin suurimpia
pahantekijöitä. Näitä ja muita kovia kärsimisiä kristityn mielellä
kestettyään, karkoitettiin hän maanpakoon _Kersoniin_, missä hän
vihamiestensä väijymänä ja ystäviensä unhottamana vihdoin nälkään
kuoli Syyskuun 16 p. 655.
Yhtä kovan kohtalon alaiseksi joutui vanha abboti _Maximus_,
joka kaiken voimansa mukaan vastusti monoteletismin erehdyttäviä
väitteitä. Hänkin tuotiin kahleissa Konstantinopoliin, missä
mahtavat vallanpitäjät uhkauksilla koettivat pakottaa häntä
luopumaan mielipiteistään. Maximus oli lähes 80 vuoden ikäinen, hän
oli pyhittänyt pitkän elämänsä Herralle, miten hän nyt, kun hänen
pelastuksensa hetki ei enää ollut kaukana, taipuisi kieltämään
totuutta? Vanhus ajettiin maanpakoon Trakiaan, mistä hän kuitenkin
jonkun ajan kuluttua jälleen tuotiin Konstantinopoliin uudelleen
tutkittavaksi. Kun hän ei vieläkään taipunut hyväksymään hovipappein
uskontoa, piiskattiin hän julkisesti vitsoilla, jonka jälkeen
mestaaja riisti häneltä kielen ja löi poikki hänen oikean kätensä.
Sitten lähetettiin hän taas maanpakoon, jonka koetuksia hänen ei
kuitenkaan kanan enää tarvinnut kestää, hän kun pian pääsi muuttamaan
siihen iloon, joka kaikille niille tarjona on, jotka pysyvät
uskollisina loppuun asti.
Tällä tavoin ratkasi silloinen itäinen kirkko oppiriitoja, Mikä
kauhea kovasydämmisyys, paatumus! Kummastelisimmeko, että vanhurskas
Jumala juuri tähän aikaan sallii Arabialaisten sotajoukkojen
toimittaa tuota kauheata hävitystä sen onnettomissa maissa?
Martinuksen jälkeiset taipuivat muutamaksi vuodeksi hyväksymään
Konstantinopolin hovin laatimaa oppia, vaan ennen pitkää asettui
paavi _Adeodotus_ jälleen vastarintaan sitä vastaan, vieläpä
rikkoi kaiken yhteyden itäisen kirkon kanssa (677). Vasta keisari
Konstantinus _Pogonatuksen_ aikana solmittiin rauha jälleen v.
680. Silloin kokoontuivat valtakunnan papit Konstantinopoliin
_kuudenteen yleiseen kirkolliskokoukseen_, jonka keskustelut
päättyivät vasta seuraavana vuonna. Silloisen paavin _Agathoksen_
vaikutuksesta, jota kokouksessa edusti kaksi hänen lähettilästään,
laadittiin päätös Sofroniuksen, Martinuksen y.m. monoteletismin
vastustajain lausumain mielipiteiden mukaan. -- Tällä tavoin
saatiin kirkollinen yksimielisyys, jos kohta nimeksi vain, vielä
ajaksi säilymään. Ainoastaan _Libanonin_ vuorella tapaamme pienen
Monoteletiläis-yhdistyksen, joka sinne rakentaa luostarin. Tämän
luostarin ensimmäisenä abbotina oli _Maro_, jonka mukaan näitä
eriuskoisia nimitetään _Marolaisiksi_.
Kuudes yleinen kirkolliskokous on viimmeinen, jossa itäinen kirkko
vielä yrittää käsitellä noita syviä kysymyksiä, joita kehittämällä
se on toimittanut niin sanomattoman paljon hyvää kristikunnalle. Sen
voimat ovat nyt uupuneet, sammunut on sen tieteellinen harrastus,
ei se enää kelpaa jatkamaan esi-isien suurta työtä. Muutamia
vuosisatoja vielä, joiden vierivät vuodet luovat silmiemme eteen yhä
surkeampia todistuksia tämän kirkon kurjasta tilasta sitte kuoleman
äänettömyys! Se on Jumalan tuomio. Kauan, kauan sitä viivyttää Hänen
pitkämielisyytensä, joka suuri on, vaan ei se sitä lopullisesti
estää voi, kun ihmisten sydämmet, tämän maailman ruhtinaan pettäminä
paatumistaan paatuvat, eikä Herran kärsivällisyys, ei Hänen armonsa
eikä Hänen rangaistuksensa saa niitä parannukseen taivuttaa. Mikä
varoittava muistutus kaikille kristityille kansoille! "Jolle paljo
annettu on, siltä myös paljo vaaditaan", todistaa "Herra, joka ei
anna itseänsä pilkata."