Muhammed. Islamin tunnustajain hävitysretki kristikunnan maissa.
Sinun pitää menemän ylös ja tuleman suurella rajuilmalla, ja
sinun pitää oleman niinkuin pilvi, joka maan peittää; sinä ja
sinun joukkos, ja kansan paljous sinun kanssas. Hes. 38: 9.
Lounais-Aasiassa, tuossa jumalallisten ihmeiden ikivanhassa maassa,
oli kristinuskon valo maailmalle koittanut, siellä oli vanhan ajan
kirkko viettänyt juhlapäivänsä. Kirkkohistorian kalliimmat muistot
ovat kiinnitetyt näihin seutuihin -- eipä kummallista, ettei se
kernaasti tahdo niille jäähyväisiään lausua. Vielä keski-ajan
kynnykseltä luo se tarkkaavan silmänsä noihin kristinuskon emämaihin,
ikäänkuin etsien, milloin Herran Henki jälleen, niinkuin muinoin
noina jaloina aikoina, elähyttäen puhaltaisi sikäläiseen kuolleesen
kristikuntaan, vaikka hengellisen kuoleman kolkko yö jo kauan siellä
on toimittanut hävitystyötään ja Henki sieltä poistunut. Ei uskon
silmä siellä enää näe Herran töitä, ei erota korva totuuden Hengen
ääntä. On meistä kuin näkisimme suuren hautausmaan, jolla veltostunut
sukukunta ajattelemattomana liikkuu suurten isien haudoilla. Tähän
asti on Kaikkivaltiaan käsi suojellut tämän hautausmaan aitaa,
ei ole pakanamaailman kauhistus vielä päässyt sen muistopatsaita
hävittämään. Onko Hän yhä edelleen näitä suurten muistojen pyhiä
seutuja varjeleva? Kristikunnan itäistä rajaa likenee likenemistään
myrsky Arabian korpimaista, ja kirkkohistorian täytyy lehdillensä
piirtää kertomuksen Islamin hävitysretkestä itäisen kristikunnan
muistorikkaissa maissa.
Lounaisen eli n.s. _Onnellisen Arabian_ asukkaat harjoittivat jo
ikivanhoina aikoina laajaa karavaani- ja merikauppaa. Nämä kauppiaat
olivat taipuvaiset ylöllisyyteen ja hekumallisuuteen, jota vastoin
aavikon paimentolaiset olivat harjaantuneet yksinkertaiseen, vieläpä
ankaraankin elämään. Itämaalaisen hehkuva mielikuvitus liittyi
tässä kansassa hillitsemättömään verenhimoon, ryöstönhaluun ja
taistelukiihkoon. Arabialaisten uskonto oli alussa luonnonuskontoa
ja tähtienpalvelusta, vaan siihen oli aikojen kuluessa sekoitettu
juutalaisuudesta ja kristityistä harhaopeista saatuja aineksia.
Heidän merkillisin kansallistemppelinsä oli _Kaaba_ Mekassa, jonka
rakentajaksi eräs vanha tarina väittää Ismaelin. Tämä temppeli
oli arabialaisten hajalla olevien, usein keskenänsä riitaisten
kansallisheimojen yhdyssiteenä. Sinne he läheltä ja kaukaa vaelsivat,
tutustuen vähitellen näillä pyhiinvaelluksilla toisiinsa ja siten
valmistuen sille ajalle, jona he, kokoontuneina samojen lippujen
alle, toimittivat vanhurskaan Jumalan tuomion itäisen kristikunnan
mädänneissä oloissa.
V. 571 syntyi tämän kansan keskuudessa _Abul Kasem Muhammed_. Hänen
sukunsa velvollisuutena oli vartioida Kaaba temppelin ulkopuolisessa
muurissa olevaa kuuluisaa _"mustaa kiveä"_. Jos jo tämä seikka oli
omiansa luomaan Muhammedin rikkaan mielikuvituksen ja syvämietteisen
luonteen uskonnolliseen suuntaan, virkistyi tämä hänen taipumuksensa
ennen arvaamattomaan eloon karavaanimatkoilla vieraissa maissa.
Kristittyjen ja Juutalaisten yksijumalisen uskonnon rinnalla, johon
hän näillä retkillä sai luoda silmänsä, esiintyi hänen isänmaansa
pakanallinen uskonto hyvin kehnona, hänen kansansa tila aivan
alhaisena. Erottuaan meluavan maailman jokapäiväisistä oloista,
alkoi Muhammed miettiä, miten hän voisi tehdä kansansa onnelliseksi.
Juutalaisten Messias-toivosta ja Jesuksen lupauksesta lähettää
Lohduttajan loi Muhammedin rohkea, pakanuuden pimittämä mielikuvitus
tuon hurjan luulon, että hän, Muhammed se juuri oli, jota maailma
kaipasi. Mooseksen ja Kristuksen hän piti profeetoina, vaan itseänsä
sanoi hän Jumalan korkeimmaksi profeetaksi, väittäen _Gabriel_
enkeliltä saaneensa uusia, erinomaisia ilmoituksia.
Muhammedin opin pääpiirteet, joista kaksi vuotta hänen kuolemansa
jälkeen Arabialaisten pyhä, _Koran_ niminen kirja muodostettiin,
ovat seuraavat: _Allah on Jumala ja Muhammed hänen profeetansa_.
Tätä elämää seuraa toinen, jossa uskovaiset saavat "katsella Jumalan
kasvoja". Etenkin onnellisiksi pääsevät kaikki, jotka ovat kaatuneet
taistelussa Islamin voiton puolesta. Heitä odottaa paratiisi
täynnä aistillista iloa ja nautintoa. Jokaisen ihmisen kohtalo on
jumalallisessa päätöksessä muuttumattomasti edeltäpäin määrätty.
Säilyttäen ympärileikkauksen ja pyhiinvaellukset Mekkaan, määräsi
Muhammed paastoomiset, almujen antamiset, rukoukset, pesemiset
autuuden saavuttamisen välikappaleiksi. Monivaimoisuus on myönnetty,
vaan viinin juominen ja sianlihan syöminen ankarasti kielletyt.
-- Ei ainoassakaan paikassa koko Koranissa puhuta sanaakaan
mielenmuutoksesta. Kaikki säännöt koskevat vain ulkonaisia seikkoja,
koko uskonto on ventovieras synnin ja armon painavalle kysymykselle,
sen henki on alusta loppuun kokonaan pakanallista, jos kohta se onkin
päässyt kohoamaan yksijumaluuden aatteesen.
V. 610 alkoi Muhammed syntymäkaupungissaan Mekassa julistaa uutta
uskontoaan, joka on tunnettu nimellä Islam. Alussa ei kukaan uskonut
häntä, ja hänen täytyi paeta _Medinaan Heinäkuun 15 p. 622_. Vaan
tältä ajalta, josta Muhammedilaisten ajanlasku alkaa, saavutti hän
arvokkaalla, miellyttävällä käytöksellään ja kauniilla ulkomuodollaan
yhä enemmän ystäviä, kunnes hän ennen pitkää lukuisan ja innostuneen
sotajoukon päällikkönä marssi Mekkaa vastaan. Kaupunki pakotettiin
antautumaan (630), ja Muhammed pyhitti vanhan Kaaban Islamin
temppeliksi. Miekka toisessa kädessä, Koran toisessa taivutti
voittaja Arabian heimot kuuliaisuuteen. Hänen tavaton menestyksensä
sai heidät uskomaan, että hän todellakin oli Jumalan lähettämä,
ylönluonnollisen voiman tukema profeeta. -- Muhammed kuoli V. 632,
jättäen innostuttavan muistonsa ja nautintoja lupaavan uskontonsa
perinnöksi kansalleen. Hän haudattiin Medinassa, joka tästä syystä
tuli Arabialaisten toiseksi kuuluisaksi pyhiinvaelluspaikaksi.
Jo on hetki joutunut, jolloin Islamin sotajoukot tavattoman sotaonnen
yllyttäminä ja mitä hurjimman mielikuvituksen kiihottamina,
masennettuaan vanhojen uskonveljiensä kapinat, kuolemaa halveksien
astuvat Arabian rajojen yli valloittaaksensa maailmaa miekan terällä.
Asettuuko itäinen kristikunta vastarintaan tätä vihollista vastaan,
puolustaaksensa jalojen muistojen maita ja suurten esi-isien
hautoja hävityksen kauhistukselta. Ei, ei! Aavistaen äärettömän
syntivelkansa huokaelevat kristityt epätoivossa: "Jumala on meitä
vastaan": kaupunki toisensa perästä avaa porttinsa valloittajille.
Muhammedin jälkeiset, joita sanotaan _kaliifeiksi_, valloittivat
muutaman vuosikymmenen kuluessa _Syyrian, Palestinan, Egyptin,
Persian,_ ja ennenkuin seitsemäs vuosisata on kulunut umpeen, on koko
Pohjois-Afrika Gibraltarin salmeen asti laskettu Islamin raskaan
ikeen alle. Sortunut, kukistunut on näiden maiden kristillinen
kirkko. Sen jäsenet hylkäävät ennen pitkää nimeksikin Kristuksen,
suostuen tunnustaumaan Muhammedin oppiin. Ristin merkki, joka
näissä maissa niin kauan oli puhunut mykkää, vaan valtaavaa
kieltänsä Hänestä, joka on "tie, totuus ja elämä", poistetaan
kaikista paikoista, puolikuun tyhjä kuva anastaa sen aseman; itse
Jerusalemissa rakennetaan muhammedilainen moskea.
Jo ennen oli Herra siirtänyt kynttiläjalkansa pois näistä seuduista,
kun niiden asukkaat eivät enää vaeltaneet isiensä uskossa. Tämän
elävältä kuolleen sukupolven nimikristillisyys oli jo kauan
ennustanut perikatoa niille pyhille paikoillekin, missä nämä
kynttiläjalat ennen olivat seisoneet. Islamin hävitysretki tasoittaa
maahan itse tuon pyhän hautausmaan muistomerkitkin, jotka vielä
keskiajan alussa muistuttavat meitä Palestinan, Syyrian, Egyptin ja
Pohjois-Afrikan kirkon jaloista päivistä. -- Voi sitä kansaa, joka
ei uskollisesti säilytä eikä Herran pelvossa kartuta hurskasten
esi-isien sille jättämää perintöä! Se kypsymistään kypsyy Herran
tuomiolle; "katso, teidän huoneenne pitää teille jäämän kylmille."