I.

Muhammed. Islamin tunnustajain hävitysretki kristikunnan maissa.

Sinun pitää menemän ylös ja tuleman suurella rajuilmalla, ja

sinun pitää oleman niinkuin pilvi, joka maan peittää; sinä ja

sinun joukkos, ja kansan paljous sinun kanssas. Hes. 38: 9.

Lounais-Aasiassa, tuossa jumalallisten ihmeiden ikivanhassa maassa,

oli kristinuskon valo maailmalle koittanut, siellä oli vanhan ajan

kirkko viettänyt juhlapäivänsä. Kirkkohistorian kalliimmat muistot

ovat kiinnitetyt näihin seutuihin -- eipä kummallista, ettei se

kernaasti tahdo niille jäähyväisiään lausua. Vielä keski-ajan

kynnykseltä luo se tarkkaavan silmänsä noihin kristinuskon emämaihin,

ikäänkuin etsien, milloin Herran Henki jälleen, niinkuin muinoin

noina jaloina aikoina, elähyttäen puhaltaisi sikäläiseen kuolleesen

kristikuntaan, vaikka hengellisen kuoleman kolkko yö jo kauan siellä

on toimittanut hävitystyötään ja Henki sieltä poistunut. Ei uskon

silmä siellä enää näe Herran töitä, ei erota korva totuuden Hengen

ääntä. On meistä kuin näkisimme suuren hautausmaan, jolla veltostunut

sukukunta ajattelemattomana liikkuu suurten isien haudoilla. Tähän

asti on Kaikkivaltiaan käsi suojellut tämän hautausmaan aitaa,

ei ole pakanamaailman kauhistus vielä päässyt sen muistopatsaita

hävittämään. Onko Hän yhä edelleen näitä suurten muistojen pyhiä

seutuja varjeleva? Kristikunnan itäistä rajaa likenee likenemistään

myrsky Arabian korpimaista, ja kirkkohistorian täytyy lehdillensä

piirtää kertomuksen Islamin hävitysretkestä itäisen kristikunnan

muistorikkaissa maissa.

Lounaisen eli n.s. _Onnellisen Arabian_ asukkaat harjoittivat jo

ikivanhoina aikoina laajaa karavaani- ja merikauppaa. Nämä kauppiaat

olivat taipuvaiset ylöllisyyteen ja hekumallisuuteen, jota vastoin

aavikon paimentolaiset olivat harjaantuneet yksinkertaiseen, vieläpä

ankaraankin elämään. Itämaalaisen hehkuva mielikuvitus liittyi

tässä kansassa hillitsemättömään verenhimoon, ryöstönhaluun ja

taistelukiihkoon. Arabialaisten uskonto oli alussa luonnonuskontoa

ja tähtienpalvelusta, vaan siihen oli aikojen kuluessa sekoitettu

juutalaisuudesta ja kristityistä harhaopeista saatuja aineksia.

Heidän merkillisin kansallistemppelinsä oli _Kaaba_ Mekassa, jonka

rakentajaksi eräs vanha tarina väittää Ismaelin. Tämä temppeli

oli arabialaisten hajalla olevien, usein keskenänsä riitaisten

kansallisheimojen yhdyssiteenä. Sinne he läheltä ja kaukaa vaelsivat,

tutustuen vähitellen näillä pyhiinvaelluksilla toisiinsa ja siten

valmistuen sille ajalle, jona he, kokoontuneina samojen lippujen

alle, toimittivat vanhurskaan Jumalan tuomion itäisen kristikunnan

mädänneissä oloissa.

V. 571 syntyi tämän kansan keskuudessa _Abul Kasem Muhammed_. Hänen

sukunsa velvollisuutena oli vartioida Kaaba temppelin ulkopuolisessa

muurissa olevaa kuuluisaa _"mustaa kiveä"_. Jos jo tämä seikka oli

omiansa luomaan Muhammedin rikkaan mielikuvituksen ja syvämietteisen

luonteen uskonnolliseen suuntaan, virkistyi tämä hänen taipumuksensa

ennen arvaamattomaan eloon karavaanimatkoilla vieraissa maissa.

Kristittyjen ja Juutalaisten yksijumalisen uskonnon rinnalla, johon

hän näillä retkillä sai luoda silmänsä, esiintyi hänen isänmaansa

pakanallinen uskonto hyvin kehnona, hänen kansansa tila aivan

alhaisena. Erottuaan meluavan maailman jokapäiväisistä oloista,

alkoi Muhammed miettiä, miten hän voisi tehdä kansansa onnelliseksi.

Juutalaisten Messias-toivosta ja Jesuksen lupauksesta lähettää

Lohduttajan loi Muhammedin rohkea, pakanuuden pimittämä mielikuvitus

tuon hurjan luulon, että hän, Muhammed se juuri oli, jota maailma

kaipasi. Mooseksen ja Kristuksen hän piti profeetoina, vaan itseänsä

sanoi hän Jumalan korkeimmaksi profeetaksi, väittäen _Gabriel_

enkeliltä saaneensa uusia, erinomaisia ilmoituksia.

Muhammedin opin pääpiirteet, joista kaksi vuotta hänen kuolemansa

jälkeen Arabialaisten pyhä, _Koran_ niminen kirja muodostettiin,

ovat seuraavat: _Allah on Jumala ja Muhammed hänen profeetansa_.

Tätä elämää seuraa toinen, jossa uskovaiset saavat "katsella Jumalan

kasvoja". Etenkin onnellisiksi pääsevät kaikki, jotka ovat kaatuneet

taistelussa Islamin voiton puolesta. Heitä odottaa paratiisi

täynnä aistillista iloa ja nautintoa. Jokaisen ihmisen kohtalo on

jumalallisessa päätöksessä muuttumattomasti edeltäpäin määrätty.

Säilyttäen ympärileikkauksen ja pyhiinvaellukset Mekkaan, määräsi

Muhammed paastoomiset, almujen antamiset, rukoukset, pesemiset

autuuden saavuttamisen välikappaleiksi. Monivaimoisuus on myönnetty,

vaan viinin juominen ja sianlihan syöminen ankarasti kielletyt.

-- Ei ainoassakaan paikassa koko Koranissa puhuta sanaakaan

mielenmuutoksesta. Kaikki säännöt koskevat vain ulkonaisia seikkoja,

koko uskonto on ventovieras synnin ja armon painavalle kysymykselle,

sen henki on alusta loppuun kokonaan pakanallista, jos kohta se onkin

päässyt kohoamaan yksijumaluuden aatteesen.

V. 610 alkoi Muhammed syntymäkaupungissaan Mekassa julistaa uutta

uskontoaan, joka on tunnettu nimellä Islam. Alussa ei kukaan uskonut

häntä, ja hänen täytyi paeta _Medinaan Heinäkuun 15 p. 622_. Vaan

tältä ajalta, josta Muhammedilaisten ajanlasku alkaa, saavutti hän

arvokkaalla, miellyttävällä käytöksellään ja kauniilla ulkomuodollaan

yhä enemmän ystäviä, kunnes hän ennen pitkää lukuisan ja innostuneen

sotajoukon päällikkönä marssi Mekkaa vastaan. Kaupunki pakotettiin

antautumaan (630), ja Muhammed pyhitti vanhan Kaaban Islamin

temppeliksi. Miekka toisessa kädessä, Koran toisessa taivutti

voittaja Arabian heimot kuuliaisuuteen. Hänen tavaton menestyksensä

sai heidät uskomaan, että hän todellakin oli Jumalan lähettämä,

ylönluonnollisen voiman tukema profeeta. -- Muhammed kuoli V. 632,

jättäen innostuttavan muistonsa ja nautintoja lupaavan uskontonsa

perinnöksi kansalleen. Hän haudattiin Medinassa, joka tästä syystä

tuli Arabialaisten toiseksi kuuluisaksi pyhiinvaelluspaikaksi.

Jo on hetki joutunut, jolloin Islamin sotajoukot tavattoman sotaonnen

yllyttäminä ja mitä hurjimman mielikuvituksen kiihottamina,

masennettuaan vanhojen uskonveljiensä kapinat, kuolemaa halveksien

astuvat Arabian rajojen yli valloittaaksensa maailmaa miekan terällä.

Asettuuko itäinen kristikunta vastarintaan tätä vihollista vastaan,

puolustaaksensa jalojen muistojen maita ja suurten esi-isien

hautoja hävityksen kauhistukselta. Ei, ei! Aavistaen äärettömän

syntivelkansa huokaelevat kristityt epätoivossa: "Jumala on meitä

vastaan": kaupunki toisensa perästä avaa porttinsa valloittajille.

Muhammedin jälkeiset, joita sanotaan _kaliifeiksi_, valloittivat

muutaman vuosikymmenen kuluessa _Syyrian, Palestinan, Egyptin,

Persian,_ ja ennenkuin seitsemäs vuosisata on kulunut umpeen, on koko

Pohjois-Afrika Gibraltarin salmeen asti laskettu Islamin raskaan

ikeen alle. Sortunut, kukistunut on näiden maiden kristillinen

kirkko. Sen jäsenet hylkäävät ennen pitkää nimeksikin Kristuksen,

suostuen tunnustaumaan Muhammedin oppiin. Ristin merkki, joka

näissä maissa niin kauan oli puhunut mykkää, vaan valtaavaa

kieltänsä Hänestä, joka on "tie, totuus ja elämä", poistetaan

kaikista paikoista, puolikuun tyhjä kuva anastaa sen aseman; itse

Jerusalemissa rakennetaan muhammedilainen moskea.

Jo ennen oli Herra siirtänyt kynttiläjalkansa pois näistä seuduista,

kun niiden asukkaat eivät enää vaeltaneet isiensä uskossa. Tämän

elävältä kuolleen sukupolven nimikristillisyys oli jo kauan

ennustanut perikatoa niille pyhille paikoillekin, missä nämä

kynttiläjalat ennen olivat seisoneet. Islamin hävitysretki tasoittaa

maahan itse tuon pyhän hautausmaan muistomerkitkin, jotka vielä

keskiajan alussa muistuttavat meitä Palestinan, Syyrian, Egyptin ja

Pohjois-Afrikan kirkon jaloista päivistä. -- Voi sitä kansaa, joka

ei uskollisesti säilytä eikä Herran pelvossa kartuta hurskasten

esi-isien sille jättämää perintöä! Se kypsymistään kypsyy Herran

tuomiolle; "katso, teidän huoneenne pitää teille jäämän kylmille."

Kertomuksia kirkkohistorian alalta 2: Keski-aika · 第 9 / 68 题