— Hoo... oo... ooh... haukotteli hän levätessään harmaa huopa tiukasti
ympärilleen käärittynä vanhalla, haalistuneella leposohvalla pitkän,
pimeän hotellikäytävän päässä sijaitsevassa pienehkössä, jotenkin
reuhkanamaisesti sisustetussa huoneessa, jonka oven päällä oli kilpi ja
siinä numero 46. Huone oli lämmittämätön ja tavattoman kylmä, oli jo
marraskuu.
— Hoo... oo... ooh... Tiedätkös tämä kaupunki on hauska kaikessa
pikkumaisuudessaan. Kun on vieras ja osaa asettua yläpuolelle. Muuten
tietysti mahdoton. Mutta silloin täytyykin olla hyvä pukuvarasto...
Hän nauroi unisesti ja hykertäytyi väristen tiukemmin huovan sisään.
— Älä luule minun valittelevan paikkakuntaa. Sehän on niin tavallista,
se, ja joutavanpäiväistä. Kukin paikka on aina sellainen, miksi sen
itse itsellemme teemme. Ja minä kyllä luulen ymmärtäväni _sen_ asian.
Humpuuki menee yleisöön. Ja siksi se on välttämätöntä saadakseen muuten
edes jonkun verrankaan olla rauhassa. Tulee poseerata, mutta poseerata
hyvin. Niin ett'ei huomatakkaan. Hienoa, ylhäistä, noin...
Hän teki havainnollisen, joustavan kaaren kädellään.
— Ja kuitenkin tulee mieleen... hm... no jaa... uskotkos, pieni,
viaton, tyhmä ingenue menestyisi täällä mainiosti. Varsinkin jos olisi
"tyttökoulu-tiedot" takana ja ruumiissa tai puheessa tai käynnissä
pieni, somistava luonnonvika... ha... ha... haa... Niinkutsuttu
suloinen, _su-u-loi-nen_ ulkomuoto... Mutta tragedienne... _täällä_...
Harmaalta näyttää.
— Mitä pidät siitä? jatkoi hän, silmät puoliummessa tirkistellen suurta
valokuvaansa uunin kupeella, jossa oli paljon muitakin "suuruuksien"
valokuvia ja valkoinen silkkiviuhka täynnä näiden nimikirjoituksia.
— Minun suojeluspyhimyksiäni! Ymmärräthän? On tarkoitus vaikuttaa
pikkukaupunkilaisiin, jutteli hän avomielisen suorasti. Tuon valokuvani
aion minä muuten säilyttää ja lahjoittaa Kiinan keisarille, kun
parin vuoden perästä lähden maailmanturneelleni. Siinä on näet
vinot silmät ja senvuoksi vaikuttaa se _siellä_ varmaan erinomaisen
edukseen. Meidän alallamme oppii ottamaan kaikista tilaisuuksista
vaarin. Ja meidän maassamme. Kiinan keisari voi antaa siitä
vastalahjan minulle. Esimerkiksi pienet naisjalkineet, johon olisi
niin soma puristaa jalkansa. Ajatteles, kuinka hyvin se vaikuttaisi
minun kotikaupungissani... Minulle kumarrettaisiin varmaan kuin
mandariinille. Ja minun taiteenikin olisi jotain suuremmoista:
ulkomaillakin saanut tunnustusta, aina Kiinan hovissa asti, jossa
keisari j.n.e. Siten seisoisi sanomalehdissä. Kaupunkineuvosto pitäisi
minulle päivälliset raatihuoneella, ja —
Vieras oli ottanut valokuvan käteensä ja tarkasteli sitä. Sen
särkyneet, ristiriitaiset piirteet hiukan ärsyttivät häntä. Ja silmät
olivat tosiaankin vinot. Hän sanoikin senvuoksi vain tuon tavanmukaisen:
— Hyvä se on, ja — nätti...
— Niinhän sinä olet kuin taidearvostelu ruumiillistettuna,
huudahti välinpitämättömästi lepääjätär. Se on otettu "Juliana",
balkongikohtauksessa, kuten huomaat... Minusta on ruusunlehtien
pudottaminen Romeolle tuhatvertaa hienompi idea — siinä on jotain niin
utumaista, unelmallista — kuin antaa esim. harsonsa liukua alas hänen
pideltäväkseen. Se on jo konkreetisempaa, se. Vaikka kaikki riippuu
temperamentista...
Minä olen alusta asti näytellyt vain pääosia. Vaikka jos minä
sivuosassa esiintyisin, taikka vaikkapa vain stateeraamassa, niin...
niin tekisin minä siitäkin _pääosan_. Niin minä olen tehnytkin, lausui
hän ylpeästi ja nähtävästi koettaen vaikuttaa toiseen.
— Se voisi kuitenkin häiritä draaman kokonaisuutta. Taiteen ehjyys
siitä kärsisi, jos sinä voittaisitkin...
— Pyh, ei näyttelijättären auta sellaista katsoa. Tehköön kukin
puolestaan samoin.
— Mutta jos olisi joukossa hienoja taidesieluja, jotka eivät sitä voisi?
— Ha... haha... haa... sinä lapsi, sinä tyhmä... Sinä _ingenue!_ Ja
katkaisten kokonaan keskustelun ihan kuin olisi jo kaikki siitä asiasta
sanottu sanoi hän äkkiä käskevästi: anna minulle kirja... tuo tuolta...
Hänen äänensävynsä oli jo kumea, kuten Lady Macbeth'in pestessään verta
käsistään.
Sormellaan osoitti hän lattialla lojuvaa kirjakasaa:
— "Helgelannin sankarit", selitti hän tarkemmin.
Toinen löysikin heti kirjan. Se retkotti päällimmäisenä kirjakasassa,
aukinaisena ja risaisena. Hän sai sen.
Väsyneesti, tuskin raottaen silmäluomiaan, alkoi hän lukea vaipuen
pitkäksi aikaa mietteisiinsä. Ei muistanutkaan vierasta, tai
ei ainakaan ollut muistavinaan. Tämä ei kuitenkaan pahastunut,
tiesihän hän toisen tavat: kuinka mielellään hän tahtoikaan
_vaikuttaa_ ihmisiin. Hänessä oli yksityiselämässäkin aina jotain
teatterikuningatarta. Mutta kun siinä kaikessa oli varma määrä
alkuperäistä, leveätä ja naivia hyväntahtoisuutta, tuollaista:
"suottehan mun näin olla", ei se loukannut. Päinvastoin huvitti.
Pitkän aikaa kului näin.
Toinen kuuli vain, miten sohvalla lepääjä hetkisen perästä riisui
toisella jalallaan keltaisen, kullalla kirjaillun, väärennettyjen
turkkilaistavarain basaarista ostetun tohvelin jalastaan ja miten se
pehmeästi tipahti hänen varpaittensa nenästä sohvamatolle. Siinä se
lepäsi kuin kultakimpale risaisen kullankaivajan nahkalaukussa. Vähän
ajan perästä putosi toinenkin samalla tavoin.
Kohta ei kuulunut muuta kuin katkonaiset haukottelut silloin tällöin ja
kirjan lehtien kahina. Vieraskin akkunan luona korituolissa istuessaan
oli vaipunut mietteisiinsä tuijottaen kuivaneihin, keltaisiin ruusuihin
pöydällä. Niistä nousi omituinen tuoksu. Hieno ja kitkerä samalla. Ne
olivat "Rebekka West'in" ruusut...
Äkkiä kääntyi hän hämmästyneenä ympäri. Kaksi suurta, auennutta silmää
tuijotti häneen sohvalta.
— Kuule, tragediennellä pitäisi olla rautapiikkiset kengät...
Ihmeekseen näki vieras, että äskeinen haukotteleva ja uninen ilme oli
kuin poispyyhkäisty lepääjättären kasvoilta. Pingoittunut, tulinen ja
sielukas ilme liekehti niissä. Nähdessään toisen säikähdyksen, vetäysi
hänen pieni suunsa hienoon, tuskin huomattavaan ivahymyyn ja hän
kuiskasi käheästi, mutta selvästi, terävä iva sanoissaan:
— Oh, sinua lapsi... miksi eivät rautakengät sitten voisi olla sitä
unelmaisinta utua... _Sinun_ unelmaisinta unelmautuasi... _teidän_...
Lapsellista!
Hän alleviivasi pilkallisesti "sinun"- ja "teidän"-sanat. Ja näköjään
ihan kuin tykkänään unhoittaneena, mitä juuri oli päässyt sanomasta,
alkoi hän hitaasti, kokonaan jännittyneenä, kohottautua sohvalta ylös,
vartalo kuin ampumaan pingoitettuna kaarena, hitaasti, hitaasti...
arvokkaasti... juhlallisesti...
Kammostunut jännitys oli vieraassa noussut niin korkealle — vaikka
hän olikin kaikkeen tottunut tuon toisen puolelta — että se,
huippukohtaansa päästyään, alkoi laueta, hipaisemalla koomillisuutta
ikäänkuin kylkeen. Naurettavaa, ajatteli hän. Ja häntä milt'ei jo
naurattikin, kunnes samassa oli jo taas viehättyneenä mukana.
Sohvalla lepääjätär seisoi solakkana, korkeana ja sielukkaana kuin
marmoriin hakattu parhain veistoteos, keskellä lattiata — kylmän
kontistuttama vartalo oli kuin äkkiä sulanut ja kuumentunut — hiukan
teatraalisena tosin ryhdiltään, kuten Apollo oli Belvedere — toinen
käsi ojennettuna ulospäin ja toinen kohotettuna otsalle, sisäisten,
mitä synkinten intohimontuskan ilmeiden kuvastuessa kuin pronssiin
valettuina hänen kasvoiltaan. Vieras unhotti kaiken, koko raihnaisen
ympäristönkin, leposohvan, josta rautaiset vieterit törröttivät
niinien seasta esiin, harmaan, vaalistuneen hotellihuovan, joka
näyttelijättären liepeissä oli raahautunut sohvalta aina keskilattialle
asti, vanhan, himmenneen, marmoria osoittelevan lavoarin,
kirkuvasamettiset pöytäliinat, kaikki... Hänen edessään oli kappale
parhainta taidetta, mitä milloinkaan saa nähdä veistokuvakokoelmissa
tai näyttämön palkeilla. Ja hän iloitsi siitä, milt'ei hartaana. Tämä
ei enään ollut mitään naurettavaa, kaikki epäoleellinen oli karissut
pois... Tämä oli ihanaa... taidetta...
— "Hm, sulje kotka häkkiin, saat nähdä se pureksii puikkoja, olkoot
ne sitten joko raudasta tai kullasta" — — — "Siten imee häpeä itsensä
vereen, kuni käärmeen myrkky. Kunniallisissa sankarilapsissa on
toisenlaista malmia. Minä olen kuullut tarinan eräästä kuningattaresta,
joka neuloi koltin poikansa ihoon, eikä lapsi edes silmäänsä
räpäyttänyt" — — — "Hahahaa! Luulitko tarkoittavani totta? Mutta usko,
jos tahdot, minua ahdistaa välin kummallinen, kiusaava halu mokomiin
tekoihin; se lienee syntyperäistä" — —
Yht'äkkiä laukesi komea vartalo äkillisestä pinnoituksestaan,
kirja putosi hänen kädestään ja hän lysähti kädet kouristettuina,
tukahutetusti kirkaisten ja... hervottomana polkien jalkaa, ikään kuin
koettaen viimeisillä voimillaan vastustaa tyhjäksitekemistä, lattialle.
Punainen samettihame, joka äsken äkillisen tarmon ja mielikuvituksen
sytyttävässä, loisteliaassa ilmakehässä oli tuntunut kuin
liekehtivältä, hehkuvalta tulelta, kammottavalta, näytti nyt olevan
kuin sammumaisillaan oleva kekäle, ja vanha, haalistunut, lattialla
viruva hotellihuopa kuin tuhka, joka jo yritti levittäytyä sen ylle.
Huoneessa ei kotvaan aikaan vaihdettu sanaakaan. Toinen lepäsi
voimainponnistuksistaan ja vierasta taas kiihoittavasti ärsytti tämä
sieluntilojen kuvakokoelma, jonka näkijäksi omistaja oli hänet kutsunut
milt'ei ujostelemattoman julkeasti.
Yhtä väsyneenä ja velttona kuin äskenkin, lepäsi näyttelijätär jälleen
leposohvalla kylmästä hytisten. Hänen kasvonpiirteensä olivat nekin
kuin läjäänlysähtäneet ja iho tuhkanharmaa, siniseen vivahtava tai
paremmin mustanharmaaseen. Poskien ja nenän lomassa näkyivät syvät
urat ja silmät olivat vain vähän raollaan ja kiilto aivan sammunut.
Ainoastaan suu näkyi vielä pitävän ryhtiään. Se tuntui olevan heikosti
katkerassa väreessä.
— Tiedätkö, minä olen kuolemanväsynyt... kuului hetken perästä avutoin,
ikäänkuin vikisevä lapsen ääni leposohvalta.
Enempää ei puhuttu.
Mutta hetken perästä nousi hän taas äkkiä ylös sohvalta, levottomasti,
hapuilevasti, ikäänkuin polttaisi häntä jokin.
Kuin tiikeri alkoi hän pitkin askelin kävellä edestakaisin huoneessa,
kulmasta toiseen — tuskallisesti voihkien — epätasaisesti, vuoroin
voimakkaasti vuoroin ikäänkuin laahustaen.
Vihdoin pysähtyi hän aivan vieraan eteen, tyrkkäsi häntä jääkylmällä,
kangistuneella kädellään kyynillisesti rintaan ja silmiin tuijottaen
ahnaasti lausui:
— Minä tahtoisin elää, elää... Minä tulen hulluksi... muuten...
Ja kun ei toinen onnettomana tästä tunnustuksesta, mitään vastannut,
tarttui hän hermostuneesti hänen olkapäihinsä ja pusersi niitä:
— Etkö luule, että Duse on pervers?
— Mitä sinä tarkoitat? Pervers? Selitä. En tunne koko sanaa...
käsitettä vielä vähemmin.
— Haha... hahaa... Minä en muistanutkaan, että sinä olet lapsi!
Ingenue! Ja rakastat kirkasta. Ja puhdasta, puhdasta, puhdasta...
Tyhmyri!
Ääni oli mitä halveksivin.
Ja enempää selittelemättä jatkoi hän omia ajatuksiaan:
— Luuletko, että neiti von Heiden on pervers... Ja taiteilija Sall — —
— hm... Aristoteles oli pervers...
Minä, minä...
Toisen kiljaistessa kauhistuksesta naurahti hän riutuneesti, hiljaa,
lyhyeen:
— Olen tragedienne.