Kuuluisa Bellmanlaulaja — "Bellman'iksi" häntä yleisesti nimitettiinkin
— istui jalat ristissä allaan suurella tyynyllä, jonka päälliseen
oli ommeltu jättiläismoisia kultaperhosia, tilaisuuteen varta vasten
sisustetussa "patjahuoneessa" — pieni sivuhuone kaukana juhlasalista
— jonne orkesterin soittokin kuului vain kuin perhossurina ja jota
naamiaisväki ei vielä näin alussa ollut edes ehtinyt keksiä. Joten
rauhassa sai siellä olla. Hän imeskeli pitkävartista piippua, jonka
juuri oli puoleksi tunniksi vuokrannut tupakkakojua toimikunnan laskuun
pitävältä, maurilaisnaiseksi pukeutuneelta nuorelta rouvalta.
Savupilvet leyhyivät kuin utuiset, seinistä ja katosta riippuvat
hämähäkinverkot, yliympäri. Huone oli — kauttaaltaan siniseen,
pehmeään, yksiväriseen verhoon kääritty kun oli — kuin suuri, hiostava
pilvi, jonka liepeissä lenteli lukematon, sakea ryhmä kultaperhosia.
Lattia näet oli täynnä kaikenkaltaisia, nelikulmaisia, pitkämäisiä,
pyöreitä j.n.e., koruompeleisia tyynyjä, kultaperhosompeleisia.
Bellmanlaulaja kalpeine, syötyine pirunkasvoineen virnisteli
itseksensä hämärässä ja huvittelihe ajattelemalla olevansa herrajumala
pilven pieluksella ja katselevansa — vuoron perään paheksuvana ja
kehoittavana, tuomitsevana ja anteeksiantavana — maailmaa. Oikeastaan
oli hänen katseensa tällä haavaa kiintynyt vain yhteen ainoaan
pisteeseen avaruudessa, nimittäin neiti Heinrichs'iin, jonka kanssa
juuri oli kävellyt pitkin naamiaishuoneuston pimeitä, veistokuvia
täynnä olevia käytäviä. Häntä nauratti muistellessaan millä
mielihyvällä neiti Heinrichs, "Ulla", oli antanut nostaa itsensä — niin
painava ja kookas kuin olikin — suuren, marmorisen, lepäävän satyrin
syliin, millä intohimolla hän oli suudellut häntä, Bellmanlaulajaa,
alastoman Venus'en takapuolella, ja miten hän oli... niin... mutta
se oli tosiaankin soma historia. Äkkiä kuin salama oli hän vetäissyt
silkkisten, punaisten polvihousujensa taskuista — neiti Heinrichs oli
näet pukeutunut miesnarriksi — pienen Mignonsähkölampun, valaissut
sillä käytävän, hypännyt seisomaan Bakkuksen marmorijalustalle.
kiertänyt toisen käsivartensa viininjumalan kaulan ympäri ja toisella
kädellään teatraalisesti oikeassa hurjassa remuinnossa heiluttanut
juuri ravintolan puolelta hankkimaansa viinirypälekimppua. Totisesti,
nautinnollisempaa silmänräpäyskuvaelmaa saattoi tuskin ajatella. Ja
parempaa Bakkantinnaa ei paraskaan maalari olisi saattanut löytää
mallikseen. Samppanjahumala kiiluen silmistä, hiukan hoiperrellen —
tosin liian aikaista jo näin juhlan alkajaisiksi — ja lihavat kasvot
hiukan pöhöttyneinä, oli hän suudellut hartaasti vanhaa, likastunutta,
pörrötukkaista Bakkusta, joka viinin hurmauksessa polviinsa
pudottamaansa viittaa juuri toisella kädellään kokoili ylös.
Neiti Heinrichs'in asento oli tällöin ollut hyvin... hyvin — edullinen.
Väsyneesti eteensä tuijottaen mielikuvitteli kuuluisa Bellmanlaulaja
neiti Heinrichs'iä erilaisissa asennoissa olevana, ei niinkään
säädyllisyyttä vastaavissa, ja mietiskeli, millä tavoin hienot puitteet
säilyttäen osaisi parhaiten jutella hänelle sopimattomuuksia. Sillä
sellaisista neiti Heinrichs piti. Oikeastaan oli neiti Heinrichs
nero sillä alalla. Oikea sähähtelevä ja singahteleva sanannero, joka
osasi herättää kiivaita väittelyitä ja sai innokkaita puolustajia ja
inhosta säihkyviä vastustajia. Niin tyhmä pässinpää kuin hän muuten
olikin, koko vanhapiika, kulunut, ikikulunut, raihnainen näyttelijätär,
joka tuskin ramppivalossakaan enään sai elähtäneen naamafreskonsa
rappeutumista salatuksi...
— Hahaha... haa... kuului traagillinen, tuskaa teeskentelevä, kimakkain
narrinkulkusten säestämä nauru samassa ovelta, missä heti senjälkeen
näyttäytyi neiti Heinrichs'in lihava vartalo pyöreine, pullottavine
muotoineen, jotka miespuku vain sitä räikeämmin alleviivasi.
— Huhuhuu... huu... "Ulla, min Ulla"... kuului sisältä käheä laulu
kitaran säestämänä.
— Ohohohoo... kuului jälleen traagillinen, tuskaa teeskentelevä
vastaus, joka tarttui edelliseen kuin repliikki draamassa.
— Ahahahaa... jatkoi käheä ääni yhä kitaran säestämänä.
— Jatkakaa, herra "Bellman", jatkakaa... Tyhjennetään samalla koko
suomalainen onomatopoetillisuus...
— Krakrakra... kraa... rämisivät käheä ääni ja kitara kilpaa.
Narri juosta sipsutti ovelta patjalle, heittäytyi pitkäkseen
"Bellman'in" viereen, nosti toisen jalkansa ylös ja tarjosi sandaalinsa
kärkeä suudeltavaksi.
"Bellman" sylki:
— Prprprprrrr...
— Kiitoksia voimakkaista tunteistanne, herra "Bellman", huudahti neiti
Heinrichs ollen läkähtyä naurusta, vaikka ne ovatkin kovin vanhoja ja
tavallisia, sillä en ole enään vuosiin kyennyt herättämään muuta kuin
inhoa, joten olen siihen tottunut ja — kyllääntynyt... Meillä nähkääs,
eletään _vain_ moraalin kannalta, ei taiteen, ja moraali on nähtävästi
hyvin yksipuolista... Se ei tunne muuta tunnetta kuin inhon...
Herra "Bellman" suuteli jo isoavarvasta intohimoisesti.
Neiti Heinrichs sylki:
— Kuinka helposti myitte moraalinne!
— Ei, vaan minussa tapahtui sielullinen käänne teidän parannussaarnanne
johdosta.
— Siis olemme molemmat moraalittomia ja — langenneita. Oo... oo...
ooh...
Kuin yhdestä iskusta tarttuivat he toisiinsa, syleilivät rajusti
toisiaan ja aloittivat läähättävän neekeritanssin, jota käheä ääni,
kitara ja tuskaa teeskentelevä, traagillinen nauru säestivät.
Kunnes väsymyksestä vaipuivat takaisin patjalle.
— Minä rakastan sinua, minä rakastan sinua, läähätti "Bellman"
suudellen "Ullan" poskikittiä.
— Ja oi, kuinka minäkin sinua, kuiskasi narri itkuun tyrskähtäen
ja pyyhkien harsoisella silkkinenäliinallaan valtoinaan vuotavia,
ihomaalista verisiä kyyneleitään...
— Oi kuinka minä rakastan sinua, kuului käheä ääni taas. Mutta kitara
vaikeni.
— Ja minäkin, oi minäkin sinua... kuului traagillinen nyyhkytys ja
nauru yhtaikaa. Mutta teeskentely oli karissut pois.
Samassa pysähtyi ryhmä naamioittuja ovelle, muutamalla naisella
pieni sylikoira, jota samettinauhasta talutti, mukanaan. Koira alkoi
vimmatusti haukkua, repäisi nauhan irti taluttajansa kädestä ja
syöksähti päin rakastavain ryhmää.
"Bellman" hypähti ylös patjalta. Hän tunsi itsensä äkkiä aivan
raittiiksi. Säikähtäneenä ja hiukan häpeissään — että se sattui olemaan
juuri tuo pahamaineinen vanhapiika! — pakeni hän huoneesta. Eikä
hänellä ollut edes verhoavaa naamiota. Suuruudet käyvät tavallisesti
naamioimattomina. Niin oli hänkin vain tullut. Ja hännystakissa. Hiton
ikävä juttu.
Neiti Heinrichs purskahti uudelleen itkuun. Koira vei hänen
rakkautensa! Pieni sylikoira onneton. Samettinauha kaulassa. Koira!?
Kuinka voi maailma olla niin traagillista. Elämä.
Mutta "Bellman" oli äkeissään, kun ei ollut vielä ehtinyt sanoa äsken
miettimiään, kerrassaan herkullisia rivouksia. Vaikka eiköhän siinä
rakkaudentunnustuksessa ollutkin jo kylliksi?
Harmillista kuitenkin.