— Jenny, Jenny, Jenny—y—y—yy Ksksksksss... Kis... kis... mirri...
mirri... mirri...
Vahtimestari Leppäsen rouva huuteli kissaansa pihalla, jossa
kellarikerroksen portaiden edessä seisoi pienehkö käsikärrykuorma
tavaroita valmiiksi pakattuina laivarantaan viedä. Oli toukokuun
viime päivät ja vahtimestarin herrasväki oli maallemuuttohommissa.
Piti vietettämän kesä rouvan vanhempain torpassa järven toisella
rannalla, jonne oli vain puolentunnin laiva- ja jonkun minuutin
junamatka. Sinne on herran virkahommistaan huolimatta mukava pistäytyä
yöksi. Ja helposti voi käydä siellä vaikka päivällisenkin syömässä.
Kuukausilipusta saa aina alennusta, ei se sentään niin kalliiksi
tulisi. Ja kun ei kerran ole lapsiakaan, niin saattaahan sitä nyt
vähän leveämminkin elää. Sitäpaitsi on mies kaupungin omissa viroissa
ja kokolailla hyväpalkkainen. Katontervaaja oli ennen ollut... mutta
taitava... Moninaisissa herrain luottamustoimissa liikkui nyt ja
uskottu oli. Kaupungin omat herrat pitivät oikeana kätenään. Eikä se
paljon muualla joutanut istuskelemaankaan nykyään kuin lakituvassa...
tärkeissä asioissa... protokollia j.n.e....
— Mirri, mirri... mirriiii... huuteli rouva yhä. Missä lie mirri
piileksinyt, kun ei esille tullut.
— Jennyy... Voi, mikä Jenny-kultaseen nyt on mennyt, kun ei tule,
päivitteli rouva pihaa lakaisevalle talonmiehen vaimolle. Juna jo
varmaan jättää meidät. Mirri, mirri, mirri... Voi, voi sitä mirriä.
Mitähän se nyt niin on pelästynyt? Pahat lapset ovat taas peloitelleet.
Jossain kurkistelee, pieni raukka, eikä uskalla tulla. Voi, voi ne
lapset ovat niin pahoja... Aina se on tullut, kun pikkusenkin on
huutanut. Mirri-ii-i ... Jenny rakas, pieni, kulta Jenny, tule nyt...
Lähdetään jo maalle, tule... Lintuni, lintuni... lintuni-ii-iii...
Asian oikea laita oli kuitenkin niin, että koko talon väki tiesi ja
naureskeli akkunaverhojensa takana, kun rouva Leppänen aamusta iltaan
huuteli pihalla uppiniskaista lemmikkiään, joka varsinkin näin keväillä
tahtoi tehdä pitkiäkin matkoja ympäristöön, niin uskollisesti kun sitä
paimennettiinkin ja niin heikoksi ja veltostuneeksi elostelijaksi kun
se alinomaisen hemmottelun vuoksi oli käynytkin. Harvoin lellitelty
kissa suvaitsi vain niin ensi silmänräpäyksessä totella kutsua.
Varsinkin iltasin, maatapanon aikaan, kuului rouvan hentomielinen,
kimeä ja maklakoiva ääni, joka tällöin sai ikäänkuin lempeänloukatun
sävyn, kiiriskelevän hiljaa ja etsien pitkin talon nurkkia ja
porttipieliä. Mutta rouva oli sokea lemmikkinsä oikuille. Jenny oli
tottelevaisin ja parhaiten kasvatettu kissa auringon alla.
— Tietääköhän Jenny-parka... voi, voi, kyllä hän varmaan tietää, että
nyt aiotaan vangita hänet ja että rukka, saa olla kauan, koko pitkän
matkan, pimeässä korissa näkemättä Jumalan kaunista päivää. Mutta
minäpä panen kerma-astian ja pihvipaistin koriin, ettei Jennyn tule
siellä ikävä...
Niin puheli rouva Leppänen luottavaisena, pitäen kädessään suurta
kyökkikoria, johon aikoi Jennyn matkan ajaksi pistää.
Talonmiehen vaimo naurahti hyväntahtoisesti:
— Onko Jenny hukkunut?
— Voi, ettekö te ole nähnyt sitä? Minnekähän se on joutunut? Jenny,
Jenny, Jenny... Mirri, mirrii... Hoo... oi... Mirri... mirrii...
miirri... Katsokaas, kuinka viisas eläin se on, kun ei tule... Ei
tule, kun tietää kiinni kopattavan ja muualle vietävän... Eilen jo
hankittiin tässä lähtöä... Ei sitä luulisi montaa ihmistäkään noin
viisasta olevan... Voi Jenny, Jenny kulta, kun kiusaat minua, etkä
tule... Enhän minä raaskisikaan, mutta kun täytyy... huivin vielä sidon
tuohon ympärille, jott'ei se näe sieltä mitään... Ett'ei karkaa maalta,
nähkääs... Tulee vielä tänne kaupunkiin ja kuolee nälkään, ei meidän
isä sitä osaa ruokkia.
— Niin kai, niin kai... eipä suinkaan. Kyllä sillä kissalla on hyvät
päivät, mairitteli talonmiehen vaimo, joka joskus sai kahdeksalle
lapselleen rouvalta lihanpalasia, kun ei Jenny jaksanut kaikkia syödä
tai sattui olemaan ylensyömisestä tai hemmoittelemisesta ja makeisista
kipeä ja oli tullut ostetuksi liikaa lihanpuolta.
— Jenny onkin minun ainoa huvini.
— Niin, niin, kun ei ole lapsia. Toista se on meikäläisten.
— Jenny parka on vaan niin kivulloinen ja hermostunut. Sitävarten se on
niin laihakin, vaikka olen koettanut parastani. Ja alinomainen väsymys
sitä vaivaa... ihan silmät harmaina nousee välistä aamuisin vuoteeltaan
eikä jaksa edes haistaakkaan aamukermaansa...
— No jo minä olen monasti sanonut, että mikä se tuota Leppäsen Jennyä
vaivaa, kun tuossa nuo kulkukissatkin, joita meidän lapset tuppaavat
hyysäämään vaikka kuinka kieltäisi — eikö sitä ole meillä muutenkin
ruoanmenoja — ja hännästä vetelemään... niin ovat niin kookkaan ja
raavaan näköisiä, että... Ja Jenny pysyy niin heikkona...
— Ja minä kun en tiedä, mitä sille oikein tääräisin... Pelkään sen
monasti ihan kuolevan. Se on raukka, niin hentoa sorttia...
— Voi, voi, rouva kulta, eipä kuole siltä, joka toivoo. Minä
kyllä antaisin parikin mennä, lapsia nimittäin. Joutaisihan niitä
siitä. Mutta "ei se kuole, joka kiusalla elää." Terveitä ovat kuin
hongastukit. Tenavat!
— Jaa jaa niin se on... Jenny on minulle rakkaampi kuin oma lapsi...
rakkaampi kuin oma lapsi...
Rouva Leppäsen ääni värähti.
— Tässä kun toimittivat minulle yhden neidin asumaan. Sanoivat: ota
nyt, ota, kun ei teillä lapsiakaan ole... Ota nyt edes asuinkumppani
hauskuudeksesi... Ja minä hullu menin ja otin. Saivat houkutelluksi...
Mutta oikein minä sitä pelkäsin. Se vain tukkaansa käherteli kaiket
aamut ja laulaa lollotteli sellaisia maallisia lauluja, mitä lienevät
olleet, "tuoll' on mun kultani"... "tuomet on rannalla"... Kuka niitä
kaikkia muistaakaan, käskipä niitä mieleensä painaa... Liekö se ollut
edes oikea ihminenkään... Minä oikein ajattelin siitä jo, että...
Matkalla sen sanoivat olevan ja vähän rahoja sillä... Köyhä tyttö...
niin käskivät ottamaan... että tyttökin saa muka halvemman asunnon,
kun ne hotellit on niin kalliita... Mutta niinä kahtena yönä kun se
meillä oli, en minä itkemästä lakannut enkä valvomasta. Mieheni luuli
minun tulevan ihan hulluksi. Ja pois sen täytyi se käskeä. Jenny-parka
oli minun ainoa lohdutukseni, kun miehenikin oli myöhään illalla
virka-asioillaan. Minä nojasin päätäni sen puhtoseen turkkiin — niin
puhtonen kun se onkin, joka päivä minä sen paataan — ja itkin. Ja Jenny
hyrräsi. Jenny raukka... Sekin oli silloin ihan kuin murheellinen,
niinkuin olisi ymmärtänyt kaikki... Mutta sittenkös me leikiteltiin
yhdessä kun sain sen naisen pois. Isäkin oli sitten niin mielissään...
Oho... hoo jaa...
— Vai niin, hyvänen aika, puhui talonmiehen vaimo osaaottavasti.
— Niin... Enkä minä suinkaan niitä lapsiakaan tahtoisi. Täytyyhän ne
ottaa, kun kenen osalle sattuu... Mutta Herraa minä kiitän, ett'ei
itselläni ole... Sielläpä ovat taivaassa tallella ne, mitä ehk'en olisi
ollut minun osalleni luotuna... Semmoinen vaiva kuin niistä on ja
vaimoihminen vain itsensä runtelee rikki niiden tähden... Enkös minä
olekkin hyvin säilynyt teidänkin mielestänne?
— Niinhän rouva on kuin nuori tyttö.
— Niin ne kaikki sanovat. Minä stryykään ja stärkkään herrasväelle,
niinkuin Aallunska tietää. Kartiiniparista saa markan ja enemmänkin,
kummosetka ovatkin, ja niitä tekee moniaita päivässä, kun vain työtä
piisaa. Lapset olisivat vain tiellä ja haittana. Mutta Jenny kehrää
sillä aikaa vuoteessaan ja käy vain silloin tällöin maistelemassa
kermaansa. Ja ai, minkä näköinen sitä ihminen olisikaan, kun siinä
vielä olisi lapsia...
Voi, voi, täytyykö minun nyt telefuneerata miehelleni, ett'emme
pääsekään lähtemään ja että muutto täytyy lykätä kokonaan toiseen
päivään, kun sitä Jennyä ei kuulu... Minä hullu kun laskin sitä tänään
ollenkaan pihalle...
Kulta, rakas Jenny, tule nyt... Kesäasunnolle mennään... niin...
Jenny, Jennyy...