Puistonvartija oli tuonut kirkkopuiston suihkualtaaseen kolme, neljä
kalaa, kun ei kaupunki ollut halunnut kustantaa siihen "kultakaloja."
Jotakinhan siinä piti olla. Ahven, hauki, särki ja lahna. Useampaa
siinä tuskin oli. Lapsille niitä olikin aivan kylliksi jo tässäkin.
Ja kultakaloiksi nämäkin ristittiin, vartija kun oli kertonut, että
sellaisia niitä tällaisissa paikoissa oli tapana pitää. Sitäpaitsi,
tiesivät sen toiset, isommat lapset, pienistä kertomuskirjoistaankin.
Kuninkaitten ja suurten kaupunkien kukkaisissa yrttitarhoissa oli
suihkukaivoja täynnään kimaltelevia kultakaloja. Ihan luonnollisesti,
aivan itsestään alkoi mielikuvitus pitää näitäkin oikeina
"kultakaloina", kun ne suihkualtaassa nyt kerran olivat, eivätkä enää
järvessä.
Kaiken kesää siinä sitten altaan kivireunalla pelmuiltiin. Kovin
kuumina päivinä oli se varsin suloista jo senkin vuoksi, että alati
virtailevasta vedestä henkäili vilvoittavaa viileyttä ympäristöön. Ja
niin mainiosti sopi siinä kastellakkin viirottavien, hien takuttamien
suortuvain ympäröimää otsaa ja, miksi ei, vaikka tykkänään pistää
koko tomuinen pää poreilevaan veteen. Ei niitä kaloja tarvinnut
ollenkaan pelätä. Eivät ne purreet. Sen hauskempaa oli, jos särki tai
lahna sattui tupertamaan niskan yli, reunoilla päin pulikoidessaan.
Ja lopummalla kesää ne sen usein tekivätkin, kun alkoivat hiukan
kesyttyä, vaikka aluksi olivat niin sukkelan vauhkoja. Toisinaan
piilottautuivatkin näkyvistä oikein tuntimääriksi ryöpyn ja kivien
sekaan vesiruohoon. Silloin niitä uteliaina tirkisteltiin, peloteltiin
ja houkuteltiin. Vieläpä toiset, vallattomimmat, viskelivät kivillä
ja sohivat kepeilläkin. Milloin taas ihanassa sovussa paistateltiin
kylkiään auringossa, kalat altaan sisä- ja lapset ulkoreunalla,
milloin — muistaessa — ruokittiinkin sentään, annettiin isoja
kastematoja, joita oli etsitty pitkin puistonurmikoita. Valoisat
yöt olivat erinomaisia kastematojen pyyntiaikoja. Mutta pimeänkin
tultua kävi toimi erinomaisesti päinsä lyhdyn valossa. Nurmikot
olivat silloin pelkkää vilkahtelevaa lyhtyä. Pojat näyttivät itsekin
suurilta kiiltomadoilta, kun he selät koukussa, hiljaa vaaniskellen,
oikein ovelina kahlasivat iltakasteista ruohoa, pienet, jäntevät
kourat kylmäverisesti koppaamisvalmiista asennosta vähä väliä iskien
ruohontyviin, johon kastemato oli noussut iltailmaa henkäilemään.
Muutamilla, joilla tämä työ oli oikein ammattina, olivat peukalon ja
etusormen kynnetkin kovettuneet lujiksi kuin rauta.
Eräs sellainen ammattimies, Lauri nimeltään, pieni, kuudenvuotias
ressukka, huoleton, ärtyinen ja kiivasmielinen, kasvattamaton
katulapsi, yhtä valmis viheltelemään, tappelemaan ja puolustamaan
oikeuksiaan kuin itkemään, harmista ulvomaan tai villisti
iloitsemaankin, oli kalojen harras ihailija.
Tosin oli tämä ihailu toisinaan jotenkin kovakouraistakin, varsinkin
silloin kun puistonvartijan silmät välttyivät, mutta _hyvää_ hän
kaikessa tapauksessa sillä tarkoitti, vaikkakin huvipuoli usein
kallistui hänen puolelleen — kalojen kustannuksella. Yleisen
hempeämielisyyden ja ihannoimisinnon vastakohtana ei Laurin raitis
huvitus ollut niinkään vailla omaa somaa viehätystäänkään sentään.
Poika loikoili pitkät päivät altaan seutuvilla ja yöt kokoili
kastematoja. Monenlaisia temppuja niiden kanssa siinä harjoiteltiin.
— Hyi, sanoi nuori neiti ohikulkiessaan, minua oikein karmii nuo
tuollaiset. Ne harjoittavat eläinrääkkäystä.
— Niin, aina niiden vain pitää tehdä pahaa, lausui hänen seuralaisensa,
joku keski-ikäinen rouva, joka tuskin muuta osasi _vieraista_ lapsista
sanoakaan.
Mutta poika vain iloisena istui altaan pyöröllä, jalat vedessä,
ja vikitteli isolla varpaallaan haukea, kokoelman suurinta kalaa,
luokseen, kirkui ja pärski niin, jotta lyhyet housut ja paita olivat
aivan märkiä.
— Puriko se sua, huusivat toiset lapset aivan yltiöpäisinä riemusta.
— Ei se purru, nappas vain, huusi poika, saaden naurultaan tuskin
sanoja lausutuksi.
— Ei se purru, nappas vain, ei se purru, nappas vain, kertasivat
toiset, että ilma kajahteli. Runoilija lisäisi tähän: puiston
leukoijat, irikset, leijonankidat ja kaikki muut kukat ihmetellen
aukaisivat ujot luomensa kuullessaan lasten viattoman ilon.
Mutta toden totta — hauki teki kuin tekikin kuperkeikan vedessä,
purskutti pärskyvät pisarat sieraimistaan ilmaan ja oli tosiaankin
kuin riivaantunut sekin. Liekö sitten ollut lasten viattoman ilon
tartuttama, vai muutenko vain ilman aikojaan.
Mutta nyt kumartui parikymmentä päätä yhtäaikaa altaaseen, imivät
sieltä suun täyteen vettä ja porskuttivat samoin ilmaan. Mitä lie
sattunut siinä innossa tippoja toinen toisensa päällekin, kenties
tarkoituksellakin. Elävämpiä, riemusta säteilevämpiä suihkukaivoja
saattoi tuskin nähdä kuin olivat nämä pienet lurjukset, jokaisen iho
auringonpolttama kuin olisi se ollut pronssia.
— Voi, voi, millaisia ilkiönä, sylkevät toistensa päälle, sanoi muuan
vanha rouva ohikulkeissaan.
Mutta nauru ei lakannut kajahtelemasta. Jos se poliisin tai jonkun
hyvin juhlallisesti ohi astelevan herran tai rouvan paikalle
ilmestyessä, hiukan hiljenikin, jatkui se heti taas kahta äänekkäämmin.
Ilo oli nyt saavuttanut huippukohtansa. Oikein kiemurreltiin naurun
tuottamasta ponnistuksesta.
Ja haukikin teki juuri kuin yltyneenä vedessä taas pari mahtavaa mukkua.
Kesken kaikkea juoksi Lauri hakemaan läkkikannuaan, jossa oli yöllinen
kastematosaalis. Tällaiset hyvyyden puuskat — hän nimittäin aikoi
syöttää kaloja — olivat pojassa aina hyvin äkkinäisiä.
— Eiks ruokittas niitä kans? huusi hän mennessään toisille pikku
pojille. Mutta melkein kaikki olivat jo myyneet tavaransa — kahdesta
pennistä kappaleen — eikä heillä ollut niinmuodoin mitään enää antaa.
Tietysti se hiukan kiukuttikin. Huviahan siitä oli julmasti. Mutta
kun isä oli komentanut myymään ja äiti ottanut rahat. Mitä niillä
jo lie ostettukin... perunoita tai... imututti veijolle... tai sen
senlaista... hyh... Eikä ollut tullut koottua sitten enään lisää koko
matoja. Isäkin oli teljennyt lopuksi yötä sisään, ett'ei olisi ollut
niin helppo päästäkkään. Ja nukkua myöskin täytyi hiukan...
Katseltiin siis kun Lauri, joka jo oli palannut, alkoi ruokkimisen.
Yhtä hyvin niinkin.
Lauri otti mukaisin käsin kannustaan pari kastematoa, lennähytti ne
keskelle allasta ja alkoi hyvin hiljaa — houkutellakseen kaloja syömään
— viheltää sihistää. Kerrankin oli altaan ympärillä hiljaista. Vain
innokkaita neuvoja kuului silloin tällöin.
— Heit tänne...
— Ei kun tänne...
— Ei, kas, toolla, toolla...
— Höö, nyppäs pellootit ne...
Mutta kalat olivat juuri parahiksi menneet matkoihinsa, piiloutuneet
kiviin ja ruohoihin.
Samapa se Laurista. Hän viskasi kannustaan madon toisensa perästä
altaaseen. Tottapahan tulevat kun kerkiävät. Tuollaista hyvää
ruokaa. Hän piteli sormin kiinni keskeltä matoa ja katseli sitä
auringonpaisteessa. Sellainen heleänpunainen rihma... jonka olisi
voinut vaikka suuhunsa pistää... Niin hiivatin somakin...
Altaalle tuli taas muuan vanhahko opettajatar. Lauri jäi häntä suu
auki katselemaan unohtaen kokonaan ruokinnan. Matokin sattui jäämään
hätäpäissä käteen, joka tosin kaikella huolellisuudella piiloitettiin
taskuun.
Opettajatar kysyi allasta osoittaen:
— Mitä siellä on?
— Kaloja, selittivät lapset.
— Ah, olisipa erittäin opettavaista nähdä niitä.
— Ne on piilossa ny, uskalsi joku lapsista.
— Voi, miten somaa olisi kun ne nyt tulisivat esiin. Tekin lapset,
katselkaa nyt tarkkaan kun on tilaisuus, miten kalat elävät, millaisia
tapoja niillä on j.n.e., että tiedätte sitten syksyllä koulussa vastata
opettajalle. Totta kai te menette kaikki kouluun, lapset?
Poikia pelotti. Eivät he ymmärtäneet opettajan puheesta paljon mitään
muuta kuin tuon uhkaavan: totta kai te menette kaikki kouluun, lapset...
— Kyllä, vastasivat he pelokkaasti kuorossa, nykien toisiaan selästä ja
koettaen piiloutua toinen toisensa taakse.
— Olisi erittäin hauska tietää, mitä ruokaa ne syövät. Lienevätköhän
kalat vegetariaaneja? Oikein ikävä, ett'en satu muistamaan sitä
seminaariajoilta. Sellaista se on nuoruus — niin hutiloiden tulee
kaikki _luettua_. Ai, ai, lukekaa te lapset, aina läksynne hyvin. Siitä
on teille vain hyötyä vanhempana. Mutta minäpäs katson luonnontieteestä
kotona, mitä ruokaa ne syövät ja tulen jonkun toisen kerran taas
katsomaan niitä. Älkää nyt vain lapset, tehkö niille mitään pahaa.
Sellainen on eläinrääkkäystä. Jumala kuulee pienimmänkin luotunsa
huokauksen. Ja rankaisee kaikki pahantekijät.
— Syövät ne tällaisiakin, sanoi Lauri, vetäen kätensä taskustaan ja
riemastunein silmin näyttäen longertelevaa kastematoa neidille.
Neiti kirkaisi ja kalpeni.
Lauri katseli hätääntyneenä ympärilleen. Huutaakohan se poliisia...
— Pane, hyvä lapsi, sellainen heti pois, puhui neiti värisevällä
äänellä. Mistä sinä olet sellaisen saanut? Kuinka sinä rohkenet ja
uskallat, hyi... Pane heti pois, taikka... Taikka minä san...
Lauri pani kastemadon kannuun takaisin.
— Pese nyt kätesi puhtaiksi altaassa, ett'et vain sairastu.
Sellainen on hyvin epäterveellistä. Voi, kun kansan lapset ovat
vielä tietämättömiä. Miten heikkoja ovat valistuksen siemenet meidän
kansassamme, sitä on tilaisuudessa joka hetki huomaamaan. Ah, Herra,
valista pienimpiäsi...
Lauri oli sillä aikaa kiiruusti pistänyt kätensä altaaseen. Mutta
millaiset ne — mukaiset jöntikät — olivat, kun hän veti ne sieltä
takaisin? Eivät suinkaan puhtaammat.
Mutta neiti ei hellittänyt. Laurin _tuli_ ne pestä puhtaiksi. Ja Lauri
pesi, oikein väen voimalla, milt'ei pyörällä päästään, kun ei tiennyt
oikein, miten lopultakaan kaikesta selviytyisi.
— Eikö niitä kaloja voi oikealla ruoalla syöttää? Esimerkiksi
nisuleivällä. Jos sinä menisit hakemaan viiden pennin piparikakut —
tuossa vastapäätähän on leipuri — niin saisit viisi penniä vaivasi
palkkaa, olisihan siinäkin pikkusen ansiota köyhälle pojalle. Minä
odotan niin kauan.
Lauri tietysti meni. Mikä muu olisi tullut kysymykseenkään? Piparikakut
tuotiin. Murenoittiin ja heitettiin veteen. Mutta kalat eivät vain
suvainneet tulla katsomaankaan.
— Voi, jospa he nyt tietäisivät miten hyvää ruokaa hyvät ihmiset ovat
heille hankkineet, niin he kyllä tulisivat. Mitenkähän te, lapset,
olette ne oikein peloittaneetkaan, kun ne eivät uskalla tulla. Ai, ai,
sellaisia te olette. Jumala kirjoittaa muistiin kaikki. Pienimmänkin
pahan teon. Eikä hän salli luotujaan loukata. Tuon kannun sisällyksen,
poikaseni, kaadat sinä heti maahan.
Lauri kauhistui. Niin paljon hyviä matoja! Kokonaisen yön juuri sai
niitä etsiä. Kun voisi kätkeä ne jonnekin. Mutta se varmaankin huutaa
poliisin. Kaksi markkaa niistä ihan saisi... äidille... ja isä kiroisi,
jos...
Ei. Mikään ei auttanut. Eikä hän uskaltanut mitään sanoa. Ei voinut
lähteä livistämäänkään, se oli opettaja ja ottaisi kyllä selvän.
Toisetkin pojat jo näkyivät ajattelevan pakoa, päättäen heidän
vilkuilevista silmistään.
Lauri kaatoi huoaten madot nurmikolle, mistä toiset pojat alkoivat
niitä salaa koppoa — mikä poveensa, mikä taskuunsa, mikä paitansa
hihoihin — neidin selän takana, tämä kun inhoten oli kääntänyt kasvonsa
poispäin.
Vihdoin toipui neiti niin paljon, että muisti ottaa kukkaronsa esiin.
Lupaukset ovat pidettävät pyhinä ja hän oli luvannut Laurille viisi
penniä piparikakkujen hakemisesta. Mutta siellä ei ollutkaan viiden
pennin kolikkoa, jonka hän oli luvannut. Eikä oikein uskaltanut
lähettää vaihettamaankaan viisikolmattaista. Kuka tietää.
— Saatko sinä valvoa niin myöhäseen, että voisit vielä lähteä minun
kotoani hakemaan sen viisi penniä, jonka minä lupasin sinulle? On jo
myöhäistä, kello on jo kahdeksan. Kentiesi vanhempasi kaipaavat sinua
nyt jo yölevolle? Lasten onkin parasta mennä hyvin aikaisin nukkumaan
ja totella vanhempiansa.
Lauri epäröi. Mikähän nyt olisi sen mielestä oikein hyvä, kun sen
tietäisi. Eiköhän sentään ollut sopivinta lähteä. Kai se sitä kuitenkin
tarkoitti. Kiinni sitä nyt oli kun olikin joutunut. Ja madotkin
mennyttä kalua. Toiset pojat saivat jäädä...
— Etkö panisi sitä rahaasi, jonka näin rehellisesti nyt ansaitset,
kotiin saavuttuasi lähetyslaatikkoon? kuului opettajatar kysyvän
Laurilta lähtiessään tämän kanssa astelemaan kotiaan päin kaupungin
toiselle laidalle.
Mutta altaalta kuului jo yhtämoinen ilo kuin äskeinenkin, jonka
opettajatar oli tulollaan keskeyttänyt.