Hänen aivonsa olivat kuin särössä. Pitkin metsiä hän harhaili ja
mäntypylväikköä pitkin rantaa ja taas kaduille takaisin ja taas
metsään. Elokuun hämärä oli tavattoman rauennuttava ja värjyttävä.
Tällaisena hetkenä olisi saattanut unohtaa vaikka juuri tekemänsä
murhan tai rakastettunsa — ja värjyä kuin ilman siniaalloissa,
hopeisessa soitannossa, onnellisena. Tuskin hän enään muistikaan, minkä
ratkaisevan askeleen oli äsken ottanut. Oli niin verhotun sumuista
luonnossa, saattoi melkein aavistaa, että nousisi täysikuu. Hän oli kai
toiminut äsken kotoa lähtiessään ylevästä oikusta. Ylevästä oikusta?
Mitä hän oli sitten tehnyt ja mitä toiminut? Nythän oli todellakin
täysikuu. Oli kuin olisi häntä kannettu pehmeissä silkkiharsoissa
ruohonkorsien yllä. Hameen laahustinkin ikäänkuin hyväili ruohoja
niiden päällitse läikähtäessään. Huhuu, huhuu, metsän morsian
hän oli. Järkensä kadottanut prinsessa, joka eli ja liikkui vain
vaistosta. Ei kärsinyt enää, vaan oli kuin ainaisessa herkähtäneessä
onnentilassa. Mitä, hänkö, vanha vaimo, metsän morsian? Hahahaa, peikko
se varmaan olikin, joka suudellen oli käskenyt hänen lähteä miehensä
luota. Eronnut, ja kotoa, hyvän miehensä luota karannut vaimo. Mikä
ihmeellinen ilta. Rauha. Vaikka rakas puoliso itkee kotona. Harsoista
nautintoa. Vaikka tietää rakastetun ja rakastavan miehen kaipaavan
yksin huoneessaan.
Näin oli hän sanonut miehelleen lähtiessään harhailemaan eikä ikinä
enään aikoen palata:
— "Hyvästi. Sieluni kutsuu minua. Olen sille velkapää vapauden. Kiitos
ihanasta vuodesta, _meidän_ vuodestamme."
Mies oli katsonut häneen kuin kuolemaan tai kuin ainoaan pelastukseensa:
— "Sinä olet minun vapauteni", oli hän vain sanonut.
Mutta hän lähti. Häntä ei ollut ensinkään koskenut tuo miehen ääretön
rukous, tuo ääretön rakkaus, joka noista harvoista sanoista huokui.
Hän kulki ympäri harhaillen. Ei hän tiennyt, minne mennä, vaikka oli
lähtenyt kotoa. Hänellä ei ollut ainoatakaan ajatusta miehelle, joka
oli häntä rakastanut yli kaiken muun, ei valkoiselle, hienolle kodille,
jossa hän oli riemuinnut kuin emi kukan terälehtien suojassa, ei
onnelle, yhteiselämälle, jonka hänen yksi sanansa oli nyt ainaiseksi
katkaissut, ei rakkaudelle, jota hän oli kantanut sydämessään
kalleimpanaan. Ei mitään siitä kaikesta muistellut hän nyt. Kuin
raudan jumalatar oli hän lausunut tuomionsa, katkaissut siteet. Hän
tahtoi olla vain oma itsensä, oma täydellisyytensä, oma onnensa.
_Itse itsensä_. Hänen tunteensa ikäänkuin haltioittuneen riemukkaina
visertivät vapaudessaan. Hän oli kuin juopunut, kuin irtautunut maasta.
Hän oli täynnä kultaista elämänviiniä, hän oli kuin tajuton elämän
runsaudesta, täynnä herkkiä, outoja kuvitelmia. Hän oli kuin luoja,
joka astuu luomisalttarille ja jonka hengestä ihme toisensa jälkeen
putkahtaa ilmoille. Hän kulkisi palatsista palatsiin, linnasta linnaan
ja vapaus olisi hänelle kaikki.
Kokonaisen vuoden oli hän ollut hänen luonansa, hänen vaimonsa. Tuo
vuosi oli ollut kuin yksi ainoa suuri, kirkas, hehkuva päivä.
Niin tähän iltaan asti, Sigrid von Neuburg, puheli hän itsekseen. Niin
tähän iltaan asti...
Heidän valoisat, kauniit huoneensa olivat nyt yht'äkkiä tuntuneet
hänestä vankikopeilta, jossa hänen miehensä oli vanginvartijana
ja heidän keskinäinen rakkautensa esteristikkona. Sellainen julma
mielikuvituksen oikku...
Ja hän tahtoi jättää kaikki.
Ja hän jätti.
* * * * *
Hän saapuu harhailuiltaan jälleen mäntypylväikön laitaan, rannalle. Ei
hän hämmästy, vaikka rantaäyräs on väkeä täysi, vaikka monta venettä
on järvelle lykätty, vaikka miehillä on keksit ja ihmiset supattavat
keskenään. Juuri niin sen pitikin olla. Juhlaanhan hän lähtikin.
_Juhlaan_. Onko siitä puoltakaan tuntia kun hän lähti kotoa?
On niin hiljaista, niin hiljaista rannalla. Ollaan kuin intialaisessa
temppelissä pyhän virran partaalla. Kuu loistaa. Pyhät uhriveneet
häälyvät kuun loisteessa laineitten hiljaa liplattaessa. Veneissä
on alastomia uhripappeja keihäineen. He sukeltavat tuon tuostakin
pyhän virran helmaan. Niin toimittavat he jumalanpalvelustansa tässä
välkkyvässä, kuutamoisessa maisemassa. Kuin intialaisia fakiireja ovat
he.
Outo hiljaisuus, kamala ja samalla ihastuttava kuvaelma hurmaa
häntä. On kuin jokin tuskainen aavistus tunkeutuisi hänen säröisiin
aivoihinsa. Alastomain uhripappien iho, jolla kuuvalo väikehtii outoine
valoineen ja varjoineen, hurmaa häntä kuin itämaan kallisarvoinen
silkki. Käsivarret kohotettuina, keihäät läpikuultavien sormien
puristuksessa, kumartelevat he syvyyteen ikäänkuin tutkiakseen
jumalan salaisuutta. Kuunjuovassa venheet kelluvat. Välistä häipyvät
ne ikäänkuin hopeisen, tipahtelevan soiton tahdissa siitä syrjään
ja alastomat vartalot peittyvät sumupilveen. Silloin näyttävät nuo
vartalot himmeiltä vesipatsailta, jotka tuulispää on kierittänyt
kokoon, mutta unhoittanut jälleen puhaltaa hajalleen.
Väkeä istuu rannalla, miehiä ja naisia. He ovat kuin erämaihin
paenneita pyhimyksiä, kaaput harteillaan — vai mäntyjen varjotko
ne vain niin levittäytyvät — tuijottavat yhteen kohtaan, veteen,
huulet särkyneestä raollaan ja näyttävät jännittyneen juhlallisilta.
Heidän silmänsä kiiltävät. Pimeässä hämärässä näyttävät ne
jättiläiskiiltomadoilta, jotka retkottaen ovat ryömineet maan sisästä
kaapujen laskoksiin harvinaisen juhlan houkuttelemina.
Sigrid von Neuburg katsoo ja katsoo. Haltioittuneena.
Hänestä tuntuu kuin ei olisi hänen laitansa aivan oikein. Onko todella
jokin hullusti. Ehkä hän ei ole valveilla. Näkee vain outoja unia.
Häntä on aina kutsuttu mielikuvittelijaksi ja hulluksi. Hän koettelee
männynrunkoa. Kyllä, se on aivan todellinen. Mutta sittenkin voi kaikki
yhtä hyvin olla untakin — — Olkoon sitten totta tai unta, juhla tässä
kuitenkin on.
Ja omituisen kevyt on hän mieleltään. Pitkästä ajasta tuntee hän
vapaasti hengittävänsä. Niinkuin hän lähti kotoa... Uljaasti ja
kirkkaasti...
Hän on kaivannut tätä. Tässä aukeaa uusi elämä.
Hänen ei juolahda päähänsä kysyä keneltäkään mitään. Hän istuutuu
vaan. Muutkin istuvat. Yhtä hiljaisena ja tarttuvan jännittyneenä kuin
muutkin odottaa hän. On kuin odottaisi hän ilmestystä, vaikka kaikki
onkin ihan luonnollista hänestä. Ei hän ihmettele mitään, ei sitä,
että ihmiset ovat täällä, ei hiljaisuutta, ei veneitä, ei keksejä, ei
tahdillista liikuntaa järvellä, ei mitään...
Lähtihän hän juhlaan. Tiesihän hän, että häntä odotti suuri riemu nyt
juuri. Tarkka vaisto hänet toikin tähän. Ja toiset olivat jo koolla ja
odottivat.
Koko oleminen on kuin eteeristä musiikkia, kuun väikkeiden, valojen
ja varjojen ja autereisen illan rytmillistä soittoa. Mutta miksi niin
tuskallinen väristys vapisuttaa häntä toisinaan, kylmä väre, joka
kulkee kuin aalto pitkin ruumista...
Hän nojautuu puunrunkoon, sulkee raukeasti silmät, sulkee ja aukaisee.
Hän on kuin sidottu hetkeen. Vangittu. Alastomat miesvartalot tuolla
järvellä väikkyvät hypnoottisen yksitoikkoisessa, nukuttavassa
tahdissa. On kuin säikkyisi heidän ihonsa taikamaista paloa, on kuin
kirpoilisi heidän huokosistaan hohtavia, pieniä timanttiruusuja.
Hänelle nousee kyyneleet silmiin liikutuksesta. On kaunista, on
sanomattoman autuasta.
Ah, fakiirien ihohuokosista pisartelevia hikipisaroitahan ne ovatkin,
hänen kyyneleensä, jotka muuttuvat jalokiviruusuiksi.
Hitaasti, hitaasti ummistaa hän jälleen silmät. Hitaasti, hitaasti
aukaisee hän ne taas.