Ah ihme, ihme...
Vedestä kohoaa, kuin fakiirien mahtikäskyn kutsumana, olento. Mies.
Ihana jumala...
Kaunis hän on. Jäsenet hervottomat, kosteat, kuunkuultoiset.
Ahmien imee hän oudon, veden vaahdosta siinneen kauneutta. Hän
kurkoittaa kaulaansa paremmin nähdäkseen. Kaikki muutkin kurkoittavat.
Hänen silmänsä ovat ihastuksesta pingoittuneet. Mutta rannalla on kuin
huojuisi varjojen luomat kaavut. Ihmisjoukko on tuskaisesti levoton.
Kammottavaa, kammottavaa on kuunvalossa... Hän vain ei näe enään muita,
hän katsoo tuota yhtä.
Se nousee yhä ylemmäs.
Mies, jumalallinen, olymppinen.
Keskiruumis on jo koholla, jalat ja vihreään vivahtava keltainen tukka
viistävät vielä vettä.
Kuun kukat vedessä kisailevat ympäri tukkaa, kainaloita, kupeita...
Vatsaa...
Vähitellen nousee koko ruumis.
Nyt eroittaa hän jo varpaat, pitkät kultaiset kynnet: ja polvet, jotka
ovat kuin hopeainen shamppanjamalja.
Jännitettynä puristaa hän käsiänsä kuin haikeasta tuskasta yhteen. Noin
ihanaa olentoa ei hän ole milloinkaan nähnyt.
Keksit laskevat hänet vihdoin jäykässä kaaressa muutamaan veneistä.
Haudanhiljaisuus...
Kuultava, valoa säihkyvä vartalo, ihan kuin läpikuultava. Ja silmät.
Hän eroittaa auki luodut silmät aina tänne asti, vaikka hän istuu
perimmäisenä.
Häntä värisyttää.
Ne ovat kuin naulatut häneen.
Kylmä hiki käy hänen päällensä.
Miksi tuijottavat ne juuri häneen? Niistä kajastaa kuin kuilu.
Mutta sitten asetetaan ihana löytö alttarille. Kuinka kipeästi hänen
päätänsä kivistää. Alttari on verhottu valkoisella liinalla... Ah,
sehän on kuin ruumispaari... Ah, ah...
Neljä miestä tarttuu kiinni alttarin kulmiin.
Hiljaisessa, juhlallisessa marssissa alkavat he kulkea kaupunkia kohden.
Kaikki nousevat ylös. Vähitellen tyhjenee templi. Hänkin nousee. Ja
yhtyy saattoon. Juhlallisesti kuin hautauskulkueessa astelevat he.
Vihdoin pysähdytään jylhän, harmaan, yöhön verhotun palatsin eteen.
Minnekä he ovat tulleet?
Paikka tuntuu hänestä tutulta. On kuin olisi hän ammoin sitten,
lapsuudessaan, nähnyt sen.
Neljä tummakaapuista tarttuu jälleen tuohon valkoiseen liinaan.
Noustaan ylös viileätä pylväskäytävää. Vanha palvelija, joka avasi
alimman oven, kulkee suuri avainkimppu kädessään edellä näyttäen tietä.
Askelten ääni tukahtuu kivisiin seiniin ja pimeään, kosteaan viileyteen.
Ihmisjoukko täyttää käytävän. On kuin olisivat keskiyön
haamutanssiaiset alkaneet ja kuin kukin etsisi itsellensä paria.
Ah, hän valitsee _hänet_, hän valitsee _hänet_.
Ja jott'ei kukaan ennättäisi ennen, astuu hän ylpeästi ja kiireisesti
kaikkien ohitse valkoisen liinan luo, jonka kantajat juuri ovat
laskeneet maahan.
Silkkiselle sohvalle ovat he laskeneet hänet, keskelle hämärää salia,
jossa suuret palmunlehdet varjojaan luovat ja jonka valkoisista
seinistä kultakukkien heteet kiiluvat.
Hän menee hänen luokseen, polvistuu, kumartuu...
Sitten nousee hän jälleen ylös, ylpeänä, iloisena, riemukkaana. Hän
avaa sylinsä — — Kuin tuskainen rukous kulkee kuiskutus suusta suuhun:
— Hän on vainajan leski. He rakastivat niin äärettömästi toisiansa.
Silloin yhtäkkiä käy kauhu kuin jäätävä viima hänen läpitsensä.
Missä hän on? On kuin tuntisi hän täällä kaikki, kaikki, jokaisen
pienimmänkin esineen. Kammostuneena kuin kuollut patsas tuijottaa hän
saattajiin...
Missä ovatkaan nyt fakiirit ja kansa ja... Heidän kanssaanhan hän
tännekin tuli...
Hän tarttuu päähänsä mielipuolen loiste ammolleen jäykistyneissä
silmissään.