Pieni, nelivuotias Elsa oli asettanut tuolin pastorin kirjoituspöydälle
ja kiivennyt sille seisomaan pikku veljen alhaalla lattialla tanakasti
pidellen kiinni sen jaloista. Isän suuren, ummehtuneen kirjakaapin oven
olivat he avanneet selkoselälleen. Vanhat kreikkalaiset, latinalaiset,
hebrealaiset ja arabialaiset teokset, kunnianarvoisat jumaluusopilliset
tiedekirjat, nahkakantiset hartauskirjat ja kultakirjaimiset postillat
loikoilivat vinossa pitkin hyllyjä hämmästyneinä tuon pienen, pehmeän
kätösen jumalattomuudesta, kun jo ykskaks makasivat selällään lattialla
saranat rikkinäisinä ja himmenneet messinkihakaset pahasti vääntyneinä.
Ja perästä sateli lehtisiä, punakantista lyriikkaa, sinisiä romaaneja,
keltaisia draamoja, ruskeita filosoofeja, vihreitä legendoja...
Elsa haisteli kirjoja. Huhhuh... Varmaan oli niissä toukkia ja pieniä
matoja. Oikein peloitti, vaikka leikki olikin samalla niin ihmeen
hauskaa. Mutta jos vielä mato purisi...
Keltaiset lehdet kuin kuihtuneet keuhkotautisen kasvot, tirkistelivät
kuivettuneesti mustin kirjainsilmin, puhuen aikoja sitten — kenties jo
syntymässään — kellastuneista ihmisajatuksen kukista. Muuan ikivanha
postilla, oikea muinaiskapine, lyöttäytyi lattialle rysähtäessään
anteliaasti auki ja tarjoili kuin parannussaarnaaja, jolle ammatti
on mennyt vereen, lempeän lauhkeasti ja mädäntyneesti nähtäväksi
helvettipiirrosta, missä ihmiset ikuisessa tulessa "itkussa ja
hammastenkiristyksessä" vääntelehtivät.
Elsa katseli kuvaa ylhäältä tuoliltansa ja nauroi. Eero hellitti
hetkeksi kätensä tuolinjaloista vetääkseen muuatta sarvipäistä
paholaista leikikkäästi hännästä.
Vihdoin olivat hyllyt tyhjät ja Elsa kiipesi niitä myöten ylemmäksi,
koettaen ulottua kaapin päälle, jossa loisteli hopeainen, kannellinen
malja. Nyt olivat kuvat, piirrokset, kaikki menettäneet viehätyksensä.
Malja, malja, sen he tahtoivat saada leikkikalukseen.
Nyt ulottui Elsa jo siihen. Nyt tarttui hän käsiksi sen jalkaan.
Mutta se oli raskas ja korkea. Yht'äkkiä kallistui se jonkunverran,
ja sisällön — pieniä, valkoisia pyörylöitä ristiinnaulitunkuvineen —
tipahdellessa pitkin lattiaa, romahti se alas Eeron pään vieritse.
Pikku veli huudahti ilosta ja taputteli käsiään. Lattia oli
valkoisenaan noita pikku pyörylöitä.
Nytpäs oli leikkikaluja!
Elsa, joka kiireesti oli kiivennyt tuolilta, käänsi maljan alassuin.
Koko sen sisällys levisi lattialle.
— "Kuinka kaunis dominopeli siitä tulee!"
Haettiin lyijykynät ja kiireisessä hommassa keskellä
vanhanajan suurimpia viisaita ja antiikin neroja, filosoofeja
ja jumaluusoppineita, suuripiirteisiä ajatuksia ja tulisia
parannussaarnoja rupesivat lapset valmistamaan itselleen peliä.
— "Kahdeksikko, kolmikko, viisikkö" — —
— "Katso, kaksitoista pistettä —"
— "Mutta nämä ovat pyöreitä, Elsa, se on paha."
— "Ei, sitä hauskempi."
— "Mitähän isä tuollaisilla tekee?"
— "Syö."
— "Yh, syö!" huudahti halveksivasti Eero "Ei isä niitä syö. Paitsi jos
rengit."
— "Minä tiedän, ne ovat hajuvesipalloja Minä olen nähnyt äidin
nenäliinapussissa. Äiti sanoi. Niissä on orvokkipulveria."
— "Mutta eiväthän nämä tuoksu miltään."
— "No, sitten ovat ne hevosen rohtoja. Äiti sanoi, että Kaikuli on
sairas ja että välskäri on määrännyt sille kakkuja."
Siihen ei Eero voinut mitään väittää vastaan, vaikka niitä
säilytettiinkin hopeisessa maljassa.
Mutta samassa huomasi hän jotain ja kuiskasi sen Elsan korvaan.
Elsa punastui.
Jeesuksen kuva, niin?
Sitä hän ei ollut ajatellut.
Niissähän oli Jesuksen kuva. Alkoi oikein peloittaa.
Mitäs sitten, jos Kaikuli _syö_ Jesuksen kuvan?
Mutta peli oli valmis, nappulat sekoitettiin. Eivät he taas enään
muistaneetkaan koko kuvaa. Olivat ne sentään aika somat nappulat.
— "Elsa häviää."
— "Ei, Eero häviää."
Kumpikin koetti parastansa pitäen nappuloitansa salassa ja viekkaasti
koettaen arvailla, mitä pisteitä toisella olisi.
Mutta peli meni tasan sittenkin.
Ei kumpikaan hävinnyt eikä voittanut.
— "Oi voi, Elsa, en minä saanutkaan sinun kauniita remmejäsi."
— "Mutta ensi kerralla minä voitan sinun hillo-osasi."
— "Äläs, etpäs voita."
Ja he alkoivat uuden pelin. He nauroivat, taputtelivat käsiään,
ihmettelivät, lörpöttelivät —
— "Voi, voi, kuinka hauskaa olla yksin kotona."
Samassa alkoi kuulua kolinaa ruokahuoneesta. Lautasia, veitsiä ja
kahvelia kilisteltiin.
— "Missähän isä ja äiti viipyvät?"
— "Ole hiljaa, Eero, sst. Vanha Taava muuten kuulee. Hyi sinua."
Mutta vanha Taava alkoikin jo huudella lapsia ja kun ei kuullut
vastausta tuli ovelle katsomaan.
Kun hän huomasi lapset keskellä tuota hävityksen kauhistusta, vetäytyi
hänen suunsa ensin hienoon hymyyn. Ne lapset nyt keksivät —