— Hiljaa, vaikene, huusin vihan vimmassa tukkien korviani sormillani.
— Kuuliaisuus, tyytyväisyys, tapaorjuus... muotokristillisyys...
Ne katsoivat kaikki minuun niljakkailla silmillään, hyväilivät
minua ja puhuivat onttoja, tyhjäpontisia lausetapoja. He kiittivät
Elämännäivetystä, saatanan palvelijaa, joka oli tuonut minut heidän
luokseen, tuohon rauhalliseen ympyrään, turvaan kaikilta maailman
viettelyksiltä.
He polvistuivat ja kiittivät herraansa. Koko luonto säikähtyi, pelko
oli vallannut jokaisen.
Uhkuvat siitospölypilvet olivat paenneet kauemmaksi ja veden väri
poreili harmaana ja painavana.
Seisoin kammostuneena.
Elämännäivetys oli tullut taakseni ja kuiskasi korvaani muutamia sanoja.
— Anna minun kuolla, huusin.
— Se ei ole sallittu sinulle.
— Anna minun sitten murskata yksikin noista tokeista. Kuolen
mielelläni, jos vain yksikin niistä kanssani kaatuu.
— Miksi raivoot? Sinunhan on sallittu liikkua vapaana omassa
ympyrässäsi. Täällä olet oleva mahtava, varma, voimakas. Täällä
voit suorittaa suurtöitä. Tulet kuuluisaksi, suosituksi. Ja katso,
hän osoitti kädellään pitkin rivejä, nämä kaikki kumartavat sinua:
heikkous, viekkaus, tyhmyys, valhe, tietämättömyys, taikausko...
— Vaikene, saatanan orja, huusin hänelle kohottaen nyrkkiin puristettua
kättäni ja rynnäten häntä vastaan.
Mutta hän tarttui molemmin käsin käsivarsiini ja puristi minua itseään
vasten.
Pyörtyneenä vaivuin hänen syliinsä...
En tiedä, kuinka kauan lienen siinä nukkunut, mutta herätessäni oli
hämärä levinnyt kaikkialle ympäristöön.
Elämännäivetys seisoi vieressäni ja virvoitteli otsaani
väkevätuoksuisella nesteellä, josta outo välinpitämättömyys ja väsymys
levisi ympäri ruumistani, pienimpäänkin soluun.
— Katsos, puhui hän minulle, silloin tällöin tulevat sinulle
takaisin tuskat, kärsimykset, raivo. Kuolemanhalusi voi kasvaa
jättiläissuureksi. Käytä silloin tätä, hän osoitti minulle tuota
väkevätuoksuista lääkettä, ja sinä et enempää tuskittele, et kärsi, et
raivoa, etkä halua kuolemaa, sillä...
— Entä, jos heräisivät luomisvoimani, elämänhaluni? Entä jos silloin
murskaisin nuo vaivaiset tokeet?
Pilkallisesti nauraen lähti hän luotani lukiten minut ympyrääni.
— Olet ystävien tarpeessa, et jaksa. He tuolla jättäisivät sinut yksin
silloin — siksi et uskalla.
— Et uskalla, et uskalla, et uskalla — — vieri kimakka nauru pitkin
aitaa, suusta suuhun.
Vihan vimmalla heittäydyin minä tokeita vastaan. Mutta ne nauroivat
minulle, nuo niljakkaat hirviöt.
— Hah hah haa ha ha haa... Olet saanut meiltä lahjaksi koristuksesi,
kullalle kiiltävät hepenesi. Siksi et jaksa vapautua meistä. Vasta kun
luovutat ne takaisin, niin sitten —
Mutta sinä rakastat niitä ja senvuoksi et uskalla, hah hah haa hah hah
haa...
Olet meidän, meidän...
Et uskalla...