Elämännäivetys, joka kuului saatanan palvelijoihin, oli saanut
herraltansa käskyn osoittaa minulle alani. Eräänä aurinkoisena,
kirkkaana päivänä saapui hän noutamaan minua. Hän otti kädestäni,
kuletti minua pitkin sinivälkkyisen järven rantaa, jossa lumpeet
ja vesililjat höyrysivät hekkumallisessa elämänhalussaan
ja välkesuomuiset, viileät kalat kulkivat määräämättömiä,
viitoittamattomia ratojaan vesisaleissa.
Elämännäivetys, saatanan uskollisin palvelija, näytteli minulle luonnon
uhkuvaa, yltäkylläistä rikkautta ja voimakkuutta. Minä hurmaannuin,
sillä en ymmärtänyt hänen ilkeitä, salaisia tarkoituksiansa.
— Katso, huudahdin, kuinka kaikki uskaltaa kasvaa, kuinka vapaasti
liikkua, kuinka iloisena suorittaa luonnon määräämät tehtävät.
Näetkö, kuinka kaikki hehkuu täyteläisessä luomisinnossaan. Ranta
tuolla hohtaa kultaisena ja hopeaisena kalojen kutemisriemusta, tuolla
niityillä, pelloilla, lentelee ja leijaa siitepölypilviä keltaisena,
huumaavana sateena...
Anna minun mennä myöskin. Minullakin on luomistyö suoritettavana.
Tahdon luoda lapsen.
— Odota hetkinen. Sitten saat mennä, jos tahdot.
Elämännäivetyksen, saatanan uskollisen palvelijan, silmät olivat
verisessä, häkäisessä hymyssä. Hän tarttui jälleen niljakkaalla
kädellään käteeni. Lähdimme eteenpäin...
Olimme kulkeneet jonkun aikaa kunnes saavuimme keskelle noita
heilimöiviä niittyjä, korkealle kukkulalle.
Huudahdin palavasta riemusta: kuin tulena loimuili ylt'ympäri meitä
luonnon luomisriemu, elämänvoima. Liekit hulmuilivat kohti kasvojani ja
saivat vereni kuumenemaan.
— Anna minun mennä. Tahdon täyttää elämäntehtäväni, huudahdin jälleen
ja lähdin juoksemaan rinnettä alas.
— Odota, vastasi hän piirtäen sauvallansa ympyrää kukkulan laelle,
tämän ympyrän ulkopuolelle ei ole sinun sallittu päästä.
Tuijotin häneen hämmästyneenä, vihastuneena.
— Katso, nyt on minulla voimaa ja elämää suonissani. Menen, enkä välitä
sinun ympyröistäsi.
Hän nauroi laahustavaa, matomaista nauruaan.
— Mene, sanoi hän. Mutta katso ensin tuonne. Näetkö nuo rivit — tuolla
— ympyrän reunalla?
Katsoin hämmästyneenä. En ollut heitä ennen huomannut. Siellä seisoi
kokonainen armeija inhoittavan likaisia, luutuneen velttoja olentoja.
— Ympyrän aita! huudahdin minä. Aita?
— Niin. Tunnetko heitä? Tiedätkö heidän nimensä, noitten kaikkien?
Seisoin mykistyneenä, saamatta huuliltani vastausta. Yhden noista
tunsin kauaksi, kauaksi. Muut olivat peittyneet silmistäni kuin
sumuharsoon. Hän oli savuttunut, mustaksi mädännyt, hajuava hirviö,
jonka imevistä silmistä roikkui veristyneitä suonia.
— Ennakkoluulo! huusin kivettyneenä.
— Tunnetko muita? kysyi Elämännäivetys voitonriemuisesti. Katsele koko
kaari ympäri...
Annoin silmieni kulkea kaarta myöten toisesta toiseen ja mitä useamman
ohi oli menty sitä voimattomammalta tuntui ruumiini ja sitä tyhjemmiltä
suoneni. Tuntui kuin loppuun päästessäni olisin kadottanut joka pisaran
elävää nestettä suonistani.
— Sovinnaisuus, veritottumus, teeskentely, panettelu, ihmispilkka,
ahdasmielisyys, häväistys...