Minä olen vaalea ja äitini ja isäni olivat vaaleita. Isäni soitteli
kesäilloin auringon laskiessa äitini kultaisilla suortuvilla. Talvella
keltaisenvihreän kuun noustessa ja lähettäessä kukkiansa, kuutamoisia,
kalpeita kimppuja akkunasta heidän makuuhuoneeseensa, isäni vaaleat
hivukset lähestyivät hyväillen äitini väriseviä kutreja, vaalakka korva
hyväillen yhtyi hienosti punertavaan pieneen korvaan ja he kuuntelivat
valkoisilla vuoteillaan...
He kuuntelivat salaperäistä yönhaltijatarta...
Ah, häntä, joka kutsui heitä yhdessä vaaleiden, väräjävien yöunelmien
laineille...
Ja he nukkuivat kutrit kietaantuneina toistensa kutreihin...
Vain yötär valvoi...
Mutta aamulla heräsivät he toistensa hymyilyihin ja heidän oli vaikea
nousta vuoteilta, sillä heidän kutrinsa kimaltelivat niin ihanasti
säteillen kuin tuuleentunut kultaheinä aamukasteessa... täynnä
helmeileviä pisaroita.
Ah, sellaisia kutreja ei ollut helppo irroittaa toisistaan. Tuntui
melkein siltä kuin olisi leikattu yksi, suuri, ihana, kokonainen kassa
poikki, kahtia... Ah...
* * * * *
Olen vaalea kuten äitini ja isänikin.
Ja olen perinyt heiltä kutrieni läikkävän hohteen.
Yksin, yksin soittelen kutrieni kultakieliä. Iltaisin ja aamuin. Sillä
en ole löytänyt toista, jolla olisi samanlainen, värähtelevä tuuhea
tukka kuin itselläni. Ette aavista, miten ne kutrit yössä heläjävät...
Ah, ne laulavat vaaleata laulua, isäni ja äitini kutrien yövirttä.
Mutta toista vaaleata ne eivät ole lähestyneet.
Vain kerran tarttuivat ne kauhunkamaliin, mustiin Medusasuortuviin.
Ja soittivat yhden yön...
Soittivat yhdessä...
Vaaleat kultarihmat kiertyivät mustien käärmeiden ympärille.
Kuin sormuksina, renkaina, helyinä, kuin kuultavina käsivarsina...
Ah, ja alottivat laulunsa.
Säe säkeeltä se kohosi, nousi...
Kummantuskainen oli sitä kuulla. Oudonmurheellinen...
Sillä siinä taisteli, kuohui, itki ja nauroi...
Mutta aamulla lepäsivät mustat kutrit palasina valkoisella vuoteella...
Poikkileikattuina pätkinä... Rajoitettuina kuin leyhyvään tuuleen.
Kutrieni kultakiharasormukset, jotka mustien hivuksien ympäri olivat
kiertyneet, yön kuluessa kalvoivat ne poikki.
Vaalea kassani yön kuumeisesta hurmauksesta rentona hyväili murretuita
käärmeenpäitä... Ja lopuksi puhalteli ne kevyenä tomuna ilmaan tuulen
kauas kulettaa.
Aurinko jalohelmiänsä varisteli vuoteessa aamu-unisina, hymyilevinä
loikoileville kultasuortuville...
Ne odottivat uutta yötä.
Ja vaaleita kutreja.
Jotka eivät kultaisessa syleilyssä mureneisi...