Luvannut suunnattomia lunnaita.
Yhä sama, järkähtämätön kielto.
Reega, joka joka yö ja joka päivä oli valmis myömään itsensä rahasta
kaikkineen, ei suostunut antamaan suudelmaa mistään hinnasta tälle
miehelle, sillä hän vihasi häntä. Hän oli katsellut Reegaa kuin
ostettavaa orjaa, ja Reega oli kuningatar — sängyn ja himon kuningatar.
Mutta "sulttaani" oli vihdoin väsynyt ja luvannut ottaa suudelmansa.
Millä tavoin tahansa. Vaikka verellä ja vankeudella, kahleilla ja
raudanterällä. Sen hän oli vannonut.
Ratkaisun hetki oli tullut. Nyt tai ei koskaan. Tänäpäivänä oli kiista
lopetettava. Häntä oli liiaksi häväisty. Yhden naisen hän taivuttaa
koska tahansa. Saatanallinen nainen, joka oli häntä niin härnännyt...
"Haaremilaisia" oli kokoontunut pieniin, vihreänvivahtaviin akkunoihin
katselemaan taistelun kulkua.
Sisällä pidettiin yhä juopunutta, hillitöntä iloa, joka aukinaisten
akkunoiden ja levälleen jääneen oven kautta kaikui ulos kuin tyhjä,
vieläpä moniväreisenä täytti ilman ja sähköittäen mieliä levisi kauas
ympäristöön.
Joskus läikähti sieltä kirkas säveljuoksutus, viulun uhkamielinen ääni,
sammui taas ja taas läikähti, antoi välillä soraisen, samean sävelen,
katkeutui, kuoli — — Kuului puoliunisia nyyhkytyksiä, kuorsausta,
kolahdus, ikäänkuin joku olisi pudonnut...
Muuan pari — nuori, vaalea tyttö, melkein lapsi, ja nuori, vaalea
mies, hänkin melkein lapsi vielä — istui laulaen akkunalla, käsivarret
kierrettyinä toistensa kaulaan ja yhtämittaa kiihkeästi toisiaan
suudellen. Toisessa kädessä oli heillä punaiset lasit kohotettuina,
täynnä viiniä, johon ylhäältä kuvastui sinisten pilvien ja vihreän,
sammaltuneen räystään varjot.
Päihtynein kielin sammalsivat he:
— Maljasi, Reega, anna sulttaanin maksaa kalliisti.
Kilistivät laseja ja joivat "kuningattaren" maljan.
Päihdyttävän juoman kiilloittamat silmät saivat ylpeän, veristävän
loisteen, kun he lauloivat:
— Kuningatar haaremin
on tulitukka Reega...
tulitukka Reega...
Reega oli kuin areenalle saapunut miekkailija. Häntä kiihdyttivät
huudot katselijain joukosta. Viinijuopumuksesta oli hän täysin
selvinnyt, mutta hän juopui uudestaan kunnianhimosta, oikeutensa
tunteesta, huomiosta, joka oli yksin ja ainoastaan kiinnitetty häneen.
Ei, hän ei antaudu! Tulkoon kuolemakin ennen! Loppukoon kaikki, elämä
ja leikki ja ilo, kaikki, kaikki. Suudelmaa hän _ei_ saa!
Sulttaani oli hänkin kiihtynyt kiihtymistään nähdessään Reegan
puolialastomana hyppelevän aidan yli, nuo rinnat ja paljaat sääret
hienoine haivenineen sähköittivät kipunoiksi hänen verensä.
Silloin Reega, voiton toivosta huumautuneena, näyttääksensä
salamantapaista sukkeluuttansa, päätti kostaa "sulttaanille"
perinpohjin, tehdä hänet naurettavaksi, musertaa hänet
halveksimisellansa.
Hän hyppäsi yli aidan, juoksi avonaiselle akkunalle, kaasi valkoisesta
maljasta punaista viiniä tulenhehkuvaan, punaiseen pikariin. Kaikki oli
käynyt silmänräpäyksessä. Ympäröivä väkijoukko ja "sulttaani" olivat
kuin salaman lyöminä jääneet seisomaan paikoilleen.
Ei kuulunut hiiskahdustakaan. "Haaremikin" oli vaiennut. Kaikki
katselivat henkeään pidätellen.
Hetkessä oli Reega valmis rientämään kuin nuoli takaisin. Silloin —
"sulttaani" heräsi. Hän oli käynyt päättäväksi. Nyt, nyt ei mikään
voima voinut häntä enään pidättää. Hän hyppäsi yht'äkkiä akkunan luo,
kiersi Reegan punaiset suortuvat moneen kertaan käsiensä ympäri,
taivutti hänet notkeasti taapäin ja oli juuri painamaisillaan huulensa
hänen huulilleen, kun tyttö samassa käärmemäisellä ponnahduksella
väisti hänet.
— Hyvästi kesä, hyvästi haaremi, hyvästi kaikki, kaikki. Kauniin
suudelman malja!
Toisella kädellään kohotti hän pikaria, toisella painoi rintaansa
välähtelevän, kiiltävän Toledon tikarin, jota — lahja muutamalta
nuorelta tilanomistajalta — hän aina kantoi rinnallansa.
Hän tyhjensi maljan pohjaan. Ja kun hän kaatui, valui silmäripsille
vielä joku pisara punaista viiniä. Lasi oli yhä huulilla, käsi
suonenvetoisesti kouristuneena sen ympäri.
Veri virtasi kadulle punaisena vyönä. Muuan nuori mies, joka oli
ensimäisenä rientänyt ruumiin luo, sai punaisia veripisaroita
paljaaseen, lämpimään ihoonsa, jossa ne alkoivat juosta alaspäin,
jättäen jälkeensä kauniit juovat.
Sisältä huoneesta ei kuulunut hengähdystäkään, vain karahviinin
putoaminen ja sirpaleiden särinä...