Sisältä, milt'ei kadun tasalla olevasta, mustaksi mädänneessä
hirsihökkelissä kapean Kujakadun varrella jo nykyään hävinneessä
kaupunginosassa, kuului ulvontaa, kirousta, voivotuksia, läiskäyksiä —
Välistä lyhyt kirkaus, terävästi leikkaava huuto, niin kirkasääninen,
että se tuntui ja vaikutti kuin salamanvälähdys.
Pikkupojat ja pikkutytöt kaikista ympärillä olevista, läheisistä
hökkeleistä, "punasesta talosta", "kuvatehtaasta", "sairaalasta"
ja mitä nimiä niille kaikille oli annettukaan, olivat kokoontuneet
näkemään ja kuulemaan.
Kadun saveen tuhkatiheään piirretyt ruutukuviot ja ämmänpadat, joiden
viivoista tytöt muulloin olivat niin ilkeän tarkkoja ja häijyjä, jopa
joskus rupesivat suulaiksikin, tuhraantuivat ja sotkeutuivat joukon
jaloissa, näyttäen vihdoin revenneiltä verkoilta. Mutta sitä ei nyt
muistettu. Kaikki olivat jännitettyjä ja iloisia. Yksitoikkoisuus
katkesi niin hauskasti. "Pirunpesän" näytelmät tarjosivat aina
viehätystä, joka villillä ulvonnalla ja nokkelilla, vertauksellisilla
hypyillä vastaanotettiin.
Pikkupojat alkoivat tavallisen laulunsa:
Pirunpesässä tapellaan, tapellaan, tapellaan,
pirunpesässä tapellaan, tapellaan—aa—aa—aan...
Samassa lennätettiin ovi kovalla pamauksella auki ja sisältä syöksähti
ulos nainen mies kintereillään.
Pojat lähtivät juoksemaan, minkä kerkesivät. Mutta huomattuaan vaaran
olevan kaukana, pysähtyivät he pian ja laulunpätkäänsä hoilotellen
alkoivat jälleen lähennellä "pirunpesää", vaikkakin aluksi jokseenkin
varovaisesti.
— Hih—hih—hih—hii — — — Saitkos saatana, jumaliste saitkos, huusi
nainen, joka oli juossut kadun toiselle puolelle ja tarttunut lujasti
kiinni aitaan. — Saitkos, saitkos, sa—it—kos — — Ohoo, sitä sinun
suutasi, ei se oikealle naiselle kelpaa, ei. Huuletkin kuumat kuin
helvetin kivet...
Villinä myrskynä huhuili naisen paikattu, punainen alushame tuulessa.
Pitkät, riippuvat rinnat pulpahtelivat kuluneen yönutun alta esiin
aina joka kerta kun hän hypähti aidanseipäästä toiseen. Polvet ja
paljaat sääret, hienosti karvaiset kuin kukan varsi, vilkahtelivat
ruskeanpuhuvina punaisen liepeen alta. Tukka oli vanukkeisina
suortuvina takertunut hikiseen ihoon ja niskaan, jossa selvästi
näkyi punavalkoiset sormensijat. Hän oli kuin antiikin hirviö tuossa
rohkeassa, oikeudentuntoisessa raivossaan.
Pian lainehtii Kujakatu uteliaita. Äitejä lapset käsivarrellaan,
kenelle oli unohtunut käteen kauha, kenelle kirjava kapalovyö.
Pysähtyivätpä joukkoon miehetkin, jotka läheisestä saunasta palasivat,
tavallisuuden mukaan alastomina höyryten, pientä pyyheliinaansa
hauskasti kädessään heilutellen.
Mies tuijotti naiseen hampaitansa kiristellen, heiluttaen kädessään
paksua setelitukkoa. Mutta joka kerta kun hän raivona, ottavana läheni,
hyppäsi nainen voimakkaasti aidan toiselle puolelle.
— Hah—hah—hah—haa... Vaikka palatsin tarjoisit, taikka kirkon, taikka —
Ei sillä suulla, eikä niillä silmillä. Etkös, hyvä ystävä, voisi katsoa
kauniimmin? Katso kauniimmin, katso kauniimmin... Kas niin — hahahahaa
— — — Senkin karso!
Koko katsojajoukko säesti hänen nauruaan.
Mies oli aivan suunniltaan. Hänen suustansa vaahtosi vesi ja silmät
olivat kuin kiiluvat, pienen pienet kipunat, kuin puukonterät.
— Pidä puolias, Reega, pidä puolias...
Regina (eli Reega, kuten häntä tavallisesti kutsuttiin) oli kaunein
ja kuuluisin "pirunpesän" haareminaisista. Se oli hän, joka joskus
"vastaanottoihin" koristeli itsensä helmillä, silkillä, kullalla, kuin
hallitsijatar ja käyttäytyi kuin säädyllinen nainen, esiintyäkseen taas
toisinaan rääsyissä, hoitamattomana, kampaamattomana, pesemättömänä,
raakana. Kuinka kulloinkin halutti.
Hän oli himottu kuin kulta ja pelätty kuin tikari.
Joka hänet kerran oli nähnyt, kimmoisessa elämänhalussaan, kuumana,
hallitsevana, rohkeana ja samalla kertaa värähtelevän ujona, korkeana
ja kirkkaana keskellä saastaisen, kilahtelevan metallin kilinää,
keskellä lihallista ammattiaan, hän olisi voinut vaikka kaivoon
upottautua, eikä sittenkään olisi voinut unhoittaa häntä.
Hän oli Vestaalitar ja Maria ja Venus ja Afrodite... Hän oli kuona ja
tuli samalla kertaa. Hän oli pyhä neitsyt ja ilotyttö...
"Sulttaani", kuten tuota miestä kutsuttiin alinomaisen oleskelunsa
vuoksi "pirunpesässä". oli turhaan odotellut Reegan suudelmaa. Hän oli
tehnyt välillä matkoja maalle, palannut taasen takaisin kaupunkiin,
pukeutunut hienoksi —