— Tulit hakemaan, siis ota se. — — —
* * * * *
Valkoiset, kuulakat tulppaanit ovat jo kauan tuoksuneet
akkunanpuolella. Atelieerissa on hiljaista, vaikkakin hiukan
sekaista — ikäänkuin joku mitä suurimmassa kiireessä olisi lähtenyt
sieltä. Lattialle karhuntaljan viereen on unohtunut naisen kultainen
käärmerannerengas, jonka keltaiset silmät intohimoisesti kiiluvat.
Nuorta, ujoa hovineuvoksetarta, joka on huomannut sen ja luulee
tuntevansa sen omistajattaren — siis totta, mitä puhutaan —
hermostuttaa, ujostuttaa huomionsa. Hän on aivan ärsyyntynyt ja kuin
revitty. Hänen verensä pistelee, sormenpäitä kolottaa. Hän pakoittaa
itsensä kääntymään siitä pois, mutta sittenkin hänen silmänsä kohtaavat
sen aina. Jumalan kiitos, ett'ei Kavio ole huomannut sitä —
He ovat pysähtyneet muutaman piirroksen eteen — luonnos erään papin,
kuuluisan siveyssaarnaajan päästä.
— Rakas Kavio, sanoo hovineuvoksetar kiertäen pehmeän käsivartensa
hänen kaulaansa, jos te lupaatte minulle tuon luonnoksen, niin...
— Tuhat, miljoonan, armollinen, suvaitkaa vaan ojentaa ihana kätenne
sitä ottamaan, vastaa Kavio hivellen sormenpäillään hänen kuultavia
kynsiään ja sormenpäitään, jotka tuskin koskettaen hyväilevät hänen
huuliaan.
He jäävät seisomaan taulun — siveyssaarnaajan kuvan eteen. Mutta he
eivät näe enään eivätkä kuule. He vain tuntevat. Kavio tunnustelee
kädellään — hyväillen yli ruumiin, kaulasta, päälaelta kantapäähän —
silmät kiinni suljettuina, nuoren hovineuvoksettaren juuri puhjenneita,
pyöreitä muotoja. Hovineuvoksetar on hänkin sulkenut silmänsä. Hän on
ensimäisiä kuukausia raskaana ja hänen muotonsa ovat vavistuttavan
herkullisia.
— Te olette nyt juuri kukassa, kuiskaa Kavio hänen korvaansa. Te
olette nyt juuri kaunein... Ja hän lisää vielä kerran verkkaan, ääni
värähtäen: kaunein — — —
* * * * *
Yht'äkkiä irroittuvat he. Nuori hovineuvoksetar on liikutettu,
väsynyt. Hän onkin kuin kuulas, hauras kukkanen, kuin kasvien utuinen
aamuhenkäys... kuin kosteansuloinen merensatu...
Tuijottaen hypnoottisesti siveyssaarnaajan lieskaviin silmiin, aukaisee
hän salkkunsa, jonne Kavio asettaa luonnoksen.
— Miksi haluatte luonnoksen juuri _hänen_ päästänsä? Hän on raskas
mies, työntekijä, raataja, parannussaarnaaja. Hänen sanoistansa löyhkää
lumppuarmeijan ryysyjen tuoksu...
— Eipä se ole ensi kerran kun sandaalijalka Salome rakastuu
kamelinkarvaviittaiseen Johannekseen —
— Ja te olette hänelle kuin rutto —
— Niin, mutta hän on minulle vapahdus — — —
* * * * *
Nuori hovineuvoksetar kiinnitti samettiviittansa, laski valkoisen
höyhenhattunsa reunalta harson alas kasvoilleen, ojensi vielä kerran
huulensa Kaviolle hätäisesti kuiskaten: perjantaina samaan aikaan, ja
oli samalla ulkona ovesta, ikäänkuin tuon kultaisen käärmeen silmät
lattialla olisivat ajaneet häntä takaa...
Tuskin oli hän poistunut kun Kavio, katsahtaen kelloonsa, riensi
nopeasti kuin nuoli akkunaan ja käänsi palettitulppaaniruukun siten,
että punaiset tulivat kadulle päin. Hän oli jo kauan nähnyt hänet
alhaalla kadulla. Hovineuvoksetar oli suloinen, mutta hän oli viipynyt
milt'ei liian kauan. — — —
* * * * *
Punaiset tulppaanit... Vihdoinkin! Venusmodelli oli kävellyt
edestakaisin, edestakaisin akkunan alla yhä pitäen silmällä sitä.
Punaiset tulppaanit... Hän levitti herkkiä sieraimiansa, hänestä oli
kuin tuntisi hän jo niiden tuoksun siellä ylhäällä. Harhasalissa... Ah,
kuinka kummalliseksi, oudoksi olennoksi hän tunsikaan siellä itsensä.
Väliin peloittavaksi, kammottavaksi kuin kuolleen meren usva, väliin
sirpaleiseksi kuin särkynyt kristallimaljakko, jonka säröjen reunalta
punahehkuvat ruusut retkottivat, välistä taas kuin tuli, hikisesti,
hulmuavasti leiskuva tuli... Mutta väliin oli hän kuin sininen,
kuulakka harsopilvi kevään auringonsäteissä...
Hän hiipii ylös kapeita takarappuja, pysähtyen joka silmänräpäys
kuunnellakseen... Ei mitään muuta kuulunut kuin hänen omien, pehmeitten
askeltensa sipsutus...
Vihdoinkin oli hän ylhäällä.
Jännityksestä kalpeana hypähti hän sisään — kuin tiikeri saaliilleen.
Mutta koirastiikeri sisällä oli kuunnellut herkistetyin korvin ja
vainusi heti toisen läsnäolon.
Hän kiiruhti ovelle, lukitsi sen ja heittäytyi palavassa huumeessa
nuoren tytön jalkoihin kiertäen käsivartensa hänen polviensa ympärille.
— Olen katsellut sinun kuvaasi koko päivän. Tuskin hetkeksikään voin
eroittaa silmiäni siitä. Sinä olet täydellisyys. Sinä olet ikuisen
nuoruuden juoma. Sinä olet... Kiiruhda, että saan nähdä sinut taas...
Tyttö heitti verkkaan vaatteet yltään.
Kauniina, varmana ja ylpeänä astui hän gobeliinin edessä olevalle
taljalle. Hän oli kuin Eoksen ohimosta syntynyt säde.
Gobeliinissa liekehtivät yön tummuudesta esiin Venusvuoren tulet... Ne
paloivat lieskaten kuin maan repeämästä nouseva ahjo. Ja hän lepäsi
siinä keskellä nuorena, alastomana, houkuttelevana... Ylt'ympäri
läikehti, paloi, hulmusi —
Hän oli kuitenkin imevin tulipatsas noiden maansydämestä kiirivien
tulien keskellä.
Kavio katseli tauluaan.
Se oli aistillisuuden hymni ja aistillisuuden litania. Se oli hänen
elämänsä laulu, josta tulisäikeet nousivat ilmaan kuin nautinnon
dityrambit. Ja ilmassa värisivät tunteiden kaikki soittimet —
Nuori tyttö lepäsi alustallaan kuin Venus itse, tai enemmän kuin Venus,
hän oli äiti, morsian, neitsyt, puoliso, tytär, sisar ja hetaira
samalla kertaa...
Hän oli kaikki viattomuus ja kaikki petollisuus, hän oli rakkaus
ja viha, syvin nautinto ja ankarin kieltäytyminen, hän oli himo ja
puhtaus, antautuminen ja poistyöntäminen, lankeemus ja pelastus,
alastomuus ja verhoutuminen... Hänessä asui valhe ja totuus... Hän
oli...
Kavio peitti silmänsä käsillään. Hän oli hänen elämänsä symbooli.
Nainen — miehen elämän symbooli!
Sfinksi hymyili jalustallaan.
Kavio meni ja laskeutui polvillensa hänen eteensä:
— Astu alas, rukoili hän.
Hän kohotti kätensä peittäen jälleen silmänsä kuin häikäisevältä
valolta, hiveli palavasti hänen varpaittensa pitkiä kynsiä... Vapisevat
sormet leikkivät kimmoisella, hohtavalla iholla...
— Malja on täysi... Minä rukoilen — armahda...
Kavion kädet haparoivat ilmaa.
Sanaa sanomatta lepäsi modelli jalustallaan. Liekit loimusivat yhä
korkeammalle. Kuin maanjäristys humisi tuossa maalatulla kankaalla
hänen elämänsä laulu.
Marmoripatsas vain lepäsi jalustallaan.
Ja hänen jumalruumiinsa veistetyt ihmeviivat ilkkuivat
tomuunpolvistuvalle almujenrukoilijalle —