Hän oli puhunut sydämensä pohjasta, hehkuvasti, vakuuttavasti, innolla.
Hän oli valanut koko nuoren sielunsa puhtaat, pyhät tunteet tämän
langenneen sielun pelastamiseen. Hän itse tuskin aavisti kuinka herkkiä
ne tunteet olivat. Ja ne vaikuttivat kuin hohtava, sinisenkuulakas
liekki, kirkastaen, lämmittäen. Hän vapisi innostuksesta. Jos
hänen onnistuisi kiskaista tuo sielu synnin loasta, jospa hänen
onnistuisi — — Ja taluttaa hänet jumalan luo — Hän muisteli niitä
palavia esirukouksia, joita ystävät olivat lähettäneet korkeuteen,
armon valtaistuimen luo tämän työn menestymiseksi. Ne vahvistivat
häntä tänä vaikeana, edesvastuunalaisena hetkenä. Hän kiitti luojaa
siitä, että arpa oli langennut hänelle, että hän vanhurskaudessaan
oli katsonut hänet kelvolliseksi pyhään toimeen, johon veljet
siveellisyysyhdistyksessä olivat hänet valinneet. Hän, joka oli
vasta nuori jumaluusopin ylioppilas, jolla ei ollut mitään kokemusta
elämästä, joka kaiken ikänsä oli mietiskellyt, joka ei vielä koskaan
ollut tahrannut käsiään tarttumalla elämän tulivauhtisiin ohjaksiin,
hänelle olivat he luottamuksella uskoneet kalliin tehtävän: pelastaa
langenneita sisaria ijankaikkiselle elämälle. Hän ihmetteli jumalan
määräämätöntä armoa, joka valitsee heikkoja välikappaleita väkeviin
töihin. Seurassahan olisi ollut niin monta vanhaa, kokenutta veljeä,
joiden usko oli luja kuin kallio. Ja hänen oli vasta kauniilla,
viheriöivällä idulla... Mutta heidän vahvistamanaan oli hän
uskaltautunut yölliseen aikaan lähteä tähän saastaiseen saatanan
temmellyspaikkaan.
Hän oli puhunut. Hän lankesi polvilleen. Kädet lujasti ristiin
puserrettuina rukoili hän hartaasti — — — Amen, amen...
Totisesti, hän uskoi varmasti, että rukous oli kuultu.
Hän katsahti ylös. Hän oli liikutettu, hänen silmistään juoksi
kyyneleitä. Hän luuli, että tuo nainenkin, jolle hän näin sydämen
syvimmästä oli puhunut, itkisi.
Mutta — hämmästyneenä, kauhistuneena jäi hän tuijottamaan outoa
näkyä. Nainen katseli häntä ihastuneesti, himokkaasti. Hänen silmänsä
liekehtivät, suu oli puoliksi aukinainen lämpimästi sylkehtivässä
intohimon hymyssä, vartalo jännittyneenä kaarena. Hän rakasti tuota
nuorukaista, rakasti häntä kiihkeästi, hurjasti, vastustamattomasti.
Hän rakasti häntä, joka puhui noin viattomasti, eikä tuntenut muuta
kuin oman henkensä puhtaan ilman.
— Etkö sinä ole koskaan syntiä tehnyt?
— Älä kysele syntisesti. Olen raadollisin raadollisten joukossa. Olen
huonompi kaikkia muita, olen huonompi kuin sinä.
— En ymmärrä sinua oikein. Jos olet huonompi minua, niin silloinhan
tulisi minun yrittää parantaa sinua?
— Meillä on ero: en ole ottanut synnintekoa elatuskeinokseni.
— Olet siis kuitenkin sattumoisilta joskus pudonnut, antanut valtaa
himoillesi?
— Niin, joskus _ajatuksissani_ kyllä, mutta silloin on perkele
vietellyt minua sinun ja sinunkaltaistesi haahmossa.
— Pidät minua siis perkeleenä?
— Niin —
— No miksi tulet sitten minua käännyttämään? Etkö tiedä, ett'ei perkele
voi palata teiltänsä, ei puhdistua. Eikä hän tahdokaan, sillä hän on
hallitsija valtakunnassaan. Vieläpä hän tahtoo vietellä alamaisikseen
nekin, jotka hänen luoksensa tulevat hurskaissa toiveissa.
— Ihmeitä voi tapahtua, kun usko on suuri.
— Mutta jos juuri perkele, s.o. minä, olen sytyttänyt sinussa halun
tulla minun luokseni kiehtoakseni sinut, valloittaakseni sinut...
— Varo, nainen. Minusta puhuu jumalan henki. Hän on väkevämpi sinua.
— Ei, vaan yhä vielä on hyvän-ja-pahantiedon-puun hedelmä väkevämpi.
Näetkös, minulla on kokemus, sinulla vain kuvittelua. Muistatko,
kuiskasi hän lähestyen nuorukaista, muistatko: kun he olivat
syöneet siitä, huomasivat he olevansa alasti. Mutta sitä imevämmin,
hurmaantuneemmin katsoivat he silloin toisiinsa, puhui nainen
hätäisesti. Ja — jumala seisoi vieressä ja ihmetteli ihmistä, kadehti,
sanon minä, ihmistä, joka uskalsi elää itsellensä. Ja oli unhoittanut
hänet, kolmannen, tarpeettoman, sivustakatsojan, siveyssaarnaajan,
jota eivät elämän salaperäiset ongelmat olleet koskaan pyöryttävinä,
vaativina lähestyneet ja joka siksi ei tuntenut niiden hurmaavaa
houkuttelevuutta.
Muistatko, jumala seisoi ihmisen edessä ja nuhteli ja varoitti ja
tuomitsi — kun ei voinut muuta. Mutta ihminen seurasi riemulla itseänsä
sittenkin, vaikka tuskien kautta vasta itsensä saavutti. Tuskien,
niin... Eikä hän tahtonut mitään herraa —
Näetkös, minä näen heidät yhä vielä edessäni — maailman huomenen
ensi ihraiset — paljaina, värisevinä, toisiinsa hurmaantuneina,
rakastuneina, pelokkaina, että kadottaisivat toisensa, toisensa, josta
pitivät enemmän kuin oudosta jumalasta.