Ja nauru on hänellä jotain aivan erikoista. Siitä tyrskähtää esiin
hänen viettiensä sisäinen, sekasortoinen ajometsästys. Hän puhuu
mitä mieleen sattuu, hän koskettelee kymmentä pientä seikkaa samalla
hetkellä.
Häntä _liikuttaa_ Kavio. Hän on hänen _ainoa_ ystävänsä, jolle hän
uskoo syntinsä (ne ovat hyveitä) ja — —
— Ooh, te rakas Epikuros, taas teidän palettinne lepää...
Hän osoittaa pitkällä etusormellaan raukeasti tulppaani-ruukkua, mutta
itse asiassa tarkoittaa hän tehdä hiukan pilaa Kavion tunnetusta
laiskuudesta.
— Kuka muistaisi paletteja silloin kun —
Pieni primadonna on asettanut kätensä lukoksi hänen suulleen ja
saa suudelman kämmenensä sisäpuolelle, niitä jatkuu pitkin hänen
rintaansa, kaulaansa, korviansa, ohimoitansa... Kavio rakastaa erittäin
suudella hänen pieniä, punaisia korviansa. Hän nauttii niistä kuten
simpukanpyytäjä helmistä.
Mutta pieni primadonna ponnahtaa äkkiä ylös kuin olisi hänen
achilleskantapäähänsä kosketettu. Hän on raju kuin juopunut, hänen on
nälkä kuin morfinistin — —
Hän ei välitä suudelmista eikä hyväilyistä, hän ei rakasta eikä vihaa —
hänellä on vain nälkä...
Kaikki ihmiset rakastavat. He rakastavat aina ja yhä. Rakastakoot vain!
Mitä on rakkaus? Mies. Hahahaa... Ilman lasta ja ilman ikuisuuden
kuvitteluja... ilman elämän jatkuvaisuutta...
— Kavio! —
He katsovat toisiaan, imevät silmin toisiaan, päihdyttävät toisiaan
toistensa hipiällä...
Kavio on tarttunut hänen ranteeseensa valtimon kohdalta ja työntänyt
ylemmäksi siitä kultaisen käärmeen, joka tuijottaa häneen päilyvine
keltaviinisilmineen.
Hän taluttaa hänet akkunan luo ja taas takaisin. He kävelevät
kuin tiedottomat pitkin lattiaa. Kavio tuijottaa ohimennessään
puolivalmiiseen Venuskuvaan — — Venus on kokonainen, hän saa hänet aina
kokonaan valtoihinsa. Mutta pienessä primadonnassa on jokin musta,
kummallinen pisara, jota ei ole kenessäkään muussa ja joka päihdyttää
enemmän kuin mikään muu — — Enemmän kuin Venuksen korkea, ehjä
kauneuskaan.