Taiteilija Kavion atelieerin akkuna korkealla kolmannessa kerroksessa
oli auki. Taideompeleiset, sinipunaisilla kurjenmiekoilla koristetut
verhot lehahtelivat edestakaisin hienossa tuulessa. Akkunalaudalta
heiasti kadulle pitkämäinen terrakottaruukku täynnä kirkkaita
tulppaaneja. Tuon ruukun salaisuuden tiesi ainoastaan isäntä — ja ne
harvat, joita asia syvästi koski. Se oli merkinantoruukku. Ja kukat
olivat majakan erivärisiä tulia. Kun punaiset tulppaanit olivat
kadulle päin, silloin tiesi alhaalla odotteleva Venusmodelli, että
tie atelieeriin oli vapaa; kun valkoiset, odotettiin ylhäällä nuorta,
kaunista hovineuvoksetarta; näyttelijätärprimadonnalle saattoivat
kullankeltaiset tulppaanit halutun tiedon, j.n.e., j.n.e.
Mutta kun pitkän atelieerin peräovesta astui sisään, harhautui
ensinäkemältä luulemaan, että isäntä kiireisessä hajamielisyydessään
oli heittänyt palettinsa akkunalle kukkavarsien päälle — tulppaanit
kun olivat istutetut ruukkuun siten, että niiden ääriviivat
muodostivat väritaltan ja kukkateriöt väripilkut. Mutta isäntä on vain
huviksensa järjestänyt kukat siten, sillä hänen mielinautinnoitansa on
hämmästyttää ihmisiä mielikuvituksensa pikku petoksilla. Ei suinkaan
itseään — joka kyllä sekin usein hänen huomaamattaan tapahtui — vaan
muita, erittäinkin — ystäviänsä... Hänen vaimonsa taas hämmästytti
häntä — oikein sherlock-holmesmaisella kekseliäisyydellään urkkien
selville hänen pikku huvituksensa. Kuinka monta ikävää kohtausta
hänellä olikaan ollut silloin, kun hän käytti akkunaverhoja
merkinantovälikappaleina. Kiinni — — auki — — puoliksi vedettyinä
— — ja aina sattui erehdys... Silloin heitä ryntäsi sisään viisi,
kuusi yhtäaikaa. Ja madame oli repiä silmät kaikkien päästä —
kohteliaisuudellaan. Ja ne toiset taas ostelivat tauluja, jotka hänen
sitten lopuksi täytyi kuitenkin lahjoittaa — tietysti. Mutta madame
tahtoi rahat ja hänen täytyi laittaa lukemattomia vekseleitä... Huh —
syyn ja seurauksen lait ovat kammottavia, varsinkin aviopuolisoiden
kesken — —
Hän rakastaa kuitenkin rajattomasti kaikkia naisia. Nuoria ja vanhoja,
laihoja ja lihavia, kauniita ja rumia. Vaimoansakin. — Jos hän olisi
Zeus, niin Olympoon olisi aina vapaa pääsy naisille (kuten hänen
atelieeriinsa). Miehet saisivat tulla vain tärkeille asioille (mitä
hänellä on miesten kanssa tekemistä!)
Keltaiset tulppaanit huiskuttavat tuulessa pyrstöjään. Ne ovat
kuin fosforiperhosia... Tuo harhapaletti on muuten kuin peili —
vertauspeili. Ihmisten pitäisi, Kavion mielestä, aina sisustaa
huoneensa eksyttäviksi harhasalongeiksi. Petettyinä ovat naiset autuaan
suloisia. Ja kun he katselevat itseään ja muita milloin liian pitkinä,
milloin liian lyhkösinä, milloin kaunistettuina, milloin rumennettuina,
ovat he liikuttavan valloittavia. Se juuri on heidän viattomuutensa
tunnus.
Kavio kuuntelee käsi korvan takana. Hänen voimakas, pitkä vartalonsa
on jännittyneenä kaarena ja toinen käsi nojaa korituolin selustaan.
Hän on juuri vetänyt akkunalta syrjään keltaiset tulppaanit, asettanut
oven hiukan raolleen — niinkuin on tapana silloin kun _hän_ tulee — ja
vetänyt verhot akkunan eteen, niin että atelieerissa on puolihämärä.
Äsken akkunasta katsahtaessaan oli hän huomannut hänen tutun, punaisen
viittansa siellä alhaalla — se välähti hänen silmiinsä kuin giljotiinin
terä. Kädessään olevalla nenäliinalla oli hän antanut nopean, salaisen
merkin. Hänessä on jotain giljotiinimaista tuossa pikkuruisessa...
jotain... hänen suudelmansakin muistuttaa mestausta. Merkillisen kauan
kestää nousta portaita ylös, ijankaikkisesti — — ajattelee Kavio. Mutta
jo samassa leyhähtää pitsin ja silkin suhahdus hänen sivultaan ja
pieni primadonna lepää ilkkuilevana ja houkuttavana harmaalla nahkalla
leveässä korituolissa hänen edessään. Kavio kumartuu alas ja suutelee
intohimoisesti kylmältä ulkoilmalta tuoksuvaa, pientä, ruskeata
päällyskenkää. —
Pieni primadonna on laskenut kivillä ja puuterilla peitetyn kätensä
hänen punaiselle tukalleen — ja sitten kuiskaa pieni huvinäytelmien
primadonna, joka osaa niin älykkäästi ja intensiivisesti juonitella ja
joka rakastaa eroja kuten Cyprienne, hän kuiskaa naurahtaen:
— Tulin hakemaan annokseni. —
Kavio katsoo häneen kauhistuksensekaisella ihastuksella. Tuo rohkeus ja
häikäilemätön vapaus, jossa on "annos" julkeutta ja hienoa rivoutta,
hämmästyttää häntä yhä ja yhä. On kuin ei hän koskaan tottuisi siihen
oikein.
Mutta pieni primadonna, jonka piikivisilmät ovat levottomina
harhailleet ympäri atelieerin, on jo kokonaan unohtanut äskeiset
sanansa.