Hän ei voi antaa vastausta. "Se on tapahtuva vielä teidän eläissänne.
Yht'äkkiä! Olkaa varuillanne! Valvokaa ja rukoilkaa!"
Kun hän yhä vielä kaivelee siten ajatuksiaan ja uudelleen ja uudelleen
kuiskaa sielulleen: "Älä väisty! Älä väisty! Sillä pettäisit isäsi
taivaissa. Hänen valtakuntansa ei tulisi silloin"... ja vahvistaa
sieluaan kuvittelemalla suurenmoisia tulevaisuuden kuvia; niin
silläaikaa istuvat kirkolliset kiivaassa neuvottelussa, kuinka he
nopeimmasti saisivat hänet pois tieltään.
Nyt oli sankarilla, kuten sankareilla aina, merkillinen luottamus
kaikkiin ihmisiin. Niinpä oli hänen uskollistensa piiriin hiipinyt
eräs viekastelija ja nautinnonhimoinen mies. Tämä huomasi, että asiat
täällä pääkaupungissa alkoivat saada huonon käänteen. Silloin menetti
hän paikalla hituisen uskonsa ja hituisen rohkeutensa. Ja hän tuli
paikalla "aivan toiseen käsitykseen". Häneltä putosivat "kuin suomukset
silmiltä". Lisäksi alkoi vaikuttaa hänen turhamaisuutensa hänessä. Hän
meni noiden pimeyden miesten luokse: "Antakaa minulle niin ja niin
paljon rahaa", sanoo hän, "niin vien teidät tänä yönä paikalle, jossa
voitte ilman suurempaa huomiota vangita hänet".
He kuuntelevat häntä häpeämättä vähääkään. Siellä ei ole ainoatakaan,
joka karahtaisi pystyyn: "Tiehensä tuo roisto, en siedä nähdä häntä
silmäini edessä". He neuvottelevat asiasta lyhyeen ja kiivaasti, ja
päättävät: tänään vielä!
Ei yksikään astu häntä puolustamaan; ei yhdenkään rinnasta puristaudu
syvän tuskan huokaus. Ei yhdenkään mielessä noista hirviöistä ole
aavistustakaan, mitä he nyt syöksevät kuolemaan. He tuijottavat tuhmine
kalasilmineen tuohon jaloon kultaiseen kruunuun, joka on pudonnut
heidän lammikkoonsa.
He ovat kaikki turmeltuneita ja kuolleita. Elämän rinnoilla on yksin
pysynyt hän, joka nyt on tuomittu kuolemaan, ja tuomittu kuolemaan
siksi että hän oli ainoa elävä ihminen paljaitten aaveitten ja
peikkojen keskellä.
Tuli ilta. Vihollisten käytöksestä ja petturin häviämisestä ovat
sankari ja hänen uskollisensa huomanneet, että hyökkäys häntä vastaan
on tapahtuva vielä tänä yönä.
Silloin istuutuu hän omineen viimeiselle aterialleen pöytään.
Oli vanha tapa koko maassa, että tänä iltana pöytä katettiin niin
juhlallisesti, kuin perheenisän varat suinkin sallivat. Karitsanlihaa,
leipää murrettuna palasiksi, ja viiniä pikareissa antoi perheenisä
kädestä jokaiselle ympäri pöytää, ja puhui lyhyessä kiitosrukouksessa
päivän merkityksestä, johtaen mieliin vanhan, harmaan, hädänalaisen
muinaisuuden, jolloin Jumala, kansanuskon mukaan, oli todistaunut
voimakkaaksi kansansa auttajaksi.
Hän puhui aluksi surumielisesti siitä ilosta, joka hänellä oli,
että hänen vihollisensa olivat sallineet hänelle vielä tämän ihanan
rauhallisen hetken, jotta hän sai viettää tätä iltaa vanhalla,
esi-isiltä perityllä tavalla. Mutta samassa, kun hän oli lähettänyt
ensimmäisen maljan kiertämään pöytää, nousee hänen sielunsa eteen
hänen läheinen kova kohtalonsa. Hän katsoo heihin ympärillään ja sanoo
suruisasti: "En ole enää istuva kanssanne, kun ensikertaa taaskin
istutte viinin ääressä, mutta kun tulee minun isäni valtakunta, niin
sitten istumme taaskin näin yhdessä, istumme puhdistetussa autuaassa
maassa".
Kuulkaa! Sotamiesten askeleita?
Hän murtaa, rukoillen kiitossiunauksen, leivän, pelokkaassa
ahdistuksessa on hänen armas sielunsa. "Noin on tapahtuva minun
ruumiinikin kanssa. Sekin murretaan." Vielä kerran kaataa hän punaista
viiniä maljaan; hän näkee oman verensä vuotavan ja sanoo raskaasti,
muistellen vanhaa liittoa: "Minä annan vereni, että Jumala nyt tekisi
uuden paremman liiton kansani kanssa."
He nousevat aterialtaan ja lähtevät ulos yöhön.
Kuulkaa, sotamiestenkö askeleet siellä kumisevat kadulla?
Hän tarttuu tuota huimapäätä käsivarteen, ja puhuu hiljaa ja kiihkeästi
hänelle: "Kuule, minä tiedän: perkele on koettava viekotella teitä
luopumukseen. Minä olen rukoillut tulisesti Jumalaa sinun puolestasi;
sillä sinä olet rohkein: olen rukoillut, ett'et hylkäisi uskoasi minuun
ja minun palaamiseeni. Jos sinä pelon aikojen jälkeen joskus taas
rohkaiset ja karaiset mielesi, niin vahvista silloin veljiäsi."
Huimapää puhkesi kerskaamaan, ja sanoi kovaan ja kiihkeästi:
"Minäkö?... Pelkäisin?... Olen valmis, nyt paikalla, seuraamaan sinua
vankeuteen ja kuolemaan."
Silloin pudisti häntä sankari, eikä katsonutkaan häneen. "Ennenkuin
kukko laulaa, vielä tänä yönä, olet sinä jättävä minut."
Heidän jatkatessaan matkaa lauhkeni hänen mielessään. Ihana entisyys ja
kova nykyisyys sulavat yhteen.
"Muistatteko vielä, kun olimme pohjoisessa?... Minä lähetin teidät,
niinkuin olitte... Kärsittekö puutetta mistään?"
He pudistivat kaikki päitään: "Ei, ei koskaan".
"Mutta nyt! Varokaa ja valvokaa! Teidän pitää olla varuksissa kuin
sotamiehet."
"Kahdella meistä on miekat."
Siinä he nyt olivat siis taaskin sillä väärällä tiellä, jolle hän ei
saanut lähteä, niin kovasti kuin sielunsa etsikin pelastusta. Hän
katkaisi keskustelun: "Kylliksi siitä".
Kun he tulivat erääseen puistoon, valtasi useimmat kova väsymys. He
heittäysivät ruohikkoon ja nukahtivat. Kolme uskollisinta seurasivat
häntä jonkun matkaa, mutta hekin olivat uneliaita ja väsyneitä ja
vaipuivat maahan. Silloin valtasi hänet kamala yksinäisyyden tunto ja
hän rukoili heitä: "Olen niin kuolemakseni suruinen! Jääkää luokseni."
He makasivat siinä, nojautuen kyynäspäihinsä, eivät tienneet sanoa
mitään, tylsiä ja uneliaita ja väsyneitä kun olivat.
Silloin riensi hänen kärsivä yksinäinen sielunsa kauas ihmisistä iäisen
voiman turviin: "Isä... minun isäni, sinulle on kaikki mahdollista!
Isä, ota pois juotavistani tämä katkera malja! Ota pois se!... Ei, ei
niinkuin minä tahdon... vaan niinkuin sinä..."
Taaskin puhui hän ystävilleen: "Minä pyydän teitä, valvokaa kanssani...
sinä, uskollisimpani, valvo; valvohan toki kanssani!"
Taaskin pois ihmisistä, iäisen voiman turviin. Hän lepää polvillaan sen
edessä ja rukoilee taaskin: "Jos se on mahdollista... ei minun tahtoni
mukaan... vaan sinun tahtosi. Isä, eikö se ole mahdollista?"
Se ei ole mahdollista. On iäinen, selittämätön luojan tahto:
ihmiskunnan pitää vaeltaa ja kamppailla eteenpäin tuskan ja hädän
kautta. Ihmiskunta voi ainoastaan kärsimysten tietä kohota parhaimpaan.
Hänkin tuntee sen, kokoo kuin vavahtelevan vaikertavan sielunsa. "Ei
niinkuin minä tahdon. Vaan niinkuin sinä."
Siten makasi hän polvillaan puolen yötä.
Täytyy olla totta, mitä kerrotaan, että hän löysi lohdutuksen.
Silloin kuuluu aseiden kalinaa.
Petturi ilmestyy soihtujen sameassa valossa... Välkähtää miekkoja...
Paossa ovat uskolliset.
He kulettavat hänet keskellään kaupunkiin kirkkoraadin kokoushuoneeseen.
Pihalla, tulen ympärillä istuu ja loikoilee sotamiehiä. Palvelioita
juoksee edestakaisin. Kaikellaista kurjaa joukkoa, joka elää kirkosta
ja kirkonruhtinaista, ja jolle on annettu viittaus tapauksesta, alkaa
kerääntyä paikalle.
Hiukan syrjempänä tulesta, puolhämärissä, syntyy lyhyt sananvaihto ja
osoitetaan innokkaasti sormella.
"Olithan sinä hänen seurassaan".
"Oh, tyhjää puhetta!"
"Mutta kielesikin ilmaisee sinut. Olet pohjoisesta."
"Näin sinut kirkonpihalla, seisoit aivan hänen vieressään".
"Kautta sieluni!!... En ole eläissäni nähnyt koko miestä."
Kuolonkalpeana seisoo hän; hänen kätensä vavahtelevat pelosta.
Kirkonruhtinaita menee ohitse.
Kyyryssäselin hiipii hän pois sieltä, valmiina livistämään juoksuun.
Kun hän on päässyt turviin pimeälle kadulle, puhkee hän ääneen itkemään.
Alkaa sarastaa harmaa aamu, kirkon virkamiehet ovat kokoontuneet. Asia
on kiireellinen. Ja asia on valmistettu hyvin. On aikeissa asettaa
hänet syytteeseen valtiollisena rikoksentekijänä. Silloin joutuu hän
valtion käsiin. "Ja valtio on pyövelimme, ja saattaa asian pikaiseen
loppuun".
Niinpä on heidän siis tehtävä vaan yksi ainoa kysymys hänelle: "Oletko
sinä Vapahtaja, kansamme kuningas?"
Vangittu sankari kohottaa päätään. Hänen puhtaissa silmissään loistaa
hohde, joka ei enää ole tästä maailmasta: "Hän minä olen! Ja te... te
olette saavat nähdä minut Vapahtajana, isäni oikealla puolella, ja
tulevan taivaan pilvistä alas maan päälle."
Siinä oli tarpeeksi.
Päivä oli koittanut. Hän luovutetaan vartioille, ja viedään
keisarillisen maaherran palatsiin.
Koko suuri kaupunki alkaa valveutua. Kansan joukot täyttävät kadut.
Nyt ovat monet kädet pudistuneet nyrkkiin. Ja monissa silmissä välkkyy
kyynel ja viha. Mutta linnan portti on sulkeunut hänen jälkeensä. Hän
on nyt peloittavan voimakkaissa ja peloittavan ankaroissa käsissä.
Maaherran istuntosalissa syyttävät he häntä valtiollisena
salajuonittelijana.
Maaherra, jo vanhempi mies, on keisarin palveluksessa jo saanut tottua
monen kansan omituisiin tapoihin, ja on mukaunut keveästi niihin. Kuten
niin monet korkeassa asemassa olevat, on hän kokonaan unohtanut, tai
ei ole sitä koskaan tuntenutkaan: mitä on yksityinen ihmissielu ja sen
arvo. Hän katsoo syytettyä ylhäältä alas asti ja kysyy ilman mitään
sisällistä ymmärrystä häntä kohtaan: "Sinä siis olet tämän kansan
kuningas?"
"Oikein sanoit".
Maaherra katsahtaa taaskin häneen: "Minusta tuntuu, että hän on
vaaraton ihminen. Minä lasken hänet vapaaksi jälleen."
Paikalle keräytynyt hurskas roskaväki, joka seisoo ja tungeksii
pilarien välillä, huutaa: "Ristiinnaulitse hänet, ristiinnaulitse
hänet!"
Se oli keisarillisen rikoslain rangaistus valtiopetoksesta... Tuomittu
sidottiin tai naulattiin käsistä ja jaloista yksinkertaiseen ylös
pystytettyyn puuhun, ja siinä sai hän riippua, kunnes kuoli.
Sillä tapaa teloitettiin näihin aikoihin monta tuhatta ihmistä.
Arvokkaimmat kirkkoruhtinaista astuvat maaherran luokse ja
puhuvat matalaan hänen kanssaan. Tuo mies on todella valtiollinen
rikoksentekijä; paljo kansaa, varsinkin pohjoisesta maakunnasta,
seuraa ja kannattaa häntä. Jos hän laski miehen vapaaksi... sikäli
kuin he tiesivät, oli keisari sangen tarkka juuri valtiollisiin
rikoksentekijöihin nähden.
Viittaus ymmärrettiin. Enemmän kuin oikeus merkitsee maaherralle hänen
persoonallinen menestyksensä ja edistymismahdollisuutensa.
Sankari pohjoisesta tuomittiin siis kapinoitsijana ja
kruununtavoittelijana valtion rikoslain mukaan, ensin ruoskittavaksi,
ja sitte ripustettavaksi ristiin, kunnes hän on kuollut.
Ruoskaniskut viilsivät luihin asti. Ei tiedetä, kuinka tuo uskollinen
sankari on kestänyt nuo kamalat ruumiilliset ja henkiset tuskat. Kun
iskut taukosivat, on hän perinpohjin uuvuksissa. Hän ei jaksa kohottaa
paalua, jonka hänen itse täytyy kantaa teloituspaikalle. Eräs mies,
joka sattumalta menee ohitse pakoitetaan kantamaan se. Yhdessä hänen
kanssaan kuletetaan kaksi muutakin, jotka maantierosvouksesta ovat
tuomitut samaan kuolemaan kuin hänkin, teloituspaikalle.
Ylhäällä autiolla kukkulalla, joka kohoo yli kaupungin, riisutaan hän,
lasketaan alas ja kiinnitetään paaluun. Voimakkaat kädet tarttuvat
siihen ja nostavat sen pystyyn.
Sotamiehet tarjosivat hänelle juomaansa; mutta hän ei ottanut vastaan.
Hän oli kai jo liian heikko.
Muutamat kirkkoraadin jäsenet ja joku rahvaasta pilkkaavat tuota hiljaa
kuolevata. Samoin nuo kaksi rikoksentekijää hänen vierellään. He
sanoivat: "Sinähän olet kuninkaamme! No, auta siis itseäsi!"
Mitä liikkui hänen mielessään, sitä ei tiedä kukaan ihminen. Hän ei
puhunut enää mitään. Hänellä oli kai viimeiseen asti heikko toivo
vielä, että hänen "Isänsä taivaissa" vapauttaisi hänet juomasta
katkeraa maljaansa pohjaan.
Mutta ei ilmestynyt tuhatlukuisia enkeliparvia. Ei ilmestynyt
ainoatakaan.
Hänen uskollisistaan ja hänen sukulaisistaan ei ollut ainoakaan
paikalla.
Riiputtuaan jonkun tunnin vaikeasti korahdellen ristillä, kuoli hän
verenvähyyteen ja tukehdukseen.
Semmoinen oli hänen elämänsä.
Ja se hänen kuolemansa.
Hän oli ihmisistä ihanin ja jaloin.
* * * * *
Hajalleen paenneet uskolliset riensivät kaksi ja kolme yhdessä,
pohjoiseen kotiseuduille pelastaakseen kalliin henkensä. Sinne
saavuttuaan, tohtivat he, hätäyneinä ja kovissa sielun tuskissa,
ainoastaan matalaan, ja salaa, ja arasti ympärilleen vilkkuillen, puhua
hänestä.
Hän oli varmasti uskonut, ja oli sen lujasti luvannut heille: "Minä
palaan takaisin! Pian! Kolmantena päivänä! Sanon teille, palaan
takaisin, puetettuna jumaluuden voimalla..."
Kului kolme päivää, kului kahdeksan... Hän ei palannut.
"Hänen täytyy tulla. Hän ei voi valehdella, ja hän ei saata erehtyä. On
mahdotonta, että mikään hauta, olkoon se kuinkakin syvä, voisi pidättää
tuota sankaria. Kuinka rakasti hän Jumalaa! Kuinka luotti hän Jumalaan!
Kuinka sanoikaan hän? Voiko maallinenkaan isä antaa lapselleen, joka
pyytää leipää, leivän sijasta kiven? Voisiko iäinen voima, johon hän
niin syvästi luotti, olla antanut hänelle leivän sijasta kiven? Kuinka
hän rakasti meitä! Mikä puhdas, suloisen ylevä ihminen hän oli. Kuinka
liikutti hän koko sydämemme. Oi... mitä voimme tehdä ilman sinua! Tule,
tuo meille iäinen valtakuntasi, oi Vapahtaja! Oi, me tarvitsemme sinua!"
"Hänen täytyy tulla", sanoivat vanhat kirjat, "hänen täytyy tulla",
siten kuiskivat ihmiset ja katselivat kaihoten ja kaivaten ympärilleen.
"Hänen täytyy tulla...", niin kuiskivat järvi ja puut ja tuuli yössä
niillä seuduin, joilla hän vielä neljätoista päivää sitten oli
liikkunut. "Minun täytyy saada nähdä hänet vielä", sanoi Pietari, joka
oli kieltänyt hänet, "muuten en voi elää".
"Kuule! Näitkö jotain, Pietari?"
Seuraavana päivänä levisi ensimmäinen huhu: rannalla, jossa hän usein
oli käyskellyt, oli Pietari illalla nähnyt hänet. Hän oli seisonut
pimeässä kuin lempeä ystävällinen valaistus ja katsonut häneen.
Seuraavana päivänä liiti jo toinen huhu kylästä kylään.
Hänen vanhat ystävänsä, kalastajat, olivat edellisenä iltana istuneet
rannalla, nuotion ääressä, syöden kalaa ja leipää. Tuli loimahteli,
ja meri kohisi hiljaa ja tähdet tuikkivat taivaalla ja yö avausi
äärettömänä heidän ympärillään ja he puhuivat hänestä: "Muistatteko
vielä? Silloin... ja silloin!... ja silloin!... Kuinka hän aina valaisi
ja aukaisi totuuden ihmisen eteen... oi, ja aina, aina lempeä... aina
lempeä... niin suloisen ylevä ja rakas ihminen... Kun me istuimme
tässä, muistatteko vielä? tässä rannalla... illalla aterioidessamme
nuotion ääressä... ja tuli loimui kuin nytkin ja meri kohisi ja hän
istui luonamme... ja otti leivän... ja rukoili rakkaalla äänellään...
Oi Jumalani! Näetkö?... Näitkö sinä? Oi Jumalani, minä olen nähnyt
hänet!... Hän seisoi tuossa sinun takanasi!..."
Seuraavana iltana vaelsi kaksi muuta hänen uskollisistaan pimeässä
yksinäistä maantietä kaupunkiin, kokonaan vaipuneina muistelemaan ja
puhumaan hänestä, he vaeltavat ja vaeltavat, ja ovat lapsia ajan,
jolloin koko maailma on lumottu ja yö täynnä ihmeitä, ja heidän
sydämensä haava polttaa ja rakkaus tuohon ihmeelliseen ihmiseen
palaa... "Ja jotkut ovat nähneet hänet! Olleeko se ollut todellakin
hän? Hän elää? Hän elää! Missä mahtaa hän olla tällä hetkellä, ja
tällä hetkellä vuorokaudesta juuri ovat he aina nähneet hänet...
minkänäköinen hän mahtaa nyt olla? Niin suloinen, sanoivat he, ja
valoisa... niin, suloinen ja valoisa... ehkä... ehkä käy hän tässä
rinnallamme... näkymätönnä... ja yht'äkkiä... kirkas loiste ja hän
seisoo tuossa puun vierellä... Näitkö sinä mitään? Oi... viihdytä
palava sydän!..." He tulivat kotiin, silmät syttyneinä, he olivat
nähneet hänet: "Hän asteli hämärissä rinnallamme, ja katosi".
Nyt ei enää ollut mitään rajaa.
Kun ei hän näkynyt valveilla ollen, niin näkivät hänet uskonkaihoisat,
rakastavat silmät. Kun ei hän tullut ilmipäivällä, näkivät he pimeässä
hänen valo-ilmestyksensä.
Kului viikkoja... Kun ei hän tullut ihanuudessaan ja voimassaan:
haihtuvana valona hän ei voinut kauan kestää. Näyt hälvenivät muutaman
viikon kuluessa kuin usvaharsot.
Mutta kertomukset näistä näyistä eivät hälvenneet. Kertomukset
lisäsivät ja suurensivat sitä, mitä oli nähty.
Vuosia kului... Yhä vaan ei hän tullut... He puhuivat yhä hänestä.
Hänhän oli liikuttanut koko heidän sydämensä. Muodostui kalastajain ja
nummitalonpoikien keskuudessa lahko, joka uskoi häneen Vapahtajana, ja
joka joka päivä palavin sydämin odotti hänen tulemistaan ja Jumalan
valtakuntaa.
Vuodet kuluivat. Niiden joukko, jotka kuiskivat ja kertoilivat
keskenään hänestä ja uskoivat hänen tulemiseensa, kasvoi verkalleen.
Heitä oli jo pääkaupungissakin; sieltä, juhlassakävijäin välityksellä,
levisi heidän uskonsa heidän maamiestensä keskuudessa aina kaukaiseen,
suureen keisarinkaupunkiin asti. Ja mitä ihmisiä ne olivatkaan, jotka
sen omistivat! Ihmisiä kaikista maista, ja kaikista uskokunnista!
Syrialaisia ja egyptiläisiä, germaanilaisia sotamiehiä ja kreikkalaisia
työmiehiä. Kuinka he yhä uudelleen ja uusilla väreillä kuvasivat
Vapahtajan elämän eteensä! He kaikki lapsia sekaisen levottoman ajan,
ja asujamia lumotun maailman. Kaikkialla, missä heitä vaan oli kaksi
tai kolme tai kymmenen yhdessä, kertoivat ja kuiskivat he matalaan,
silmät säteilevinä, hänen elämästään.
Silloin muuttui tuo yksinkertainen uljas ihmiselämä aina
ihmeellisemmäksi.
"Minulle on kertonut eräs -- hän on kuullut sen joltakin hänen
uskollisistaan -- että hän kerran käveli merellä!"
"Niin... ja tiedätkö siitä, että hän kerran on asettanut myrskyn?"
"Oletteko jo kuulleet -- tiedän sen eräältä, joka on kotoisin samoilta
seuduilta kuin hän -- kerran oli häntä seurannut autioon erämaahan
neljätuhatta ihmistä. Ne kaikki ravitsi hän... mitä arvelet siitä?
seitsemällä leivällä."
"Ei, niitä oli viisituhatta ihmistä, ja hänellä oli viisi leipää, siten
se oli. Ja kaksitoista koria muruja koottiin aterian jälkeen."
"Yhden kuolleen on hän herättänyt kuolleista".
"Mutta pääasia on, että hän itse on noussut kuolleista".
"No... se on varmaa... Kaikille uskollisilleen on hän ilmestynyt."
"Vartiat haudalla ovat murtuneet polvilleen".
"Hän on istunut heidän seurassaan ja syönyt ja juonut. He olivat
syöneet kaloja."
"Olenpa kuullut, kun kerran olin juhlilla kotimaassa, että hän
yht'aikaa on ilmestynyt viidelle sadalle hengelle".
"Niin, heidän silmäinsä edessä on hän noussut taivaaseen".
"Ylös taivaaseen? Mitä hän siellä? Täällä maanpäällähän hänen pitäisi
perustaa Jumalan valtakunta?"
"Niin... hän palaa taaskin. Hän on lähtenyt ainoastaan toistaiseksi
pois."
"Mutta se on totta, hän on nyt taivaassa. Muutenhan hän olisi
keskellämme! Sillä onhan hän noussut kuolleista!"
Kaikkea sitä, mitä he ennen turhaan olivat vaatineet tuolta
yksinkertaiselta vilpittömältä ihmiseltä: ihmeellistä taivaallista
syntyperää, kuninkaallista sukuluetteloa, yliluonnollisia ihmetekoja
ja merkkejä, ylösnousemista; kaiken sen kuvitteli ja kutoi nyt tulinen
rakkaus ja runoileva mielikuvitus ja uskonnollinen tarve hänen
ilmestyksensä ympärille.
Siten puhuivat he ja siten odottelivat he.
Vuodet menivät menojansa. He rukoilivat Isää taivaissa, kuten hän
oli opettanut: Tulkoon valtakuntasi; ja elivät puhtaasti, ja tukivat
ja rohkaisivat toisiaan, ja elivät kaihon ja kaipauksen autuudessa.
Muutamat hänen uskollisistaan kuolivat. Ja hän oli kuitenkin sanonut:
"Minä tulen eläissänne vielä?..."
He odottivat ja odottivat.
Ja yhä vielä ei hän tullut.
Silloin oli lähellä vaara, että hänen kannattajansa jäisivät ainoastaan
ahtaaksi, kansalliseksi lahkoksi. Se vaara oli lähellä sentähden, että
hän ei tullut, niinkuin hän oli sanonut. Oli lähellä vaara, että tuo
hurskas, urhoollinen sankari olisi elänyt elämänsä turhaan, ja että
hänet unohdettaisiin: ja että ihana suuri asia, jonka edestä hän niin
uljaana oli kuollut, nimittäin ihmiskunnan ylennys ja kohotus, menisi
hukkaan ihmiskunnalta.
Oli lähellä vaara, että tuo hento ihanan suloinen elämä haihtuisi kuin
tuoksu ilmaan.
Silloin astui esiin suuri, voimakas, melkenpä kummallinen mies. Hänestä
tuli hänen oppinsa säilyttäjä ja sen julistaja.
* * * * *
Eleli, ei niin kaukana hänen synnyinseuduiltaan, eräs hänen
kansalaisensa, kiihkokansallinen ja kirkollismielinen mies, hän
oli hyvin oppinut, saanut laajan kansallisen ja yleismaailmallisen
sivistyksen, ja oli järkensä terävä.
Mutta hän oli peräti ja perinpohjin sairas ihminen. Ja oli sairaus,
joka häntä vaivasi, kuten esiintyy monissa kohdin hänen kirjeitään
hänen ystävilleen, tämä: häntä kiusasivat vaikeat hermokohtaukset ja
henkinen epäsointu niin, että hän näki luonnollisen elämän paljaana
kurjuutena, inhottavuutena ja kuolemana; ajoittain kiihkeni tämä
hänen sairaalloisuutensa suorastaan kaatuvatautikohtauksiksi, joiden
kestäessä hän, tiedottomana, näki ihmeellisen ihania ja taivaallisen
suloisia näkyjä. Hän ei nähtävästi ollut paljon nuorempi kuin tuo
puhdas, uljas sankari pohjoisesta, eikä ollut nähnyt häntä ikinä omin
silmin.
Tällä miehellä nyt oli eräs usko, joka oli yhteinen hänelle ja monelle
sivistyneelle hänen maamiehistään ja aikalaisistaan, merkillisen
ylevä ja ihmeellinen usko; kuten yleensäkin tuo levottomasti
etsivä ja kamppaileva aika synnytti ihmeellisiä elämän selityksiä
kuvitusrikkaissa päissä ja hurskaissa sydämissä. Hänen uskonsa,
jossa hän riippui luonteensa ja sydämensä mukaisella kuumuudella ja
tulisuudella, oli lyhyesti seuraava:
Ylemmästä taivaallisesta maailmasta, voimainsa ylenkylläisyydestä,
on Jumala lähettävä Vapahtajan, iäisen, taivaallisen olennon. Tämä
iäinen, taivaallinen olento, joka jo maailmaa luodessa oli Jumalan
oikeana kätenä, ja joka on ihanampi ja ylevämpi kuin Jumalan enkelit,
on nyt kätkevä ja peittävä taivaallisen ihanuutensa ihmishaamuun.
'Vapahtajana' on hän astuva taisteluun tämän alemman maailman pahoja
ihmisiä ja henkiä vastaan ja on voittava tai kuoleva. Lopulta on hän
kuitenkin joka tapauksessa Jumalan ja enkelien avulla voittava, ja on
vapahtava ihmiskunnan kaikesta pahasta. Ja nyt, tuo iäinen taivaallinen
olento tulee pian: sen _täytyy_ tulla pian. Kuinka onkaan tuskaa ja
puutetta ja valitusta koko elämämme, kuinka onkaan sitä joka ihmisen
elämä! Hän voi tulla mikä päivä tahansa. Taivaallinen olento! Armas
valoilmestys! Vapahtaja! Jumalan valtakunta! tule! tule! Sillä maailma
on kypsä.
Kun nyt tämä mies, jolla oli tämä usko, kuuli, että pohjoisessa
hänen kotimaataan oli lahko, joka väitti ja sanoi: Vapahtaja, tuo
taivaallinen olento, oli, käsityöläisen haamussa, jo ilmestynyt,
ja olivat hänen kansansa hurskaat johtomiehet, jotka eivät olleet
ymmärtäneet ja tunnustaneet häntä, surmanneet tämän Vapahtajan, mutta
että hän oli herännyt elämään taaskin, ja palaisi kohta takaisin;
niin valtasi hänet ankara mielenliikutus ja voimakas suuttumus. Se ei
ollut mahdollista! Kuinka ei _hänen_ kirkkonsa olisi tuntenut Jumalan
Pyhää? Hänen maansa hurskaatko eivät olisi tunteneet vieraassa haamussa
ilmestynyttä taivaallista olentoa? Pettäjiä he olivat ja houkkioita!...
Ja hän kutsui valtiota avuksi ja syytti ja vainosi heitä tulisella
vihalla ja kiivaalla innolla.
Mutta hän ei löytänyt mitään lepoa ja rauhaa uskossaan. Se usko oli
niin kylmä ja tyhjä. Se oli oikeastaan vaan kuin telineet todelliselle
uskolle; puuttui siltä kuuma elokas ja eloon herättävä sisältö. Tätä
sisältöä kaihosi ja kaipasi tuo ruumiillisesti ja sielullisesti kovasti
kärsivä mies. "Oi Herra, lähetä pian taivaallinen olento! Oi Herra,
kuinka on silloin oleva, kun hän tulee! Kuinka on maailma silloin
oleva?"
Eräänä päivänä nyt siis, kun hän vaelsi yksinäistä tietä, ja juuri
oli matkalla vainoomaan heitä, ja kuumassa, hurskaassa, sydämessään
yhtämittaa ajatteli heidän väärää Vapahtajaansa. "Ylevän suloinen on
hän ollut ja puhdas" sanovat he, "ja äärettömän lempeä, ja Jumalan
lapsiksi tahtoi hän meidät ihmiset -- pois kaikki ulkonaiset muodot
ja ulkonainen hurskaus... Niin... se on totta. Semmoisia he ovat,
hänen puoluelaisensa. Kuinka ihmeellisesti he luottavat Jumalaan!
Kuinka suurella ilolla ajattelevat he olevansa hänen lapsiaan, ja
kuinka riemumielin kestävät he minun vainoani! Ja kuinka lempeitä ja
ystävällisiä ovat he toinen toisilleen! Niin... heillä on kaikki,
kaikki, jota minä sydämelleni kaipaan ja kaihoon, ja jota en voi
saavuttaa... Ja hän on surmattu, ja noussut ylös kuolleista? Vapahtunut
kurjasta ihmisruumiista?... He ovat nähneet hänet omin silmin... jos se
nyt kuitenkin olisi totta? Jos hän kuitenkin olisi hän?... Oi... kun
hän... ilmestyisi minulle!... Kun näkisin hänet, kuolleista nousseena,
todistettuna taivaan lähettilääksi; silloin... silloin löytäisin
minäkin vapahduksen tästä kuoleman ruumiista... minäkin seisoisin,
eläen vapahdettua ylevää elämää, Jumalan polvien edessä, autuaana...
oi silloin!... silloin..." Ja katso... silloin... kun hän kulki
siinä, peloittavan epäilyn raastamana: silloin yllättää hänet yksi
hänen vaikeita taudin kohtauksiaan: hän näki hänet, joka saatti hänen
sydämensä tähän epäilyyn ja hätään, näki hänet hänen taivaallisessa
ihmeellisessä suuruudessaan ja ihanuudessaan.
Tästä hetkestä oli hän tulinen ja uupumaton uuden opin ja uuden
sankarin julistaja. "Hän on ilmestynyt minulle!" sanoi hän. "Siis on
hän Vapahtaja". Ja nyt sovitti hän tuon yksinkertaisen koruttoman
sankarin, tuon ylevän ihanan, vilpittömän ihmisen elämään korkean
haaveellisen uskonsa kaikki ihmetelineet. Hän teki hänestä tuon iäisen
jumaluusolennon, tuon suuren iäisen maailman-ihmeen. Hän puki tuon
koruttoman, pelokkaan, nöyrän ihmisen seitsenkertaiseen, välkkyvään ja
kimaltelevaan ja koruista raskaaseen kultapukuun.
Nuo vanhat vilpittömät nummitalonpojat olivat tunteneet hänen isänsä ja
äitinsä, ja olivat istuneet hänen kanssaan yhdessä pöydässä. He olivat
nähneet hänen nauravan ja itkevän, olevan harhassa ja epäilevän, olevan
suuttunut ja vihassa, terve ja heikko. He olivat vaeltaneet hänen
kanssaan noita pitkiä hiekkaisia teitä pääkaupunkiin: he tiesivät,
ett'ei hän ollut maailman luoja, vaan ihminen kuin he itse. Mutta tämä
tulinen, haaveellinen, maailmankuvansa huikaisema ihminen ei ollut
koskaan nähnyt häntä; hän tiesi ainoastaan hiukan hänen elämästään, se
ei kiinnittänyt hänen huomiotaan: hän näki hänessä ainoastaan iäisen
ihmeolennon, joka oli kuollut ja noussut ylös; ja nyt: "Herätkää,
ihmiset! Herätkää! Jumala on ollut maailmassa! Herätkää! Hän tulee...
hän tulee! Kohta!... Huomenna tai ylihuomenna tulee hän takaisin
taivaasta, tuomiolle."
Hän tempasi tulihengellään mukaansa vanhat uskollisetkin. Hän voitti ja
käänsi hänen vanhat kannattajansakin. Hän käänsi uusia: maamiehiään,
muukalaisia. Sillä mielissä eli kaipaus suureen voimakkaaseen uskoon
ja kokonaiseen maailmankuvaan. Ja hän oli urhoollinen ja henkevä,
ja hänen hurskautensa oli syvä, tulinen ja haltioitunut. Kuin pyhä
hurma, sanoo hän itse, eli ja hehkui hänessä hänen uusi uskonsa ja
rakkautensa. Ja sitte oli hänellä rajaton mielikuvitus. Hän tiesi
kaiken: Jumalan salaiset aikeet ja maailman luomisen, ja viimeisen
tuomion. Kaiken, kaiken tunsi ja tiesi hän. Hän rakensi ihmeellisen
ajatusrakenteen, jossa oli jos mitä tukia ja kiinnikkeitä, jäykkä se
oli ja kankeamuotoinen, mutta sen läpi leimahteli ja hehkui rakkauden
tuli; se ylettyi helvetistä, läpi kuolleitten hautojen, ja kohosi aina
seitsemänteen taivaaseen ja ehkä senkin yläpuolelle.
Niinpä oli tuo koruton jalo ihmiskuva nyt kokonaan muuttunut uudeksi.
Uskollisesta ja vilpittömästä, tuskallisesti kamppailevasta ja
etsivästä ihmisestä oli tullut ihmishaamussa kulkeva iäinen ihmeolento.
Miehestä, joka tulisesti rakasti köyhää, epätoivoon joutunutta
kansaansa, ja joka kuoli murtunein toivoin, tuli iäinen, kaikkien
ihmisten, tulevaistenkin, syntien sovittaja. Hänen vaatimuksensa:
"Kaikki ihmiset ovat luonnostaan Jumalan lapsia, ja voivat täyttää
Jumalan tahdon, jos vaan tahtovat", sai nyt tämän selityksen: "Ihmiset
ovat luonnostaan kokonaan turmeltuneet, kokonaan voimattomat, synnin
lapsia, ja voivat ainoastaan ihmeen kautta tulla kohotetuiksi Jumalan
luoksi". Hänen vaatimuksensa: "Tunne itsesi Jumalan lapseksi! Täytä
Jumalan tahto! Ihminen, joka täyttää Jumalan tahdon, on autuas", sai
nyt uuden muodon: "Tehkää niin! Mutta uskokaa lisäksi, että iäinen
Jumalan poika on kuollut puolestanne, niin tulette autuaiksi." Hänen
toivonsa, "että hän pian palaisi takaisin ja perustaisi kansansa
keskelle Jumalan autuaan valtakunnan", muuttui nyt uskoksi, "että
hän tulisi ilmestymään kaikkien ihmisten maan päällä, elävien ja
kuolleitten, iäisenä, jumalaisena tuomarina". Mutta _yhdessä_ asiassa
seisoi hän rinnan tuon vilpittömän, jalon ihmislapsen kanssa; hän sanoi
kuten hänkin: rakkaus Jumalaan ja ihmisiin käyköön yli ja ennen kaiken!
Hän saarnasi ja saarnasi, tulisesti ja hehkuvasti, palaen rakkaudesta
iäiseen taivaalliseen olentoon ja Jumalaan ja ihmisiin, jotka hän
niin katkeran mielellään olisi tahtonut pelastaa. Hän kesti vaivaa
ja vaaroja, pilkkaa ja vaikerrusta. Tosiaankin: hän oli suuri, jalo
mies kaikessa omituisuudessaankin, ja uljas sankari. Hän saarnasi aina
kuolemaansa asti: "Iäinen, taivaallinen olento tulee! Hän tulee! Ja
hänen mukanaan tuomio!"
Mutta ei tullut.
* * * * *
Ei tullut.
Silloin varustausivat uskovat sen varalle, että viipyisi ehkä vielä
kauankin hänen tuloonsa. He järjestivät olonsa ja tilansa hiukan
mukavammin. He jättivät tuon tulisen uskon, että hän saattoi tulla
mikä silmänräpäys hyvänsä, ja ilahuttivat mieltään lempeällä toivolla:
"Kuolemamme jälkeen olemme pääsevät hänen luokseen, ja hän on sulkeva
meidät armosyliinsä".
Silloin aukeni taaskin tilaa papeille. He työntäysivät hiljaa ja
varovasti "taivaallisen Vapahtajan" ja ihmisen välille. Alkoi taaskin
tuo iänikuinen kaupanteko ja tinkiminen ihmisvelttouden ja ihmispelon
välillä; ja ylijäämä pujahti viekkaiden ja mukavuutta rakastavien
pappien taskuihin. Aivan kuin oli ollut asianlaita armaan sankarimme
aikoina hänen kansansa keskuudessa.
He kokosivat vanhat kirjat, joita tutkimaan tuo uskollinen sankari
nuoruutensa vuosina oli pelonalaisessa mietiskelyssä syventynyt, ja
neljä ihmeellistä kertomusta hänen elämästään; ja kirjeet, jotka tuo
hänen suuri, omituinen kannattajansa ja puolustajansa oli kirjoittanut
ja muutamia muitakin kirjoituksia, jotka käsittelivät hänen asiataan
ja oppiaan, ja sitoivat nämä kaikki vastakohdat ja ristiriitaisuudet
yhteen kirjaan, ja kutsuivat sitä "pyhäksi kirjaksi", ja sanoivat --
ja useimmat heistä uskoivatkin todella siihen -- että koko kirja oli
kirjoitettu Jumalan silmien edessä, eikä sisältänyt mitään erehdyksiä
ja ristiriitoja itsessään.
Ja kun tämä usko, tällä tapaa nyt jo kahdesti muunnettuna, nyt
siis oli muuttunut helposti käytettäväksi, mukavaksi, ja sentään
kirjavasisältöiseksi asiaksi, virtaili sille kannattajia summissa.
Rikkaatkin ja ruhtinaat alkoivat pitää sitä siedettävänä. Ja kun yhä
enemmän laajeni sen tunnustajain luku, niin liittyi niihin uskon
asioista väliäpitämättömäin sankka joukko. Niinpä tuli tämä usko
muotiasiaksi ja valtion uskonnoksi.
Vuosisatoja vierähti. Papit ja kirkolliskokoukset neuvottelivat
ja keksivät uutta. Syntyi pyhiä tarinoita; kerrottiin vanhojen ja
uusien pyhien ihmetöistä, ja kyhättiin kirjoja niistä. Kirjoitettiin
suuria lakikokoelmia. Ja kaikki nämä tiedot ja pyhimystarut ja kirjat
ladottiin kaikki, kirja kirjalta, pyhälle kirjalle. Pappien viljapelto
heilimöi kukoistuksessaan ja täytti tuoksullaan lämpimän suvipäivän.
He sovittivat yhä enemmän ihmisviisautta ja -kekseliäisyyttä pyhään
kirjaan, eivätkä välittäneet siitä itsestään enää melkein ollenkaan,
ja unohtivat sen melkein, eivätkä ajatelleet, että sattuisi joku siitä
koskaan valittamaankaan.
Ja niinpä oltiin nyt niin pitkällä, että tuosta lempeästä
nummistolaisesta, uljaasta sankarista, joka eli niin vilpittömän
uskollisen elämän, ja jolla oli niin ihmeellinen puhdas lapsenusko, ja
joka kuoli niin yksinäisen toivottoman kuoleman, että hänestä aika, ja
ihmisjärki ja vallanhimo olivat luoneet jäykän kankean taruolennon:
joka istui ylhäällä, pilvien takana, puettuna kultaan, ja hallitsi
maailmaa. Ja hänen rinnallaan istui, häntä melkein suurempana vielä,
hänen äitinsä. Hänen raukka, tuhma äitinsä!! Ja hänen ympärillään
seisoivat silkkipuvuissa ja arvokkain, ylpein ja jäykin ryhdin
ja ilmein nuo vanhat, viisaat ja kiivashenkiset nummitalonpojat,
jotka muinoin avojaloin olivat vaeltaneet hänen rinnallaan pölyisiä
hiekkateitä.
* * * * *
Iäinen voima pitää alituisessa liikkeessä, ei ainoastaan tähtiä, ei
ainoastaan meriä, vaan ihmiskuntaakin.
Tapahtui että Saksan kansassa kasvoi eräs, jolla oli kuuma tulinen
sielu, jonka henki oli voimakas, aistillinen ja luonnollinen, jonka
uljuus oli ylväs ja suora, ja joka oli saanut kunnollisen sivistyksen,
oikea saksalainen. Kun hänestä tuli mies, etsi hän sielussaan puhdasta
vilpitöntä suhdetta iäiseen voimaan. Silloin heitti hän nurinniskoin
kaikki nuo kierot ja tuhmat ja ylpeät kirjat, jotka papit olivat
latoneet pyhälle kirjalle, viskasi ne pöydältä alas lokaan, ja istuutui
pöydän ääreen ja alkoi tutkia kirjaa.
Ja kun hän nyt tutki sitä, niin tulvi siitä hänelle vastaan mahtavina
ja runsaina nuo tuon suuren kummallisen julistajan, Paavalin
torventorahduksilta tuntuvat sanat. Hän kuuli ainoastaan hänen äänensä.
Hän ei ymmärtänyt tuota tulista kiihkeätä miestä kokonaan, hän selitti
hänet hiukan oman päänsä mukaan. Hän asetti uskonsa keskukseksi hänen
sanansa: "Ihminen löytää hurskauden Jumalan edessä uskossa Jumalan
pojan kuolemaan ja iäiseen sovitukseen". Hurskautensa ja sen miehekkään
rohkeutensa voimalla, jolla hän astui uskonsa eteen, voitti hän
puolelleen puolet kansaansa. Pohjois-Saksa ja muut germaaniset kansat,
maailman voima ja tulevaisuus heittivät luotaan koko tuon homehtuneen
kirjaröykkiön ja lähtivät uusine uskoineen, "Jumalan sanoineen" tai
"kirkonoppineen", kuten he sitä kutsuivat, purjehtimaan kohti uutta
ylvästä aikaa.
Mutta kauan eivät he osanneet silläkään purjehtia. Eivät enempää kuin
kolmesataa vuotta.
Se sisällinen, vaikea, historiallinen ja myöskin sielullinen
harhaluulo, jolle tämä "Jumalan sana", tämä "kirkonoppi" oli perustettu
-- se nimittäin, että se opetti: että tuo vilpitön sankari olisi
iäisenä ihmeolentona, Jumalan poikana ja maailman luojana ollut
valepuvussa maan päällä -- tämä harhaluulo vaikutti, että tämä
kirkonoppi piankin sai jotain tyhjää, kovaa ja kankeata itseensä. Ja
mitä kankeammaksi ja kovemmaksi se tuli, sitä enemmän miellytti se
kaikkia keskinkertaisia ja lahjattomia. Ja mitä enemmän se joutui
näiden keskinkertaisten ja lahjattomien käsiin, sitä enemmän alkoi se
kopeilla ja ylvästellä ja sanoi itseään muuttumattomaksi. Ahdasmieliset
ja lahjattomat miehet keksivät lopulta sanoa näinkin: "Jumalan sana ja
Lutheruksen oppi eivät voi ikinä hävitä maan päältä".
Niinpä kääntyivät ja vieraantuivat kahden viime vuosisadan kuluessa,
tästä kirkosta ja tästä uskosta kansan kaikki jaloimmat henget,
sen parhaat runoilijat, ajattelijat ja ruhtinaat, kaikki nuoret ja
ylpeänuskaliaat. He vaativat kirkolta, että se olisi ylevä ja ylväs
totuuden julistaja koko kansan edessä, ja johtaisi sitä ylväille
teille, kaikkeen jaloon vapauteen. Mutta nämä kirkot kumpikin seisoivat
sensijaan kuin kaksi vanhaa leirikaupustelijatarta, aivan takimmaisina,
salaisten rattaittensa ääressä, ja valittivat ja marisivat joukon
takana, joka riensi eteenpäin. Hei, miten riensikään se joukko! Fredrik
Suuri ja Goethe ja Helmholtz... ken luettelisikaan kaikki ne nimet!
Kunniaa teille, johtajamme.
* * * * *
Iäinen voima vaikuttaa ja työskentelee alati ihmisten ajatuksissa ja
mielissä.
Joukko viisaita ja uljaita saksalaisia miehiä, jotka eivät olleet
löytäneet tyydytystä kylmässä, sielulle vieraassa kirkonopissa, ja
joiden mielet iäinen voima oli herättänyt levottomiksi, niin että
heidän täytyi etsiä Jumalaa, rohkaisivat mielensä -- siitä on nyt jo
sataviisikymmentä vuotta -- ja päättivät ryhtyä tutkimaan pyhää kirjaa.
He tahtoivat tarkastaa ja nähdä, oliko pyhä kirja todellakin eheä
kokonaisuus ja erehtymätön, kuten kirkot opettivat. He päättivät näin
-- ja se oli rohkea päätös: "Me ryhdymme tarkastamaan ja tutkimaan
pyhää kirjaa aivan kuin olisi se tavallinen kirja."
Ja kun he nyt tutkivat sitä, -- sadat vilpittömät rohkeat oppineet,
tutkivat sata vuotta, pitkässä vaikeassa työssä -- niin alkoi käydä
selkeämmäksi ja selkeämmäksi, että "pyhässä kirjassa" oli paljon
historiallisia ja uskonnollisia erehdyksiä ja harhaluuloja, ja
monellaisia eri uskoja, paljon jaloa ylevää ihmisyyttä ja paljon
pahaakin, paljon kovaa ja tylyä ja paljon ristiriitaisuutta. Se oli
ihana, järjestämätön, monikirjava kirja, kuten ihmeenihana, hoitamaton,
monikirjava puisto.
Ja nuo uljaat miehet uskaltausivat yhä syvemmälle tuohon ihmeelliseen
ihanaan puistoon. Yhä syvemmälle. Monen tiheän pensaikon läpi, ja
korkeiden, ylväitten, taipumattomien puiden lomitse. Yhä syvemmälle.
Arkaillen ja kuumaa tulista kunnioitusta kantaen sielussaan.
Löytäisivätkö he sen pyhän maan, jota ihmissielu etsii!... Ja silloin,
kuule!... silloin kuulivat he... keskellä tuota avaraa, monikirjavaa
puistoa, piilottauneena viherjiin, ihmeellisiin, tiheihin pensaihin
matalaan ja selkeään satakielen ihanan ja puhtaan äänen. Se lauloi
ihmeellisen suloisesti, vilpittömästi ja syvästi, lopuksi niin
pelokkaan kipeällä tuskaisalla äänellä iäisen voiman rakkaudesta ja
ihmisluonnon jumalaisuudesta.
Ja kuten alkoi Lutheruksen päivinä monessa saksalaisessa kodissa uusi
kuuma etsintä löytääksi "Jumalan sanaa", ja syttyi uusi rakkaus siihen:
siten virkosi näinä meidän päivinämmekin tulinen uusi rakkaus tuohon
vilpittömään sankariin, joka oli ollut niin monen oudon ja ihmeellisen
puvun kätkemä ja peittämä. Se oli iloisen tulisen ahkeruuden
aika. Valonkammoojain ja mustatakkisten pilkatessa ja hampaitaan
kiristellessä, pelokkaiden luonteiden vaikeroidessa ovat uljasmieliset
saksalaiset oppineet työskennelleet vuosikymmeniä peratakseen
orjantappurapensaikkoa, jonka takana tuo sankari salattuna oli
maannut kaksituhatvuotista untansa: Herää! Herää vilpitön uskollinen
sankarimme! Ja vähitellen, kun monet uskolliset ja totuutta rakastavat
miehet olivat työssä ja työskentelivät käsi kädessä, näimme hänen
sielunsa, ja kuus' tai seitsemän tärkeintä kohtaa hänen elämässään tuli
varmennetuksi; ja hän seisoi edessämme: ihmisenä.
Ihminen oli hän. Siitä on todistuksia kyllin! Ensinnäkin: hän on
sanonut sen itse. Toiseksi: hän oli ajatuselämässään aikansa lapsi.
Kolmanneksi: hänen luonteellaan oli erikoiset piirteensä ja puitteensa.
Neljänneksi: hän on kehittynyt ja muodostunut. Viidenneksi: hänen
luonteensa ei ollut ihan vapaa pahasta. Kuudenneksi: hän on erehtynyt,
varsinkin siinä: hän ei palannut, eikä tullut Jumalan valtakuntakaan...
Hän oli ihminen. Niin ihmeellisen hyvä ja lempeä, niin viisas ja rohkea
kuin hän olikin: yksikään hänen tekonsa ja yksikään hänen ajatuksensa
ei kohoo yli ihmismittojen. Hän oli ihanin ihmislapsista.
Ja ihmeellisen ihanasta ihmissielustaan on hän tuonut meille uskon
jokaisen ihmissielun ylevään jumalaiseen arvoon ja merkitykseen, ja
perustuen tähän uskoon, uskon tuntemattoman iäisen voiman hyvyyteen
ja läheisyyteen, ja tästä samasta uskosta, ikäänkuin mehevästä
voimakkaasta maasta täyteläs raskas hedelmä, versoovan uskon
ihmiskunnan tehtävien ihanaan ratkaisevaan suuruuteen ja niiden
ihmeellisen korkeaan päämäärään: Jumalan valtakuntaan. Ja on siten
kohottanut valoon ihmiselämän tarkoituksen ja arvon, ja iäisesti
aateloinnut sen.
* * * * *
Ja nyt työnnämme puoleen, mitä hänessä oli hänen aikansa ahtauksia ja
harhaluuloja: hänen uskonsa henkiin, hänen ihmetekonsa, hänen uskonsa
ruumiilliseen ylösnousemiseensa ja Jumalan valtakunnan läheisyyteen.
Ei edes hänen siveysoppinsa, niin ylevä kuin se onkin, enää sido ajan
lapsia, joka on niin kokonaan toinen, kuin hän voi ajatella.
Me työnnämme puoleen kaikki ne opitkin, joita ihmiset, Paavalista ja
evankelioista alkaen ovat sommitelleet Jumalasta ja hänestä ja paljosta
muusta.
Me hylkäämme siis Jumalan äidin ja pyhät, paavin ja messut. Pois ne!
Jumala on lausunut tuomionsa siitä kaikesta saksalaisen tieteen kautta,
ja on tuominnut ne kuolemaan.
Kolmiyhteisyydenkin hylkäämme ja syntiinlankeemuksen, ja iäisen
Jumalanpojan ja hänen verensä lunastusvoiman ja ruumiin ylösnousemisen.
Miksi uskoisimme niihin kaikkiin? Eivät ne tee meitä iloisemmiksi, eikä
pyhemmiksi. Ja ylipäätään, mitä on noilla asioilla tekemistä uskon
kanssa: nehän ovat tietoa. Ja ovat väärää tietoa. Saksalainen tutkimus
on ruhjonnut ne. Ne saattavat aikoinaan olla olleet ihmiskunnalle hyvät
ja siunaukseksi, ja muodostaneet suojelevan ristikkoverkon hennon
Vapahtajan kuvan ympärille. Nyt niitä ei enää tarvita. Pois ristikot
tieltämme! Ne jotka enää katsovat niihin, ovat joko tietämättömiä, tai
teeskentelijöitä. Kuinka suloinen ja ihana on nyt kuvasi, Vapahtaja!
Kuinka vilpitön ja lapsekkaan suora on uskosi!
Todellakin, sinä uskoit ilman suurta näkyvää perustetta, ja sinä uskoit
ilman suuria näkyviä tuloksia. Sinun "isäsi taivaassa", hän salli sinun
todella joutua syvään hätään ja syvään yöhön, ikäänkuin olisi hän
armotta ja säälittä. Ja mitä ovatkaan ihmiset, joiden arvon kohotit
niin korkealle, tehneet sinulle, oi sankari! Mutta sisällisesti,
sisällisesti oli sielullasi ääretön ihana voitto korkeasta ylevästä
uskostaan. Kuinka syvällä ilolla se täytti sinut, kuinka sädehtivät
silmäsi, kuinka voimakas olit, ja kuinka lempeä! Oi, uskosi teki
sinusta suloisimman ja ihanimman valon, joka loistaa ihmiskunnalle.
Siksi, olkoon tuntematon iäinen voima, mitä ja kuinka se olkoonkin,
ja menetelköön kanssamme miten ja kuinka se tahtookin: sinun uskosi,
sinä ihanin ihmislapsista, on meidän uskomme. _Tämä_ on uskomme: Me
tunnemme, tunnemme itsessämme salatun iäisen voiman ja uskomme siihen
kuin iäisesti hyvään, turvalliseen ja pyhään. Ja astumme sen eteen
pelokkaan hartaalla lapsenrakkaudella: turvaudumme siihen, iloitsemme
siitä, kamppailemme ja haemme itsemme lähelle sitä. Ja voitamme siitä
ilon, joka levittäytyy oloomme kuin sunnuntai rauha, saamme kyvyn antaa
korkean arvon omalle ja jokaiselle sielulle, saamme valppaat avoimet
silmät, voimaa kaikkeen uljaaseen edistykseen, ja iloisen luottavan
toivon ihmiskunnan tulevaisuuteen.
Tämä usko on meidän uskomme, ei siksi, että hän, jolla ensiksi oli
tämä usko, oli mikään iäinen ihmeolento, ja että hänellä muutenkaan
olisi mitään sitovaa voimaa sisälliseen elämäämme nähden. Mikä voima
voisikaan sitoa ihmistä näissä asioissa? Kuinka voisi näissä asioissa
toinen sielu sitoa uskonsa käskyllä toisen sielun? Ihmisen sielu seisoo
näissä asioissa yksin omalla pohjallaan. Vaan on tämä usko siksi meidän
uskomme, että se avaa parhaimman sielussamme hereille. Olen koko
elämäni siinä tilassa, että minun täytyy kysyä sielultani: "Sieluni,
sinä et lakkaa tavoittelemasta ja etsimästä onnea. Sanohan sieluni:
mikä nyt voi tehdä sinut tyyneeksi, lujaksi, luottavan, juhlivan
iloitsevaksi ja iloiseksi?" Silloin vastaa se: "Siksi voi minut tehdä
se usko, joka oli tuolla sankarilla. Hän oli oikea, kokonainen ihminen;
siksi löysi hän tuon oikean ihmisuskon. Auta minua, iäinen voima, sinä
salainen ja salaperäinen, lempeä, isä, auta minua, että minäkin saisin
sen."
Ja nyt iloitkaa, lapset koko maassa, ja heidän opettajansa! Vielä
pitää teidän vastaanottaa ja antaa väärää sekaista tietoa, jolla ei
ole mitään tekoa uskon kanssa, ja joka on hyödytöntä ja vahingollista.
Iloitkaa; se kaikki on kohta joutuva romukammariin. Te olette saavat
iloita vaatimattomasta kirvesmiehestä Jesuksesta, tuosta ihmeellisestä
puhtaasta sankarista, ja olette saavat ottaa hänen korkean ylevän
lapsenuskonsa mukaanne elämään.
Iloitse, varttunut nuoriso koko maassamme! Kirkko taistelee järkeä
vastaan, jonka Jumala meille on antanut, ja taistelee kaikkea
jaloa elämänhalua vastaan. Katsokaa: tässä on usko, joka iloitsee,
riemuitsee jokaisesta tieteen voitosta, usko, joka on lähellä jaloa
kreikkalaisuutta.
Oppineet ja taiteilijat, iloitkaa! Kuinka seisoittekaan sekauneina ja
päitänne pudistellen tuon muodottoman, oudon ihmekuvan edessä. Kirkko
oli pystyttänyt sen keskelle ihmiskunnan tietä; te vältitte kaaressa,
ettekä tietäneet, mitä sillä tehdä. Nyt seisoo hän tuossa, tiellä
nytkin, vilpitön, pelokkaan kysyvä ihmislapsi, ja katsoo teihin syvine,
vilpittömän uskollisine silmineen. Ihmeellisen ylevä, ja kuitenkin
ihmisellinen on nyt ihmiskunnan tie.
Te saarnaajat kummassakin kirkkokunnassa, te, joilla on rohkea, vapaa
mieli, iloitkaa tekin! Teitä ei enää tulla ahdistamaan ja pakoittamaan
julistamaan mieletöntä maailman kuvaa, väärää ja pikkumaista Jumalaa,
ja epähistoriallista, uusilla ja uusilla hämmentävillä koruilla
peitettyä Vapahtajan kuvaa. Vaan olette te saavat välkkyvin silmin
julistaa vilpittömän uskollisen sankarimme elämää, tekoja ja uskoa,
ja olette profeettasilmin ja profeettasanoin saavat puhua ihmiskunnan
tulevaisuudesta, joka rientää kohti autuasta Jumalanvaltakuntaa.
Iloitse, valtio!... Kirkko on käyttänyt sinua kelpolailla hyväkseen.
Se on tehnyt sinut palvelijakseen ja kätyrikseen, ja sitte on palkaksi
pettänyt ja nylkenyt sinua. Sehän uhkui salaisuutta ja salaisuuksia,
ja pyyleni ja voimistui. Saksalainen tutkimus on riistänyt siltä sen
salaisuudet. Millä se nyt siis enää hallitsisi ja vallitsisi kansaa,
halkoisi sitä ja pidättäisi? Jokainen voi nyt omin korvin kuulla tuon
satakielen ihanan vilpittömän laulun ja selittää sen omalla tavallaan.
Iloitse, kristikunta! Sinun asiasi on ollut aikanamme huonoissa
käsissä. "Paavin" ja "Jumalan sanan" avulla et olisi valloittanut
maailmaa. Mutta tuon vilpittömän sankarin ja hänen uskonsa ovat Kiina
ja Jaapani ja India omaksuvat. Jos heillä on sielut kuin meillä, niin
ovat he tulevat tähän uskoon. Sillä tämä usko on ihmissielun mukainen;
ihmissielu tarvitsee sitä ja avautuu sille.
Ja iloitse sinäkin, sieluni! Hetki vielä viivähdä, ja mieti; ja
iloitse! Kuinka on saksalainen tiede kohottanut valoon paljon,
paljon, joka on ennen ollut pimeydessä. Tehköön tuo valo hetkeksi
ehkä kipeätä sinulle, sieluni; silmäsi ovat tottuvat siihen, sieluni,
sinä päivälintu. Näetkö nyt selvästi edessäsi maan? Iloitsetko? Mikä
pyhä maa! Mikä tulevaisuuden iloa läikkyvä maa! Hetki vielä katsele
ja mieti... Noin: nyt ei enempää! Nyt nouse, iloiseen työhön, sinä
pelonalainen! sinä iloinen ja iloitseva! sinä Jumalan seuralainen!
* * * * *
Heinke Boje istui kammarissaan pöytänsä ääressä lampun valossa ja luki.
Kun tuli yö, kohosivat kaikkialta ojista ja notkelmista raskaat
usvapilvet ja luikersivat kuin harmaat käärmeet Hilligenlein kaupungin
ympärille. Ja livahtivat kaduille ja ilmestyivät ihmisille ja
säikähdyttivät heidät siinä kun ne kaamean hiljaisesti solahtivat
tietään, ja täyttivät lopulta koko kaupungin kattoihin ja leveän tornin
lyijykattoon asti, ja peittivät kaiken valon.
Kun Heinke Boje puoliyöstä oli lukenut loppuun, aukaisi hän ikkunan
ja katsahti ulos, ja näki tuon muodottoman samean usvailevan huurun
ulkona, ja tunsi rintansa ikäänkuin liika ahtaaksi ja häntä alkoi
peloittaa. Ihmisolemisen koko epävarmuus ja paino ja taakka, ja
yksityisen ihmissielun kamala yksinäisyys ilmestyi hänen sielulleen,
ja rasitti ja ahdisti häntä. Ja hän itki itseään ja kaikkia ihmisiä
ja häntä, joka nyt kulki yksin tietään, tuossa harmaassa, kylmässä,
muodottomassa usvassa. Häntä ei seurannut kenenkään rakkaus, ja yksin,
ilman ainoatakaan, joka olisi jakanut hänen uskoaan ja toivoaan, sai
hän matkata.
Mutta sitte johtuivat hänen ajatuksensa häneen, josta hän juuri oli
lukenut, tuohon armaan suloiseen, voimakkaaseen ihmiseen ja hänen
uskoonsa. Ja hänen uskonsa turvissa rohkeni hänkin taas antaa uskolleen
vallan. Ja hän uskoi ja rukoili, kuten hänkin oli uskonut ja rukoillut.