Neljännesvuotta myöhemmin, kun Heinke Boje istui Itäholsteinissa
Peter Volquardsenin äidin rinnalla aamukahvia juomassa, kädessään
välkähtelevä kihlasormus, sai hän ensimmäisen pitemmän kirjeen
Kai Jansilta. Se tuli Kapstadtista. Hän hypähti ylös ja juoksi
ylös makuukammariinsa ja luki kiihkein silmin. Molemmat matkaajat
olivat astuneet maihin Kapstadtissa, ja aikoivat nyt tarkasti
punnitun suunnitelman mukaan matkustaa läpi kaikkien englantilaisten
siirtomaiden aina Krokodiilivirralle asti. Kaksi vuotta olisi matka
kestävä. Senjälkeen aikoivat he, jos vaan näytti mahdolliselta, maitse
mennä yli meidän läntisiin siirtomaihimme. Mutta kirje ei viivähtänyt
kauan tässä asiassa, vaan livahti pian kaikenlaisiin persoonallisiin
kokemuksiin, vanhoihin ja uusiin, pienempiin ja suurempiin ja puhui
mielialoista, joita ne olivat herättäneet mielessä, ja antoi se
lukijattarelle vilkkaan eloisan kuvan kirjoittajan sielun tilasta.
Kirje oli ihmisen, joka on kypsynyt kieltäymykseen, ja nyt uljaana ja
hiljaisin vakavin silmin kulkee yksinäistä tietään. Kerran vaan ilmaisi
eräs pieni käänne kirjeessä kuin tulista, pohjalla piilevää tuskaa,
mutta se kätkeytyi samassa ja nopeasti ilkkuvaan leikkiin.
Heinke oli ylen onnellinen kirjeestään. Hän oli pelännyt, että hän
kuitenkin voisi kääntyä katkeroituneena hänestä ja kirjoittaisi
kylmästi ja vieraasti, tai että hän ehkä valittaisi suurta hätäänsä.
Mutta nyt kirjoittikin hän samalla niin suloisen omaisesti ja niin
rohkean uljaasti. Oi, hän kuuli sen yhtä hyvin hänen vakavista kuin
hänen leikkisistäkin sanoistaan, _kuinka_ suloisen omaisesti ja
_kuinka_ uljaasti! Hän luki kyynelsilmin yhä uudelleen ja uudelleen
kirjeen, ja istui kohta pöydän ääreen, ja kirjoitti hänelle
vastaukseksi pitkän kirjeen, joka oli täynnään hänen suurta iloaan ja
hänen tulista ystävyyttään.
Siitä asti vaihtoivat he tuontuostakin ystävällisiä sisältörikkaita
kirjeitä. Heinke ajatteli toisinaan suurella kaipauksella häntä; mutta
useimmakseen tyyneen levollisesti, ikäänkuin ihminen, jolla on kaunis
rikas maatila hallussaan, ja toinen kauempana, jonka omistuksesta hän
on turvassa ja varma. Hän iloitsi kuin lapsi jo edeltäkäsin siitä
päivästä, jolloin hän joskus palaisi. Kuinka suloista se olisi! Kun
hän istuisi vieraana hänen pöytänsä ääressä! Mikä rakas tervetullut
vieras! Kuinka hän vallan pilaisi ystävyydellään hänet! Ja kuinka hän
kiusottelisi ja laskisi leikkiä hänen kanssaan, ja tarkkaisi, mikä
olisi hänelle mieleen, mikä ei.
Ja eräänä päivänä ilmoitti hän Kaille, että hän nyt eli yhdessä
kodissa ystävänsä kanssa, ja taaskin eräänä päivänä, että hän odotti
ensimmäistä lastaan, ja taaskin, että hän oli synnyttänyt pienen pojan.
Kuumalla ilolla, ja salaisella, pelokkaan aralla ylpeydellä kuuli hän
hänen kirjeistään, kuinka raskaasti nämä sanomat olivat koskeneet
häneen. Hänhän tahtoi ja hänhän toivoi niin tulisesti, että hän pitäisi
hänestä, pitäisi aina, aina. Hän ei voinut kestää ajatusta, että joku
toinen omistaisi hänet, ja hän voisi unohtaa hänet. Ja hän kirjoitti
hänelle liikuttavin sanoin, kuinka onnellinen hän oli, tuntiessaan
hänen rakkautensa kalleutta, ja että hänellä oli niin suloisensuloinen
toivo: joskus kun he molemmat olisivat vanhempia ja rauhallisempia,
silloin asuisivat he talo talon vieressä: "Ja joka aamu, joka aamu
tulisi joku lapsista ja toisi sinulle aamutervehdykseksi kukkasen, ja
joka ilta istuisit sinä luonamme saman lampun ääressä". Kai mukautui
vastauksissaan tähän ajatukseen, ja kehitteli ja kuvasi sitä, milloin
hullunkurisen leikkisästi, milloin niin vakavasti ja eloisasti, että
Heinke ratkesi tuliseen itkuun.
Siten kului puoli neljättä vuotta. Hän eleli erinomaisessa sovussa ja
onnessa miehensä kanssa, iloitsi hänen kanssaan lapsestaan, joka nyt jo
juosta livisti heidän välillään ja älykkäin silmin katseli kuvia, joita
isä hänelle näytti, ja odotteli toista lastaan.
Näihin aikoihin alkoi sanomalehdissä olla ensimmäisiä uutisia
kapinasta, joka oli alkamassa siirtomaissamme, ja joka on maksanut
meille niin paljon jaloa verta. He eivät sentään olleet huolissaan
matkustajansa kohtalosta, hän oli nimittäin kirjoittanut viime
kirjeessään, että he matkan kalleuden ja vuodenajan vuoksi olivat
luopuneet aikeestaan matkustaa maata myöten siirtomaihimme; he aikoivat
nyt sinne Kapstadtin ja Swakopmundin kautta. Mutta kun he sitte eivät
kymmeneen viikkoon saaneet mitään tietoja, alkoivat he sentään tulla
levottomiksi.
Silloin tuli vihdoinkin kirje. Kain ystävä kirjoitti Windhukista
"rakkaan ystävänsä ystävättärelle"... "Me päätimme sittenkin, kun
saimme saattueen buureja seuraamme, matkustaa vaunuilla Griqua-maan
halki Suur-nama maahan, ja pääsimmekin onnellisesti perille ja aioimme
juuri erota buureistamme käväistäksemme muutamilla farmeilla. Silloin
tuli yöllä eräs siirtolainen nuotiollemme pakomatkalla, ja kertoi,
että hänen kotiaan vastaan oli tehty hyökkäys ja että hänen vaimonsa
ja kolme lastaan harhailivat ulkona viidakossa. Silloin nousimme
Kai Jans ja minä ylös, erosimme kohta buureista ja hiivimme pimeän
suojassa hänen asumuksensa lähistölle ja löysimme viidakossa hänen
vaimonsa ja lapset, ja matkustimme sitte päivä- ja yömarsseissa, ja
jalan, kuumaa kuivaa hiekka-aavikkoa ja kalliolouhikkoa, pohjoista
kohti, usein ihan janoon nääntymäisillämme, ja aina vaarassa. Tällä
matkalla rasittui ystävämme liiaksi. Tiedätte, että niiltä ajoilta
asti, jolloin hän palveli merimiehenä Klaralla, hänen sydämensä ja
keuhkonsa ovat olleet heikot. Lisäksi ei hänen vilkas mielikuvituksensa
antanut hänelle unta pakomme aikana niinäkään öinä, jolloin me
toiset olimme ottaneet vartioimisen toimeksemme. Lisäksi oli hän
aina valmis kantamaan pienintä lasta, pientä pyyleätä poikaa, joka
taukoamatta itki. Lyhyesti, kun saavuimme Rehobothiin, jossa alkoi olla
jonkunverran turvallisempaa, sairastui hän vaikeaan keuhkotulehdukseen.
Tästä sairaudesta, joka tuli äkisti ja kiivaasti, ja yhtä äkisti meni
ohitse, on hän nyt jotakuinkin toipunut, mutta lääkäri ei kuitenkaan
tiedä, miten hänen kanssaan käy, koska nyt vasta ilmenee, kuinka
vaikeaa laatua hänen sydäntautinsa on. Olen käyttänyt hyväkseni sopivaa
tilaisuutta ja tullut hänen kanssaan tänne Windhukiin, ja tuon hänet
täältä, jos lääkäri siihen vaan jollakin muotoa myöntyy, Saksaan, jotta
te ja hänen kotiseutunsa ja sen terveyslähteet taas saisitte hänet
terveeksi.
"Nyt rohkenen vielä kirjoittaa seuraavaa: Tiesin matkamme alusta asti,
että ystävääni oli kohdannut kova suru, vaikk'ei hän sanallakaan
puhunut siitä minulle. Mutta hänen käytöksensä ilmaisi minulle,
mitä hänen suunsa ei tahtonut tunnustaa. Hän oli kyllä tavallisissa
oloissa samallainen, kuin hänet tunnette: vilpitön ja kirkasmielinen,
osoitti valpasta harrastusta tuon vieraan maan oloihin, ja oli aina
ystävällinen ja avulias, ja aina kaikkien ystävä. Mutta kun hän oli
yksin, ja luuli, ettei kukaan huomannut häntä, tapasin minä hänet usein
omituisessa mielentilassa, toisinaan vaipuneena kokoon, kasvoillaan
hiljainen suru, ikäänkuin ihminen, jonka kaikki toivot ovat joutuneet
haaksirikkoon, toisinaan taas silmät merkillisen kuultavan loistavina,
ja etäisinä ja onnellisina, ikäänkuin ihmisellä, joka hengissään
jossain kaukana, kaukana näkee rakkautensa hymyilevän ja leikkivän
onnessa ja ilossa. Minä en tietänyt, mikä se oli, joka saattoi hänet
noin vaihteleviin mielialoihin; kuitenkin arvelin jo kauan, että
molemmat, sekä tuo hänen toivoton että myöskin hänen iloinen ja
iloitseva mielialansa olivat jossain yhteydessä teidän kanssanne; sillä
kun hän johtui puhumaan nuoruudestaan ja kodistaan, puhui hän lopuksi
aina teistä.
"Mutta ensimmäisenä päivänä Rehobothissa, eräänä iltapäivänä, kun hän
huomasi että häntä uhkasi vaarallinen sairaus, ja hän vielä kiireesti
aikoi kirjoittaa teille, mutta kohoova kuume herpaisi hänen kätensä,
niin että hänen täytyi jättää kynä: silloin sanoi hän, äänessään
täydellinen levoton mielenmasennus, että hän oli kestänyt ja voittanut
elämässään paljon kovaa, että hän oli saanut kamppailla, vieläpä
itse vanhoja ja mahtavia hengenvoimiakin vastaan; mutta yhtä asiaa
hän ei voinut voittaa mielessään, ja saada itseään siinä tyyneeksi,
ja se oli se, että hän oli menettänyt teidät, ja menettänyt omaa
ajattelemattomuuttaan.
"Minä olen asioita raittiisti punnitseva ja melkein kylmä ihminen --
hän sanoo, että hän juuri siksi on etsinyt minut ystäväkseen, että
minä jäähdyttäisin hänen kiihkeätä kuumaa vertansa --: minä sanoin
hänelle, että mieltymyksen ja kiintymyksen voi kasvattaa äärettömäksi
mielessään, jos sitä jokapäivä ravitsee kaipauksella ja vilkkaalla
mielikuvituksella. Mutta hän vastasi minulle, että hän tuntee teidät
lapsesta asti. Ja vaikka hän kyllä hyvin tuntee teidän vikanne ja
virheenne, jotka ovat samat kuin koko perheessänne, niin merkitsette te
kuitenkin hänelle lapsuudestanne saakka kaikkea, mikä on kaunista ja
armasta ja puhdasta.
"En tahdo kertoa teille enempää hänen sairaudestaan, kuin että hän
kuumehoureissaan yhtäpäätä lohdutteli jotakin poikaa, jota hän
kantoi hietikkoja ja pensaikkoja, se ei ollut sentään se lapsi, jota
hän täällä kantoi pakoretkellämme, vaan teidän, se, jota odotatte.
Kummallisessa sairaan mielensä sekaannuksessa toi hän sen teille,
kantoi pitkiä vaivalloisia teitä, kovasti ponnistellen, te seisoitte
jossain etäällä ja katselitte häntä kohden ja moititte, että hän tuli
niin hitaasti.
"Minä tapasin loppupuolella hänen päiväkirjaansa, jonka hän antoi
minulle, muutamia muistiinpanoja; jotka vielä liitän tähän kirjeeseen.
Aluksi on siinä muutamia huomautuksia Vapahtajan elämäkerran suhteen,
jotka korjaavat joitakin jäykempiä kohtia kirjoitustavassa ja
lievittävät muutamia jyrkkyyksiä siinä. Muut muistiinpanot käsittelevät
hänen suhdettaan teihin. Kai tarkoituksessa saada niistä lohdutusta ja
vahvistusta kärsimyksessään, on hän kirjoittanut muistiin mietelmiä
ja ajatuksia, jotka voivat antaa hänelle kumpaakin. Kirjoitan tähän
vaan seuraavat: Koska Jumala tahtoi vapahtaa minut ja hänet kovasta
tuskasta, toimitti hän niin, ett'en saanut häntä; sillä minun täytyy
pian kuolla... Nyt olen se minä yksin, joka kärsin; he molemmat elävät
minun kieltämykseni vuoksi puhtaassa rauhassa... Minun pitää elää
ja kestää rohkeasti, jotta heillä olisi auttaja, jos he ehkä joskus
joutuisivat hätään ja puutteeseen... Kuinka moni onneton hyljätty on
saanut elää saamatta ainoatakaan ystävällistä sanaa rakastetultaan;
minä taas olen hänelle kallis ja rakas, sen näen hänen jokaisesta
kirjeestään... Minä tahdon uskoa, että se, jota kärsin, että sillä
on hyvä tarkoituksensa; se tekee minut vakavammaksi ja pyhemmäksi,
ja siksi en saa vaipua epätoivoon... Minä tahdon ajatella vanhempia
päiviäni, jolloin joskus olen kestävä olla hänen luonaan, niin, jolloin
olen voiva iloita siitä, että olen hänen luonaan... Jos hän olisi
minun vaimoni, niin pelkäisin joka sydämentykähdyksellä ja jokaisesta
pistoksesta selässäni, että nyt sairastun ehkä pitkäksi aikaa tai
kuolen: mutta nyt olen ihminen, aina altis ja valmis iäisen voiman
edessä, suokoon se sitte minulle terveitä tai sairaita päiviä tai
kuolinhetkiä.'
"Kirjoitan tämän kaiken teille, ja lähetän sen postissa, joka lähtee
ylihuomenna, jotta sitte voisitte joko kirjoittaa hänelle, mitä tämän
jälkeen arvelette hyväksi, tai toisessa tapauksessa tietäisitte koko
hänen tilansa, jos muutaman viikon kuluttua sähköttäisin, että tuon
hänet kotiin!"
Semmoisen sisältöinen oli hänen ystävänsä kirje.
Kolmea viikkoa myöhemmin tuli sähkösanoma: "Jans 21 päivä toukokuuta
Hampurissa."
Silloin matkustivat ne kaksi ihmistä, jotka lapsesta asti olivat
seisoneet häntä lähimpänä: Heinke Volquardsen ja viljakauppias Lau 21
päivänä toukokuuta, aamusti aikaiseen, Hampuriin.
* * * * *
Kun Pe Ontjes Lau kohta perille saavuttua lähti hotellista satamaan
hankkimaan tietoja, näki hän höyrylaivan, joka verkalleen tuli Blohmin
ja Vossin editse virtaa ylös. Hän riensi kiireesti Afrikalaiturille ja
saapui sinne melkein yhtä aikaa kuin laivakin ja meni laivalle.
Hän pyysi puhutella lääkäriä, ja kysyi häneltä oliko Jans mukana, ja
kuinka hänen laitansa oli. Nuori lääkäri vastasi, että merimatka oli
tehnyt hyvin hyvää keuhkoille, ne olivat luultavasti melkein terveet
jo taas; mutta sydämen laita oli pahempi. Se voisi ehkä toipua, voisi
ehkä, jos hän viettäisi jonkun aikaa jollakin terveyslähteellä,
kokonaan paratakin; mutta toistaiseksi voi myöskin joka päivä odottaa
pahinta. Hän lupasi mennä sisään ja ilmoittaa hänen tulostaan.
Toivotenkin veisi hän hyvän tiedon.
Silloin meni Lau sisään ja oli kahdenkesken hänen kanssaan. Hän
makasi vuotellaan, ja oli niin laiha ja huononneen näköinen, että
Lau säikähti. Hän salasi säikähdyksensä sentään ja istuutui tuolille
vuoteen ääreen ja piti hänen kättään kädessään.
"Aivan kuin Kap Hornin luona", sanoi Kai Jans ja hänen silmänsä
välkähtivät kirkkaiksi.
"Aivan!" sanoi Lau. "Minulla on terveiset kaikilta", sanoi hän.
"Ensiksi isältäsi."
"Mitä toimaa ukko nykyään?" sanoi Kai Jans ja hymyili. Hän ajatteli
kirjeitä, jotka hän oli saanut häneltä, ja joissa hän, milloin
lystikkäästi oli jutellut Hilligenleistä, milloin taas hieman
liioittelevin sanoin oli kuvannut uskonnollis-poliittisia toiveitaan.
"Hänellä ei ole mitään hätää", sanoi Lau. "Hänellä on pienet korkonsa
Hindorffin säästöpankista ja vanhuuden eläkkeensä, ja tuolloin tällöin
pieni työansio, kaikesta siitä kertyy senverran kokoon, että hänellä on
joka päivä markan verta käytettävinä. Hän on vieläkin siitä kuin sinä
olet nähnyt hänet, kutistunut pienemmäksi, on laihtunut myös hiukan;
mutta sanon sinulle: kun hän istuu lakki syvällä päässään, silmät
tuikkien kohta lakinsärmin alta, ja lyhyt piippu täydessä käynnissä,
niin komeampaa näkyä et saa nähdä Hilligenleissä. Olen monasti sanonut
Annalle: Sinä ja Thoms Jans, kumpikin tavallanne, olette seutumme
nähtävät ruhtinaallisuudet. Hän lukee työväenlehteä kuten ennenkin
ja pysyy puolueessa. Mutta hän ei ole ihan puhdasta maata; hän ei
voi irtautua raamatusta... hän ei voi, niinsanoaksen... irtautua
majakkalaivasta, jolla hän nuorina päivinään on istunut ja mietiskellyt
ja lukenut raamattua."
"No, ja kuinka voivat Anna ja hänen lapsensa?"
Pe Ontjes Lau myhähti: "Niin, näet sä", sanoi hän: "me, tarkoitan
lapset ja minä, tunnemme nyt hänen oikkunsa jo, ja tulemme jotakuinkin
toimeen hänen kanssaan. Hän tietysti on nyreissään, ett'ei hänen
miehensä ole rikkain ja kunnioitetuin ja oppinein mies Hilligenleissä
-- oikeastaan olisi hänellä oikeus vaatiakin jumalalta, että siten
olisi -- ja etteivät hänen lapsensa ole viisaimmat, ja ensimmäiset
koulussa. Tyttö on ripeä ja vilkas, kuin hän itsekin; mutta poika
on hidas kuin minä. Meillä on vaikeutemme hänen kanssaan, Kai, ja
on aina oleva; on aivan, kuin olisi hänen luonteensa jollakin tapaa
viimeistelemätön, tai ainakin silottamaton. Ja näes; siinä olet sinä
hiukan auttanut meitä. Kun hän silloin, neljä vuotta sitten, oli
lukenut Vapahtajan elämäkerran, jonka Heinke oli saanut sinulta, oli
hän jonkun aikaa lempeämpi, ja kohtuullisempi arvosteluissaan ja muuten
rauhallisempi. Äskettäin tuli poikani luokseni kirjoitushuoneeseen,
leikki siinä hiukan viivottimella, ja sanoi sitte noin ikäänkuin
ohimennen: 'Kuulehan, äiti on taas ollut niin karski ja tulinen, eilen
ja tänään... tiedätkö mitä... sinun pitää nyt illalla taas kääntää
keskustelu siihen Vapahtajan elämään. Ehkä lukee hän sen taas kerta.'"
Kai Jans hymyili: "Mutta onnellisiahan te ollette toki sentään!" sanoi
hän.
"Luonnollisesti!" sanoi Pe Ontjes. "Hänen ja meidän kaikkien koko
vaivahan on vaan siinä, että hän pitää meistä niin ylen paljon".
"No, ja mitä kuuluu Pietille?"
"Pietille?... Pietillä ei yhä vieläkään ole muuta harrastusta, kuin
haalia kokoon, ja kokoon vaan. Hän ei tunne kyllä itseään onnelliseksi
siinä... mutta on, aivan kuin ei olisi hänen sielussaan tilaa muulle.
Hän on mennyt naimisiin erään saksalaisamerikalaisen kanssa, joka on
samanluontoinen kuin hänkin ja meille vieras."
Kai Jans lepäsi hetken hiljaa, silmät puoliummessa, ja ajatteli
lapsuuden ystävätään. Sitte johtuivat hänen ajatuksensa Tjark
Dusenschöniin, ja kysyi hänestä.
"Hän on täällä Hampurissa, ja kuuluu hänellä olevan hyvä toimi
jonkinlaisena yksityisenä virkailijana. Luulen, että se on jossakin
hautaustoimistossa. Älä hänen puolestaan huolehdi; hänen kaltaisensa
hakevat itsensä aina perille."
Kai Jans vaikeni ja lepäsi hetken, hiukan väsyneenä, ja Pe Ontjes istui
hänen vuoteensa äärellä. Sitte heräsi hän taaskin ja sanoi: "Onko
sinulla vielä mitään terveisiä minulle?"
"Heinke on täällä, Kai".
"Tuleeko hän siis tänne?" sanoi Kai hiljaa. Ja yht'äkkiä... hän aikoi
pidättää sen, mutta ei voinut, rupesi hän kuumasti itkemään ja sanoi
itkiessään: "Rakas Pe Ontjes... En ole mikään hempeämielinen, mutta
olen vielä heikko sairaudestani."
"Tiedän, tiedän, poikaseni... itke sinä vaan, joll'et muuten voi."
"En ole itkenyt siitä kuin sinä päivänä silloin Goodefroolla."
"Tiedän, poikaseni... Ei sinun tarvitse hävetä; asia on tarpeeksi
vaikea."
"On kovinta, mitä ihminen voi kokea", sanoi Kai Jans, "jos hänen pitää
välttää häntä, joka on rakkain hänelle maailmassa".
"Ymmärrän tuon, poikaseni".
"Olen kamppaillut vastaan, sen saat uskoa. Mutta usein, kun olin
siten ihan yksin ja tunsin itseni niin yksinäiseksi ja hyljätyksi, ja
ajattelin itselleni: kuinka armas ja suloinen hän on, ja kuulin hänen
lempeän äänensä ja näin hänen älykkäät suloiset silmänsä, niin silloin
tahtoi vaan suru saada minusta voiton. Mitä on maailmassa sillä, Pe
Ontjes... kuinka köyhä on ihminen, jolla on rakkain maailmassa, ja
jonka täytyy välttää häntä."
"Luulen, että se nyt tulee paremmaksi, Kai", sanoi suuri Pe Ontjes Lau
säälien. "Olet tottuva siihen, että tuolloin tällöin saat nähdä hänet.
Silloin tulet olemaan rauhoittuneempi."
Hän hiljeni hiukan. "Niin", sanoi hän. "Koska nyt kerran on käynyt
siten, niin pitää minun iloita, että hän ja hänen miehensäkin ovat
ystävällisiä minulle. Minä tahdon vielä oppia iloitsemaan heidän
onnestaan." Hän vetäisi kädellään silmäinsä ylitse ja lepäsi hiljaa.
"On myöskin mahdollista", sanoi hän sitte, "ett'en enää elä kauan; ja
silloin on kaikki vaiva lopussa".
"Oi", sanoi Pe Ontjes, "älä puhu sillä tapaa: sinä menet Wiesbadeniin
tai Nauheimiin ja tulet terveeksi taaskin ja olet taaskin reipas
voimakas mies, ja toimit ja työskentelet elämässä, kuten olet
ihanimmaksi katsonut Vapahtajan elämäkerrassasi."
"Niin", sanoi hän... "olen koettava... tahtoisin vielä tehdä paljon...
On vaan siten, Pe Ontjes... se on liika syvällä. Olen tuntenut hänet
niin kauan, kauan... hänen lapsuudestaan asti: Jumala salli hänen
kasvaa edessäni ja antoi hänen kehittyä niin kauniiksi ja viisaaksi ja
armaaksi ja sanoi minulle: 'Näetkö kuinka hän kasvaa, ja kuinka hän
kukoistaa, katso, hän on joskus tekevä sinusta tyyneen, voimakkaan,
syvän ihmisen.' Ja nyt, katso... se on niin vaikeata."
Kuului askelia ulkoa kannelta ja naisääni.
"Minä sanoin hänelle, että hän tulisi jälistäni, ell'en tulisi
noutamaan häntä. Minä luulen, että hän tullut... Ole rohkea, poikaseni!
Minä jään laivalle... Aioin sanoa vielä, että hän odottaa toista
lastaan... No niin, ole rohkea ja rauhallinen nyt vaan."
Hän meni ovelle ja astui ulos, ja Heinke astui sisään.
Hän meni suoraan hänen vuoteensa ääreen ja alkoi silittää häntä, ja
vaikka hän lujasti oli päättänyt pysyä tyyneenä, alkoi hän kuitenkin
itkeä ja silitteli yhä häntä ja sanoi: "Rakas, rakas poika... näetkö...
nyt on Heinke täällä... sano nyt, mitä pitää hänen tehdä, joka on
sinulle enimmän mieleen. Sano, mitä pitää minun tehdä?"
Kai katsoi loistavin silmin ylös häneen: "Olla noin ystävällinen
minulle", sanoi hän. "Olen niin ylen onnellinen, kun olet minulle
tuommoinen... Ovatko he hyviä sinulle?"
"Kuka, Kai... Peter Volquardsen? Hän on aina sama, Kai... Aina rakas,
ja älykäs ja hieno."
"Sitte on kaikki hyvin", sanoi hän. "Sitte ei se ole tapahtunut
turhaan."
"Ei", sanoi Heinke, "ei turhaan. Sinä olet pelastanut yhden ihmissielun
pimeästä synkästä elontiestä, ja toisen ihmisen pahasta omastatunnosta.
Ei turhaan! Mutta nyt pitää sinun pysyä uljaana vaan. Mitä hyötyä on
siitä sitten, ell'et sinä voi olla uljas ja iloinen?" Heinke kumartui
hänen kädelleen ja painoi sitä kasvojaan vastaan ja sanoi tuskallisesti
itkien: "Ell'et sinä kestä sitä, ja menet perikatoon rakkaudestasi
minuun, niin se on kamalaa. Silloin on kaikki minun onneni mennyttä."
Kai nyökäytti päätään hänelle: "Olen aina kestänyt uljaasti", sanoi
hän. "Enkö ole kirjoittanut sinulle hyviä kirjeitä? Olen kestävä
loppuun asti; saat nähdä."
Heinke silitti lempeästi hänen hiuksiaan otsalla ja ohimoilla ja
katseli lempein kyynelisin silmin häneen. "Ja kesälomalla, kun
olet Wiesbadenissa, tulemme tervehtimään sinua, jos vaan jolloin
muotoa saamme rahoja senverran kokoon. Voin silloin vielä matkustaa.
Silloin istun koko päivän luonasi. Ja sitte, syksyllä, tulet sinä
Hilligenleihin. Sinä asut Annan luona. Tiedätkö?"
"Sittemmin asetun Hampuriin", sanoi Kai. "Olemme puhuneet siitä
ystäväni kanssa. Teen siellä yhtä ja toista... ja sitte..."
"Sitte tulet sinä toisinaan Hilligenleihin ja silloin iloitsemme! Sinä
olet näkevä meistä kaikista, _kuinka_ iloiset me olemme. Me kaikki."
"Ja sitte kasvavat lapsesi suuremmiksi", sanoi Kai silmät onnellisina,
"ja sitte tulet sinä heidän kanssaan Hampuriin ja minä näytän teille
kaiken. Ja sitte vanhenen minä verkalleen, ja voin istua luonasi ja
katsoa sinua, kun emännöit kodissasi, ja puhun kanssasi vanhoista
ajoista."
"Ja sitte", sanoi Heinke veitikkamaisesti ja silmät suurina, "sitte
tulemme molemmat ihan vanhoiksi, ja sinä tulet joka päivä ja me puhumme
terveydestämme", ja hän alkoi puhua kimeällä piipittävällä äänellä,
ikäänkuin vanhat voimattomat ihmiset. Se kuului niin omituiselta, kun
katseli hänen nuoria kosteita silmiään ja hänen terveitä hymyileviä
kasvojaan.
Kai katseli häneen silmät onnellisina: "Kuinka armaan suloinen sinä
olet", sanoi hän. "Oletko sinä tuommoinen kaikille ihmisille, kuin sinä
olet minulle?"
"En", sanoi hän. "Tiedäthän, sitä eivät Bojet voi. Omilleni vaan ja
sinulle. Oi, kun näkisit pienen poikani!... Aioin ensin ottaa hänet
mukaani. Mutta on parempi näin. Minä tahdoin olla entinen Heinke Boje,
kun tulin."
"Entinen Heinke Boje!" sanoi Kai ja hengitti raskaasti.
"Sinun rakkain ystävättäresi!" sanoi hän, "joka tekee kaiken, kaiken
sinulle. Sinä et ikinä ole oleva yksin, Kai! Sen on mieheni käskenyt
sinulle sanoa. Et ikinä ole oleva yksin."
"Te rakkaat rakkaat ihmiset", sanoi hän. "Kerro minulle hänestä, ja
kuinka te olette ja elätte."
Hän alkoi kertoa, ja Kai kuunteli hetken. Mutta vähitellen kävivät
hänen silmänsä raskaiksi.
Silloin tuli lääkärikin sisään. Hän astui vuoteen ääreen ja sanoi:
"Olen ajatellut itse viedä teidät sairaalaan tänään iltapäivällä
kello kolme. Koska teillä nyt jo tänään on ollut kaikellaista
mielenliikutusta, ja kun on edessänne vielä tämä muutto, niin ehdotan,
että kohtaatte ystävänne vasta huomenna edelläpuolenpäivän...
sairaalassa. Suostutteko siihen?"
Kai Jans nyökäytti päätään ja lääkäri kääntyi lähteäkseen. Silloin
kumartui Heinke Boje vielä kerran nopeasti ja salaa häntä kohden
ja sanoi hiljaa, silmät tulvillaan kyyneliä: "Sinä rakas, suloinen
ihminen", ja lähti ulos.
Siten näkivät he toisensa viimeisen kerran.
Myöhään iltapäivällä vietiin hän satamasairaalaan, ja lepäsi siellä
raukeana ja muuton uuvuttamana, kuitenkin rauhallisena.
Illemmalla tuli eräs nuori hampurilainen pappi hänen luokseen, joka jo
vuosia sitten oli kiintynyt häneen, ja nyt, sattumalta kohdatessaan
lääkärin, oli kuullut, että hän oli täällä. Hänkin oli, kuten muutamat
muutkin tuttavat, lukenut käsikirjoituksen Jesuksen elämästä, joka jo
muutamissa jäljennöksissä kierteli kädestä käteen, ja kysyi, aikoiko
hän julaista sen. Mutta hän sanoi, että hän aikoi odottaa vielä vuoden;
hänen täytyisi vielä tarkastella sitä.
Senjälkeen kysyi hänen nuori ystävänsä, pelkäisikö hän julaista sitä.
"En", sanoi hän. "Kuinka sitä pelkäisin? Kirkot pelatkoot. Minä
tiedän, että minun Vapahtajani ja minun evangeliumini on todempi kuin
kirkonopit. Ja vaikka seisoisin ihan yksin niin en sittekään pelkäisi.
Kellä on totuus kanssaan, olkoon että hän olisi yksinkin, hän ei vielä
läheskään ole hyljätty ja yksinäinen... Tullaan kyllä sanomaan: 'Kas,
nyt kun hän ei ole virassa enää, puhuu hän noin vapaasti ja jyrkästi';
mutta siten se ei ole; vaan minä en silloin vielä ollut selvillä.
Olin vielä kirkonopin sitoma, kuten useimmat veljeni. Tuo on kaikki
kypsynyt hitaasti ja tuskalla. Kuinka olenkaan elämässäni ajatellut ja
ajatellut sitä. Ja kuinka olen pelännyt." Hetken perästä sanoi hän:
"Mutta olen kuitenkin taistellut itseni läpi tuon kaiken hämmennyksen
ja sekaisuuden enkä ole kiemurrellut ja kierrellyt kohdallani kuin
angerias rysässä. Siksi tunnenkin itseni nyt iloiseksi ja vapaaksi, ja
tahdon elää tai kuolla, kuten Jumala tahtoo."
Hetken perästä, jonka kuluessa ystävä selaili uutta testamenttia, joka
lepäsi pöydällä vuoteen vieressä, sanoi hän kuin itsekseen: "Onkin
parempi siten".
"Miten on parempi?" kysyi ystävä. Mutta hän ei vastannut siihen. Hän
sanoi matalalla uupuneella äänellä -- hän oli kai kuullut selailtavan
kirjaa --: "Lue minulle jotakin... hänestä".
Silloin luki ystävä jonkun sanan vuorisaarnasta ja muutamia vertauksia,
jotka juuri sattuivat aukenemaan esiin.
Hetken perästä havahti hän taas uneksumisistaan ja sanoi: "Opettajain
koko maassa pitää olla ystävällisiä lapsille". "Kuinka johdut siihen?"
kysyi ystävä. "Lapsille pitää olla ystävällinen" sanoi hän; "he
eivät voi suojella itseään. Ja ehkä -- sitä ei voi tietää -- istuu
juuri edessä se poika, joka on tuova valaistuksen ihmiskunnalle, tai
se tyttö, josta on tuleva sen miehen äiti, joka on tekevä sen, ja
kamppailee ja taistelee raskaissa ihmeellisissä ajatuksissa, ikäänkuin
unissa."
Ystävä sanoi: "Kokonainen joukko professooreja koettaa nykyään kertoa
ja levittää yksinkertaiselle kansalle tieteen uusia tuloksia. Ja he
kirjoittavat tosiaankin yksinkertaista, korutonta saksaa."
Silloin hymyili Kai: "Onpa heillä tehtävinään raskas työ" sanoi
hän... "Jumala suokoon siunauksensa saksalaiselle tieteelle... Olen
aiemmin pitänyt sitä huonossa arvossa... Olemme sille suuressa
kiitollisuudenvelassa."
Ystävä sanoi: "Kun nyt Jesuksen elämäkertasi tulee julkaistuksi, niin
ovat hyvin, hyvin monet, jotka ovat joutuneet ristiriitaan kristinuskon
kanssa, ja siten menettäneet kaiken uskon, taaskin tuntevat itsensä
kristityiksi. He ovat taaskin lähestyvät evangeliumia, ja ovat löytävät
siinä vahvistusta ja rohkaisua sielulleen ja elämäänsä."
Kai Jans ei näyttänyt kuulleen, mitä hän sanoi. Hetken kuluttua sanoi
hän: "Kun vaan olemme vapautuneet noista vaikeista sekavista asioista:
paavista, lunastuksesta hänen verensä kautta, ja muista semmoisista
sameista ja hämäristä harhaluuloista, ja meillä sen sijaan on vaan
vilpitön, ihana evangeliumimme: silloin on elämä kirkastuva ja
kevenevä. Hänen ikeensä on lempeä, ja hänen kuormansa kevyt."
Sitte ristitsi hän vaivalloisesti kätensä ja lepäsi hetken hiljaa.
Sitte sanoi hän verrattain kovaan: "Olen kerran nähnyt Hilligenlein,
'Pyhän maan'... unissa... se oli sanomattoman ihana."
Sitte näytti hän nukahtavan.
Hänen ystävänsä istui vielä hetken vuoteen ääressä, lukien Uutta
Testamenttia, ja lähti sitte hiljaa pois.
Seuraavana aamuna tavattiin Kai Jans kuolleena. Hän oli, kuten
tutkittaissa kävi selville, kuollut noin keskiyöstä sydämenhalvaukseen;
kuten näytti, ilman suuria tuskia.
* * * * *
Kun Pe Ontjes aamulla kello yhdeksän tuli sairaalaan, kuuli hän hänen
lopustaan, ja palasi alakuloisena ja ahdistuneena hotelliin takaisin
Heinken luoksi. Tämä oli vielä huoneessaan.
Kun hän ensin sanoi sen hänelle, oli Heinke aluksi kuin kivettynyt.
Sitte, kun hän käsitti, mitä oli tapahtunut, ja se yht'äkkiä seisoi
selvänä hänen edessään: 'hän on poissa, poissa elämästäsi...' ratkesi
hän kuumaan tuliseen itkuun ja kurotti käsiään häntä kohden, ikäänkuin
lapsi, jolta on otettu hänen rakkain leikkikalunsa.
Niinpä istui nyt siis taaskin yksi Boje vuoteensa reunalla, lohdutonna.
Pe Ontjes puhui ja lohdutteli häntä, niinhyvin kuin taisi: "Pidätkö
sinä hänestä siis noin paljon?" sanoi hän. "Ja pidät miehestäsi
yhtäpaljon?..." Ja vilpittömällä hämmästyksellä sanoi hän: "Mitä
ihmeellistä väkeä te sentään olette, te Bojet!... Mutta nyt pitää
sinun lakata itkemästä. Nouse nyt ylös ja lähde mukaani. Meidän pitää
sähköttää, ja katsoa, kuinka toimitamme hänet hautaan."
"Ei tänne Hampuriin", sanoi Heinke.
"Tietysti ei..." sanoi Pe Ontjes. "Hindorffiin. Sieltä polveutuu hänen
sukunsa. Siellä on elänyt hänen isänsä nuoruutensa ajan. Ja siellä on
hän ollut kaksi vuotta pappina."
"Niin", sanoi Heinke... "ja sinne menen minä usein ja käyn
tervehtimässä pappilassa niitä rakkaita ystävällisiä ihmisiä, joiden
luona me molemmat olemme olleet kuin lapset kotonamme".
Hän nousi ylös, ja pesi kirkkaat silmänsä ja järjesti pukuaan, ja
sanoi, puhjeten uudestaan itkuun: "En voi mennä tällä tapaa; minun
pitää saada musta puku."
Pe Ontjes hymyili kaikessa surussaankin: "Me ostamme sinulle semmoisen,
Heinke", sanoi hän ystävällisesti ja silitti häntä. "No, ja tule nyt!"
Silloin ottivat he ajurin ja ajoivat sairashuoneelle. Matkalla sai Pe
Ontjes Heinken suostumaan siihen, ett'ei hän vielä mennyt katsomaan
kuollutta. "Minä näin hänet", sanoi hän, "ja vakuutan sinulle, että hän
lepää hiljaisin tyynein kasvoin. Tyydy siihen nyt."
Kun he lähtivät sairaalasta, tuli heitä vastaan torin poikitse, itse
Tjark Dusenschön.
Hän oli puettu juhlalliseen kaksiriviseen mustaan pukuun, ja korkeaan
kiiltävään hattuun, kädessään oli hänellä sateenvarjo. Pyöreissä
parrattomissa kasvoissaan syvän vakavuuden ilme astui hän heidän
luokseen, tervehti ja antoi kättä heille ja sanoi: "Olen kuullut, että
Kai Jans on kuollut..." kyyneleet olivat tulvahtaa hänen silmiinsä...
"Viedäänkö ruumis Hilligenleihin?"
"Hindorffiin."
"Minä olen hautausliike St. Trinitatis Pieta'n, jonka olen perustanut,
toimennusjohtaja. Jos tahdot jättää toimittaakseni tämän viimeisen
surullisen palveluksen vainajalle, niin pidän minä huolen kaikesta...
Meillä on kolme luokkaa...", ja hän veti taskustaan ilmoitusvihon.
"Keskimmäinen", sanoi Pe Ontjes lyhyesti ja pikaan.
"Arkku ja koristukset..."
"Tulen mukaan ja katson", sanoi Pe Ontjes.
"... sekä kuletus Hilligenlein asemalle: kaksisataakuusikymmentä
markkaa."
"Kauppa on sovittu", sanoi Pe Ontjes... "Me voimme nyt siis lähteä,
Heinke", sanoi hän.
Kolmantena päivänä senjälkeen lepäsi Kai Jans sairaalan ruumishuoneessa
paareilla, vielä muuttumatonna, valkeassa ruumispuvussa, jonka
Tjark Dusenschön oli toimittanut. Pe Ontjes oli seisonut vierellä ja
katsonut. Nyt tulivat ruumiinkantajat sisään.
Silloin astui Tjark Dusenschön, kauniissa kaksirivisessä takissaan, ja
kiiltävä musta hattunsa kädessään, arkun pääpuoleen, ja luki kauniilla,
täyteläällä äänellään, St. Trinitatis Pietayhdistyksen sääntöjen
mukaisesti, Isä meidän.
Sitte sulettiin arkku ja kannettiin ulos.
Ulkona, kun ruumisvaunut jo olivat liikkeessä ja Pe Ontjes aikoi nousta
vaunuihin Heinken rinnalle, astui Tjark Dusenschön vielä hyvästelemään
heidän luokseen ja sanoi, vakavasti ja suruisasti pudistaen päätään:
"Onpa se sentään vahinko, ettei hänestä maailmassa tullut niin mitään;
hänellä oli paljon lahjoja. Mutta hänellä ei ollut... tiedätkö...
hänellä ei ollut oikeata arvo- ja säätytunnetta. Se se oli. Hän oli ja
pysyi aina työmiehenpoikana, maalaispoikana. Hän ei noussut... Se oli
vika hänessä."
Pe Ontjes ei virkannut mitään. Hän kiirehti vaan, että he pääsisivät
tuosta suuresta kaupungista kotiin. Hän nojausi yhtäpäätä ulos vaunun
ikkunasta, ja katseli edellä kulkevia ruumisvaunuja kohden, kuinka
ne hitaasti ja vakaasti pujottelivat eteenpäin tuossa ihmis- ja
vaunutungoksessa ja tuossa kaikessa hälyssä ja helyssä.
Kun he saapuivat Hilligenlein asemalle, ja siellä seisoi odottamassa
pari- kolmekymmentä surusaattuelaista, kaikki tuttuja kasvoja, ja kun
sitte kahdeksan päivätyöläistä Hindorffista tarttui arkkuun, neljä
kummaltakin puolelta, toisella vaaleita partoja, toisella punertavia,
ja kohottivat sen voimakkaasti olalleen, niin silloin hengähti Pe
Ontjes syvään. "Jumalan kiitos!" sanoi hän. Oli hänestä, ikäänkuin hän
nyt vasta olisi tuntenut ystävänsä päässeen vapaaksi ja lepoon kaikista
sielun ja elämän huolista ja tuskista.
Pitkän rakennuksen edustalla, ovensa edessä, seisoi Kain pieni isäukko,
ja odotteli saattuetta. Hän heitti pitkän viivähtävän katseen arkkua
kohden, ja hänen suupielissään vavahteli. Mutta sitte painoi hän lakin
syvemmälle silmilleen, ja yhtyi vaieten saattueeseen. Kookas Pe Ontjes
Lau astui hänen rinnalleen.
Heinke ja Anna, jotka olivat olleet Kain isän luona, katselivat ulos
ikkunasta. Vasta nykyään alkaa näillä seuduin verkalleen tulla tavaksi,
että naisetkin seuraavat surusaattueessa.
Mitä vielä sanoisimme?... Hänen avoimeen hautaansa sateli raskas lämmin
toukokuun sade. Uutta viljaa versoo. Ja ihmisiä on tuleva, jotka
mielessään ja teoissaan ovat kamppailevat ja taistelevat ihmiskunnan
syvimpäin asiain eteen ja valaistukseksi.