Mutta pää-osa kansasta, kansan pohja tietää sen: "Hän on se puhdas,
hurskas sankari pohjoisesta. Hän sanoo että hän on Vapahtaja. Hän
sanoo, että nyt on koittanut suuren ihmeen aika, Jumalanvaltakunnan
aika!"
Tuossa seisovat nuo suunnattomat, kalliit, vanhat ja uudet
kirkkorakennukset. Pihoissa ja pilaristoissa juhlahelyn kirjava ja
markkinamainen humu. Tuossa seisoo härkiä ja vasikkoja pitkissä
jonoissa, tuossa täysinäinen lammaskarsina, tuossa lintuja
häkeissään, tuossa viinirypäleitä rattaillaan. Tuossa vaihdetaan
sileällä rahapöydällä keisarin rahaa kirkkorahaksi. "Tänne rahoinesi
ja varoinesi, kansa! Tuo tänne hikesi hedelmät! Tänne, tänne
vaan!... Noin!... Nyt on Jumala tyydytetty, nyt julistaa hän sinut
oikeamieliseksi ja sovitetuksi."
Kansa raukka! Millainen Jumala sinulla on! Kahdenkertaisesti riistävät
pappisi sinut köyhäksi: he ottavat sinulta jokapäiväisen leipäsi; ja he
paaduttavat sydämesi rinnassasi, niin ett'et sinä näe, mikä on totuus.
Hän sieltä pohjoisesta, hän tuntee Jumalan toisella tapaa: Hänen
Jumalansa ei tahdo käsiä, jotka ovat kukkurallaan rahaa, vaan hän
tahtoo sydämiä, jotka ovat kukkurallaan rohkeutta ja puhtautta, ja
veljesmieltä. Ei hän tahdo kirkkoja ja juhlia, ja pappien laumoja; vaan
hän tahtoo, että oikeus ja oikeamielisyys vallitsee maassa.
Sankari, Vapahtaja, seisoo keskellä kirkon esipihaa, ja kohottaa
kirkkaan äänensä. Rahapöytä lentää maahan. Kaupustelevat naiset alkavat
kirkua. Lampaat juoksevat, lintuhäkit kaatuvat. Kirkonvartiat juoksevat
hätäyneinä pakoon hänen ylevää ilmestystään, kuin säihkyvän miekan
edestä. "Näin sanon minä teille Jumalan nimessä: Minun huoneeni on
oleva rukoushuone. Te kansan murhaajat! Rosvot ja ryöstäjät! Onko tämä
teidän luolanne?"
Kaupungin valtaa jäykistynyt säikähdys. Kamala oli tuo teko. Pelokkaat
pakenevat; he kuulevat jo sotamiesten tanakat jykeät askelet. Joukot
kotiseudulta ja muu kansa riemuitsee. Papit seisovat voimattomina,
mutta mielissään leimuva viha, joukoissa ovilla. Vakavat ja hurskaat
seisovat huulet tiukasti yhteenpuristettuina, ja syvät silmänsä
luotuina häneen: "Tuo merkitsee kuolemaasi, sinä uljain ja puhtain".
Tyhjä on nyt tuo avara esipiha kaikesta maallisesta kaupanteosta.
Puhdas on kirkko. Jumalan valtakunta on nyt perustettu. Puhtaat sydämet
saavat nyt soinnussa liittyä Jumalaan, ja heidän kätensä levätä
veljeskäsissä. Kansa tungeksii häntä lähelle.
Hän riemuitsee sielussaan: "Minä voitan heidät kaikki, kaikki!
Suoraan, suoraan vaan autuaaseen ihanaan Jumalanvaltakuntaan! Minun ei
tarvitsekaan astua kamalaan vaikeaan kuolemaan..."
Mutta syrjempänä, syrjäisessä pihassa, seisovat joukoissa
kirkollismieliset. "Hänen täytyy kuolla. Se on selvää. Mutta varovasti
on meneteltävä: tyhmä kansa on hänen puolellaan... Kuolla hänen
täytyy... Se on selvää!"
* * * * *
Kaksi päivää on hän kansajoukkojen kuninkaana. Suuri esipiha ja
pylväskäytävät: siellä hän hallitsee. Kirkko on puhdas ja puhdistettu
maallisesta ja maallisista... Sairaita kannetaan kivilaattojen
ylitse... kajahtelevat kantajain askeleet. Näiden hetkien kohottamana
melkein ihmismittojen ulkopuolelle, ja tunteessa ett'ei hän mitään
tahdo itselleen, että hän ainoastaan on Jumalan palvelija, säteilee
hänen olennostaan ihmeellinen voima. Lapsiparvia seisoo pylvästen
vierillä, ja laulavat ylistystään. Hänen jalkojensa edessä lepäävät
tuhannet. Yhä uudet joukot tulvivat kuulemaan hänen puhettaan,
ja ylistävät hänen sanojensa syvää viisautta ja hänen loistavaa
lempeyttään, ja saavat ravituiksi köyhät, janoitsevat sielunsa. Tämä
kansa on vuosisatoja saanut nähdä ensimmäisillä sijoillaan ainoastaan
vähäpätöisiä nurjasti kehittyneitä ihmisiä, ainoastaan ihmiskääpiöitä,
ei koskaan puhtaita vilpittömiä ihmisiä.
"Kuinka puhdas hän on, ja vilpitön, ja luonnollinen!"
"Niin, juuri hänen kaltaisensa pitää Vapahtajan olla".
"Vanhojen kuningasten juurta".
"Mutta hän ei ole vanhaa kuningassukua?"
"Eikö hän ole?"
"Sitte hän on petturi".
"Se ei ole totta... Katsohan vaan hänen ulkonäköäänkin, ja kuule, mitä
hän puhuu... Voiko hän olla petturi?"
Silloin ilmestyy ovelle kaksi kirkkoraadin jäsentä, ylhäisiä
korkea-arvoisia herroja, ja astuvat häntä kohden... "Tilaa, tehkää
tilaa!..."
Ja joukko tekee tilaa. He astuvat hänen luokseen ja sanovat: "Me
kysymme, kenen valtuutuksella sinä esiinnyt?"
Silloin katsoo hän heitä katkeralla ivalla. "Sanokaa minulle: Sankari,
joka vuotta sitten seisoi tuolla virran rannalla, ja saarnasi
kääntymistä, oliko hänellä jumalallinen valtuutus, vai oliko hän
pettäjä?"
He eivät tohdi vastata: hän oli petturi; kansa tietää, että hän oli
puhdas vilpitön ihminen. He kohouttavat olkapäitään ja poistuvat.
Heidän takanaan kilahtaa kuin kireä rauta kertomus petollisesta
vuokraajasta: "He tappoivat palvelijat, jotka maanomistaja lähetti.
Silloin oli omistajalla vielä hänen oma rakas poikansa;... hänetkin he
tappoivat. Minä sanon teille: maanomistaja on antava maansa _toiselle_
vuokraajalle."
Korkea papisto on lyöty pakosalle. He tulivat ylväästi kuin ylempää,
kaukaa kansasta, kirjojensa luota, ja viheriän pöytänsä äärestä; mutta
he olivat sentään melkein rehellistä väkeä.
Mutta nyt tulivat hänen vanhat tuttunsa pohjoisesta, nuo mustat
hiiviskelijät, pyhät konnat. Nähkää, kuinka he tyytyväisinä hierovat
käsiään! Totta tosiaan: heidän silmissään liekehtii todellinen
innostus! Oh, tuotakin innostusta!... "Mestari, me tiedämme, että
sinä olet vilpitön ihminen! Etkä pelkää ihmisiä. Et yhtäkään ihmistä!
Sydämemme on ahdistuksessa... Kuule nyt siis: me tahtoisimme
mielellämme tietää: onko oikein että hurskas kansamme maksaa keisarille
veroa?... Sinähän tiedät, keisari on, ikävä kyllä, vääräuskoinen."
Mitä nyt?... Jos hän sanoo: "Ei. Älkää maksako veroja!" niin vangitsee
hänet keisarin maaherra ja he ovat vapaat hänestä. Jos hän taas sanoo:
"Maksakaa", niin kääntää kansa hänelle selkänsä; sillä ylenmäärin on
tuo vero vihattu: koska se on niin raskas, ja koska se kokonaan menee
noille vääräuskoisille, ulkopuolelle maata.
Niin, jos hän olisi niin matalahenkinen kuin he!... Mutta hänen
henkensä liikkuu korkeammalla tasolla. Hän on ihminen, kokonaan
toista laatua kuin he. "Jos kannatte taskuissanne keisarin rahaa
tuntematta omantunnonvaivoja... tekopyhät ja teeskentelijät te... niin
maksakaa veronne hänelle. Maksakaa ja älkää ajatelko sitä sen enempää.
Huolehtikaa sielustanne! Että se täyttäisi Jumalan tahdon." Silloin
väistyivät hekin.
Illemmalla tuli linnasta joitakuita hovilaisia, oikeata hoviväkeä,
puoliksi kevytmielistä, puoliksi hurskasta. He olivat pöydässä nauraen
ja vilkkaasti haastelleet päivän tapahtumasta, ja olivat lopulta
tulleet siihen tulokseen: tuommoisia kansan sankareita ei pidä ottaa
vakavasti. Voi tehdä ne tehottomiksi onnistuneella sukkeluudella,
ja saattaa ne naurettaviksi... Mitä välittävät tuommoiset kansan
puutteesta ja tarpeesta? Niinpä tulevat he siis, hieman viekkaasti
nauraen, hieman hurskaina, hieman humalassa... "Mestari, on eräs pyhä
käsky vanhoissa kirjoissa: jos joku kuolee lapsettomassa avioliitossa,
niin pitää hänen naimattoman veljensä naida hänen leskensä. Mutta jos
nyt sattuisi, että vaimo olisi järjestään naimisissa seitsemän veljen
kanssa, niin kenenkä vaimo on hän sitte oleva iäisessä elämässä?"
Hänen vastauksensa oli lyhyt ja vakava: "Kun ihmiset heräävät
kuolleista, niin ei silloin naida ja kosita. He ovat silloin kuin
Jumalan enkelit."
Silloin astui eräs arvossapidetty mies tuon hurskaan sankarin puheille.
Hän tahtoi mielellään itsensä vuoksi ja toisten vuoksi, jotka seisoivat
ympärillä, kuulla lyhyesti ja selvästi, mikä oli se salainen pohja,
josta kuin puhtaasta lähteestä kumpuisi ihmissydämeen ihmeellinen,
voimakas ja puhdas elämä. "Sano minulle, mikä käsky on suurin kaikista
käskyistä".
Vapahtaja kohottausi suoremmaksi ja sanoi lyhyesti, ja musersi sillä
sanallaan kaikki nuo sadat kirkolliset säännökset: "Ainoa käsky on
se: Rakasta Jumalaa palavalla sydämellä, ja lähimmäistä niinkuin
itseäsi. Se tahtoo sanoa: ole hurskas. Kaikki muu on tarpeetonta ja
vahingollista ihmiskeksintöä."
Kysyjän silmissä välkähti.
Monet muutkin silmät välkähtivät... monet!
Mutta monet pysyivät väliäpitämättöminäkin!...
"Isä ja iso-isä noudattivat aina vanhoja sääntöjä ja määräyksiä, ja
olivat sentään kelpo miehiä".
Ja monet alkoivat epäröidä!...
"Tuo on vaarallista. Kuka tietää, mitä tuosta vielä voi syntyä!"
"Minulla on talo ja pieni pelto".
Ja siellä ja täällä oli joukossa joku pilkkaajakin!...
"_Sinä_ et pääse Jumalan valtakuntaan!..."
"En tahdokkaan. On liika yksitoikkoisen siistiä siellä..."
"Kummallinen pyhimys tuo!"
Ne kaikki väistyvät hiljalleen pois ja jättävät hänet.
Ja lisäksi kalvavat, väijyvät, kysyvät ja antavat tietoja kirkolliset.
Kaksi päivää on hän nyt yhtämittaa puhunut. Puhunut yhtäpäätä, ja aina
voittanut.
Mutta mitä voitosta? Aika tasoittaa, aika lauhduttaa haavat.
Kirkolliset uurastavat toimessaan... "Se on hullua! Hänkö muka
Vapahtaja? Voiko hän todistaa itsensä polveutuvan vanhasta
kuningassuvusta? Käsityöläinen syrjäseudulta maata, kolkasta, jossa
kansa ei edes ole puhdasta rotua. Jossa kaikenmoista vierasta kansaa
tulvii yli rajojen?"
Hän kuulee tämän, ja huomaa, että kaikki alkaa horjua, ell'ei hän tässä
yhdessä kohdassa voi voittaa. Hän sanoo heille, että seisoo pyhissä
kirjoissa sekin, että Vapahtaja ei ole kuningassukua.
Hän puhuu turhaan, tuo usko on syöpynyt liika syvälle mieliin.
Hänellä ei ole mitään, ei mitään annettavana petoeläimelle ihmisessä.
Hänen käsissään ei ole mitään, ei mitään muuta, kuin sielun hartautta,
puhtautta, vilpittömyyttä. Sillä ei voi ravita kansaa, ei ainakaan
kolmea päivää.
Ja Jumalan enkelit eivät ilmesty.
Ja viholliset kalvavat ja uurastavat, ja sekoittavat yhteen mieletöntä
ja mielevää ja paljon on heillä tarjottavaa: totuutta ja rahaa ja
pelkoa ja verta.
Ja he alkavat hiljalleen ja hiljalleen päästä voitolle.
Hän ei väisty. Hän näkee nyt selvemmin ja selvemmin että hänen
tappionsa lähenee. Mutta sitä lujempana hän seisoo; sitä jäykempänä ja
taipumattomampana. Mahtavana, kuin ihmevoiman kannattamana, kohoo hänen
puhtaassa suuressa sielussaan usko: "Jumala on kuitenkin puolellani".
Hän riistää vanhoista hurskaista kirjoista itselleen kaiken,
mikä vahvistaa ja voi antaa ylpeätä lujaa uskoa hänelle noissa
peloittavissa tuskissa, jotka nyt kuin kamalat mustat pedot joka
taholta hiiviskelevät häntä lähelle. Jos nyt siis tulisikin kuolema:
niin puhuvathan vanhat kirjat ylösnousemisesta kuolleista. Ja ell'ei se
tapahtuisikaan kolmen päivän kuluttua, niin myöhemmin. Palata takaisin
varustettuna Jumalan voimalla! Silloin on tuleva Jumalan valtakunta.
Hänen _täytyy_ uskoa siten. Muuten hän ei voi kantaa kuormaa, joka on
hänen hartioillaan. Jumalan kiitos, että vanhat kirjat puhuvat siten.
Kun hän tänä iltana jättää kirkkopihan, se tapahtuu viimeistä kertaa,
ja hänen alakuloiset ahdistuneet uskollisensa seuraavat häntä ja
pelokkaasti ja kysyvästi katsovat häneen: "Opettaja, katso noita
vahvoja nelikulmaisista kivistä rakennettuja muureja! Tuhat vuotta ovat
ne jo seisoneet paikoillaan; niitä vastaan aiot sinä rynnistää, sinä
yksinäinen ihminen!"
Silloin esittää hän heille tulevaisuuden kuvan, jota hän paraikaa
herättelee kiusautuneessa ja tuskautuneessa sielussaan: "Kun kohta
olen kuollut... niin senjälkeen ovat ankarat synnytystuskat runtelevat
maata. Ulkonaiset viholliset ja sisälliset uskontotaistelut ovat
taaskin riehuvat, lapset ovat taistelevat vanhempiansa vastaan; veljen-
ja sisarensydämet ovat eroavat eripuraisuudessa. Se kaikki on oleva
merkkinä, että Jumalan valtakunnan aika maan päällä lähestyy. Voimassa
ja väkevyydessä on ihmisenpoika tuleva taivaasta ja tuova Jumalan
valtakunnan maan päälle. Älkää pelätkö! Odottakaa uskollisesti! Minä
palaan takaisin!"