"Niin, herra, sen tahdomme".
Nyt loistavat hänen silmänsä heihin: "On tapahtuva, kuten sanotte: te
saatte kuolla asiani puolesta kanssani. Ja senjälkeen hallita kanssani.
Mutta kuka on oleva rinnallani toisena ja kolmantena, sen on Jumala
yksin määräävä..." Hän kääntyy lähimpiin ystäviinsä: "Älkää salliko,
että teitä kutsutaan herraksi ja mestariksi. Yksi olkoon Herranne:
isämme taivaissa. Maailmassa sanotaan: herra, herra; hallita, hallita!
Teidän keskenne olkoon: palvella, palvella. Palvella aina, kun vaan
mahdollista on. Auttaa ja parantaa. Niinkuin minä palvelen ja tahdon
antaa elämäni, jotta tuhannet vapahtuisivat elämän sameasta pimeästä
orjuudesta, ja että ihmisten onni tulvisi Jumalan valtakuntaan."
Pienessä kaupungissa, joka sijaitsee pääkaupungin edustalla tien
varrella ovat kadut täytenään levotonta kansaa. Eräs mies, pienen
kokoinen, on kiivennyt puuhun, tien varrella, hän on valtion virkamies,
joka on rikastunut rahoista, jotka hän vieraan palveluksessa on
kiskonut köyhältä onnettomalta kansaltaan. Hänen silmissään hehkuu
kova, pelonalainen omantunnon tuska: "Voi minua, jos nyt tulee Jumalan
valtakunta. Ja minun onneton sieluni saa jäädä ulkopuolelle... Ja
rakastaa sentään pyhää ja pyhyyttä."
Hurskas sankari näkee hänen silmänsä. Semmoisia silmiä tarvitsee hän.
"Kuka on tuo tuolla?"
"Konna hän on! Kansansa kavaltaja! Kirottu tullinkantaja."
"Kuule... Tule nopeasti alas puusta... minä tahdon syödä päivällistä
luonasi."
Tämä lähtee hänen rinnallaan, kompastuu, ja sekaantuu alinomaa
sanoissaan: "Herra... että tulet minun luokseni päivälliselle! Että
olet niin hyvä minulle! Herra, puolet omaisuuttani maksan minä... ja
annan... tänään vielä... köyhille. Koska olet niin niin hyvä minulle!
Ikinä enää... ikinä enää en petä ketään..."
Lyhyen päivällislevon jälkeen menee hän hiljalleen ylenevää tietä
pääkaupunkia kohden, ympärillään uskollisensa, jotka ovat, milloin
pelokkaan kammon, milloin äkillisesti tulvahtavan riemun valtaamina;
hänen edellään, takanaan, ympärillään tungeskelee ja aaltoilee
summattomat ihmisparvet, jotka kaikki tuntevat hänet ja palavasti
kunnioittavat häntä, ja joiden mielissä palaa riemu ja odotus, ja
joiden sielut ovat tulvillaan ihmekuvia.
Kylässä kaupungin edustalla asuu perhe, jonka kanssa hän oli
ystävyyssuhteissa jo aikaisempien juhlien ajoilta. Siellä levähti hän
viimeistä kertaa. Tuodaan ratsastusaasi hänelle. Sen päällä peitteet.
Siten jatkuu matka.
Pääkaupunki on yhä vielä laajojen, metsäisten kukkulain takana. Mutta
nyt, aivan lähellä kaupungin muuria, taittaa tie viimeisen kukkulan
ohitse... Siinä lepää edessä tuo suuri, rikas kaupunki... Ja sen
keskellä ikivanha mahtava kirkko, niin suuri, että se esipihoineen
ja pylvästöineen ja pappiasumuksineen yksin jo muodostaa kokonaisen
kaupungin.
Täällä pysähtää hän ja katselee ihmetellen suurta kaupunkia kohden
edessään. Ja kun hän siten katsoo, ja näkee huoneet, ja kirkon ja
linnan, ja kuulee tuon suuren rikkaan kaupungin humun: silloin herää
hänessä varmuus, että kaikki lähenee loppuansa.
Silloin valtaa hänet huoli ja murhe ja hän pelkää kotonsa ja kotimaansa
puolesta, ja kyynelet tulvivat hänelle silmiin.
Mutta se kestää vaan hetken. "Se on Jumalan tahto! Jumala on kanssani!
Ja vaikka heidän sydämensä olisivat kovat kuin kivi, niin on minun
sydämeni kuin timantti."
Hän katsahti omainsa puoleen, samalla katseella, joka hänellä oli
pohjoisessa, kun hän karkoitti ihmisistä sanallaan pahat sekaiset
henget.
He näkevät ne silmät. Ja puhkee rajaton, huumaava riemu. Vaatteensa
levittävät he teille. Ja edessä tiellä heiluvat palmunoksat.
"Nyt tulee Jumalan valtakunta! Auta, Jumala, korkeudessa!"
"Jo tulee autuuden valtakunta!"
"Hän on vesa vanhaa kuningassukua!"
"Nyt on autuuden aika isänmaassamme! Auta Jumala, korkeudessa!"
Miehet ja naiset rientävät ja riemuitsevat. Lapset juoksevat ja
laulavat. Asunnoistaan ja kirkon suurista esipihoista tulvii
ihmisjoukkoja.
He ovat kauan sitte kuulleet hänestä, ja viimeksi pohjoisten
juhlamatkustajien kautta, että hän tulee. Kadut ovat täynnä hälyä ja
melua.
"Nyt on koittanut autuuden aika isänmaassa! Auta, auta Jumala! Nyt
alkaa valtakuntasi! Auta meitä!"
Kuolonkalpeina seisovat kirkolliset huoneitten seinämillä. Kaksi heitä
tunkeutuu hänen puheilleen. "Kiellä... estä tuo mieletön huuto!..."
Hän katsoo halveksuen ja vihalla heihin. "Jos nämä ympärilläni
vaikenisivat, niin alkaisivat kivet puhua".
Koko kaupunki on liikkeessä; linnasta tähystelevät maaherra ja hänen
palkkasoturinsa kummastellen ja päätään ravistellen tuota merkillistä
menoa.