Silloin ratkesi tuo lempeä puhumaan vihalla: "Katsos Simon! On tapana
koko maassamme, että annetaan vieraalle, joka tulee pölyiseltä tieltä
sisään, vettä jalkoja varten, ja ystävällinen kädenpudistus. Sinä et
ole antanut minulle kumpaakaan. Sinä arvelet, ett'ei sinun tarvitse
olla hyvä kenellekään, sinä arvelet, ett'et sinä tarvitse, et Jumalan
etkä ihmisten apua. Sinä arvelet, ett'et ole kenellekään velkaa,
et edes viittäkymmentä markkaa. Sinä arvelet: Oh, tuo langennut
turmeltunut nainen!... Tuo nainen, Simon?! Hyvä: hän on velkaa
Jumalalle ja ihmisille, paljon velkaa, viisisataa markkaa! Suuri
syntinen! Mutta katso, kaikki hänen syntinsä, ne ovat anteeksiannetut
ja unohdetut! Sentähden että hän on minulle, matkamiehelle, ja
Jumalalle, jonka hän tietää asuvan minussa, osoittanut niin palavaa
rakkautta. Rakkaus Jumalaan ja ihmisiin, Simon, se peittää monet
synnit. Simon, tokkohan on sinulle annettu anteeksi?"
Ja hän puhui hyvästi ja lempeästi naiselle: "Jumala taivaissa on
sinunkin isäsi ja rakastaa sinuakin. Hän rakastaa sinua, semmoinen kuin
olet! Kestä sinäkin rakkaudessasi häneen, kestä rakkaudessa häneen,
vaikk'et voisi vapautua synneistäsikään! Ja nyt lähde! Älä itke noin!"
Siten vaelsi hän kylästä kylään, aina ylevänä ja aina lempeänä,
mielessään aina uusi uudistuva innostuksen ja sisällisen riemastuksen
voima.
Mutta hänen takanaan... kaukana tosin... siellä, jossa jokapäiväisyyden
tomu taaskin laskeutuu liikutetuille sieluille: siellä takana hiipivät
ja hiiviskelevät pimeät viholliset.
Kuten varikset, jotka lähtevät lentoon kirkonkatolta, ja lentävät ja
lentävät, ja keksivät yksinäisen villieläimen kulkevan lumiaavikolla,
edelleen ja edelleen, ja lentävät matalaan vaakkuen sen jälissä; siten
tulevat ne Jumalanhuoneelta etelässä ja lentävät pohjoiseen ja lentävät
ja kirkuvat hänen jälissään: "Sinä aiot, sinä tahdot hävittää vanhat
pyhätöt? Oletpa ihmeeksesi saava nähdä, kuinka syvälle ja lujasti
ne ovat perustetut kansaan!..." He puhuvat ja yllyttävät kiihkeästi
kansaa: "Kansa, kansa! Pysy esi-isäisi uskossa! Tahdotteko tehdä isänne
haudoissaan houkkioiksi ja vääräuskoisiksi? Oppimaton ihminen hän on!
Kaukana hän on kasvanut kirkosta, jossakin kaukaisessa maakylässä, maan
rajalla jossain nummikolla?! Hänkö on mies koskemaan pyhyyksiin, joita
oppineet kirkon ja Jumalanmiehet vartioivat?! Meidän kurjan onnettoman
kansamme pyhimpään ja ainoaan kalleuteen, sen kirkkoon?! Sillä mitä
on meillä muuta?! Hänkö olisi luvattu Vapahtajamme?! Täyttääkö hän
missään suhteessa sitä, mitä meille Vapahtajassa on luvattu? Perkeleen
sanansaattaja hän on!"
He uursivat ja vaikeroitsivat, uhkasivat ja peloittivat. He puhuivat
salaa tylsistyneille ukoille, he puhuivat salaa naisille. He käyttivät
hyväkseen joukon tuhmuutta, ja sen kunnioituksen tunnetta. He
vapauttivat kansan vaikeasta ja kovasta pulmasta itse ratkaista asia.
"Me olemme pappeja ja tiedämme sen".
Monet eivät kuunnelleet heitä. Ne jotka olivat syvempi- ja
hienompimielisiä, moni vakava ja vilpitön mies, ja moni
voimakasluonteinen nainen, monet työmiehet, ne sanoivat: "Mitä me
kirkosta? Välittääkö sekään meistä?" Monet katselivat onnellisin
silmin häneen, kokonaan hurmauneina hänen sisällisen hartauteensa,
hänen hyvyyteensä ja vilpittömyyteensä... Mutta kansan suuri joukko,
tuo muodoton ja silmätön, raskasliikuntoinen eläin, joka hiukan
oli kohottanut päätään, ja hiukan höristänyt korviaan, kun hänen
kirkas, sointuva äänensä oli kajahtanut; se salli nukuttaa itsensä.
"Kirkolliset tavat ja käskyt ovat varmasti sentään pyhiä. Kuinka ne
muuten voisivat olla niin vanhoja? Isä ja isänisä ovat kamppailleet
niitä uskollisesti täyttääkseen. Voi, mikä aika tämä on! Kun täytyy
ajatella noin raskaasti! Ole varova, rakas sieluni! Rakas sieluni,
täytyyhän pappien tietää se! Katsohan, kuinka viisaat silmät papeilla
on, ja kuinka syviin ryppyihin he vetävät otsansa! Pelkää, sieluni!
Rukoilen sinua, sieluni, pysy vanhassa ja ole rauhallinen..." Ja tuo
muodoton raskasliikkeinen eläin rauhottui taas. Ja varikset lensivät
edelleen, aina hänen jälissään. Lensivät äänettömästi.
Valoisa sankari kääntyi ympäri taaskin ja palasi tietään takaisin.
Sillä koko alue, jota hän kulki ristin ja rastin, ei ole paljoa enempää
kuin viisi tai kuusi päivämatkaa avara.
Ja kun hän kääntyi takaisin, huomasi hän, että kansa oli muuttunut
hänelle. Hän huomasi, että se luopui hänestä. Hän kulki edelleen,
ja tuli erääseen kylään, jonka läpi hän neljää kuukautta sitten oli
kulkenut riemukulussa. Ihmiset pysyivät nyt ovillaan, ikäänkuin
olisivat he kasvaneet kiinni kynnyksiinsä. Hän kulki useamman pienen
kaupungin kautta järven rantaa. Neljää viittä kuukautta sitten olivat
ihmisjoukot piirittäneet ja ympäröinneet hänet niissä: heikkomieliset
huutaen edellä, kaduilla sairaat paareillaan, rukoilevia äitejä,
kaikkien silmät palavassa odotuksessa luotuina häneen, ja kaikki hänen
jalkojensa edessä ja hän oli aloittanut: "Isänmaastamme tulee nyt
pyhä autuas maa..." nyt: kadut tyhjinä, siellä täällä ovissa jotkut
pelokkaat arat kasvot. Hän saapuu kaupunkiin järven rannalla, jota
hän kaksi kuukautta sitten vielä oli ylpeässä luottavassa ilossaan
kutsunut "omaksi kaupungikseen", ja jonka kaduilla ja huoneissa
innostus oli aaltoillut korkeimpana: Jumalan valtakunta oli tullut;
oli läsnä; kaduilla se hymyili ja riemuitsi, ja paloi sydämissä. Tuli
tosin nytkin sairaita hänen luokseen, ja tuli vanhoja uskollisia.
Mutta kansa kokonaisuudessaan pysytteli visusti huoneissaan. "Me emme
kuule mitään torvensoittoa taivailta. Jumalan valtakunta ei tule. Hän
on lempeä sankari; mutta hän erehtyy..." Kirkollismieliset puhuvat ja
uhkaavat. Kun hän huomaa tuon, tuon saamattoman uupumuksen uskossa,
tuon karttavan ja pelokkaan väistynnän: silloin ei hän voi hillitä
tulista ankaraa suuttumustaan. Hänessä kuohahtaa: "Oi teitä, te
kaupungit järven rannalla! Te olette saaneet nähdä ihmeellisiä asioita.
Toiset olisivat sijassanne jo katuneet säkissä ja tuhassa. Voi sinua,
minun kaupunkini! Sinä olit kohotettu taivasten tasalle: alas helvetin
pohjaan on sinut syöstävä."
Mennyttä ja ohitse on nyt riemu. Kolkon raskas tuska laskeutuu hänen
sielulleen. Mitä pitää hänen nyt tehdä? Hänen sielussaan hedelmöi
suuri uusi maailma, ja hän kantaa sitä mielellään; nyt näkee hän
selvästi, ett'ei hän voi siirtää sitä uutta maailmaa todellisuuteen.
Mitä pitää hänen tehdä? Hän tietää, että Isä taivaissa on hänen luonaan
ja läsnä hänessä, mutta ihmiset eivät tahdo uskoa sitä. Mitä pitää
hänen tehdä? Väistyäkö? Sitä hän ei voi. Kuinka voi hän luopua siitä,
joka täyttää hänen mielensä niin suurella ilolla ja autuudella? Kuinka
voi hän luopua suloisesta totuudesta? Mitä pitää hänen tehdä? Tehdä
sovintoko kirkonmiesten kanssa? Sanoa: "paastokaa vaan, peseytykää
vaan, noudattakaa sunnuntaikieltojanne, mutta pitäkää samalla sydämenne
lempeänhurskaina ja puhtaina?" Sitä hän ei voi. Kuinka voi jakaa
totuuden kahdeksi ja pitää toisen puolen, ja antaa pois toisen? Ja
vaikka veisi se hänet kuolemaan: hän säilyttää koko totuuden. Kaiken
hän tahtoo tehdä! Palvella Jumalaa kokonaan! Ja sitte: tapahtukoon
Jumalan tahto!... "Mikä on Jumalan tahto? Mitä tahtoo Jumala
minulta?..."
Sattuu silloin kaksi painavaa tapausta, sattuvat ihan peräkkäin. Ja ne
antavat hänelle viimeisen selvyyden. Ne näyttävät, kuin salaman välkäys
myrsky-yössä, hänelle tien, jota hänen tulee taivaltaa.
* * * * *
Vielä kerta, toisen ja viimeisen kerran tulee hän elämässään
kosketukseen tuon ylvään synkeän miehen kanssa, joka noin kuutta
kuukautta sitten oli terävällä kaikuvalla äänellään herättänyt hänen
syvällä uneksuvan sielunsa. Sankari virran varrelta. Hän oli nyt
vankina. Hän huusi vankeudessaan, kuten huutaa ja kutsuu vangittu hirvi
raikasta metsää ja vapaata tuulta. Hän lähetti kaksi uskollistaan
pohjoiseen. "Menkää ja kysykää häneltä: Mitä tekee hän? Mitä hän
tahtoo? Kansa huutaa riemuaan hänelle? Se on tahtonut tehdä hänestä
kuninkaan? Miks'ei hän nouse kuin jalopeura ja täytä kiljunnallaan
maata? Eiköhän ole vanha lupaus tämä: Etelään, maan pääkaupunkiin
pitää Jumalan pyhän tulla, istuutua siellä vanhain kuninkaitten
istuimelle, ja hallita vapahdettua kansaansa iäisesti? Miks'ei lähde
hän pääkaupunkiin, kädessään miekka, ja kansansa etunenässä, kansansa,
joka nyt jo kuusi kuukautta on riemuhuudoin tervehtinyt häntä? Menkää
ja kysykää häneltä: oletko sinä se suuri, Jumalan voimalla varustettu
Vapahtaja, jota me jo kahdeksansataa vuotta olemme odottaneet ja
kutsuneet? Vai pitääkö meidän vielä odottaa?"
Kysymys lankesi raskaana lempeän sankarin sydämelle. Hän tunsi: "Hänkin
kantaa mielessään tuota maallista, sameaa Vapahtajan kuvaa! Hänkään
ei ymmärrä sinua!" Hänen vastauksensa oli lyhyt ja selvä: "Sanokaa
hänelle: Jumalan valtakunta on tullut; ja tämmöinen se on: Sairaus ja
katkera synti, puute ja huolet väistyvät, ja lannistuneen sortuneen
kansan täyttää hymyilevä riemu." Ja hän kohotti kättään, ja sanoi tämän
raskaan ja vakavan silmänräpäyksen järkyttämänä, joka nyt siis eroitti
hänet tästäkin uljaasta sankarista: "Suuri ja vilpitön on tämä mies,
mutta raskas ja vaikea on hänen erehdyksensä: hän arvelee, kuten vanhat
hurskaat, että taivaanvaltakunta tulee maallisella voimalla ja väellä.
Mutta minä sanon teille, puhtaat ja nöyrät sydämistä, ne ovat Jumalan
valtakunnan asujamia. Ilman aseita ja varustuksia, ilman sääntöjä ja
menoja valloittavat he autuuden ja taivaan valtakunnan."
Kun kirkolliset näkivät ja kuulivat tämän, että hän puhui sillä tapaa
vanhoista säännöistä ja menoista, tekivät he taaskin hyökkäyksen häntä
vastaan. Ja kun he huomasivat, ettei heidän jalo vihollisensa enää
ollut niin ylivoimainen, kävivät he rohkeammiksi: "Sano suoraan, mikä
on suhteesi pyhiin käskyihin, jotka kirkkomme on asettanut? Sano se
meille!" Silloin heitti hän kaikki heidän pyhät käskynsä ja menonsa
maahan heidän edessään: "Te teeskentelijät ja ulkoakullatut, ovatko
ne Jumalan käskyjä? Mielettömiä ihmiskeksintöjä ne ovat. Täyttävät
pöyhkeinä ja pyyleinä sen sijan, jolla pitäisi seistä Jumalan tahdon!
Pois kaikki hurskauden kirkolliset muodot ja menot; ne ovat kansan
kirous. Yksin sydämestä ja elämästä riippuu kaikki..."
Se oli kaikkien niinsanottujen pyhien sääntöjen ja menojen loppu, loppu
kaikelle ulkoakoristellulle, pöyhkeilevälle hurskailulle. Kaikki vanhat
pyhyydet ja pyhätöt, ylpeät kalliit kirkot, kirkonmenot, tuhannet
papit, rukousnauhat ja messut, uhrit ja sakramentit, pyhiinvaellukset
ja pitkät kirkkomatkat, kaikki nuo kamalan raskaat asiat, jotka jo
vuosituhansia ovat painaneet ja rasittaneet ihmiskuntaa: ne kaikki
suisti ja kukisti tuo pyhä, uljas mies näinä päivinä. Siksi lepäsi
hänen olkapäällään nyt ikäänkuin koko ihmiskunnan kohtalon paino. Hän
oli nyt kirottu rikoksentekijä, Jumalanpilkkaaja.
"Kuulkaa! Kuulkaa! Joko kuulitte? Kaikkea pyhää häväisee hän! Kaikkea!
Hän on saatanan palvelija."
Silloin väistyi kansa, tuo sokea, mieletön, muodoton eläin yhä
kauemmaksi hänestä.
"Mitä nyt? Mitä tulee nyt minusta ja tehtävästäni? Luulen... luulen...
nyt on edessäni tuska ja kuolema... Olkoon sitte tuska ja kuolema...
hyvästi silloin, nuori elämäni... Kun vaan tietäisin: kuinka saan
täytetyksi sen, minkä hän on jättänyt minulle tehtäväksi. Isänmaani,
sinä rakas, kuinka teen minä, että olet puhdas ja pyhä, jos Jumala
huomenna tulee hyvine enkeleineen perustamaan valtakuntaansa
keskellesi? Kuinka saan minä täytetyksi sen, ylhäisten ja hurskasten
vihaama kun olen, ja epävarman kansan, milloin kannattama, milloin
hylkäämä. Mitä teen minä? Miten saan minä kansani siihen, että se
yksimielisenä valloittaa kanssani Jumalan valtakunnan? Kuinka tahtoo
hän, että minä autan häntä?..." Ja katso... kun hän siten pelokkaana
kyseli: silloin näki hän, kuin sumussa, edessään tiellään taaskin
hulmuavan tuon vanhan pyhän ihmelipun, jota kohden hänen kansansa nyt
jo kahdeksansataa vuotta oli kuin lumottuna tuijottanut. "On tuleva
Vapahtaja! Kuninkaan poika." Kuinka katsoo ja odottaakaan kansa!
"Tuleeko hän? Hän tulee. Tuossa liehuu jo hänen lippunsa. Tuossa!
Tuossa jo paljastuu miekka!" Hurja ilon huuto viiltää ylös taivaaseen;
kaikki kansa on heittäynyt Vapahtajan jalkoihin.
"Tartunko minä tuohon vanhaan lippuun? Sanonko minä: minä... minä olen
Vapahtaja?"
"Pahojen henkien riivaamat huutavat: Sinä olet Vapahtaja! Ja kansa
vaati monena innostuksen hetkenä, että minä sanoisin: minä olen
hän. Jalo sankari virran varrelta kysyy: 'Oletko sinä hän?' Kaikki
aavistavat ja tahtovat: 'Esiin lippu.'"
"Minä tiedän, että minä olen hän. Lapsesta asti olen minä Jumalan
lapsi."
"Ell'en kohota lippua, niin on ohitse ja mennyttä Jumalan asia, ja
mennyttä kansani!"
"Varo itseäsi! Älä tartu lippuun! Siihen on tarttunut maata ja multaa!
Varo itseäsi: sinä tiedät, että kansasi vapahtajanusko on toinen kuin
omasi: se on raaka ja sekainen! Älä tartu lippuun! Se ei ole sinua
varten! Se tempaa sinun puhtaan, pyhän asiasi ja sinut itsesi lisäksi
sameaan pyörteeseen ja kuolemaan."
Hän menee pohjoiseen, maan rajojen ulkopuolelle. Hän tahtoo olla
yksinäisyydessä vieraassa seudussa, ympärillään ainoastaan uskollisten
pieni parvi. Hänen sielunsa on tulvillaan raskasta levotonta ihmetystä.
"Tiedänhän, että isäni taivaista on kanssani... Minun uskoni ei
erehdy... Jumala hallitsee sielussani... Hän on kohta perustava
valtakuntansa koko maassa. Kuinka kummallista ja vaikeata: olla
soinnussa Jumalan kanssa, eikä kuitenkaan voida täyttää hänen
tahtoansa... Ja lähenee aika: minun täytyy lähteä etelään; läpi
koko maan; pääkaupunkia kohden, ja sanoa sielläkin; ihmeellinen
Jumalanvaltakunta on läsnä. Mitä pitää minun tehdä?"
"Kuule! Kuinka humisee raskaasti ja kummasti tuo vanha ihmelippu! Niin,
ken siihen tarttuu: hänellä on voimaa. Häntä seuraa koko kansa!"
"Mitä laulavat vanhat kirjat Vapahtajasta? Voimakas vesa vanhasta
kuningassuvusta? Ei, minä kuulun yksinkertaiseen halpaan kansaan ja
olen käsityöläinen."
"Mitä laulavat vanhat kirjat? Mitä puhuivat ne hämärissä huoneiden
ovilla? Että hän on riistävä maallisen vallan käsiinsä ja ratsain ja
miekoin rientävä vihollista vastaan... Ei! Sitä en minä tee, minä en
voi luopua siitä, mitä Jumala on laskenut sydämelleni: autuaat ovat
puhtaat ja lempeät sydämiltään."
"Mitä laulavat vanhat kirjat? Eivätkö ne laula jotain muutakin?...
Laulavat... Ne laulavat rauhan ruhtinaasta. 'Katso, maa, sinun
kuninkaasi tulee sinun luoksesi, rauhan kuninkaana hän tulee!' Ei
miekan kuninkaana miekoin, vaan puhtaan, ylevän hengen kuninkaana
hallitsemaan puhtaita henkiä. Ja se olen minä."
Siten miettii ja muodostelee hän, herra ja käskijä, mielessään kansansa
historiaa ja sen tulevaisuutta. Ei hiuskarvaakaan hievahtanut hän
siitä, mikä hänen sielulleen loisti pyhänä ja ainoana.
He kääntyivät taaskin ja matkustivat taaskin etelään, kotiseutua
kohden. Ja kun hän läheni tuttuja seutujaan, paisui ja kasvoi taas
ihmisjoukko hänen ympärillään.
Hänen sielussaan taisteli iäinen voima kovaa kamppaustaan: "Oletko sinä
Vapahtaja? Tartu sitte vanhaan lippuun! Auta kansaasi! Niin on Jumala
oleva kanssasi."
Hänen silmissään loisti jo kuin hohde toisesta maailmasta. Ne,
jotka katsoivat häneen, tunsivat vavahduksen polvissaan. Köyhät ja
sairaat viettivät yleviä ihania hetkiä. Tuhannet turvautuivat hänen
auttajakäsiinsä, ja tuhannet pakenivat hänen armoa uhkuvain sanojensa
suojaan. He eivät tunteneet nälkää, eivätkä tunteneet janoa. Hän
kohotti ja ylensi sielut niin iloisiksi ja kevyeiksi, että he unohtivat
ruumiinsa.
Ainoastaan papit pysyivät kylminä. Heidän kovissa sydämissään on usko
ja uskonto jo kauan sitte muuttunut myrkyksi.
He rientävät hänelle vastaan kiirehtivin, riemukkain sanoin: "Sinä
teet ihmeitä? Mutta mitä ihmeitä olet tehnyt? Parantanut sairaita? Sen
osaavat toisetkin maassa. Katso, tällä paikalla, jolla seisot... tällä
nummitiellä... anna tällä paikalla sataa sinisestä taivaasta punaista
tulta... Tai, jos teet mieluummin sen, anna ilmestyä tuohon vasemmalle
sivullesi, tuohon vierellesi tielle, Jumalan enkeli, seisomaan puhtaine
jalkoineen valkoiselle hiekalle."
Hän vihastui: "Te pyydätte merkkiä taivaasta, että saisitte hinnatta
uskonne ja pyhityksenne! Olette saaneet kuulla ja nähdä niin suurta
ja pyhää, ett'ei semmoista ole maailmassa kukaan ennen saanut kuulla
ja nähdä, ettekä sittekään ole uskoneet. Merkki taivaasta? Sen olette
saavat, kun kuolleina nousette haudoistanne viimeiselle tuomiolle!"
Kansa on kuullut kysymyksen ja vastauksen, ja epäilee taaskin. Eihän
se saa nähdä mitään. "Parantaa sairaita, niin, sitä voi moni. Voi moni
tehdä ihmeitäkin! Maailmahan on ihmeitä täynnä!"
Hän kääntyy taaskin pohjoiseen, ja menee poikki rajan yksinäisyyteen,
hiljaisille, ihmisettömille nummiteille. Tuo tyly pilkallinen hyökkäys,
tuo kansan väistyminen on koskenut häneen.
"Täten en pääse päämaaliini. Että isänmaassani vallitsisi autuas
Jumalan valtakunta! Kuinka saan sen aikaan? Isä taivaissa, auta
minua..."
"Sinä olet Vapahtaja! Nyt olet vahva!"
Edelleen autioita teitä.
"Mitä sanotaan vanhoissa kirjoissa Vapahtajasta? Ne kertovat
palmunoksista ja lasten riemusta, kertovat ihanasta riemukulusta
pääkaupunkiin, ja kuinka ylevä hallitsija korkeassa linnassa hallitsee
puhdasta kuuliaista kansaa. Siten kertovat ne. Mutta... kuinkahan
on... eivätkö ne puhu muustakin? Eiköhän ne puhu ja valita kansasta,
joka on sulkeva korvansa kuuroiksi, ja sydämensä koviksi kuin kivi? Ne
puhuvat myöskin ynseästä hylkäämisestä, katkerasta yksinäisyydestä,
tuskallisesta yksinäisestä kuolemasta. Eivät ne yksin voitosta laula,
ne laulavat Vapahtajan kuolemastakin."
"Ja kuoleman jälkeen?"
"Mitä sitte?... Kuoleman jälkeen? Mitä sanovat vanhat kirjat? 'Tuli
silloin eräs, joka oli niinkuin ihmisenlapsi, pilvellä taivaaseen, ja
hän vietiin aikojen vanhimman eteen. Hänelle annettiin sitte valta
ja voima ja kunnia. Kaikkien kansojen ja heimojen pitää palvella
häntä; hänen valtansa on kestävä ijankaikkisesti muuttumatonna,
eikä hänen valtakuntansa ole häviävä maan päältä...' Ehkä on siten,
että Vapahtajan ensin täytyy kuolla ja tulla Jumalan luoksi ja
saada sieltä kruununsa... Mutta sitte... jonkun päivän kuluttua,
kolmantena päivänä... palaa hän takaisin, ja silloin perustaa hän
Jumalanvaltakunnan."
Hänen sielunsa kohottautuu ylös taivaitten korkeuksiin ja laajentuu,
niin että se sulkee syliinsä koko ihmiskunnan. Hänen sielunsa kypsyttää
äärettömiä ajatuksia, liikkuu ylenpalttisen ihanuuden kuvissa.
Hänen sielunsa kohoo aina ihmisyyden rajoille asti, aina rajoille
haltioituneen mielipuolisuuden.
Nyt ei elä hänessä pelon väräyskään. Jos ovatkin ihmissydämet kovat
kuin kivi, niin sanotaan kirjoissa Vapahtajasta: 'kovempi kuin kivi,
kova kuin timantti, on sinun otsasi oleva'. Ei: nyt ei ole pelon aika.
Ei ole. Isänsä tahdon voi hän täyttää, olkoon että se olisi sitte
kuinka ihmeellinen ja kuinka vaikea. Kun vaan voi tuoda avun ihmisille!
Hänen aatteessaan ei muutu mitään. Aina, ensimmäisestä päivästä asti,
jona hän esiintyy, on hänellä sama aate: ihmiskunta ei voi edelleen
elää niinkuin nyt, ei voi elää vanhaa untunutta oloaan ja vaivaansa,
sairaudessa ja heikkomielisyydessä, sorrossa ja kurjuudessa, synnissä
ja viallisuudessa. Täytyy tapahtua, ja tapahtuu ihme, ääretön, ääretön
ihme. Jumalan valtakunnan täytyy ilmestyä ja se ilmestyy, siinä ovat
puhtaat, Jumalasta iloitsevat ihmiset, tyydytettyinä ruumiiltaan ja
sielultaan, ilolla ja täydellisesti täyttävät Jumalan tahdon. 'Sinun
tahtosi on tapahtuva maan päällä, niinkuin se tapahtuu taivaissakin
enkelittesi seassa'. Tämän teon, pyhän ja ihmeellisen on hän Jumalan
ihmeellisellä avulla toimittava täytäntöön. Se on hänen aatteensa.
Ikinä ei hän hiuskarvaakaan väisty tästä ja unohda tätä todellista,
puhdasta itseään...
Mutta sitä ajatusta hän miettii ja muodostelee, kuinka hän voi sen
toteuttaa. Siten kuin hän on arvostellut ja muodostellut vanhat pyhät
tavat, siten muuttaa ja selittää hän kansansa pyhät toivotkin... "Minun
pitää tarttua vanhaan lippuun. Mutta puhtaana pitää sen pysyä, ja
puhtaana oma tieni... Minun pitää tarttua vanhaan lippuun: kansani usko
ja innostus voi seurata ainoastaan sitä lippua. Se on Jumalan tahto;
sillä muuten auttaisi hän minua ilman lippuakin... Minä tartun lippuun.
Silloin... silloin tulee... riemuin ja soitoin, taivaasta, ja tuhansin
enkelein, maan päälle taivaan valtakunta..."
Siten kaiveli ajatuksissaan ja muodosteli tuo voimakas ja valtaava
ihminen. Ankaran maailmanhetken mukaansa tempaamana ja ylevän jalon
rohkeutensa kannattamana astuu tämä valtaava ihminen niiden raskaitten
hevosten rinnalla, jotka velttoa lönkkäänsä vetävät ihmiskunnan
vaunuja elämän puolipimeässä laaksossa. Hän pitää noita vastahakoisia,
laiskoja, vaahtosuisia lyhyistä ohjaksista, ja pakoittaa ne kääntymään
korkeammalle tielle, jonne aurinko loistaa, ja jossa tuulet puhaltavat.
He kulkevat edelleen. Nummikkoteitä, kolme, neljä päivää pohjoista
kohti. Hän edellä mietteisiinsä vaipuneena; hänen uskollisensa takana
horjuvalla mielellä. Kun hän kääntyy ja katsoo heihin, ovat he lumotut.
Hänen silmänsä ovat heidän sielunsa hurma ja heidän mielensä kammo.
Siten tulevat he vuoristoon.
Siellä kavahtaa hän. Kuinka kauan aikoo hän siis matkata, ennenkuin hän
tekee päätöstään? Ratkaisun hetken täytyy lähetä.
"Sanokaa minulle: mitä sanovat ihmiset, että minä olen?"
Se on kurjaa, hänen täytyy kysyä toisilta, mitä he ajattelevat hänestä.
Hänen uskollisensa puhuvat yhteen ääneen: "He sanovat, että sinä olet
yksi vanhoja menneitä sankareita; kuolleista noussut, sanovat he".
"Ja te... mitä sanotte te?"
Silloin on heidän keskessään joku kuumaverisempi; hänet tempasee liika
täysi sydän mukaansa: "Sinä? Sinä olet Vapahtaja!... Olemme kauan jo
tietäneet sen".
"Sinä olet Vapahtaja. Sinä olet."
"Sano, että olet!... Niin olet valtias maassa."
"Ja sitte: miekat paljaiksi! Sortukoot vieras kuningas ja ylpeät papit."
"Sinä, kuningas maassamme!... Miekkasi kärjessä on valtakuntasi."
"Ja me, sinun uskollisesi, olemme vasemmalla ja oikealla sinusta sinun
kunniassasi, sinun ruhtinaitasi ja ministereitäsi!"
Silloin säikähti hän, että nuo, hänen lähimpänsä ja uskollisensa,
jotka puolen vuotta jo olivat seuranneet häntä, ymmärsivät niin hiukan
häntä. Hän moitti ankarasti heitä: "Ettekö tiedä, mitä vanhat kirjamme
sanovat. Voi olla, että tiemme vie myrskyyn ja voittoon... Mutta vanhat
kirjat laulavat toistakin laulua: laulua, jossa on sävelenä huoli ja
puute ja kuolema, ja senjälkeen vasta ihanuus ja autuus".
He pudistivat kiivaasti päitään. Sitä he eivät voineet ymmärtää. He
tunsivat vanhoista kirjoista, tunsivat niiltä ajoilta asti, jolloin
he lapsina olivat istuneet lieden ääressä, ainoastaan tuon ihanan,
hurjan myrskylaulun: korkealle Vapahtajalippu! Silloin antaa Jumala
sotalaumoineen ihmeellisen voiton.
Tuo huimapää astuu hänen vierelleen, ja puhuu matalaan: "Ei noin
paljon nöyryyttä ja sydämen puhtautta ja kuolemaa! Miekkaa! Ylös
valtaistuimelle!... Mestari, kuka on istuva oikealla puolellasi?"
Silloin työnsi hän hänet luotaan: "Pois minusta, kiusaaja. Jumalan
tahtoa yksin kuulen. Mitä auttaisi se ihmistä, jos hän voittaisi kaiken
maailman, ja joutuisi itse turmioon, ja jos hänellä olisi kaikki
maailma, mutta ei enää omaa itseään. Ken tahtoo minua seurata, hänen
pitää jättää hurjat, lihalliset ajatukset, ja seurata minua elämään tai
kuolemaan, voittoon tai perikatoon".
He kääntyivät... takaisin kotiseuduille.
Nyt kulkee hän sinne yksinäisenä ihmisenä. Puhdas, lempeä ja laupias,
pyhä ihminen, ihminen ylevissä korkeissa ajatuksissa, nähden
ihmeellisiä unia ja kuvia, hänessä palaa ja polttaa rakkaus ihmisiin ja
rakkaus tuohon iäiseen salaiseen voimaan, jota hän kutsuu "Isäkseen".
Ikinä ei ole ollut yksikään ihminen niin yksinäinen, kuin hän. Ihminen,
joka on yksin kansaansa, yksin koko ihmiskuntaa vastaan. Mutta iäinen
voima on levittänyt kätensä hänen ylleen. Hän aikoo nyt etelään,
pääkaupunkiin, julistaakseen siellä Jumalan valtakunnan tuloa maan
päälle. Valtuutuksen siihen äärettömään tekoon tuntee hän pyhässä
pelokkaassa uljaassa sielussaan.
Mikä voima voi mitään vilpitöntä puhdasta ihmissielua vastaan?
* * * * *
Kun he matkalla etelään taas kulkevat kotiseudun läpi -- viimeistä
kertaa näkee hän sen viheriät kukkulat ja järven laaksossaan -- niin
kokoutuvat ihmisjoukot taas tuon lempeän auttajan ja vilpittömän
uskollisen ihmisystävän ympärille, joka puhuu niin ihania ihmeellisiä
sanoja.
Mutta nyt on ihmisissä ja mielissä uusi outo ihmetys ja kuiske, ja
hänen seuraajansa eivät salaa, mitä he nyt tietävät. Ja kansan valtaa
ääretön hykähtynyt hämmästys. "Hän on siis itse sen sanonut: minä olen
Vapahtaja! Hän, jota me kahdeksansataa vuotta olemme odottaneet!"
"Vapahtaja!"
"Mutta eiköhän Vapahtajan pidä polveutua vanhasta kuningassuvusta? Eikö
hän tule kultaisissa sotavarustuksissa? Eikö hän ole miekan mies, joka
hyökkää myrskynä esiin? Tämä tässä on sensijaan pyhä lempeä mies; ja
puhuu puhtaasta sielusta ja armosta ja laupiaasta ihmismielestä."
Alkaa tulinen levoton puhelu, horjutaan kahtaanne.
Mutta ei vaan tahdo nousta äänekäs sanomaton riemu.
Kirkolliset menevät ruhtinaan puheille, joka täällä pohjoisessa
hallitsee pientä maatansa, ja alati kuuntelee ja pälyy etelään, voiko
hän tehdä mitään palvelusta keisarin mahtavalle ylväälle maaherralle
pääkaupungissa. He yllyttävät häntä: "Tähän asti on hän ollut vaaraton
haaveksija; mutta nyt, kun hän kutsuu itseään Vapahtajaksi, on hän
valtiollinen rikoksentekijä".
Sankari kuulee uskollistensa kautta, että on vaarallinen salajuoni
tekeillä häntä vastaan; mutta hän on jo matkalla etelään. Ja sen matkan
on kiire. Pääkaupungissa alkavat suuret kirkonjuhlat; tuhansittain
keräytyy sinne kansaa koko maasta, sen lisäksi kautta koko maailman
hajauneita kansalaisia. Siellä, keskellä juhlaa ja juhlanhumua aikoo
hän nousta ja sanoa: "Minä olen Vapahtaja! Minä... minä tuon teille
Jumalan valtakunnan". Sitte... sitte... kun hän sen on sanonut: on
isä taivaasta astuva hänen rinnalleen taivaallisine sotajoukkoineen.
Ell'ei... niin kohta jälkeen kuolemansa... on hän palaava takaisin...
kymmenettuhannet taivaalliset auttajat rinnallaan.
Hän lähettää ruhtinaalle ylenkatseellisen tervehdyksen: "Sanokaa sille
ketulle: Parannan sairaita ja heikkomielisiä; ja kolmantena päivänä
olen matkani perillä." Ja katkeran rohkeasti sanoo hän, mielensä nyt jo
valmiina vastaanottamaan kovaa tuskaa: "Minun täytyy vaeltaa, tänään ja
huomenna ja sitte vielä päivä, sillä ne, joissa asuu ja palaa Jumalan
henki, niiden täytyy kuolla pääkaupungissa".
Kuin naulaamalla kiinnittää hän ystäväinsä mieliin: "Minun pitää kai
kuolla. Mutta minä palaan ihanuudessa ja kunniassa. Ja silloin tuon
minä voiman Jumalalta ja perustan Jumalan valtakunnan."
Siten vaelsi hän viimeistä kertaa kotiseutunsa läpi, etelää kohden,
huulet puristettuina yhteen, silmissä vakavuus kuin kuolema, ja
mielessä kuuman pelokas rohkeus. Niin paljon kuin mahdollista, salaa
hän matkasuuntaansa. Hän tahtoo säästää kaikki voimansa sitä päivää
varten, jolloin hän astuu pääkaupunkiin. Mutta hänen takanaan, ja
hänen rinnallaan, ja hänen edellään vaeltavat hänen kotiseutulaisensa,
suurissa juhlajoukkueissa, samaa tietä kuin hänkin, ja he julistavat:
Vapahtaja, hän joka kauan on luvattu meille, hän tulee! Suuri muutos
kansamme olossa ja elossa, se tapahtuu nyt. Tuo mahtava valtaava tapaus
on tulossa nyt. Mutta toisessa muodossa, kuin me olemme odottaneet...
Toisessa muodossa... Tulkaa!... Olette saavat nähdä ihmeellisiä
asioita! Tulkaa, että saatte nähdä!...
Ja kuin varikset lentävät kiihkokansalliset kulkueen edellä: Te siellä
alhaalla!... Te kirkon ylimmäiset! Päät pystyyn... Hän tulee!... Hän
tulee!... Ja hän sanoo: "Minä olen Vapahtaja. Vapahtaja!!..."
Silloin vastaa siihen, korkealta kirkonkatolta, kova kirkuna.
Kauemmas etelään, hetki hetkeltä, milloin keskellä väen paljoutta,
milloin yksin hiljaisella tiellä. Ja aina puhuen seuralaistensa
sieluihin, ihanissa loistavissa kuvissa, jotta he olisivat varustetut
ja arvokkaat silloin, kun hänen kuolemansa jälkeen verisen punervasta
aamuruskosta on nouseva jumalanvaltakunnan suuri autuas päivä.
Hän kertoo talonpojasta, jonka poika oli kevytmielinen, ja lähti
muukalaisiin maihin ja siellä ensin sortui syvälle lokaan ja sitte
suureen kurjuuteen, ja sitte lähti liikkeelle, ja palasi taaskin
kotiinsa ja otettiin ystävällisesti vastaan... Hän kertoi äidistä, joka
etsi kadonnutta ropoaan kauan, kauan, myöhään yöhön, ja sitte iloitsi
niin suuresti, kun hän oli löytänyt sen... hän kertoi paimenesta,
joka kauan, kauan etsi lammastaan. Hänellä oli sata lammasta, mutta
hän etsi sitä yhtä ainoaa kadonnutta aina aamuun asti. Ja kuinka hän
iloitsi, kun hän löysi sen! Katsokaas, yhtä kallisarvoinen on yksi
ainoa ihmissielukin Jumalan edessä! Siten iloitsee hänkin! Holhokaa,
vaalikaa sieluanne, jota Jumala niin palavasti rakastaa! Huolehtikaa,
että se ansaitsee sen autuaan Jumalanvaltakunnan, joka nyt voimalla ja
kunnialla lähestyy.
Siten vaelsivat he päivän, ja vaelsivat toisen. Juhlaan matkaajien
joukot taajenivat. Pääkaupunki on lähellä.
Silloin heittäysivät nuo hurskaat houkkiot taaskin hänen tielleen. He
tahtovat virittää hänelle paulan, johonka sitoa hänet, kun hän kohottaa
kätensä ja sanoo: Minä olen Vapahtaja... "Kuulehan!... Vanhat kirjamme
sanovat, kuten tiedät: Jos mies tahtoo, voi hän lähettää vaimonsa
luotaan. Pois silmistäni, nainen, en tahdo enää nähdä sinua!" Hän loi
heihin ylevän katseen: "Avioliitto merkitsee: yksi koko elämäksi..."
Hän oli ensimmäinen kaikista ihmisistä, joka kohotti heikon naisen
tasa-arvoiseksi miehen rinnalle... Te naiset maailmassa! Saatte kiittää
häntä paljosta.
He väistyvät sanattomina takaisin. Hän oli aina suurempi, kuin vanhat
säännöt ja määräykset.
Yömajassa kylässä toivat äidit lapsiaan, kantaen niitä sylissään
tai taluttaen kädestä, ja pyysivät häntä siunaamaan niitä. Hänen
uskollisensa, kuten siihen aikaan koko maailma, työnsivät lapset
takaisin: "Lapset? Mitä he ovat. Ankara pitää olla lapsille! Ruoskaa
heille! Pois lapset!..." Mutta hän, Vapahtaja: "Jumalanvaltakunnassa,
joka kohta on tuleva, ei ole pieniä eikä suuria, siellä istuvat kaikki,
kaikki juhlapöydissä ja tulevat ravituiksi. Varsinkin lapset! Varsinkin
lapset! He ovat luottamusta täynnä, siksi ovat he suuria taivaan
valtakunnassa. Tulkaa mieliltänne niinkuin lapset! Tule äiti, tule
lapsesi kanssa!" Ja hän otti lapset syliinsä ja hyväili niitä... Hän
oli ensimmäinen kaikista ihmisistä, joka asetti lapset täysiarvoisiksi
täysi-ikäisten rinnalle. Hän asetti, ensimmäisenä, lapset ulos
auringonvaloon... Te naiset ja lapset kaikessa maailmassa! Saatte
kiittää paljosta häntä.
He jatkavat matkaa, kolmannen ja viimeisen päivän.
Ihmisvirta paisuu. Juhlajoukko juhlajoukon jälkeen taivaltaa leveää
tietä pääkaupunkia kohden. Muukalaiset, jotka tulevat idästä, liittyvät
joukkoihin. Kaikki ovat he kuulleet tuosta hurskaasta sankarista, ja
kuulevat nyt lisään, ja kuiskaavat ja puhuvat keskenään ja säikähtävät
hänen aiettaan ja etsivät hänen ylevissä puhtaissa kasvoissaan, joissa
palaa kuoleman rohkeus, kuin tulijohtoa myrskyisessä yössä. Kuohuu ja
kiehuu laajalti hänen ympärillään ihmismeri.
Eräs rikas nuori mies polvistuu hänen eteensä tien pölyyn:... "Hyvä
mestari... mitä pitää minun tehdä, että pääsisin Jumalan valtakuntaan,
kun se tulee?"