Käsikirjoitus.
Vaivalla ja tuskalla on ihmiskunta kamppaillut itsensä esiin yöstä
ja kaameudesta. Se taistelu on kestänyt satojatuhansia vuosia.
Satojatuhansia vuosia ovat ihmiset elelleet metsättömillä ja
puuttomilla mailla kuin ketut: eläen pelossa ja asuen luolissa, aina
nukkuessaankin toinen silmä valveilla, viekkaasti hiipien, hurjasti
hyökäten saaliinsa kimppuun. He elivät niinkuin eläimet, eivätkä
tietäneet, että he muuta olivatkaan kuin eläimiä.
Vähitellen, satojentuhansien vuosien kuluessa, muodostuivat ja
kehittyivät ihmisruumiin erikoiset kyvyt ja taipumukset, varsinkin
kädet, ja kohottivat ihmisen ulkopuolelle eläinten piirin. Vähitellen,
ja epäröiden selkeni yhdelle ja selkeni toiselle, viisaimmalle ja
uljaimmalle tämä totuus. On kai kestänyt taaskin satatuhat vuotta,
ennenkuin he kaikki sen huomasivat: on olemassa eroitus ihmisen ja
eläimen välillä. Ja ihminen on oleva niiden herra ja käskijä.
Mutta kauan, kauan vielä oli pimeätä ja umeata ja hämärää heidän
sieluissaan, ikäänkuin eläinsieluissa. He kammoksuivat, kuten eläin
kammoksuu, kammoksuivat tuulta ja välkkyviä vesiä, kammoksuivat metsän
pimeyttä ja ukkosen jylinää ja salamaa. Kaikki heidän ympärillään
tuntui kätkevän itsessään salaisia kammoittavia voimia ja olentoja. Ei
kukaan heistä tietänyt vielä, mikä oli hyvää ja mikä pahaa; he osasivat
ainoastaan pelätä ja ei pelätä; olla vahva tai olla heikko, voittaa tai
sortua.
Kuten varpuset, jotka lähtevät muutolle ja levittäyvät, siten lähtivät
he Keski-Aasiasta parvissa ja heimoissa aina lisääntyen, karkoittaen
lauma laumaa edellään, ja tulivat, siten ajelehtien toistensa takaa
ja levittäytyen koko maanpiiriin ylitse, lopulta eri maihin ja eri
ilmavyöhykkeihin.
Toiset heimot joutuivat paahtavan, veltostavan auringon alle, toiset
yksinäisiin seutuihin, toiset jäiseen kylmyyteen: siellä veltostuivat
he tai surkastuivat, ja jäykistyi ja kangistui elonvoima heissä.
Lukemattomat näitä heimoja ja kansoja ovat jo satojatuhansia vuosia
ennen meidän aikaamme hävinneet maanpinnalta, toiset häviävät paraikaa
meidänkin aikanamme, Australiassa ja Amerikassa ja Afrikassa.
Monet toiset parvet ja heimot taas tulivat seuduille, joissa aurinko
ja tuulet, meri ja voimakkaat naapurikansat, vilja ja viini antoivat
heille voimaa ja pakoittivat heitä pyrkimään eteenpäin. Ylväämmäksi
kohosi jo heidän päänsä, silmät kirkastuivat ja otsa sai jalomman
muodon. Hitaasti ja vaikeasti väistyi pelko ja kammo luonnon edessä.
Uljaimmat uskalsivat rohkeasti ja ilomiellä pimeyteen, niinkuin
pelkäävistä lapsista, jotka ovat yksin kotona, rohkein uskaltaa pimeään
nurkkaan. Peikkoja ja aaveita pelättiin vielä kauan, ja rukoiltiin
niiltä rukouksilla ja lahjoilla armoa ja sääliä; mutta vähitellen
ja hitaasti, perin verkalleen ja hitaasti, sitä myöten kun ihmisten
voima ja voimantunne kasvoi luonnon edessä, muuttuivat mielikuvitelmat
ystävällisemmiksi. Pahat voimat väistyivät ja muuttuivat
tehottomammiksi. Heräsi, arkana tosin ja työläästi, heikko horjuva usko
hyviin henkiin. Heräsi horjuva hämärä aavistus, että voimalla ei ole
oikeutta, vaan hyvyydellä. Heräsi omatunto ja omantunnon vaiva, ihmisen
sisäinen valo. Ja kun tämä valo hiljalleen heräsi ja syttyi, alkoi
valjeta ja kirkastua ihmiskunnan tie. Nyt heillä oli ohjaaja teillään,
he eivät nyt enää voineet kokonaan hairahtua, ja voivat he nyt saapua
kauas, kauas, kuka voi sanoa kuinka kauas.
Taaskaan ei se ollut koko kansa, koko joukko, joka otti tämän askeleen
eteenpäin, vaan yksityisissä ihmisissä kirkastui tämä valonheije.
Ikäänkuin, kun meri hiljaa aaltoelee, vyöryttää harmaana ja sinervänä
aavalti levollisia, levottomia aaltojaan, yht'äkkiä puikahtaa yhdellä
kohtaa... ja kas... tuollakin... ja tuolla... korkeampi aalto esiin, se
kohahtaa korkeammalle, kuohahtaa, kantaen laellaan hopeakruunuaan, ja
suistuu kuin yliniskansa ja häviää mereen takaisin: siten kohottausivat
nuo miehet toisten seasta, ainoat oikeat ihmiskunnan kruununkantajat,
ja sortuivat taaskin... suistuivat omiin jalkoihinsa.
Vaikeat ja vaivalloiset olivat ensi askelet tässä aamuhämärissä. Ne
nimet, jotka tässä pitäisi mainita, niitä emme tunne. Ihmiset eivät
osanneet vielä kirjoituksen taitoa. Vasta kun osattiin kirjoittaa,
tiedämme jonkun näistä pyhistä sankareista nimen. Persialaisien
keskuudessa heräsi Zarathustra, kiinalaisilla oli Kongtse;
indialaisilla Buddha, hebrealaisilla Moses, Elias, Jesaias, Jeremias,
kreikkalaisilla Aiskylos ja Plato. Kaikki nämä ovat vaivalla ja yksin
taistelleet itsensä kansansa keskeltä, ja ovat toisten edellä rientävän
rohkeutensa ja luottamuksensa vuoksi saaneet kestää kovat kärsimykset.
Paljon kovaa ja hämärää, paljon lapsekkaan sekaista ja sulamatonta on
heissä vielä, kuitenkin kohoovat toiset heistä yksityisinä valokkaina
hetkinä ihaniin, suloisenkorkeihin näkemyksiin, joita korkeammalle
ei ihmiskunta ikinä voi päästä: "En ole olemassa vihatakseni, vaan
rakastaakseni." "Kun sinä olet minulla, Jumala, niin mitä ovat minulle
maa ja taivas."
Sitte, kun nämä miehet olivat väistyneet, tuli hiljaisuuden aika.
Sillä aalloissa, kohoten ja laskien, kulkee luomakunnan kehitys.
Kansan voima, ikäänkuin uupuneena ja tyhjentyneenä, ei sytyttänyt
keskuudessaan uusia sankareita. Kukin kansa eli, sulkeuneena ja
seisahtuneena, säilyttäen noiden korkeiden henkien perintöä suletussa
kädessä; ja keskinkertaisuus varoi, että käsi pysyi tarkasti sulettuna.
Silloin alkoi perintö kädessä ummehtua ja homehtua. Tämä ummehtunut
seisahdus kesti pitkät vuosisadat. Ei liikahtanut tuuli eikä aalto
kansa- ja ihmismeressä; ja oli kuin täytyisi seisauneen ihmiskunnan
mädätä.
Mutta silloin alkoi kansojen yllä, jotka asuivat Välimeren rantamilla,
heilahdella ankara miekka. Rooma ja Roomankansa, kansa, jolla ei
ollut hienoa etsivää henkeä, ja jonka keskuudessa ei elänyt totuuden
etsijöitä ja mietiskelijöitä, vaan kylmiä laskevia punnitsijoita
ja todellisuusihmisiä, lannisti alammaisikseen kaikki kansat. He
muuttivat ja mullistivat kaiken. He muuttivat ja mullistivat noiden
vanhojen, hienojen mietiskelijäkansojenkin olot ja elon: egyptiläisten,
hebrealaisten, kreikkalaisten, persialaisten, germaanien.
Silloin syntyi noiden myllerrettyjen, elin- ja olotavoistaan
suistettujen kansojen murroksessa hirveä mielipiteitten ja
elämänkäsitysten sekasorto. Ikäänkuin semmoisessa kohdassa virtaa,
missä seitsemät sulut ja saaret kohtaavat toisensa, vesi alkaa
kiehua ja ryöpsähdellä, siten alkoi kiehua ja ryöpsähdellä kansojen
uskonnollisissa käsitteissä. Ihmiset menivät viisaittensa ja
filosofiensa luoksi, ja kysyivät: "Mitä luulette te?" Toiset riensivät
joihinkin kreikkalaisten pappien aistillisen hurjiin salamenoihin:
"Luonto, luonto! Luontoa yksin olet sinäkin, ihminen!" Seuraavana
päivänä polvistuivat he jonkun egyptiläisen jumalattaren kuvan
eteen. Toiset kohottivat silmänsä ja kätensä roomalaisten keisarien
kivikuvain puoleen, ja etsivät turhaan niiden kovissa ja karkeissa
käskijäpiirteissä pyhää korkeata ihmisarvokkuutta. Samat ihmiset
menivät perjantaisin jonkun germaanisen sotamiehen luokse, ja
kuuntelivat, kuinka hänen kotiseudullaan pyhien pyökkien siimeksissä
palveltiin ja ylistettiin Freiaa ja Balduria. Lauantaisin seisoivat
he peitetyin päin juutalaisten synagogissa ja kuuntelivat kuinka
opettaja luki vanhoista kirjoista: "Pitäkää minun käskyni. Niin
olette menestyvät maan päällä"... Siten kiehui ja kuohui kansoissa ja
ihmismielissä, kautta koko Välimeren rannikon. Hamasta Gibraltarista
Persiaan asti olivat mielet yhtä ainoata kysymistä ja yhtä ainoata
odotuksen huminaa: "Mitä on ihmiselämä? Mitä on Jumala? Mitä totuus?
Tiedätkö, mikä voi tehdä ihmissydämen pyhäksi ja iloiseksi?" Aivan kuin
maamiehet, jotka pitkäaikaisen kuivuuden jälkeen keräytyvät ryhmiin ja
puhuvat keskenään: "Nyt pitää jo pian sataa. Katsos... pilvi tuolla!...
Oi, se haihtui." Mutta yht'äkkiä, yöllä, kun he eivät ajattelekkaan
sitä, alkaa puissa ikkunan edessä humista ja kohista täyteläästi:
siten odottelivat ja puhelivat keskenään ihmiset ja tuijottelivat
ympärilleen. Ihminen ei voi olla etsimättä ja kysymättä elämän
merkitystä ja elämän onnea.
Silloin vihdoinkin oli luonto taas elpynyt voimiinsa. Luonnon kehitys
nousee ja laskee kuin aaltojen käynti. Taaskin heräsi ihminen, sankari
samaa maata, kuin nuo vanhat pyhät sankarit. Ja kohahti uusi täyteläs
ilma idästä yli kuivuuttaan uupuvien kansojen. Mahtava, kosteanraskas
oli se kohina.
* * * * *
Eräässä tuon mahtavan yhteenmätetyn valtakunnan kolkassa oli maa, aivan
kuin meidän Schleswig-Holsteinimme, yhtä laaja, kapea ja kaita pitkin
meren rantaa, pohjoisessa hiljaisia laakeanavaroita nummiylänköjä,
etelässä suuri loistoisa kaupunki. Kaikki kuten meillä. Siinä asui,
kylissä, talonpoikaiskansa, ei ihan puhdasta rotua, mutta hyvää
sekarotua kahdesta vanhasta jalosta heimosta. Kaikki kuten meillä.
Mutta se oli onneton kansa.
Kansaa hallitsi tylysti ja kunnottomasti, pohjoisessa turmeltunut
ruhtinas, etelässä keisarin maaherra. Vieras suurpääoma taakkasi kansaa
ja lepäsi lannistavana sen yllä, kuin susi sortamallaan lampaalla.
Välittömät ja välilliset verot, tullit ja monopoolit imivät kansan
varoja ja voimaa. Virkamiehet varastivat ja ryöstivät. Kaikki tuo raha
-- ja raha on voimaa -- meni maalta menetyksiin.
Ja lisäksi oli kirkko suurine vaatimuksineen. Suuressa pääkaupungissa,
etelässä, yleni mahtava temppeli avaroine esikartanoineen ja pihoineen,
korkeine ja kalleine virastoineen, tuhansine yli- ja alipappeineen,
lukemattomine hengellisine opettajineen, jotka kiersivät maata. Sen
kaiken täytyi kansan ylläpitää.
Suurin onnettomuus oli sentään se, että kansa oli niin kokonaan
ja perinpohjin pilhottu. Valtiolliset ja uskonnolliset erisuunnat
lainehtivat ja taistelivat villissä sekasorrossa keskenään.
Yhden puolueen muodostivat hiljaiset maassa. He asuivat hajauneina yli
koko maan varsinkin kylissä, ja varsinkin juuri nummiseuduilla. Ne
olivat ihmisiä, jotka ahertivat käsitöissä, jotka antavat ajatukselle
aikaa antautua ihmeellisiin ja syvämielisiin mietiskelyihin, ihmisiä,
jotka ahertivat jokapäiväisessä elämänhuolessa, joka ajaa ihmissielun
etsimään ja tavoittelemaan lohdutusta ja lievitystä luottamuksessa
Jumalaan. Kirkko oli heille liika ylhäinen, liika kylmä ja muodollisen
jäykkä, he etsivät omin päin ja omin neuvoin iäistä lohduttavaa
totuutta. He uppousivat päivätöittensä jälkeen vanhoihin aika- ja
rukouskirjoihin, ja lukivat iloisella ihmetyksellä niistä, kuinka
heidän esi-isänsä vuosisatoja sitten, samallaisina kovina ja vaikeina
aikoina eivät olleet antaneet rohkeutensa vaipua, vaan olivat kantaneet
sisällään uskoa, että iäinen voima ei rakasta ylhäisiä ja tylyjä, vaan
ottaa köyhät ja vaivanalaiset rinnoilleen, ja on joskus lähettävä
heille auttajan, "Vapahtajan". Mutta ainoastaan harvat jaksoivat kohota
tähän ylevään uskoon. Useimmat elivät edelleen sameassa hurskaassa
umeudessaan.
Toisen puolueen muodostivat vapaamieliset. Mutta nämä taas hajausivat
kahteen kokonaan eri ryhmään. Oli pieni ylhäinen vapaamielinen puolue
pääkaupungissa: rikkaita miehiä, jotka iloiten nykyisyydestä ja
auliisti vastaanottaen ulkomaisia sivistysvaikutuksia, pysyttäysivät
valtion- ja kirkonseimien läheisyydessä, olkoon että ne sitte
oli täyttänyt kuinka likainen käsi tahansa. Sen rinnalla oli
toinen vähävaraisempien ja yksinkertaisempien ihmisten muodostama
vapaamielinen puolue, semmoisten nimittäin, jotka olivat sortajilta
vastaanottaneet pieniä virkoja, useimmakseen tulli- ja vartiovirkoja.
Ne olivat yksinkertaisen, työtätekevän kansan kevyt osa, osa, jossa
veri liikehti ripeämmin ja vapaammin, ja jossa lahjat olivat eloisammat.
Kolmannen puolueen muodostivat kansalliskiihkoiset. Se oli mahtavin
puolue maassa. Se oli ahdasmielisen kirkollisen isänmaallisuuden
puolue. Sen ohjelmana oli: säilyttää ankarasti isienuskoa ja
isientapoja, säilyttää sitä suojana kaikkea vierasta vastaan. "Rukoilla
seitsemästi päivässä, seitsemän kertaa päivässä pestä itsensä,
seitsemästi antaa almuja, käydä joka päivä kirkossa, ei muuttaa mitään,
eikä uudistaa mitään: siten voimme hyvittää iäisen voiman! Hän on
palkitseva meitä ja on lähettävä meille sankarin, 'Vapahtajan', joka
on vapahtava meidät noista kirotuista vierasuskoisista." Siten seisoi
vahvin puolue: lahonneissa valtiollisissa varuksissa, pikkumaisena
kaiken sen vartijana, jota se kutsui "puhtaaksi" ja "pyhäksi", synkeänä
ja pimeänä kaikkien rukoushuoneitten ja koulujen valvojana. Se hallitsi
ja kahlehti kansaa. Ainoastaan vapaamieliset vastustivat sitä; he
sanoivat: "Eläkäämme, ja antakaamme toistenkin elää; pois vanhat muodot
ja käskyt". Ja hiljaiset maassa, nekin vastustivat; he sanoivat:
"Olette liika ahtaita, liika ylpeitä, liika kangistuneita meille; me
etsimme Jumalaa omalla tavallamme, luemme vanhoja pyhiä kirjoja ja
kaivaudumme mietiskelyihimme öisin. Ei meillä ole aikaakaan rukoilla
kaiket päivät, ja pestä itseämme, ja juosta kirkoissa; meidän pitää
tehdä työtä leipämme vuoksi." Katkerassa vihassaan noita isänmaattomia
kohtaan, keksivät kansalliskiihkoiset haukkumasanan, joka lyhyesti ja
armahtamattoman sattuvasti kohtasi näitä kumpaakin: "Synnillisiä ja
publikaaneja olette te".
Näiden kolmen suuren kansanpuolueen alla ja ohella vilisi kodittomia
kerjäläisiä, maankuleksijoita ja sairaita. Ei ollut olemassa
lääkäreitä, eikä hourunhuoneita, ei sairaaloita, eikä ylipäätään
mitään yhteiskunnallisia armeliaisuuslaitoksia. Kaikki kurjuus,
kaikki rikollisuus, kaikki laiskuus maassa sai levittäytyä vapaasti
maantielle, kylätielle, rikkaitten ovien eteen. Kansalliskiihkoiset
heittivät almunsa, kuten isäin usko käski, ja kasvattivat siten
kerjäläisiä lisään vaan.
Siten olivat asiat tämän talonpoikaiskansan keskuudessa meren
reunamalla. Se oli onneton rikkinäinen kansa. Ja tämän onnettoman
rikkinäisen kansan yllä uhkaili vierasuskoinen, tyhjille ryöstävä julma
hallitus. Neljääkymmentä vuotta myöhemmin on kansalliskiihkoisten
suuri puolue ponnistanut kaiken voimansa ja syösnyt kansan onnettomaan
kapinaan, jossa se kokonaan tuhoutui ja sortui. Mutta nyt se eli vielä:
kuten sanoi sen suuri sankari: kuin lauma yössä, jolla ei ole paimenta,
ja jonka ympärillä jo pimeässä hiiviskelevät ja ulvovat metsän pedot.
Levottomana, työläästi hengittäen eli kansa: "Apu täytyy tulla... Mikä
lähenee?... Joko lähenee maailman loppu? Vai tuleeko luvattu sankari?
Oi, iloitkaahan ja naurakaa! Syödään ja juodaan, huomenna olemme
kuolleet. Maksa verosi!... Tuleeko hän taivaasta? Herääkö hän kansan
keskeltä?... Kuulkaa... Joko kohisee puissa? Oi Jumalamme, Isä! Iäinen
voima! Auta... Sinua janoitsee minun sieluni! Sinua riutuen janoo minun
ruumiini kuivassa nääntyvässä maassa..."
* * * * *
Pohjoisessa osassa maata, meren ja järven välissä, nummiylöngöllä asui
aviopari, Josef, Jakobin poika, ja hänen vaimonsa, jolla oli nimenä
Maria; oli hyvin epäiltävää oliko kumpikaan puhdasta rotua, mutta
vanhaa ja jaloa sekarotua. Mies ei näy saavuttaneen korkeampaa ikää,
tai on hän mennyt naimisiin vasta vanhempana. Mutta vaimo on saanut
nähdä lapsensa täysikasvaneina. Siitä ei ole koitunut hänelle kunniaa.
On nimittäin varmaa tässä se harvinainen tapaus, että sankarin äiti ei
ole ymmärtänyt lapsensa sisäistä suuruutta.
Avioparilla oli viisi lasta, jotka kasvoivat suuressa kylässä, ja
saivat siinä nähdä ja oppia, mitä kyläelämä tarjoo nähtävää ja
opittavaa elokkaassa, jalossa kansassa. Vanhimmalla lapsella, jonka
nimi oli Jesus, oli merkillisen kirkkaat ja syvät silmät, jotka
kätkivät syvyyteensä ne tyyneet ja kauniit kuvat, jotka avautuivat
niiden eteen; ja oli hänellä tunnelmista rikas hieno sielu, joka
tietämättään ajatteli ja mietiskeli kaikkea, jota se näki, sisäisessä
hämäryydessään hiljalleen, ja ihanasti selitti sen kaiken, joka
hämäryys lapsuusvuosien edetessä hiljalleen kirkastui ja kirkastui.
Lapsi on astellut rengin vierellä, kun tämä kynteli pellolla, ja on
nähnyt äitinsä suruisana, kun hän odotteli viimeistä lastaan, ja
nähnyt hänet yht'äkkiä syvästi iloisena, kun hän piti vastasyntynyttä
sylissään... Hän on mennyt leikkitovereineen ulos kukkuloille, kun
kukoistivat ensimmäiset kukkaset kedoilla. Kädet kukkasia täynnä
seisoivat he, ja katselivat aavalle yli maiden ja kohden sinistä
merta lännessä. Samana iltana kertoi äiti, että naapurinpoika oli
vihamielellä jättänyt synnyinkotinsa ja lähtenyt vieraisiin maihin.
Häntä seurasivat huolet ja surut, sillä hänellä oli kevyt veri...
Hän on nähnyt viljapellon, joka oli kukkulan rinteellä, valkeentuvan
leikattavaksi, ja on toisten lasten mukana seisonut ovella, kun eräs
kylän tyttäristä vietti häitään. Aamulla kertoi äiti morsiusneidoista,
jotka palavat kynttilät käsissään yöllä menivät läpi kylän... Hän on
pellolla ollut auttamassa, kun tehtiin siteitä, ja ohdakkeet sidottiin
mukaan jalallisiin ja pistivät sitojan käteen; samana päivänä,
illalla, kun hän tuli isänsä kanssa kotiin, kuulivat he kyläraitilla,
että kylän rikkain talokas oli kuollut, ja ihmiset puhuivat siitä,
että hän veljineen oli ollut ahne ja likainen mies... Hän on nähnyt
paimenen lammaslaumoineen tulevan kylän läpi, ja kylässä kertoo
paimen -- verkalleen kulkevat lampaat edelleen --: että hän koko yön
oli etsinyt erästä lammasta, vasta aamulla oli hän sen löytänyt; ja
paimenen näivettyneet vanhenneet kasvot olivat loistaneet ilosta.
Samana päivänä, myöhään illalla, oli naapurin vaimo vielä juossut
heille ja kertonut: tuo kevytmielinen naapurin poika, joka kolme vuotta
sitten niin muhkeasti ja käyttäen niin ylpeitä sanoja oli jättänyt
vanhempainsa kodin ja kotikylänsä, oli nyt palannut. Hämärissä oli
hän tuntikausia seisonut kyläraitilla ja tuijottanut valoja kohden
vanhempainsa kotona... oli seisonut ryysyisenä. "Ja niin kurjissa
ryysyissä sitte! Ja nyt, mitä arvelette?... kuuletteko?" Ja he kuulivat
kylästä laulua ja riemua. Niin suuresti iloitsivat vanhemmat, että hän
taas oli palannut. Silloin nousi lapsi vuoteeltaan ja meni ulos oven
eteen, ja kuuli hälyn ja riemun.
Kaupunkilaislapsi? Mitä näkee kaupunkilaislapsi maailmasta, luonnosta
ja ihmiselämästä? Niin vaivaisen, pienen, ruman osan. Mutta
maalaislapsi, hän näkee koko maailman, ja kaiken mitä siinä on,
pienoiskoossa.
Hän oli arka varovainen lapsi; hän seisoi syrjässä, ja katseli
hiljaisin ihmettelevin silmin elämää. Hän leikki kyllä toisten lasten
kanssa; mutta usein tapahtui, että hän astui syrjään leikkivästä
joukosta, aivan kuin tahtomattaan, aivan kuin astuisi joku näkymätön
hänen luokseen ja sanoisi kevyen vakavasti: "Astu hiukan syrjään".
Silloin muuttuivat lapsen silmät hiljaisemmiksi ja hiljaisemmiksi;
niiden ylle laskeutui kuin harso harson päälle. Mutta hänen sielussaan
ei tullut hämärää; vaan mitä enemmän ulkomaailma haihtui häneltä
hämärän verhoon, sitä kirkkaampana alkoi sädehtiä hänen sielussaan
hiljainen kirkas valo, joka kasvoi, ja ihmeellisesti täytti koko
sielun, täytti niin puhtaalla loistolla ja niin armaalla lämmöllä.
Tuskassa ja sulossa seisoi lapsi kuin korkeassa salissa, korkeiden
ovien edessä, jotka kohta, kohta avautuisivat... "nyt... kohta... ja
minä näen koko autuaan taivaanloiston..." Silloin tulivat nuo leikkivät
lapset ja herättivät hänet ja sanoivat toisilleen: "Jesus uneksuu
taaskin. Katsokaas, kuinka hän uneksuu." Silloin palasi hän toisten
lasten luoksi, silmät yhä vielä kuin suloisen muiston huikaisemina ja
kasvoillaan hiljainen tuskan ilme.
Joka lauantai istui hän lapsuutensa ja nuoruutensa päivät muiden
kyläläisten kanssa kylän koulu- ja rukoushuoneessa, jossa vakava
opettaja verkkaan ja juhlallisesti luki vanhoja aika- ja rukouskirjoja.
Pappismielisenä ja kiihkokansallisena -- luki hän, otsa synkeänä ja
tylynä ne lukemattomat käskyt, jotka Jumala oli antanut. Yhtäpäätä
kuului: "Tee se... Tee se... Jos teet _sen_ ja _sen_ ja _sen_... niin
olet Jumalalle otollinen..." Hän kuunteli arkana ja säikähti ja
kaihti ja alkoi pelätä eikä voinut ymmärtää sitä... Silloin laski
opettaja kirjan kädestään ja otti toisen, ja nyt lämpeni tuon vakavan
nyreytyneen miehen ääni ja hänen silmänsä kuumenivat. Hän luki
sankareista, jotka muinoisina aikoina nousivat hänen kansastaan, kuin
koivut kanervikkokankaalta. Raskaasti ja yksinäisyydessä kamppailivat
ne ajatustensa kanssa, voisivatko he selvittää sen, joka lepäsi kuin
painava raskas arvoitus kaiken ihmisolemisen yllä: syntymän ja kuoleman
arvoitus, omantunnon ja Jumalan, syyllisyyden ja oikeamielisyyden
arvoitus, ja kuinka voi hieno syvä ihmismieli löytää läpi elämän,
ja säilyttää mielensä rauhan ja viattomuuden. Ja muutamat näistä
mietiskelijöistä, näistä sankareista tunkivat ja taistelivat läpi
tuskan ja pelon ja läpi yön, ei omalla voimallaan, vaan kuin lapset,
jotka hätäyneinä rientävät läpi pimeän, pelokkaina... kuinka tykkiikään
sydän!... ja saapuvat lopulta äitinsä levitettyyn syliin; hetken vielä
nyyhkyvät he sykäyksittäin uhkarohkeuttaan ja pelkoaan, sitte tyyntyvät
he ja nauravat: niin riensivät nämä sankaritkin, sattuman varaan
vaan, heittäysivät sokeassa kuumassa uskossa ja luottamuksessa iäisen
voiman jalkoihin: "Iäinen voima! Me uskomme, että sinä olet hyvyys!"
ja sitte, täten valloittamaltaan ja saavuttamaltaan ihanalta rauhan-
ja levonpaikalta, loistavat uljaat kasvonsa käännettyinä kansaansa
kohden, puhuivat he Jumalasta vieraan ihmisen syvästä sielunhädästä,
ja Jumalan suuresta hyvyydestä, ja siitä ihanasta Jumalan ihmeellisen
avun toivosta, Vapahtajasta, joka oli tuleva ja puhdistava kansansa ja
tekevä sen onnelliseksi.
Poika kuuli nämä suurten pyhäin sankarien puheet ja sanat, ja hänen
nuoren puhtaan sydämensä täytti ylevä salainen ihanuus. Kaikki tuo
äskeinen "Tee se ja tee se" oli unohtunut. Kaikki tuska oli haihtunut.
Hän näki edessään, ja uneksi myöhään yöhön noista uljaista pyhistä
sankareista, jotka niin tulisesti olivat uskoneet Jumalan hyvyyteen ja
niin tulisesti olivat rakastaneet onnetonta kansaansa, varsinkin uneksi
hän uljaimmasta ja jaloimmasta heistä kaikista, hänestä, jonka vielä
piti tulla, Vapahtajasta, ja nukahti autuain mielin ja posket hehkuvina.
Oli kylässä yksinkertaisia vaatimattomia perheitä, jotka kuuluivat
siihen puolueeseen, jonka muodostivat hiljaiset maassa. Nähtävästi
kuuluivat hänen vanhempansakin siihen puolueeseen. Istuen kynnyksellä
tai lieden ääressä kuunteli hän herkin avoimin sieluin, mitä vanhemmat
ja naapurit ammoisista ajoista uskoivat ja uneksuivat: Jumalasta, joka
lukemattomien hyvien enkelien kanssa asuu sinisessä ihanassa taivaassa,
ja perkeleestä, joka myöskin asuu siellä, mutta synkeässä nurkassa,
raskaitten harmaiden pilvien takana, jotka pohjoisessa lepäävät taivaan
rannalla, hänen luonaan on lukematon joukko pahoja enkeleitä. Ja Jumala
ja hänen omansa, ja perkele ja hänen omansa toimaavat ja hommaavat
päivät ja yöt, kutovat ja kirvottavat, parantavat ja särkevät. Kaikki
sairaus ja kaikki mielenharha on pahojen enkelien lahjaa. Kuinka
kiduttavatkaan pahat henget sairaita kylässä! Ja heikkomielisessä,
joka asuu toisessa päässä kylää vanhempainsa luona, asuu seitsemän
pahaa henkeä, ja pakottavat hänet kirkumaan, niin että se kuuluu
läpi kylän. Mutta se kaikki on vielä muuttuva. Vieraat ihmiset ja
pahat henget eivät enää ole tuottava kiusaa ja vaivaa. Sillä onhan
tuleva "Vapahtaja". Hän, joka on suurin pyhistä sankareista. Muutamat
sanovat: hän on oleva enkeli ja tuleva taivaasta; toiset taas: hän on
oleva ihminen, ja polveutuu vanhasta köyhtyneestä kuningassuvusta.
Hän on Jumalan avulla perustava Jumalan valtakunnan, joka on ulettuva
pohjoisista nummikylistä aina etelän suureen kaupunkiin asti. Ja
silloin on oleva koko kansa vapaa ja pyhä ja onnellinen.
Siten kuuli lapsi kaiken, mitä eli hänen kotikylässään kirkonuskontoa
ja kansanuskoa näinä raskaina levottomina aikoina. Hän ei arvostellut
kuulemaansa. Hän ei ylipäätään hylännyt tai halveksinut ainoatakaan
kohtaa kansansa uskossa tai taikauskossa. Hän eli, kuten koko
hänen kansansa ja koko hänen aikansa, keskellä lumottua maailmaa.
Hänellekin laskeusivat koko hänen elämänsä ajan enkelit taivaasta
maahan. Hän näki saatanan lentävän maahan kuin salaman, ja hän piti
sairaita ja heikkomielisiä ihmisinä, joissa pahat henget riehuivat.
Hän uskoi, että ihminen Jumalan tai pahanhengen voimalla voi tehdä
yliluonnollisia tekoja, ja että kuolleet, jotka makaavat maassa, voivat
nousta haudoistansa, ja kulkea ihmisten keskellä. Mutta se oli hänen
erikoinen lahjansa, suuri, yksinkertaisen syvä piirre tässä taimivassa
ihmisluonteessa, että hän kuuli kaikki äänet, jotka soivat hänen
ympärillään hänen kansassaan, ja hänen kansansa vanhoissa kirjoissa,
mutta eräs ääni kuului yli kaiken, kuului selkeämpänä vuosi vuodelta,
kirkkaampana ja voimakkaampana, soi yli kaikkien äänien, puhtaana ja
täytenä ja ihan kirkkaana -- kaikki muut äänet kuuluivat sen rinnalla
ainoastaan hiljaisena säestyksenä -- se oli ääni, joka hänen aikoinaan
jo oli haihtunut hänen kansansa kuultavista, ja joka vielä ei ollut
soinnut toisten kansojen kuulla, ääni, jonka nuo vanhat pyhät sankarit
olivat kuulleet ja sen sointuun vastanneet: "Riemuitkoon sieluni sinun
armostasi, että olet nähnyt minun hätäni ja vaivani ja ottanut korviisi
minun sieluni tuskan". Ja siinä oli hänen ylväs sankaruutensa, että hän
tänä uupuneena, ummehtuneena, sekaisena ja villiytyneenä aikana astui
esiin korkealla ylvään jalolla uskollaan ja tunnustuksellaan, että
iäinen voima on iäinen hyvyys, ja että hän meni tämän tunnustuksensa
puolesta kuolemaan vielä nuorena... Toistaiseksi on hän sentään
vielä ainoastaan poika ja nuorukainen, epävarma itsestään, ja kätkee
huolellisesti, epäillen ja epäröiden ja ihmetellen ihmeellisen syviä
ajatuksia mielessään.
Tuli silloin hänelle ensimmäinen nuoruuden aika. Hän opiskeli kylässä
käsityötä. Hänestä tuli salvumies... Hän lähti matkoille ulkopuolelle
kyläänsä. Vaelsi kuivunutta puronuomaa laaksossa ja katseli huoneen
jäännöksiä, jonka viimeinen rankkasade oli riuhtaissut mukaansa
hiekkarinteeltä, ja tuli meren rannalle asti ja näki helmikalastajain
venheet heittelehtivän mainingissa, ja näki kauppiaan, joka seisoi
nahkareppu kädessään ja odotteli, mitä he saisivat saaliikseen. Hän
vaelsi köyhtyneiden nummikylien kautta aina sisämerelle asti, ja seisoi
linnan edessä, jonka maan turmeltunut ruhtinas oli rakennuttanut
itselleen, ja kuuli onnettoman kansan puhuvan hänen kovuudestaan ja
hänen synnillisestä elämästään, ja näki kaduilla nuo lukemattomat
kodittomat köyhät, ja sairaat ja heikkomieliset ja näki sotilasparvien,
ja tullimiesten joka kadunkulmassa ahdistelevan kurjaa köyhtynyttä
kansaa... Hän matkusti kyläläistensä kanssa kolme päivämatkaa etelään,
sinne suureen kaupunkiin ja mahtavan suureen Jumalanhuoneeseen. Siellä
näki hän nyt nuo ylhäiset vapaamieliset silkkisissä viitoissaan,
kirkkoruhtinaina menevän vieraan maaherran upeihin juhliin, sillä
välin kun kansa kärsi nälkää ja vaivaa. Ja näki kansalliskiihkoisten
seisoskelevan katujen kulmissa vakavissa ankarissa surupuvuissa.
Ja kansa noudattaa tylsästi ja sokeasti heitä, täyttää kirkon,
sopottaa rukouksiaan, ja tuo viimeisetkin köyhät varansa rikkaille
papeille... Kotimatkalla keskustelivat kyläläiset siitä, olivatkohan
kiihkokansalliset oikeassa, kun he väittivät, että piti papeille antaa
määrätyt antimet, vaikkapa omat vanhat vanhemmaiset siitä kuolisivat
nälkään, sillä Jumala ja hänen lakinsa on enemmän kuin lapsenrakkaus?
Ja olikohan todella Jumalan tahto, että sunnuntaina ei saanut liikahtaa
sormeaankaan, ei edes pelastaakseen ihmistä tai eläintä hädästä?
Olisiko Jumala niin pikkumainen ja niin kade? Sitä miettivät he kauan
matkatessaan, ja kaivautuivat ajatuksiinsa ja vaikenivat, kunnes
yht'äkkiä joku, joka kuului hiljaisimpiin maassa, värähtelevällä
äänellä alkoi vanhan laulun: "Sinun puoleesi kohotamme silmämme, sinä
valtijas taivaitten! Katso, niinkuin palvelijan silmät katsovat hänen
isäntänsä puoleen; siten katsovat meidän silmämme meidän Herramme
puoleen, kunnes hän meitä armahtaa."
Hän palasi kyläänsä takaisin ja vaikeni: Hän eleli hiljaa vanhempainsa
kotona ja työskenteli hiljalleen ammatissaan, rakensi ja korjaili
kylän rakennuksia. Hän katseli omaa työalaansa ja kaikkea, mitä
luonto ja ihmiselämä hänelle nähtävää tarjoi, valppailla silmillä.
Mutta hänen silmänsä eivät jääneet siihen kuin kala verkkoon, vaan
ne liukuivat kuin auringon säteet läpi noiden kaikkien ilmiöiden ja
etsivät niiden salaista pohjaa: iäistä salaista voimaa. Hän iloitsi
lainehtivasta kypsästä viljapellosta ja kukkasesta kedolla, ja
nuoresta neidosta, joka seisoi kotonsa oven edessä, mutta hän antoi
sen lainehtia, kukoistaa, seistä. Hänessä ei herännyt ajatusta kajota
siihen tai poimia se itselleen. Kaikki, mitä hän näki, oli hänelle
vaan ikäänkuin vertauskuvana siitä, joka oli takana, kaukana takana,
salaisessa hämärässä: iäisestä voimasta. "Sinä olet ainoastaan hyvyyttä
ja lempeyttä. Oi, kunpa kaikki ihmiset uskoisivat kanssani siihen ja
saisivat elämäänsä iloa. Iäinen voima, mitä olen minä, ja mitä etsivät
ajatukseni? Isä taivaissa! Lähetä pian pyhä sankarisi! Suuri on kansani
hätä."
Ihmiset kylässä sanoivat: "Hiljainen, ihmeellinen ihminen hän on;
niin syvä viisaus asuu hänessä, ja niin pyhän vakava hän on ja niin
lempeän hyvä, ja puhdas hän on kuin lapsi äitinsä rinnalla". Enempää
he eivät nähneet ja enempää eivät he tietäneet. He eivät aavistaneet,
että noiden hiljaisten puhtaitten silmien takana sielu yhä syveni ja
avartui. Hän itsekään ei tietänyt, miten hänen oli. Hän oli kärsivä,
levoton, milloin riemussa sykähtelevä, milloin sanomattoman ahdistuksen
alainen ihmislapsi, ihmislapsi, jota jumalalliset ajatukset painoivat
ja järkyttivät kuin kärsimys, nero tuskallisessa heräämis- ja
muodostumisajassaan.
Aika kuluu... Nyt hän on kolmenkymmenen vanha. On ihmisiä kylässä,
jotka kysyvät häneltä neuvoja syvissä asioissa, mutta hän katsoo
maahan ja vaipuu ajatuksiin: hänen on liika vaikeata vastata. Muutamat
hiljaiset, hyvä- ja syvämieliset kylässä ajattelevat ja sanovat:
"Mitä tulee hänestä? Jättäkää rauhaan hänet! Odottakaa: kohta lähtee
hän lentoon kuin kotka." Toiset taas ravistivat päitään ja sanoivat:
"Mitä hän on? Omituinen ihminen, ei mitään muuta." Hänen hetkensä ei
ole vielä tullut: hänen henkensä ja sielunsa eivät vielä ole selkeät.
Vielä leiskuu ja taotaan hänessä. Sillä kuten sanotaan noista vanhoista
pyhistä sankareista: "Nyt teen sinut rautapatsaaksi, ja rautamuuriksi,
jotta voisit seistä koko maatasi vastaan, ja sen hallitusta vastaan,
sen kirkkoa ja koko sen kansaa vastaan", niin vahva ja niin rautainen
täytyy hänestäkin tulla, sillä hänen täytyy seistä yksin koko kansaansa
vastaan.
Lepää levoton raskas painostus kansan yllä: paino sieluilla, taakka ja
paino ylhäältä, kurjuus, mielensairaus... Lyijyiset pilvet lepäävät
kansan ja maan yllä merestä järvelle, pohjoisista nummikukkuloista
suureen kaupunkiin asti etelässä. Kerran ja toisenkin leimahtaa
hereille tuli metsässä tai nurmikoilla. Nousee esiin toivoton rohkea
ihminen: "Minä... minä olen Vapahtaja! Herää, kansani! Nouse!" Hallitus
sammuttaa alkaneen valkean ankarasti. Ihmiset hengittävät raskaasti ja
vaikeaan. "Milloin tulee apu kuivalle nääntyvälle maalle? Nyt tai ei
koskaan. Mene ulos, lapsi: katso, joko nousee Jumalan ilma."
"Ei siellä näy mitään, isä".
Silloin vierähteli ensimmäinen ankara jyrähdys yli maiden.
* * * * *
Etelässä maata, lähellä pääkaupunkia nousi eräs, eräs joka oli
niinkuin vanhat, pyhät sankarit. Epätoivoisan kansan keskeltä nousi
hän. Sen keskessä seisoi hän ja puhui. Ja mitä hän puhui, oli puoliksi
epätoivoa, puoliksi riemahtavaa iloa.
"Kansani, kansani, kuule mitä sanon. Onko lopussa elämä ja kaikki
toivo? Nouseeko hätä jo kurkkuumme asti? Olkoon niinkin; te tiedätte,
mitä vanhat kirjat kertovat: vanhasta lahonneesta kuningassuvusta on
versova uusi vesa! Hänen _täytyy_ tulla. Hän tulee! Kohta! Hän on
lähellä, lähellä jo."
"Hän tulee, ihminen, jolla on ihmeelliset voimat, Jumalan voimat
asuvat hänessä! Jumalan enkelit seisovat hänen vasemmalla puolellaan
ja hänen oikealla puolellaan! Hän on ajava maasta sortajat ja
surmaava ne, ja sitte on hän alkava ankaran tilinteon kansassaan.
Kiihkokansalliset, nuo tekovanhurskaat; vapaamieliset, nuo, jotka
istuvat kirkonhallinnossa ja hovissa, nuo liukkaat ja notkeat ja
silkissä kulkevat: kaikki nuo teeskentelijät ja ulkokullatut, jotka
elävät rikkaudessa, eivätkä välitä kansansa kurjuudesta, jotka laskevat
kuorman kuorman päälle kansansa hartioille, ikäänkuin olisi se Jumalan
tahto ja käsky, eivätkä sormellaankaan kajoo sitä lievittääkseen,
jotka rasittavat kansan maatiluksia veloilla, ja verkalleen syövät
sen tiloiltaan ja konnuiltaan, ja kaikkea sitä tehdessään rukoilevat
ahkerasti: ne kaikki ovat kauhistus Jumalalle ja sille, jonka hän
lähettää. Hän on hävittävä heidät kaikki... Kun hän on tehnyt kaiken
tämän, ja vihollinen on karkoitettu ja kansan turmelijat surmatut,
niin silloin ovat ne muut, sorretut, hiljaiset maassa, ne ovat silloin
saavat asua puhdistetussa vapaassa isänmaassa, hiljaisessa onnessa, hän
heidän ylväänä ihanana kuninkaanaan, he hänen vapautettuna iloisena
kansanaan... Missä olette, köyhät ja puhtaat? Oi, kuinka hiukan teitä
on, kansani. Kuulkaa: hän tulee! Pyhittäkää kallis sielunne. Kaikki
paha ja huono heittäkää sydämistänne ja elämästänne! Kuulkaa! Jo
lähenevät Jumalan pojan askeleet!"
Siten puhui hän katkonaisissa lauseissa. Hän puhui epätoivoonsa
nääntyvälle kansalle. Siten kajahtaa jo ennen aamunsarastusta
hälyytystorvi yli sotajoukon, joka tuskallisesti ja levottomasti nukkuu
kentällä, aivan vihollisen edessä. Koko kansa kuuli hänen äänensä.
Vapaamieliset nauroivat: "Oh, eläkäämme, ja sallikaamme toisten
elää!" Ylpeät kirkolliset sanoivat jäykenneinä hämmästyksestä: "Mitä?
Vapahtajako tulee, ja _meidän_ vihamiehenämme? Mikä houkkio hän on,
joka puhuu?" Vaivaiset ja hiljaiset maassa havahtivat?: "Mikä ääni
tuo? Mitä puhuu hän? Kurjuuden lopusta?" Silloin lähtivät he suurissa
joukoissa miehen luokse.
Tuo kirkas ääni kuului tuolle hiljaisellekin, syvälle, iäisen sisäisen
voiman järkyttämälle kirvesmies Jesukselle, joka asui pohjoisosassa
maata hiljaisessa nummikylässä. "Mitä tuo on? Mitä puhuu hän: Väärää,
sanoo hän, on se hurskaus, jota kirkonmiehet opettavat? Pyhiä puhtaita
ihmisiä etsii Jumala... Niin, niitä etsii Jumala."
Ikäänkuin syksy-yönä, kun myrsky puhkee läntiseltä mereltä ja kohisee
maata kohden ja syöksyy korkeita, tiheitä pyökkejä vastaan, jotka
ympäröivät syvää, syvää metsälampea, eikä voi murtaa niitä, ja pidättää
vimmoissaan hetkeksi hengitystään ja yht'äkkiä, jänteet paisuneina ja
tahdossa villi voima... syöksyy uudestaan noita vahvoja lujia puita
vastaan, ja nyt rytisevät ja murtuvat ne, ja heittäytyy niiden ohitse
metsälammelle ja piiskaa ja vitsoo sitä: siten syöksähti levottomuus
hänen hiljaiseen syvään sieluunsa. "Mitä sanoo hän? Tuo kauan jo
luvattu Vapahtaja tulee nyt? Nyt? Nyt tapahtuu tuo suuri ihme? Vapaaksi
ja autuaaksi tulee kansa? Nyt?... Niin, nyt. Nyt! Sillä hätä on
kohonnut kurkkuumme asti. Niin, nyt tulee hän. Minä menen ja tahdon
katsoa miestä."
Silloin laski tuo nuori hiljainen mestari vasaran ja kulmamitan
kädestään ja lähti matkalle. Ja matkalla lietsoi ja lietsoi hänessä
iäinen voima ja takoi ja takoi. "Vapahtaja tulee... Minkä näköinen hän
mahtaa olla? Ja millainen hän ollee? Jumala ja hänen hyvät henkensä
ovat asuvat väkevinä hänessä..." Ja kun hän seuraavana päivänä illan
lähetessä tuli paikalle, seisoi siellä kansaa joukoissa kaikista
osista maata: länsimerestä itäjärveen, suuresta kaupungista etelässä
nummikyliin asti pohjoisessa. Kuninkaansa ja kirkkonsa pettämänä,
neuvottomana, vääryyttä kärsivänä ja sorrettuna, epätoivoisena kansana
tuijottivat he ja riippuivat tuon voimakkaan miehen huulilla, joka
puhui kuninkaan ja rikkaitten ja ulkokullattujen kirkkovanhurskasten
perikadosta, ja siitä autuaasta ajasta, joka silloin, nyt kohta,
koittaisi kaikille, jotka ovat synnittä ja viattomia. "Hän, jonka
Jumala lähettää, Vapahtaja, on lähellä: hänellä on toisessa kädessään
kuolema, toisessa kädessään vapaan isänmaansa onni ja autuus..."
Silloin tungeskelivat tuhannet häntä lähelle ja polvistuivat veteen,
joka siinä virtaili valkealla hiekalla laaksoon, ja ylistivät, kun hän
levitti kätensä heidän ylitsensä: "Niin kirkas kuin vesi ja hiekka,
niin puhdas on sielumme oleva: siten olemme saavat elää ja olla pyhän
sankarimme turvissa puhtaassa onnellisessa isänmaassamme, me hiljaiset
ja nöyrät ja vaivaiset maassa".
Miehen pohjoisesta valtasi tämä näky, ja hetken suuruus. Hän, jonka
sielu siellä ylhäällä hiljaisilla kankailla oli ollut vaarassa häipyä
hämäriin uneksumisiin ja sekautua levottomaksi, hänet pelasti tämä
mies ja tämä hetki tästä vaarasta, pelasti mielenkirkkauteen ja
teonvoimaan. "Mitä sanoo hän?... Ihmiset ovat asuvat puhtaina puhtaassa
maassa? Mutta kuinka voi ihmisestä tulla puhdas? Sitä hän ei tiedä.
Sitä ei tiedä kukaan maassa. Tiedänkö minä sen?... Tiedänkö minä
sen? Puhdas elämä maassa? Minä... minä voin sen osoittaa ihmisille!
Kannanhan sitä itsessäni ja sielussani, kannan lapsuuteni päivistä
asti? Näinhän sinut aina edessäni, sinä pyhä, iäinen voima, näin
isänlempeytenä? Sinun lapsesi olen, siitä asti kuin ajatella taidan.
Sinun rakas, puhdas, rakastettu lapsesi. Kaikki synti on mahdoton,
kun on yhteydessä sinun kanssasi... Lähellä on Jumalan valtakunta!
Lähellä on onni kurjaa vaivaista kansaani! Niin: lähellä, lähellä se
on... Sen täytyy tulla. Auta, Isä, tulkoon sinun valtakuntasi! Koko
kansani autuaana ja puhtaana sinun polvillasi kuin minä!... Isä...
mitä pitää minun tehdä... Missä on Vapahtaja... Isä, kuka on hän? Isä,
osoita hän minulle... Isä, _kuka hän on_?..." Näiden raskaiden tunteen-
ja tahdonaaltojen huuhtelemana polvistui hänkin valkealle hiekalle
ja pyrki pyhällä, kuumalla antaumisen halulla iäistä voimaa lähelle.
Ja silloin, kun hän siten tahdotonna koko olemisellaan ja elämällään
pyrki ja kamppaili lähestyäkseen iäistä pyhää voimaa ja kokotakseen
sen syliin: "Minä olen sinun, ja tahdon tehdä, mitä minun pitää tehdä:
Oi, rakas isäni, sinä hyvä ja uskollinen..." silloin tuli hänelle
silmänräpäys, jolloin hän oli kuin kohotettu aisteistaan, autuas
hurmatila, hän tunsi ja kuuli, että iäinen voima, 'Isä taivaissa',
otti vastaan hänen kuuman antaumisensa ja hänen puhtaan tahtonsa: "Sinä
olet minun rakas lapseni. Minä iloitsen sinusta."
Hän nousi ylös ja väistyi syrjään. Hän jäi kai siksi yöksi vielä
niille seuduille, autuaissa ajatuksissa, ja korkeissa kohotetuissa
aavistuksissa, sielussaan uusi ihana valo ja riemuitseva ilo, että nyt
oli päässyt kirkkauteen se, mikä lapsesta asti oli ollut hänen samea
sekava kärsimyksensä ja autuas ilonsa... "Minä olen profeeta! Iäisen
totuuden julistaja, ikäänkuin vanhat sankaritkin! Jumalan lähettiläs!
Onni tulee raukalle kärsivälle kansalleni! Jumalan valtakunta lähestyy.
Se lähestyy. Minä julistan sitä! Minä hänen lähettiläänsä! Viimeinen
hänen lähettiläitään?... Vapahtaja?..."
Silloin lähti hän aamulla matkalle, taaskin pohjoiseen... Kulkee
kaksi kolme tuntia. Silloin joutuu hän kotimatkallaan yksinäiseen,
ihan autioon seutuun isänmaataan. Silloin asettuu hänen tunteittensa
korkea aallokko. Hänen mielensä muuttuu, kun hän siinä matkaa autiota
kangasta, raskaaksi ja raskaammaksi. Hän pysähtyy ja kaivautuu
ajatuksiinsa. "Kun minä nyt huomenillalla tulen kotiin, niin silloin
pitää minun astua esiin... minun, joka olen niin arka ja hiljainen...
ja sanoa: tulkaa puhtaiksi sydämissänne ja elämässänne; Jumalan
valtakunta lähestyy"... He odottavat kaikki pyhää sankaria, joka
miekan ja sanan voimalla vapahtaa meidät vieraasta ikeestä. 'Miekat
paljastakaa!' "Mutta sitä minä en voi. Sitä ei ole Jumala sisässäni
käskenyt... Tai voinko sentään? Minä olen viisain maassa, ja minulla
on valta ihmismielien ylitse. Pitääkö minun julistaa, mikä on heille
mieleen? Pitääkö minun hiukan muuttaa, mitä Jumala sisässäni käskee?
Se, mitä minä tahdon sanoa heille, on liika korkeata ja pyhää... Niin,
hiljaiset maassa! Mutta äitini ja veljeni ja rikkaat kylässä! Ja nuo
kovat ja kiihkeät kiihkokansalliset ja ruhtinas! Muutamat tulevat
olemaan epäluuloisia, toiset ovat uhkaavat, kolmas on vainoova minua
ja vievä vankeuteen... No niin: minun pitää hiukan muuttaa sitä. Minun
_pitää_. Puen itseni koreasti ja korkeasti, teen ihmeitä ja suuria
tekoja, ja sitte: 'Minä olen Vapahtaja! Miekat käsiin!' Silloin on koko
kansa seuraava minua... Ei..., pahat henget!... Pois minusta te, pahat
henget!... Minä tahdon kuulla yksin Jumalan ääntä".
Päivä kuluu ja tulee yö; hän kyyristäytyy vuoren varjoon, onneton,
yksinäinen, kamalain epäilysten raatelema ihminen, ihminen syvimmässä
hädässään. Hän rukoilee, ja hänessä välähtää rohkeuden salama; mutta
taaskin lannistuu hän; rukoilee taaskin, rukoilee "Isältään taivaissa",
rukoilee kuumasti voimaa ja valoa. Hän rukoilee: "Osoita totuus
minulle! Sano minulle: pitääkö minun auttaa kansaani sinun miekallasi
ja sinun sanallasi, vai ainoastaan sinun sanallasi?"
Kuten jalo metsäneläin, joka levottomana kulkee edestakaisin häkissään,
ja tuijottaa joka rautaristikon läpi ulos vapauteen, eikä vaan voi
saavuttaa sitä: siten etsi hänen sielunsa, etsi kaiken yötä päästäkseen
selvyyteen. Hän on myöhemmin eräänä hiljaisena hetkenä kertonut siitä
ystävilleen, ja he ovat uskoneet sen, sillä se oli koko kansan usko:
Saatana, hän sieltä pimeästä taivaankulmasta, pahojen henkien päämies,
hän oli ilmestynyt hänen eteensä ja puhunut: "Sekoita maata puhtaaseen
Jumalan asiaan". Se, mitä hänessä oli ihmispelkoa ja turhamielisyyttä
ja aistillista halua, se taisteli ja kamppaili vahvan miehen voimalla
tuota toista, pyhää ja puhdasta vastaan, joka muodosti hänen luonteensa
suurimman ja jaloimman osan. Ja päiväkausia kesti se taistelu.
Toisinaan jatkoi hän matkaansa pohjoiseen. Silloin säikähti hän taaskin
takaisin, ja palasi ulos korpeen.
Oli usein lähellä se suuri vaara, että hän hylkäisi "Isänsä taivaissa",
ja palaisi takaisin kyläänsä samana hiljaisena käsityöläisenä kuin hän
oli ollutkin, mutta nyt ihmisenä, jolla oli revitty raastettu sielu,
ja omantunnon tuskien masentama sisällinen elämä. Ja oli usein lähellä
vaara, että hän sekoittaisi maata oppiinsa: "Esiin miekka; minä olen
pyhä johtajanne, jonka Jumala teille on luvannut". Koko ihmiskunnan
tulevaisuus riippui näinä päivinä tuosta puhtaasta sielusta, tuon
ainoan ihmisen uljuudesta ja uskollisuudesta.
Mutta hän oli uljas ja rohkea. Ja hän oli kirkas ja selkeä, hän
oli puhdas. Hän ajatteli sitä autuutta, jota hän oli tuntenut, kun
hänen sielunsa oli levännyt Jumalan luona. Hän pyrki ja taisteli yhä
uudestaan kuumassa rukouksessa isänsä taivaissa polville. Ja tämä,
"Isä taivaissa" autti häntä. Varmaa on, että iäinen voima tuki häntä.
Kuitenkin oli se hänen oma tekonsa. Meidän täytyy kiittää häntä
siitä, salvumies Jesusta pohjoisesta nummikylästä. Hän on tuonut avun
ihmiskunnalle. Lopulta nousi hän, voitokkaana: "Sinun asiaasi olen
ajava, puhtaasti, ilman miekkaa, ilman mitään maallista. Minä tahdon
uskoa sinuun, enkä epäillä: läsnä on sinun valtakuntasi, ja ilman
miekkaa olen sen perustava. Olenko itse Vapahtaja, sen jätän sinun
osoitettavaksesi minulle aikanasi. Auta minua, isä taivaissa."
Silloin, kertoi hän, virtasi häneen voima. Enkelit ihanasta taivaasta
piirittivät hänet. Hän ei enää pelännyt ja kavahtanut. Hän veti
henkeään syvään ja tyyneesti, ja lähti päättävin mielin pohjoista
kohti. Epäilykset ovat nyt jätetyt. Ihmistahto on vaiennut. Nyt ei
hän tahdo muuta, kuin täyttää puhtaan lempeän armiaan Jumalan tahdon.
"Sinun tahtosi tahdon minä täyttää. Ja julistaa, että valtakuntasi on
tullut. Julistaa sinun ihanaa valtakuntaasi maassasi, enkä välittää
ihmistahdosta."
Hän vaelsi pohjoista kohti. Etelästä käsin tavoittaa hänet kolkko
viesti: "Ruhtinas on vanginnut Jumalan miehen virralta, hän on
kuoleva teloittajan käden kautta". Mutta hänessä ei enää elä pelon
värähdystäkään. Hän seisoo, kädessään puhtain asia, mitä maailmassa on,
seisoo puhtaana ja vapaana, tukenaan iäinen voima, "Isä taivaissa".
* * * * *
Kahden päivän kuluttua saapuu hän kotiseudulleen. Kotikyläänsä
hän aluksi karttoi. Eräässä ystävällisessä kylässä, itäänpäin
kotikylästään, esiintyi hän ensikerran, vapaana matkustavana
saarnaajana, kuten oli tavallista hänen maassaan. Hän astui esiin,
epäilemättä ja pelkäämättä, silmät onnellisina ja loistavina; hänhän
oli iäisen voiman sanansaattaja maailmassa: "Astu esiin! Ja puhu! Sinä
olet rakas lapseni. Puhu! Mitä sanot ja teet, sen sanot ja teet tahtoni
mukaan." Nyt lähti kotka lentoon.
Hän nousi ylös, ja astui pöydän ääreen, ensi kertaa, ja aukaisi vanhat
kirjat; ja ihmiset katsahtivat häneen ja näkivät: tuo ei ole mikään
kuivakiskoinen opettaja; hän on ihminen, jonka koko sisällisyys on
herätetty ja liikutuksessa; hänessä elää Jumalan henki. Hän luki
kohdan, jossa sanottiin: Jumalan henki on minut lähettänyt: köyhille
maailmassa tuon minä suloisen sanoman; vangituille julistan minä
vapauden; sokeille näön; ja laski kirjan taas kädestään ja hengähti
syvään ja sanoi: "Vanha sana täyttyy nyt. Nyt! Kurja, sorrettu,
vaivanalainen kansa: luvattu autuas aika on tullut! Jumalan lempeä
ihana valtakunta alkaa ihmisten keskellä! Heittäykää hänen huomaansa,
olkaa hänen lapsiaan! Silloin haihtuvat kaikki varjot, jotka painavat
ihmiselämää, kaikki, kaikki: paha omatunto, ja kaikki vaiva ja hätä, ja
kuolemakin. Koko ihmiselämä: se on loistava ja välkkyvä kuin Jumalan
sali puhtaassa autuaassa hohteessaan. Antautukaa Jumalalle! Olkaa
Jumalan lapsia! Nyt lähestyy Jumalan valtakunta! On nyt se autuas aika,
josta hurskaat sankarit ovat puhuneet. Kuulkaa, uskokaa, mitä sanon
ja julistan, ja iloitkaa!..." Siten puhui hän. Silloin riemuitsivat
nuo köyhät ja vaivanalaiset ja epätoivoon vaipuvat ihmiset, ja
ihmettelivät. He riemuitsivat äärettömästi, ja heidän mielensä valtasi
ja huumasi tuo ihmeellinen, ihana, kauan kaivattu toivo.
Hän jatkoi matkaansa, välttäen kotikyläänsä, kulki kaikissa lähikylissä
ja kaupungeissa, paikasta paikkaan. Hän järkytti syvästi vaivaisten,
epätoivon valtaan joutuneiden kansalaistensa sydämiä. Hän oli pitkinä,
yksinäisinä, itseensäsulkeuneina vuosinaan ajatellut ihmisolemista ja
ihmisoloa sen perustuksia myöten. Aina seisoi ihmiselämän tuska ja hätä
ilmielävänä hänen edessään: täynnä tuskaa ja kurjuutta on ihmissydän,
ja voisi sentään olla tulvillaan ihanaa suloisuutta. Kaiken päivää
eli hänen sydämessään tulinen palava osanotto ja sääli: minä kärsin
kansani kärsimyksestä; minä tahdon ja minun täytyy se muuttaa, niin
että se on oleva autuaana Jumalan polvilla, niinkuin minä olen ollut
autuas lapsuuteni päivistä asti. Kaiken päivää eli vaarumattomana
hänessä vanhojen sakarien uljas ylevä rohkeus: "Väkivoimalla minä
pakotan sen; minussa asuu Jumalan henki: minä pakotan veljeni, niin
että he asettuvat Jumalan huomaan, niinkuin minä olen asettunut hänen
huomaansa, ja olen turvassa ja iloitsen. Hyvää ja hyvyyttä varten on
ihmissielu luotu; Jumalasta on ihmissielun olento; se voi, ja sen
täytyy voida työntää luotaan perkeleen ja hänen enkelinsä. Vapahduksen
myrskytuuli on puhaltava läpi kaiken kansan; hyvät ovat vakuuttavat
hyvyydestään pahat ja voittavat ja kääntävät heidät, tuliset ja
innokkaat ovat riuhtasevat hitaammat mukaansa, hiljaiset maassa ovat
murtavat tylyjen ja synkkien hurskailijoiden voiman. Ja silloin ovat
Jumala ja hänen enkelinsä hallitsevat kansassa; puhdas ja autuas kansa
on seisova Jumalan turvissa, vapaana kaikesta synnistä ja kaikesta
puutteenalaisuudesta, jokainen onnellisena lehmuksensa siimeksessä."
Se oli hänen uskonsa, hänen rakkautensa ja hänen toivonsa; ja sitä
julisti hän ihmisille hengellä, joka ihmeellisesti kumpusi syvyyksistä,
ja sanoilla, jotka välkkyivät ja kimaltelivat kuin kastehelmet ihanassa
puistossa. Ja sitä julisti hän kansalle, joka oli vilkasluontoista ja
luonnoltaan syvänhurskasta, ja jolla oli ihana suuri menneisyys, ja
joka nyt, nykyisyyden toivottomassa kurjassa ahdingossa huusi ja kutsui
onnea ja vapautta itselleen. Ei ollut ihme, että hän tempasi mielet
mukaansa.
Kulki heräyksen liikutus kautta koko pohjoisen maakunnan, hänen
kotiseutunsa; se heräys kulki kuin morsiuskulkue kylästä kylään.
Ihmisten samenneet silmät kirkastuivat taaskin ja alkoivat loistaa.
Entiset suuret ajat, ja niiden äänet, jotka kauan sitte olivat
lannistuneet ja vaienneet, alkoivat taaskin kajahdella ja soida.
Taaskin puhuttiin ovien edustoilla ja liesien ääressä syvistä suurista
asioista: Jumalasta ja ihmissielusta ja isänmaasta, merkki suuresta
ajasta. Alkoi liikahdella ja elää kansan syvänteissä.
Hiljaiset maassa riemuitsivat hänestä: "Hän ei laske kymmenellä
sormellaan, mitä pitää tehdä, ja mitä ei. Seitsemästi ja seitsemästi,
ja _sitä_ saat syödä, ja _sitä_ et saat tehdä, ja jos on sunnuntai,
niin et saa tehdä sitä ja sitä. Kuka niitä kaikkia käskyjä ennättää
huomaamaan? Hänellä on vaan yksi ainoa yksinkertainen totuus: Anna
Isälle taivaissa ja kanssaihmisille sielusi ja sydämesi: Ja katso,
niin olet autuas!..." Siellä istui ja seisoi iltahämärissä kalastajia
rannalla venheittensä luona, ne olivat kuulleet häntä ja katselleet
häntä. "Simon... miksi ovat silmäsi olleet niin kirkkaat koko päivän,
etkä virka sanaakaan? Olethan muuten sentään vilkkain kaikista? Mitä
sanot sitte _sinä_ tästä miehestä?" Silloin nousi Simon venheen
reunalta, huulet värähtelevinä ja silmät luotuina maahan: "Veljet,
pitäkää te huolta venheestäni ja verkostani... Antaa sielunsa
Jumalalle?... Täyttää koko elämänsä rakkaudella ja uskollisuudella?...
Autuas se ihminen, joka häntä noudattaa. Minä... minä seuraan häntä, ja
seuraan häntä aina."
Pienet tullivirkamiehet tungeskelivat hänen ympärillään. Hän oli heidän
miehensä. Kiihkokansalliset sanoivat heille: "Seitsemästi päivässä
pitää ihmisen rukoilla ja pestä itsensä ja jättää toimensa. Ell'ette
tee sitä ja sitä ja sitä, olette syntisiä, ja kansattomia kurjia ja
joudutte helvetin tuleen." Siten ei puhunut tuo. Hän ei moittinut,
hän ei kironnut. Hän osoitti heille sen sielun onnen, joka vapaasta
rakkaudesta horjumatta seisoo hyvyyden Jumalan puolella. "Helppo
ies on se kantaa", sanoi hän, "ja todellakin kevyt ja lievä taakka.
Sitä vastoin kaikki tuo muu: nuo lukemattomat kirkonkäskyt, pahat
teot ja paha omatunto, hätä ja elämän kurjuus... kuinka raskaita ne
ovat! Ihmiselämä, kaukana Jumalasta ja ilman häntä, on liika raskas
ihmishartioiden kantaa, mutta lapsena Jumalan polvilla, siellä voi sen
puhtaasti ja uljaasti kestää. Ja sitä seuraa Jumalan valtakunta." Kun
he sen kuulivat, iloitsivat he ja puhuivat keskenään: Mitä voi sanoa
tuota vastaan? Se on sula totuus. "Mitä sanot sinä, Mateus?... Mateus,
sinä olet mietiskelijä: mitä sanot sinä siitä?..." Samana iltana
näki hän Mateuksen istumassa virkapöytänsä ääressä tullihuoneessa,
ja, ohimennessään, heitti hän häneen pitkän katseen. Se katse tunki
Mateusta sydämen pohjaan. Hän nousi verkalleen ylös, nuo ihmeelliset
silmät, ja hänen puhdas, tenhoova lempeytensä olivat lumonneet hänet.
Kasvot kalpeina otti hän päällysviittansa ja lähti hänen jälissään.
Kaikki sairaat, jotka vuosikausia, usein lapsuudestaan asti, olivat
poteneet ja elelivät kurjuudessa sukulaistensa luona, ja kaikki
ne, jotka raskasmielisyys tai luulottelut ja mielikuvitelmat, tai
tarttuvat taudit olivat karkoittaneet perhepiiristään, ja jotka
asustivat ja elivät syrjäisissä, rappeutuneissa rakennuksissa... niitä
oli tuhansia... kaikki ne tulivat tuliseen liikkeeseen. He uskoivat
kaikki, että pahat henget rankaisivat heitä jostain rikoksesta. Näiden
luokse, joissa asui paha henki, tuli tämä armias lempeä ihmislapsi,
tämä Jumalan lapsi, ja toi sydämessään sulaa iloa ja sanomatonta toivoa
heille: "Kaikki kurjuus ja vaiva loppuu! Tulee Jumalan autuus ja
valtakunta!" Silloin huusivat he: "Katsokaa! Katsokaa! Hän on ihminen
niinkuin vanhat hurskaat sankarit! Hänessä asuu Jumala! Jumalan henki!
Hänen täytyy voida auttaa meitä raukkoja ja viheliäisiä, joissa asuu
paha henki!" Silloin piiritti hänet valittavien, kiroovien, rukoilevien
joukko: sekaisia, heikkomielisiä, rampoja ihmisiä.
Tuota näkyä ei voi kuvata eteensä kylliksi järkyttävänä. Sen kansan
keskuudessa ei ollut kai enempää sairaita kuin muuallakaan; mutta
kaikki sen sairaat olivat ilman lääkäriä, ilman apua, ilman kodin
suojaa, ilman peitettä, ilman armeliaisuutta, olivat paljaina
kadulla. Ja nyt tuli apu. Apu Jumalalta. Kymmenet tuhannet sairaat
ja yksi lääkäri! Ja hän?... hän?... hän tietää sen ainoan: Jumalan
valtakunnassa ei ole eikä saa olla sairaita. Kaikista niistä, jotka
taistelevat pahuuden itsestään pois, ja asettuvat Jumalan puolelle,
niiden päältä varisee sairauden paha henki, niinkuin varisevat ryysyt.
Siellä, missä sydän ja tahto kurottivat ja pyrkivät häntä kohden,
siellä voi hän parantaa. Hänen puoleltaan, palava, pyhä, melkein
hurja tahto auttaa, palava huuto "Isän puoleen taivaissa": Eikö jo
tule valtakuntasi maahan ja maailmaan? Sairaan puolelta lähentyvä
kamppaileva usko, koko sairas hento tahdonvoima riippuen hänen
puhtaissa rohkeissa silmissään: siinä voi hän auttaa. "Sinä olet
Jumalan lapsi? Jumalan lapsi ei voi olla sairas... Tule, anna kätesi
minulle... Noin... Nouse ylös... Noin... Ole rauhassa... Ja iloitse..."
Silloin huusivat heikkomieliset: "Katsokaa Vapahtajaa!... Vapahtaja hän
on!"... Se huuto puistatti koko hänen sisäisyyttään. "Vapahtaja? Olenko
minä se? Olenko minä se? Siis on kansani minun käsissäni... Älä johdata
minua kiusaukseen? Heidän suustaan puhuu paha henki!"
Hän tuli illalla erääseen kylään järven rannalla ja meni erään tuttavan
huoneeseen. Silloin täyttyi huone kohta ihmisistä. Ikkunat ja ovet
olivat tungokseen asti täynnä ihmisiä. Oli silloin kylässä eräs nuori
mies, hermotautinen, voimaton ja tahdoton, oman ja kyläläisten uskon
mukaan pahan hengen riivaama, oli jo vuosikausia elänyt alituisessa
tylsä- ja synkeämielisyydessä, puhumatonna ja rampana. Hänen isänsä
ja äitinsä ottivat paarit ja tulivat huoneen edustalle ja pyysivät:
"Laskekaa meitä sisään!" Mutta se oli mahdotonta. Silloin tarttuvat
voimakkaat kädet niihin ja nostavat ne katolle, ja irroittavat jonkun
laudan, ja laskevat sairaan nuorilla Jesuksen jalkojen eteen. Nousee
hälinää, kaikki puhuvat ja huutavat ja pyytävät, palavat uteliaat
silmät tuijottavat häneen: "Sinä voit auttaa... sinun pitää auttaa...
auta häntä vaivaista ihmistä..." Sairas katsoo pelokkain rukoilevin
silmin ylös häneen. Silloin kumartuu hän häntä kohden; pyhä tahto
auttaa, ylevä varmuus sen avunannon voimasta tulvahtaa sairaan ylle:
"Koska tulet sydämesi pohjasta pyytäen ja nöyrällä pelokkaalla uskolla:
niin ole vapaa pahan vallasta. Voimattomia ovat pahat henget. Jumalan
lapsi olet sinä. Jumalan aika on tullut..." Silloin kirkahti sairas ja
kohottausi... "Nouse ylös ja käy".
Se oli suuri aika. Kevätmyrsky puhalteli yli pienen maan. Hän kantoi
myrskyn, ja myrsky kantoi hänet. Jumalan valtakunta oli todella
tulemassa. "Se on selvää: koko kansan on se valtaava! Kaikki on oleva
Jumalan valtaa ja valtakuntaa! Hänen tahtonsa, joka tähän asti on
täyttynyt ainoastaan ylhäällä taivaassa, hänen tahtonsa tapahtuu nyt
maan päälläkin. Maa tulee pyhäksi nyt, ja pyhä maa on onnellinen ja
vapaa. Kuka ja mikä saattaa vastustaa, jos Jumala ja ihmiset seisovat
yhdessä?"
Silloin kohoovat hymyilevälle taivaalle ensimmäiset mustat pilvet.
Kohoo kaksi, kolme samaan aikaan.
* * * * *
Se oli koko hänen kansansa usko, että "Vapahtaja" oli tuova Jumalan
valtakunnan maan päälle. Siispä alettiin kohta hänen esiintymisensä
jälkeen kuiskia: "Onko tämä Vapahtaja?" Kysyttiin ja ajateltiin,
kysyttiin ja ajateltiin raskaasti: "Onko hän se? On, hän se on.
Katsokaa hänen silmiään: hän on autuas Jumalanlapsi! Katsokaa, kuinka
lempeä hän on, ja mikä siunaus on hänen käsissään!" Mutta sitte
muuttuivat he taas epäröisiksi: "Ei, ei se hän ole. Kuinka voitte
sanoa, että se on hän. Ettekö tiedä, että Vapahtajan pitää olla vanhaa
kuningassukua, että hänen pitää täyttää lain ja parantaa sairaat,
että hän kukistaa sortajat ja nostaa kansamme maailman hallitsijaksi?
Hän ei ole Vapahtaja..." Sankari tiesi että hän oli Vapahtaja, hänen
ylevä pyhä sielunsa sanoi hänelle: "Minä olen hän, jota on odotettu,
sillä minä voin johtaa kansani Jumalan valtakuntaan, autuaaseen
täydellisyyteen. Minä olen hän, jota on odotettu, ja minä olen
sanova, että minä olen hän". Hän näki, mikä syvä juopa oli hänen ja
hänen kansansa uskon välillä. Hän näki, kuinka kansa hämmentyi hänen
suhteensa, koska se ei voinut irtautua vanhasta maallisesta uskostaan.
Hän näki, kuinka se aina ilmaisi taipumusta sekoittaa hänet tuohon
vanhaan maalliseen uskoon. Kuten sakea kuohu kohisee ja kiehuu kallion
kupeella, siten riehui ja työntäytyi häntä kohden hänen kansansa jylhä
ja raaka maallinen usko. Kansa tahtoo, se vaatii, ja vaatii hurjana ja
salaa: Ole Vapahtaja, semmoinen kuin me kaipaamme. Mutta hän seisoi
lujana pohjallaan: puhtain sydämin, lempein armeliain sieluin, mies ja
lapsi yht'aikaa: minä tahdon olla Vapahtaja, niinkuin isäni sen tahtoo.
Silloin lankesi hänen ylevälle puhtaalle sielulleen varjo.
Sairaat ja heikkomieliset tulvivat liika tulvimalla hänen luokseen.
Hänestä on tulemaisillaan ihmelääkäri. Sen minkä kansa yhä vieläkin
ja aina lausuu kumoomattomimpana mielipiteenään: Terveys on paras
tavara: se oli silloinkin samoin. "Paranna minut! Ja minut! Ja
minun veljeni! Ja minun lapseni! Jos sen teet, olet sinä se, joka
on luvattu, Vapahtaja!" Ruumiillinen hätä ja avuntarve kasvoi
jättiläissuurena hänen ympärillään, ja tunki häntä pois hänen omalta
tieltään. Hän oli lähtenyt, ei vapahtamaan muutamaa sataa sairasta
ruumiillisesta sairaudesta, vaan saattamaan koko kansansa Jumalan
luoksi, ja siten vapahtamaan sen kaikesta ruumiin ja sielun pahasta
ja kaikesta valtiollisesta sorrosta. Hän näki vaaran, joka tuossa oli
uhkaamassa, näki koko sen suuruuden ja hänet valtasi levottomuus ja
hän riensi kylästä kylään, hänet valtasi halu kaivautua ja kaivautua
mietiskelyihinsä yksinäisillä teillä ja samassa kirposi hänessä
taaskin: meidän pitää eteenpäin, eteenpäin.
Etelästä, pääkaupungista käsin, uhkasi toinen vaara...
Kiihkokansalliset ja kirkollismieliset, jotka pitivät majaansa
pääkirkon ympärillä, lähettivät muuten tuon pohjoisessa asuvan,
köyhän maakansan luoksi ainoastaan halvempiarvoisempia ja huonompia
opettajiaan, pappejaan ja asiamiehiään. Mutta nyt alkoi kuulua
sieltäkäsin tuo kirkas soiva sana: "Isä taivaissa on perustanut
valtakuntansa meidän maassamme, ja tekee autuaiksi ihmiset ja
vapahtaa". Silloin huomasivat he sanoman raikkaasta rikkaasta
soinnusta, että se lähti perkeleestä.
Silloin lähettivät nämä uskonnollisuuden ja isänmaallisuuden ylimmät
valvojat ahdasmielisimmät ja pimeimmät asiamiehensä pohjoiseen. Nämä
tarkastelivat nyt ja tekivät havaintojaan, synkin leppymättömin
otsin. Kenen kanssa tuo mestari seurustelikaan! Tuollaisten kirkolle
vihamielisten, kirkosta väliäpitämättömäin ihmisten kanssa!...
Tullimiesten, isänmaanpetturien!... "Niin", sanoi hän ja pilkkasi:
"Mitä tekisin minä pyhien luona! Mitä tekemistä minulla on voimakkaiden
ja tietoviisaiden kanssa? Eivät terveet parantajaa tarvitse! Minä
rakastan niitä, jotka kaipaavat ja kaihoovat terveyttä ja parannusta,
jotka isoovat ja janoovat lohdutusta ja rohkaisua..."
He astuivat hänen luokseen. Nyt oli ympärillään kohotettuja sormia, ja
jokaisesta sormesta riippui Jumalan käsky. "Jumala sanoo: sinun pitää
paastoa". "Oi", sanoi hän, "me paastoomme itsestämme, kun puute ja
tuska kuristaa kurkkuamme". "Jumala sanoo: älä tee työtä sunnuntaina".
"Oi", sanoi hän, "iloitkaa toki sunnuntaina ja olkaa avuliaita!"...
Sanoissa, jotka loistivat selkeyttä ja lempeyttä asetti hän heidän
nurjia ja mielettömiä mielipiteitään vastaan oman totuutensa, joka
esiintyi ihmisille niin päivänselvänä kuin auringonvalo... Hän luuli
vielä, ett'ei hänen tarvitsisi murtaa suhteitaan noihin miehiin.
Häntähän kannatti kansan riemu. Hän ajatteli vielä: nuo pimeät miehet
vuolahtavat vielä virran mukana; hän ajatteli yhä vielä puhtaassa,
rohkeasti luottavassa sielussaan: "Koko kansani on oleva pyhä ja
autuas Jumalan valtikan alla"... Muutamaa päivää myöhemmin alkavat
nämä, katkeroituneina ja ynseytyneinä voimattomuuttaan -- ei ole
mitään kamalampaa maailmassa, kuin jos rakkaudettomilla sydämillä ovat
uskonnonasiat ammattina, -- kuiskutella kansalle: "Hän rikkoo Jumalan
käskyjä vastaan, ettekö sitä näe: _Pahan_ hengen voimalla tekee hän
hyvät tekonsa". Silloin karahtihe vihaan tuo pyhä ja lempeä, tuo aina
armahtava auttaja, ja seisoi heidän edessään kuin kerta Jumalanenkeli
palavassa, hohtavassa vihassa Kainin edessä: "Varokaa itseänne! Ken
tietäen kutsuu sitä, mikä on hyvää, pahaksi, hän on iäiseen syntiin
vikapää".
Silloin sävähtivät he, ja väistyivät taaskin, ja väijyivät ja
vakoilivat ja ilmoittivat etelään, pääkaupunkiin: "Se ihminen hävittää
kirkon pohjoisessa; hän on suuri vaara Jumalalle ja isänmaalle".
Ja he väijyvät ja hiipivät... Ja pian senjälkeen saavat he toimeen,
että hänen oma äitinsä ja veljensä lähtevät kotikylästä ja ilmestyvät
huoneen edustalle, jossa hän juuri on. "Olemme kuulleet, että jotkut
sanovat, että hän on yksi vanhoja sankareitamme; vieläpä toiset: että
hän on Vapahtajamme. Sekainen raukka ihminen hän on. Auttakaa meitä,
että saisimme hänet kotiinsa taaskin."
Kun he sisällä sanoivat hänelle: "He ovat ulkona ja valittavat
puolestasi", niin silloin taukosi tuon uljaan puhtaan sankarin sydän
hetkeksi lyömästä; mutta sitte katsahti hän taaskin ylös. Ja Jumala
oli niin hyvä, että hän tänä hetkenä, katsahtaessaan ylös, sai nähdä
kasvoihin, jotka loistavin silmin katsoivat häneen. "Ei minulla ole
äitiä", sanoi hän, "eikä ole minulla veljiä. Ne, jotka täyttävät
Jumalan tahdon, ne ovat minulle äitiä ja veljiä..."
Mutta omaisten lyömä haava kyti ja poltti. "Omaisteni hylkäämä?
Hehän kuitenkin tuntevat minut lapsesta asti ja tietävät, että
minussa asuu Jumalan hyvä henki?... Minä... minä palaan kotikylääni,
tunnustaisivatko he minut..."
Hän meni kylästä kylään, joka kylässä ympärillään kunnioittajain joukot
ja uteliaat kurjuutta kärsivät ja sairaat, joka nurkassa vakoilivat
kirkonasiamiehet: siten saapui hän perille.
Kotikylässä tiesivät jo odottaa häntä. He katselivat ynseästi häneen.
Salvumies Jesus, vanhan Josefin poika: hän luulee itseään viisaammaksi
kuin pääkaupungin oppineet papit? Luulee itseään pyhäksi ja sankariksi?
Ehkäpä itse Vapahtajaksikin, joka on tuova maanpäälle autuaan Jumalan
valtakunnan? "Luuletko voivasi... katso... tuossa seisoo sairas! Hänet
tunnet lapsesta asti!... Auta häntä..." Sairaan silmissä ei välähdä
kipunaakaan luottamusta ja rakkautta. Hänen rohkeutensa ja hänen
luottamuksensa on lannistunut. Hän ei voi auttaa häntä.
Silloin pilkkaavat he häntä, ja kuohahtavat katkeraan vihaan. "Hän on
tehnyt naurunalaiseksi kylämme koko maassa, tuo houkkio." He aikovat
käydä käsiksi häneen. Hän lähtee.
Kotinsa ja kotiseutunsa on hän menettänyt.
Tästä päivästä kääntyy hänen tiensä varjoihin; tästä päivästä oli
tämän lempeän kasvoilla palavan taistelukiivauden ilme. Hän tietää
nyt: kaikki eivät voi tulla Jumalan lapsiksi! Hyvät pitää eroitettaman
pahoista! Siitä oli puhunut se sankari virran partaalla; siitä puhuvat
vanhat kirjatkin. No niinpä siis! Eroitettakoon sitte! "Te luulette,
että minä olen tullut tuomaan rauhaa? Miekan tuon minä teille..."
Nyt ei ole aikaa pelkoon. Hänen leimuvat silmänsä etsivät vihollista.
Hän tuntee tiensä, eikä pelkää. Hän, käsityöläinen astuu kansansa
historiaa vastaan, ja kansansa suuria vastaan ja kaikkea valtaa ja
voimaa vastaan maailmassa. Hän tietää: on lopussaan pahan ja pahuuden
voima. Jumala on hänen puolellaan ja antaa hänelle voiton. "Tulen olen
minä tullut tuomaan, jolla maat sytytetään", on hänen uusi palava
tuntemuksensa. Ja vihasta leimuvin silmin lisää hän siihen: "Kuinka
soisinkaan, että palaisi jo ilmilieskassa kaikki."
Kajahtaa kirkas selkeä torvenääni läpi maan. Siten kajahtaa
rykmentille, joka aamunsarastuksessa seisoo valmiina, ryntäyksen
merkki, ja se hyökkää vihollista kohden. Se torventorahdus vavahdutti
ihmisiä luihin ja ytimiin. Niin syvälle ei vielä ollut kukaan
kurottanut niihin pyhiin lähteisiin, joissa ihmisessä salaisena asuu
jumaluuden voima. Niin valtaavasti, niin musertavasti ei vielä ollut
puhunut kukaan.
"Kantaa hartioillaan satakaksikymmentä lakimääräystä, veljeni?
Ladottuina kuin hiekkasäkki aasin selkään? Sekö muka tekisi ihmisen
hurskaaksi? Rukoilla, paastota, juosta kirkossa, pestä itseään? Sydän
puhtaaksi, veljeni! Ja kädet aina valmiit hyvyyteen ja uskollisuuteen!
Ne, jotka täyttävät Jumalan tahdon: ne yksin ovat asuvat vapaassa
onnellisessa isänmaassa. Puhdistakaa sielunne ja elämänne! Pyhäksi!
Jumalan valtakunta on läsnä, ja on eroittava hyvät ja pahat!"
"Kuinka sanotaan vanhassa kirjassamme? Älkää tappako? Minä sanon
teille... Pois kaikki viha ja katkeruus mielistänne. Sielunne leimukoon
unohtamisen ja anteeksiannon voimaa... Kuinka sanotaan vanhassa
kirjassamme? Älkää tehkö huorin? Minä sanon teille: Jos sinua viekottaa
ja vetää kaukaakin katsomaan vierasta naista, niin rankaise oikeata
silmääsi, revi se päästäsi, ole yksisilmäinen, mutta puhdas... Mitä
sanoo vanha käsky? Älä vanno väärin? Minä sanon teille: Jumalan lasten
kesken on valhe mahdoton asia. Niin ja ei: siinä on kylliksi...
Mikä on vanha pyhä sana? Silmä silmästä, veljeni hampaasta oma
hampaasi. Minä sanon teille: älkää vastustako pahaa ihmistä. Antakaa
lyödä itseänne! Hyvyydelläsi voitat hänet... Ole sulaa lempeyttä ja
armahtavaisuutta. Anna kaikkesi: takkisi yltäsi ja perheesi. Älä kanna
mielessäsi muuta ajatusta kuin sitä: Isä taivaissa, tulkoon sinun
valtakuntasi! Mitä on raha ja tavara, mitä oikeus ja vääryys autuaassa
Jumalanvaltakunnassa?... Mutta jos tapahtuu teille, että vanha paha
voima tahtoo vetää teitä Jumalan luota, niin silloin huutakaa apua,
huutakaa tulisesti ja rukoilkaa, rukoilkaa palavasti ja luottamuksella.
Ja teidän rukouksenne kuullaan. Varmasti kuullaan teidän rukouksenne!
Antaakohan maallinenkaan isä lapsilleen, kun he pyytävät leipää, kiviä
heidän pieniin käsiinsä... Mutta mitä pitää teidän rukoilla? Pieniä
vähäpätöisiä asioitako? Vaatteitako ja kenkiä, kotia ja omaisuutta,
hyviä uskollisia naapureita ja semmoista? Ei. Jokapäiväistä leipäänne
korkeintaan, että säilyttäisitte elämänne, kunnes tulee Jumalan
valtakunta. Jumalanvaltakuntaa rukoilkaa. Rukoilkaa, että se tulee!
Rukoilkaa, että te olette valmiit sitä vastaanottamaan. Rukoilkaa:
Isä meidän, tulkoon sinun valtakuntasi! Sinun tahtosi tapahtukoon
maan päällä, niinkuin se tapahtuu taivaissa enkeleittesi luona. Anna
meille tänäpäivänä leipää. Anna anteeksi meidän syntimme, kuten mekin
anteeksiannamme."
Hän katsoi heitä kasvoihin, ja näki kuinka syvä kamppailu niissä
kuvastui. Hän näki heidän silmissään, kuinka iloinen riemukas usko ja
masentava huoli taistelivat keskenään.
Silloin puhui hän kovat sanat kaikkea maallista omaisuutta vastaan...
"Kirottu on raha. Ja se mikä hiipii rahan varjossa, rahan jälissä:
huoli. Rikkaus on rikollista, sillä se anastaa ihmisen ajatukset ja
vähitellen koko hänen sielunsa. Rikollista on hyödytön, ajatukseton
rikkaus, joka unohtaa ihmiset, jotka köyhinä ja sairaina asuvat sen
ympärillä ahtaissa auringottomissa asunnoissa. Kirottu on raha. Jos
sinulla on sitä, olet syyllinen. Sovita syyllisyytesi. Anna rahasi, ja
lievitä köyhyyttä ja kurjuutta maassa."
Joku nousi ja tuli hänen luoksensa: "Herra, minun veljeni riistää
vääryydellä minun perintöosani itselleen. Sano hänelle, että hän antaa
sen minulle takaisin." Hän kääntyi halveksien poispäin: "Ihminen!
Milloin on minusta tullut perintöpesien jakaja! Minäkö peltojen ja
karjalaumojen tasijaksi! Minä olen tullut sanomaan: jättäkää rahanne.
Katsokaa: varpuset eivät kylvää, eivätkä kukkaset kedolla kehrää, ja
Isä taivaissa ravitsee heidät joka päivä ja pukee ihanasti. Sallisiko
hän valtakuntansa lasten, sydämensä huolen, nähdä nälkää ja palella!
Heittäkää rahanne. Se ei ole mitään, se estää vaan teitä. Älkää kootko
rahaa, kootkaa Jumalan- ja lähimmäisenrakkautta. Siitä yhdestä ainoasta
huolehtikaa: että kotomaamme on tuleva Jumalan maaksi. Kohta! Huomenna!
Ylihuomenna. Huolehtikaa ja toimikaa, että ansaitsette autuaan kodin ja
autuaan ajan, joka on lähellä, ihan lähellä."
"Älkää pelätkö, Jumalan lapset!... Älkää epäilkö sielunne voimaa.
Jumala asuu teissä ja auttaa teitä. Katsokaa, kuinka pieni on sinapin
siemen. Sitä voi pitää kahden sormensa välissä. Ja se kasvaa, kasvaa
suureksi kuin puu. Älkää pelätkö, Jumalan lapset, kohdistakaa kaikki
voimanne aina siihen ainoaan: aina taistella sielussanne lähelle
Jumalaa. Kaikki muu unohtakaa, kaikesta muusta olkaa välittämättä...
Kauppias menee rantaan, aikoo ostaa, mitä siellä on ostettavissa.
Siellä pitää helmenpyydystäjä helmeä kämmenellään, sanomattoman
kallisarvoista helmeä. Häneltä saa ostaa sen halvalla. Se on
erinomainen kauppa! Erinomainen kauppa! Silloin lähti kauppias,
kiireesti, myi maansa ja tavaransa ja kaikki varansa, ja palasi
takaisin, rahat kädessään. Ja osti helmen. Se oli sanomattoman
kallisarvoinen. Mahdottoman rikkaaksi tuli kauppias yhdessä
silmänräpäyksessä. Sinä silmänräpäyksenä, jona helmi oli tullut hänen
käteensä. Ihmiset, puhtaiksi sielunne, ja lähelle, lähelle Jumalaa!
Jumalan autuus on helpolla ostettavissa. Katsokaa silmiäni, katsokaa
elämääni ja koko minun oloani... Jumalan autuus asuu minun sielussani.
Jumalan autuus tulee... Se lähestyy. Katsokaa minua..." Silloin seisoi
siinä vanha äiti, hän oli liikahtamatta katsonut häneen, silmät
palavina; nyt hän huusi kirkkaalla vanhalla äänellään: "Autuas se
kohtu, joka sinua on kantanut, autuaat ne rinnat, joita sinä olet
imenyt."
Tuon lempeän ja laupiaan sielu uhkuu yhä ylevää lainehtivaa toivoa. Hän
unohtaa ja halveksii kirkollismielisten vihaa. Vaikea haava, jonka koti
ja kotikylä olivat iskeneet häneen, alkaa kasvaa umpeen. Vaikkapa monet
epäilevätkin, niin tuhannet katsovat häneen autuaasti toivovin silmin.
Kuin loistava kirkas ilmestys kulkee hänen edellään ihana korkea
heräys ja liikuttunut odotus. Hänen vasemmallaan ja oikeallaan seisoo
uskollisia kuin hartaita ritarillisia vartioita. Riemu helöjöi hänen
takanaan, kuin lippujen liehunta.
Hän tohtii sen: hän lähettää uskollisensa, jotka nyt jo kolme neljä
kuukautta ovat seuranneet häntä, lähikyliin. He kertovat: "Nyt on
loppunut vaivojen aika: Jumalan valtakunta, kauan odotettu ja kauan
kaivattu, tulee. Keskellämme vaeltaa mies, joka on niinkuin vanhat
entiset sankarit, mies, jolla on ihmeellinen armo Jumalan ja ihmisten
edessä, ja jonka sielu on ylevä, puhdas ja rakkautta täynnä, ja jonka
kädet ovat lempeät ja väkevät. Hän julistaa vapahduksen päivää, antaa
synnit anteeksi, ja manaa ja karkoittaa pahat henget. Hän on kokonaan
vallannut meidät, lumonnut sielumme, täyttänyt sen sanomattomalla
onnella. Uskokaa meitä, ja heittäkää päähänne kaikki paha, jotta
voitte nauraa ja iloita niinkuin me, kun Jumala taivaissa nyt on
tekevä lopun kaikesta tuskastamme ja kurjuudestamme, ja tuhansilla
enkeleillään rakentava valtakuntansa tässä meidän isänmaassamme..."
Niin vaelsivat he, ja palasivat jonkun viikon kuluttua takaisin. He
palasivat loistavin kasvoin. "Herra, ajatteles! Pahat hengetkin, jotka
asuvat sairaissa ja heikkomielisissä, tottelivat meitä." Silloin
puhkesi hänen sielussaan suuri riemu: "Minä näin saatanan suistuvan
maan päälle pimeästä taivaankolkastaan kuin salaman, pelastaakseen
mitä pelastettavissa oli. Hän huomaa, että hänen valtansa maan päällä
lähenee loppuaan. Mutta minä nauran ja riemulla ylistän sinua, Isä
ihanassa taivaassa! Minä nauran ja riemulla ylistän, että sinä,
salainen ja salattu, olet ilmaissut minulle hyvyytesi ja olentosi,
ja tehnyt minut lapseksesi ja autat minua tekemään toisiakin ihmisiä
lapsiksesi. Minä nauran ja riemulla iloitsen, ett'ei kukaan toinen ole
sinua tuntenut, kuin minä yksin, ja että he kaikki nyt minulta oppivat
ja näkevät, ja tulevat autuaiksi. Minä nauran ja riemuitsen, ett'eivät
ne ole suuret rikkiviisaat, joille sinä olet valtakuntasi ilmoittanut,
vaan minunkaltaisilleni, vähäpätöisille ja oppimattomille."
Ja riemussa jatkoi hän matkaansa, aina lempeänä ja laupiaana, aina
armoa jakavana.
Eräs kiihkokansallinen, Simon nimeltään, rikas mies, joka mielellään
näki kuuluisuuksia luonaan ja mielellään tahtoi esiintyä anteliaana
ja puoluenäkökantojen yläpuolella olevana miehenä, kutsuu hänet
vieraakseen. Ylväästi ja pöyhkeilevästi on pöytä katettu avoimeen
pylväskäytävään; vieraat istuvat maan tavan mukaan avojaloin.
Silloin syntyy ovessa tungos. Joku köyhä tyttö, alemmasta kansan
luokasta kaupungissa, jota ahdistaa huoli ja tuska hänen kurjan
elämänsä vuoksi, on kuullut, että hän on siellä, hän, josta puhutaan,
että hänessä asuu ihmeellisesti Jumalan henki. Hän seisoo ja etsii
häntä ja tuntee hänet vilpittömistä, lempeistä silmistään, ja hän
vaipuu polvilleen. Ja kun hän siinä on polvillaan, näkee hän hänen
jalkansa tomuisina maantien pölystä, ja näkee vesiastian siinä, ja
polvillaan ja itkien pesee hän hänen jalkansa, ja kumartuu syvälle, ja
kuivaa ne pitkillä hiussuortuvillaan. Pylvästössä on tullut hiljaista.
Ei kuulu muuta kuin naisen katkera itku.
Silloin loi lempeä sankari katseensa ylös, ja näki isännän kasvot, ja
näki niissä salaisen pilkan: "Oh, jos olisit sinä pyhä mies! Silloin
tietäisit, että hän tuossa on portto!"... Silloin leimahti tuli hänen
silmissään: "Simon, minulla on jotain sanottavaa sinulle".
Hiljaisuus tuli syvemmäksi vielä.
"Eräs rahamies oli lainannut kahdelle vähävaraiselle rahaa, toiselle
viisikymmentä markkaa, toiselle viisisataa. He eivät kumpikaan voineet
maksaa. Silloin antoi hän heille heidän velkansa anteeksi. Sano
minulle: kumpi näistä kahdesta on kiitollisemmin rakastava rahamiestä."