"Se muuttuu kyllä", sanoi Kai, "kun vuodet ennättävät vierähtää. Mutta
nyt pyydän: älä tule enää. Käyn kerran vielä luonasi, ennenkuin lähden."
Heinke ratkesi katkeriin kuumiin kyyneliin: "Minä soisin niin
mielelläni, että sinä pitäisit minusta, kunnes me molemmat olemme
vanhemmat ja tyyneemmät. Kun voisin silloin istua käsi kädessä
kanssasi. En voi kestää sitä, että olet vieras ja nurja minulle."
"Kuinka olisin minä nurja sinulle?!" sanoi Kai. "Oletko sinä rikkonut
minua vastaan mitään? Sinähän olet sulaa rakkautta ja uskollisuutta.
Minulla ei ole mitään ihanampaa maailmassa kuin sinun ystävyytesi; sinä
voit luottaa, että pidän siitä kiinni. Mutta nyt täytyy minun lähteä
pois, ja viipyä poissa, kunnes olen tullut vahvaksi. Ja lähde nyt!
Äläkä pelkää ja ole huolissasi puolestani."
Hän antoi kätensä hänelle, ja Heinke lähti itkien.
Kuusi viikkoa työskenteli hän nyt päivä päivältä; hän ei kuullut
Heinkestä mitään. Mutta kun hän joka päivä kello neljältä teki
kävelyn vallille, näki hän oikealla, kaupungin ylitse, hiukan syrjään
Volkmerskukkulalta seisovan erään yksinäisen ihmisen. Silloin seisahtui
hän, ja he katselivat toisiaan kohden. Mutta he eivät tohtineet
kohottaa kättään tervehdykseksi.
Keskipaikoilla lokakuuta, eräänä ihanana iltana, jolloin
puhalteli raikas viileä syystuuli, ja ilta-aurinko kultasi
väriloistollaan kastanjain viimeiset lehdet: silloin palasi Heinke
Boje Volkmersdorffista takaisin, eikä ollut nähnyt häntä ja meni
kammariinsa. Siellä lepäsi hänen vuoteellaan kirje, jossa hän lyhyesti,
mutta hellän ystävällisesti sanoi jäähyväiset. Kirjeen vieressä oli
siisti käsikirjoitus, sen päälle oli kirjoitettu hänen voimakkaalla ja
ylväänhienolla käsialallaan, josta hän niin piti:
"Vapahtajamme elämä, esitettynä saksalaisten tutkijain mukaan:
Saksalaisen uudestisyntymisen perusta."