Niinpä alkoi nyt siis Kai Jans, siniseksi kalkitussa kammarissaan
pitkässä rakennuksessa Satamakadulla, pelolla ja vavistuksella etsiä
evangeliumeista, missä olisi pyhä maa.
Joka iltapäivä tuli Heinke väljässä tummansinisessä villapuvussaan
ja koputti ikkunaan. Silloin katsahti Kai Jans hämmentyneenä ylös
kirjoistaan, aivan kuin olisi joku merkillinen olento kömpinyt
satamalammesta, ja rutistanut otsaansa ikkunaa vastaan. Sitte lähti
hän hänen kanssaan ja oli vaitelias. Hänen vieressään käydessäänkin,
työskenteli hän.
Kun Heinke kysyi häneltä, kuinka hänen työssä edistyi, ravisteli
hän päätään ja sanoi: "Ystäväni on lähettänyt minulle kaikki
tärkeimmät kirjat, jotka viimeisinä kymmenenä vuonna ovat ilmestyneet
ja käsitelleet asiata; ne ovat melkein kaikki saksalaisten
yliopistomiesten kirjoittamia. Useimmat tunnen jo... On se sekaista ja
vaikeaa; en jaksa kuvitella, että siitä voi syntyä mitään selvää. Mutta
olen kuitenkin kiitollinen sinulle, että olet saattanut minut tuohon
työhön. Ell'en saakaan tuota vanhaa, pyhää kuningaslähdettä kumpuamaan
esiin entisessä virkeydessään ja raikkaudessaan -- se on vaipunut liika
syvälle jo, ja on mullan ja soran peitossa -- niin on jo sekin iloksi,
että saa työskennellä siinä pyhässä lehdossa, joka aikojen kuluessa on
kasvanut sen ympärille."
"Näetkö nyt?" sanoi Heinke. "Niin, Heinke Boje!" Ja Heinke otti hänen
käsivartensa ja kertoi hänelle lapsuudestaan, kuinka hän oli aikonut
tuoda hänelle kukkasia, mutta ei ollut tohtinutkaan. "Nyt olen tuonut
sinulle ihanan kukan". Ja sitte hän kertoili toimistaan ja hommistaan.
Mutta hän ei sanonut sanaakaan siitä, että hän koko kesän ajan oli
joka ilta istunut erään miehen polvilla, ja että hän joka toinen aamu,
istuen Bojelasten tapaan vuoteensa reunalla, punoittavin poskin ja
loistavin silmin luki kirjeen tältä samalta mieheltä. Siitä hän ei
puhunut.
Siten kului kolme viikkoa.
Kun Heinke neljännen viikon alussa eräänä ihanana heleänä
syyskuunpäivänä tuli ylös vallia, mennäkseen koputtamaan ikkunaan, ei
hän tavannutkaan häntä, kuten tavallisesti syventyneenä kirjoihinsa,
vaan seisoi hän ja katseli ihmeellisen tyynin silmin ulos merelle. Hän
tuli kohta ulos tavallista reippaampana liikkeissään, ja sanoi, koko
olennossaan omituinen kohotettu liikutus: "Kuule... Se selkenee...
Ei enää epäilystäkään. En voi sanoa sinulle, kuinka ihmeellistä on
ollakseni. Se selkenee ja selkenee: se oli ihmeellisen syvä ja puhdas
ja uljas ihmiselämä. Se on liikuttava alusta loppuunsa asti: hänen
uskonsa, hänen lempeä hyvyytensä, hänen uljas tahtonsa voittaa,
ja sentään joutua tappiolle, hänen hairahduksensakin ja hänen
sortumisensa. Luulen, ettei hän missään kohdassa kasva yli ihmisluonnon
määrän. Hänen elämänsä on murhenäytelmä, ja enkelit eivät elä mitään
murhenäytelmiä. Tule, niin menemme aina merelle asti. Minä koetan,
voinko kertoa sinulle siitä mitään. Sinun pitää kysyä, jos joku kohta
oudoksuttaa sinua: siten selvenee kaikki paremmin. Oi sinua, Heinke
Boje! Katso, minulla ei ole ketään ihmistä, jonka kanssa voisin puhua
tästä."
Silloin alkoi hän, ja Heinke Boje kuunteli tarkkaan. Usein takertui
hänen puheensa, ja hän huomasi, että siinä vielä oli aukko hänen
esityksessään. Usein saivat Heinken yksinkertaiset luonnolliset
kysymykset hänet hämmästymään ja osoittivat hänelle, että hän jossakin
kohdassa oli tehnyt liika nopeita johtopäätöksiä.
Siten kului heiltä päiviä. Heinkelle oli kaikki mitä hän kertoi uutta
ja ihmeellistä, ja hän ihmetteli syvästi ja oli iloinen.
"En kirjoita vielä mitään", sanoi hän, "tahdon vielä ajatella sitä
uudestaan ja uudestaan, ja raittiilla tyyneellä mielellä. Ei missään
asiassa pidä ajatella niin raittiisti ja kylmästi kuin uskonnossa.
Tahdon esittää hänet ihan yksinkertaisesti historiallisten lähteiden
mukaan, ja siellä, missä minulla ei ole tukea niistä, vetää vaan
välttämättömimmät ja lyhyimmät yhdistysviivat noudattaen suurinta
varovaisuutta. Siihen ei saa pujahtaa sanaakaan, jota en ainakaan
kolmeen kertaan ole ajatellut ja punninnut."
Alussa syyskuuta yritti hän alkaa kirjoittaa; mutta ilmeni kaikellaisia
vaikeuksia. Hänen täytyi taaskin päiväkausiksi syventyä lähteisiin ja
uudempain tutkijain teoksiin. Siten kului taas viikkoja. Eikä hän yhä
vieläkään kirjoittanut mitään.
Ilma kävi sateiseksi, ja hän teki kävelynsä vallille yksin. Heinke
tuli iltasin, ja tapasi hänet hiljaisena ja syvissä mietteissä. Kun
hän vielä oli siellä, palasi Thoms Jans töistä, söi tapansa mukaan
kyökissä, istuen liedellä, ja tuli sitte sisään, sytytti lyhyen
piippunsa, ja istuutui heidän seuraansa.
Silloin istui Kai Jans siinä, yhä vaipuneena ajatuksiinsa, ja
kuunteli vaan puoliksi, mitä hänen isänsä haasteli ihmisistä ja
ihmiskohtaloista, ja katseli noita ihania vakavia naiskasvoja edessään.
Siten istuu ihminen kuuman ankaran työpäivän jälkeen hiljaisen vilvakan
metsälammin rannalla, ja iloitsee sen ihanasta syvästä kuvastuksesta ja
kuulee yllään vanhojen korkeiden tammien humuavan tuulessa kaikesta,
mitä ovat saaneet nähdä.
Nuori nainen taas katseli häntä, ja ajatteli tyyneessä mielessään:
"Mikä rakas vakava ja tyyni ihminen hän nyt on! Alan pitää hänestä aina
vaan enemmän. Ell'en pitäisi siitä toisesta niin paljon, niin olisin
niin suuressa hädässä, kun ei hän pyydä minua omakseen. Ylen ihanaa
mahtaa olla sen, jota hän joskus rakastaa. Mutta nyt on siten, että hän
on ystäväni, ja minä olen onnellinen."
Mitä syvemmälle Kai pääsi syvenemään tuohon ihmeelliseen ihmiselämään,
sitä vaikeammaksi tuli hänen tehdä mitään johtopäätöksiä, ja sitä
raskaammaksi kävi hänen sielunsa. Tulivat lisäksi nuo päiviäkestävät
alakuloiset sadeilmat. Häntä ahdistivat ankarat painavat huolet: kuinka
moni kelpoihminen oli loukkaantuva siitä, mitä hän nyt teki, ja kuinka
mahdollisesti moni, joka luontaisilta taipumuksiltaan oli raaka, mutta
joka tähän asti oli tuntenut salaista kaihtivaa pelkoa Jumalan pojan
edessä, nyt laskisi vapaat ohjakset pahuudelleen.
Toisinaan, varsinkin öisin, kun tuo vaikea epävarma työ ja huolet
siitä herättivät hänet unestaan... sade ja tuuli ryöppyilivät ikkunaa
vastaan... kouristi häntä syvä epäilys ja tulinen tuska: "Sinä olet
harhassa, olet harhassa! Hän oli sittenkin iäinen taivaallinen
ihmeolento. Oi sinua, joudut vikapääksi iäiseen syntiin." Ja keskellä
yötä kuului hänelle: "Tule, nouse ylös! Kansasi kaksi suurinta seisovat
ovesi edessä ja tahtovat puhutella sinua... Näetkö miten vihastuneelta
näyttää isä Luther: 'Minunko olkapäitteni yli kuljet uskossasi kuin
porraspuitten?'... 'Niin, sen teen!'... Ja kas, ken seisoo tuolla
Lutherin takana? Ukko Weimarista! Hän ilkkuu sinulle: 'Oh, älä turhia
itseäsi vaivaa! Et voi sulattaa toisiinsa kahta asiaa, jotka eivät sovi
yhteen: kristinuskoa ja saksalaisuutta'... 'Sen teen _sittekin_!'"
Sitte, kun sarasti harmaa auringoton aamu, pelkäsi hän antautua
työhön, heitti kynän kädestään ja lähti ulos. Ja vallipadolla, jota
vastaan samea raskas tuuli laiskasti puhalteli ja sade valeli, jatkoi
hän taisteluaan ja puhui Jumalalle: "Sinä tiedät, että olen lapsesta
asti etsinyt sinua ja pyhää maata, ja että se on riistänyt minulta
kaiken iloni. Missä on ollut nuoruuden ilo minulla?... Sinä tiedät,
kuinka on jo vuosia ahdistanut ja vaivannut minua, että kirkko jo
kaksisataa vuotta on solvannut ja häväissyt kaikkia kansani sankareita
ja runoilijoita ja tutkijoita: he eivät muka uskoneet Vapahtajaan,
eivätkä olleet mitään kristittyjä ja olivat siis sinun hylkäämiäsi.
Pitääkö minun kärsiä sitä?... Sinä tiedät, kuinka kaikki nuo vuodet on
minua kiduttanut, että kaikki eteenpäinpyrkivät kansassani: työväki,
merimiehet, kauppamiehet, oppineet, taiteilijat, kaikki, jotka antavat
korvissaan humista jumalan tuulet, kaikki, joissa on terveyttä ja
voimaa, että kaikki ne ovat joutuneet ristiriitaan kirkon kanssa,
ja seisovat ilman uskoa, ja siis ilman perustaa keskellä kovaa ja
ankaraa ihmisolemista. Pitääkö minun kestää se?... Sinä tiedät, että
rakastan sinua yhtä syvästi kuin ne, joilla vielä on vanha uskonsa, ja
ett'ei minulla ole halua repiä alas, ja ett'ei se ole minulle iloksi,
vaan että haluni ja tahtoni ja iloni on rakentaa, ja että tahdon
rakentaa, sikäli kuin minun vähät voimani riittävät; tahdon rakentaa
vanhalle pyhälle pohjalle uuden uskonhuoneen, olkoon että siitä aluksi
tulisikin ainoastaan vaatimaton pölkkymaja, jotta kansani vakavat ja
lapsellisen vilpittömät ihmiset asuisivat sen alla, ja löytäisivät ilon
sen turvissa. Siksi uskallan, sen minkä uskallan. Ja jos puhut sitä
vastaan, niin en minä kuule."
Kun hän senjälkeen tuli kotiinsa, oli hänen rohkeutensa taaskin
kasvanut, niin että hän taaskin alkoi tehdä muistiinpanojaan, askel
askeleelta, varovasti seuraten pyhän sankarinsa elämän jälkiä. Illat
istui hän tammensa ja ihanan syvän metsälampensa ääressä, eikä puhunut
sanakaan siitä, joka oli salaisuutena yksin Jumalan ja hänen sielunsa
välillä.
Ja vihdoinkin tuli kirkas aurinkoinen syyskuun aamu, perjantai päivä,
päivä, jolloin ylt'ympäri pelloilla näki sirppien vilahtelevan, ja
kuuli olkien kahinaa, ja näki kohoovan kuhilaan kuhilaan viereen:
silloin oli hän kirjoittanut muistiinpanonsa loppuun, ja näki nyt
myöskin edessään tien, näki kirkkaan ja ylvään tien kohti ihmiskunnan
tulevaisuutta. Nyt voi hän alkaa muovailla sitä kaikkea eläväksi
kokonaisuudeksi. Silloin veti hän syvään henkeään.
* * * * *
Ja kun Heinke tuli, oikaisihe hän suoremmaksi ja nauroi ja sanoi:
"Kuinka kevyttä on minun olla, ja kuinka olen iloinen! Kaikki aaveet
ovat väistyneet nyt!"
Heinke katseli häneen onnellisin silmin: "Sinä näytät kuin nuori
isäntä, joka näihin aikoihin vuotta astuu ovensa eteen ja katselee ulos
viljapellolleen, jota hän lähtee niittämään."
"Entä sinä?" sanoi Kai, ja hänen silmänsä loistivat. "Mitä on sinusta
tullut? Luuletko sinä, ett'eivät minun silmäni ymmärrä, mikä on
kaunista. Nyt... nyt ovat silmäni taas auenneet näkemään sitä, kuten
ylioppilaspäivinäni Berlinissä."
Silloin säikähti Heinke ja vaikeni.
"Tule", sanoi Kai, "nyt me teemme pitkän, pitkän matkan yhdessä. Ihan
yksin... Mitä säikähdät, lapsi? Ethän voi ihmetellä, että katselen
sinua siten... Katsos, nythän on elämäni kirkastunut."
"Et saa katsoa minua siten", sanoi Heinke värähtelevin äänin.
Kai otti hänen käsivartensa ja astui ihan hänen rinnallaan ja nauroi
iloisesti. "Miks'en saa? Et enää uneksu puol'naisena puol'lapsena.
Sinusta on tämän vuoden kuluessa tullut täysi nainen. Ja millainen
nainen!"
Heinke laski kummankin kätensä hänen käsilleen ja rukoili häntä
hillityllä hädällä: "Hyvä rakas... kuule, älä puhu sillä tapaa minulle".
Mutta hän ei nähnyt hänen hätäänsä. Hän näki ainoastaan ystävyyden
ja rakkauden, joka asui hänen ihanissa silmissään, ja suuteli hänen
esteleviä käsiään ja nauroi vallattoman iloisesti, ja katseli hänen
kättään ja suuteli sitä ja puhui tulvivalla sydämellä: "Olen seitsemän
vuotta uurtanut surujen vuorta ja hautonut ja hautonut ajatuksiani;
tuli silloin maan ihanin impi ja löi helähtävällä äänellään vuoreen.
Silloin hypähdin minä ylös ja näin maailman ja auringon ja Jumalan
valtakunnan." Hän tarttui häntä kumpaankin olkapäähän ja katseli häntä
kasvoihin ja sanoi: "Katso minuun... Katso minuun!... Kuinka kaunis
sinä olet!"
Silloin huudahti Heinke tuskassaan: "Kai, rakas Kai!... Älä puhu sillä
tapaa!... Minä en voi sanoa sinulle sitä!"
Mutta Kai Jansin sielussa humisi ja soi ilo. Eikä hän kuullut hänen
äänensä hätää. "Tule, me menemme hiljaisia peltoteitä ulos kukkuloille.
Tänään sulaa onnea ja iloa kaikki! Ja huomenna alan minä laulaa laulua
Vapahtajastamme, laulua, jommoista ei vielä kukaan ole laulanut."
"Oi, hyvä, rakas... Tule, käännytään takaisin... minä... minä tahdon
kertoa sinulle jotakin."
"Sinä olet tähän asti aina kertonut, ja minä olin vaiti... Vaitelias,
ikävä armastelija olin minä. En ole antanut mitään sinulle, sinä
raukka, raukka ihmislapsi. Olenko ikinä sanonut sinulle, kuinka ihana
sinun käyntisi on? Astut kuin kuningatar, joka on siunattu. Olenko
ikinä sanonut sinulle, kuinka kaunis on olkapäittesi ryhti. Aivan kuin
istuisi kummallakin olkapäälläsi kyyhky, jota sinun käydessäsi täytyisi
tuudittaa. Olenko ikinä sanonut, kuinka kauniit sinun hiuksesi ovat? En
ole ikinä nähnyt niitä valloillaan. Ihmeellistä mahtaa olla saada nähdä
niiden lankeavan valkeille olkapäillesi. Sinä... nyt sinä saat sulhasen
itsellesi, joka iloitsee sinusta eikä ole mikään uneksija." Hänen
kasvoiltaan oli haihtunut kaikki ankaruus ja umpimielisyys, ja kaikki
salainen sisällinen murhe ja huoli. Kuten keskellä ihanaa puutarhaa
seisova kauan sulettuna ollut hiljainen huone aukaisee puhdistetut
ikkunansa, ja sen selkosen selälleen avatusta ovesta rientää parvi
ihania lapsia nauraen ja karkeloiden ulos tuohon ihanaan puutarhaan,
siten välkähteli ja välkehti viisautta ja kauneutta Kain armaista
uskollisista silmistä; rakkauden ja hyvyyden tulva ikäänkuin yllätti
Heinken ja tulvi hänen ylleen, niin ett'ei hän voinut kääntää silmiään
hänestä.
"Sinä olet aivan toisellainen", puhui Heinke vavahtuneena. "Älä puhu
sillä tapaa minulle! Kai! Älä, älä! Älä sillä tapaa!"
"Minä olen sama, Heinke, kuin olen aina ollut", puhui Kai lempeällä,
säälivällä äänellä, ja silitteli hänen käsiään: "Olen vaan ollut pitkän
aikaa kipeä ja vaivanalainen, ja sinä olet joutunut kärsimään kanssani.
Mutta nyt minä olen tullut terveeksi. Älä säikähdä, rakkaani, jos se
tulvahtaakin esiin niin myrskyävästi."
"Rakas" puhui tyttö, "rakas Kai!" Ja kätki silmänsä käsiinsä, ja
vaikeroitsi sielussaan: "Minä _en voi_ sanoa sitä hänelle... en voi!
Tämä on ensimmäinen onnellinen päivä hänen elämässään!"
"Hymyile, hymyile minulle! Tämähän on satua! Minä vaivainen mitätön
työmiehenpoika käyskelen tässä vallilla ja rinnallani käy maan ihanin
impi. Minne? Minne?... Katso, tuota viherjää tietä me menemme, ja
puolessa tunnissa olemme kukkuloilla tuolla. Ihmisiä ei täällä ole.
Olemme tuntikausia kahden. Minä etsin metsässä paikan, tahdon polvistua
eteesi ja katsoa sinua, en mitään muuta, katson, katson sinua vaan,
tuntikausia. Suurempaa iloa ei ole elämässä. Miten hienot ja valkeat
ovat sinun kasvosi. Oi, sinä hieno valkea holsteinitar!"
Tyttö aikoi rukoilla: 'Kai, minä en voi... minä en voi! Minä olen
toisen morsian. Minä pidän eräästä toisesta enemmän kuin kaikesta
maailmassa'. Mutta hän ei sanonut sitä. Hän ei voinut sanoa. Kain
silmänsä loistivat niin autuaina ja hänen äänensä värähteli hänen
sydämensä sykinnästä... 'Oi, olkoon hän onnellinen yhden päivän... hän
armas raukka ihminen!... Kuinka suloisen ihmeellinen hän on ilossaan,
ja kuinka kuuma on hänen rakkautensa, ja kuinka hänen silmänsä
sädehtivät. Käsiäni saa hän pitää kädessään... molemmat käteni...
enempää ei... muun estän. Käteni, molemmat käteni!' Siten kulki hän
säikähtänein levottomin sydämin, asteli viheriää niittypolkua hänen
rinnallaan keskellä hedelmällistä, avaraa, yksinäistä marskia. Aurinko
loisti kuumana ja paahtoi.
Kai oli onnellinen, kuin nuori poika. Hän nauroi, hän leikki hänen
käsillään, hän hellitti niistä, ja poimi kukkia, joita kasvoi
ojanreunalla, ja kiinnitti niitä hänen hiuksiinsa ja hänen rintaansa,
ja pujotti valkoisia Marian kukkasia hänen vyönsä alle. Heinke
antoi hänen tehdä, ja seisoi hänen edessään, ja ajatteli milloin
vavahtuneella pelolla: 'Kuinka kamalaa tämä', milloin taas suloisessa
ilossa: 'Mikä armas ihminen hän on. Käteni saa hän pitää, molemmat
kädet.' Ja hän hiipi kummankin kätensä hänen käsiinsä ja ajatteli:
'Enempää ei'.
Tuntia myöhemmin olivat he metsän yksinäisyydessä. Heinke istui
erään vanhan sorautuneen vallin reunalla, yhä vielä hiuksissaan
ja rinnoillaan kukat, joilla Kai oli häntä koristanut, ja Kai oli
polvillaan hänen edessään, ja oli kiertänyt käsivartensa hänen
ympärilleen ja katseli sanomattomassa onnessa ylös häneen ja rukoili ja
rukoili: "lähennä suusi, suusi". Ja hän kumartui uudelleen ja uudelleen
ja suuteli häntä, ja hän puhui kuin suunniltaan. Liika äkkiä oli hänen
onnettomien silmiensä eteen levitetty maailman kaikki ihanuus: selvyys
itsestään ja loistava ihana toivo itselleen ja kaikille ihmisille, ja
ihana puhdas nainen.
Yli metsän läheni idästä pilviä. Paahtavan painostuneen ilman läpi
putoilivat ensimmäiset raskaat painavat pisarat lehdistölle.
"En saa kyllikseni katsotuksi sinua. En nouse ikinä ylös enää. Olen
niin tyyni ja onnellinen; ensikertaa elämässäni olen täynnä onnea ja
rauhaa... Kuinka sinä osaat suudella! Sinä osaat luonnostasi sen; mutta
minun pitää oppia sinulta."
"Älä nyt enää, Kai, älä enää! Oi rakas, rakas ihminen, älä tänään enää!
Huomenna... Oi, huomenna!..."
"Tänään ja huomenna ja aina! Minä olen autuain ihminen maassa. Olen
usein ajatellut sitä, miksi kaikki toiset ovat niin iloisia ja niin
rauhallisia ja niin huolettomia, ja minä yksin huolessa, rahahuolissa,
perhehuolissa, ajatushuolissa. Mutta nyt on se hyvä minusta, nyt olen
sitä autuaampi ja kiitollisempi, nyt kun saavutan onneni... Olen
aina ollut nöyrä ja harras, sen voit uskoa, lapsesta asti. Olen aina
tuntenut nöyrää syvää kunnioitusta sitä salaista syvää voimaa kohtaan,
joka vallitsee ja hallitsee maailmassa, mutta ikinä en ole ollut niin
nöyrä ja harras kuin tänäpäivänä, jolloin saan nähdä sen salaisen
sisäisimpään ja ihanimpaan... Katsos: Nyt voin kertoa Vapahtajan
elämän! Maasta hän kasvoi! Ja kasvoi ihanimmaksi ihmislapsista.
Ihanammaksi kuin sinä."
Heinke istui, ja piti hänen kumpaakin kättään, jotka lepäsivät hänen
sylissään, ja katseli häneen. Kuten huuhtelee aalto aallon jälkeen yli
haaksirikkouneen, poikittain merta vastaan lepäävän laivan, kunnes se
kokonaan on murtunut ja uponnut: siten hyökyi ja huuhteli hänen ihana
rakkautensa Heinken ylle. 'Hänellähän on vanhat oikeudet. Hän on ollut
ystäväni lapsuudestani asti. Minä olen erehtynyt vaan. Minä luulin,
että hän olisi uneksija, eikä rakastaisi minua. Minä en tietänyt,
kuinka paljon minä salaa pidin hänestä. Ikinä ei hän ole näyttänyt
minulle tätä uutta, ihanaa olentoaan. Kuinka kauniit ovat hänen ankarat
kasvonsa, ja kuinka kauniit hänen viisaat silmänsä... Oi minua... mitä
ajattelen? Mitä teen?' "Jätä minut, Kai... Jätä minut... Kai! Älä
suutele minua enää".
"Anna suusi, suusi. En voi nukkua tänä yönä, jos olen yhdenkin kerran
jättänyt sinua suutelematta."
"Alkaa sataa, Kai... Meidän täytyy lähteä kotiin".
"Antaa sataa, Heinke! Antaa sataa. Se valaa siunausta vaan sinun
armaille, vaaleille hiuksillesi."
Silloin kumartui Heinke tulisesti häntä kohden, ja suuteli ja suuteli
häntä, ja kidutti ajatuksilla sydäntään. 'Oi, jos tuo toinen tietäisi
ja näkisi tämän kamalan. Kaiken rakkaan puhtaan nuoruutensa on hän
uskonut ja antanut minulle, ja minä istun näin erään toisen kanssa...
Oi, minua onnetonta... Minun... minun täytyy jättää tuo toinen ja tulla
tälle tässä. En tietänyt, että pidin hänestä niin paljon... Ei! ei! En
voi jättää sitä toista, hän halveksisi minua ja vihaisi minua, ja minä
menisin turmiolle siitä. Minä onneton ihminen, kuinka suloiset ovat
hänen silmänsä. Ne ovat syynä tähän. Minä en enää katso niihin'. Hän
peitti käsillään silmänsä, ja vaikeroitsi ääneen. "Älä suutele minua
enää... Sataa niin kovasti. Tule... hyvä Kai, minä en saa enää..."
Kai hypähti ylös, ja istuutui hänen rinnalleen ja kiersi kätensä
lujasti hänen ympärilleen. "Antaa sataa, anna tänne suusi. Miksi on se
niin punainen ja suutelee niin tulisesti? Ihmeellinen on sinun suusi
ja sanomattoman suloiset ovat sinun silmäsi. Ihmeellistä, ett'eivät
poskesi hohda."
"Suutele niitäkin, Kai, sitte hohtavat nekin. Tule, oi tule, rakas!" Ja
hän kääntyi kokonaan häntä kohden, ja suuteli yhtäpäätä häntä, poskille
ja huulille, ja aukaisi hiuksensa, jotka olivat pudonneet alas,
kokonaan valtoimiksi, ja silitteli häntä niiden pehmeillä suortuvilla,
joille raskaat sateenpisarat tipahtelivat. Hän hengitti raskaasti,
ja koko hänen ruumiinsa värähteli. 'Minun pitää tehdä, mitä teen',
ajatteli hän. 'Jumala armahtakoon sieluani. Huomenna sanon hänelle
kaiken. Tämä päivä on naurun ja itkun päivä, suuteloiden ja hampaiden
kiristyksen päivä. Äitini oli oikeassa, kun hän sanoi: teidän Bojeiden
täytyy kaikkien taivaltaa läpi tuskain ja hädän, koska sydämenne
ovat niin tuliset ja ylpeät'. "Tule Kai, tänään saat sinä, niinkuin
tahdot, tule... noin... Suutele, suutele vaan. Suloiset ja puhtaat ovat
suutelosi".
Raskas pehmyt kesäsade valeli maahan ja kasti hänen kevyen pukunsa,
niin että se liittyi hänen olkapäitään ja rintojaan ja ruumistaan
myöten. Kai silitti keveästi kädellään sitä ja ylisti tulisin puhtain
sanoin hänen jäsentensä ylvästä ihanuutta, ja suuteli hänen märkää
pukuansa. Siten istuivat he toisiaan lähellä, nuorten pyökkien
varjossa, metsän rannassa, Kai onnellisena, onnellisena, Heinke,
omatunto särkyneenä, kunnes alkoi hämärtää.
Silloin nousivat he ylös ja lähtivät tietä alas, joka vei viistoon
kukkuloilta ja metsäkummuilta alas laaksoon. Siellä yhtyy se
valtatiehen, joka vie Hilligenleihin. Se on ikivanha tie. Mitä kaikkea
ja kaikkia onkaan kulkenut sitä tietä! Nyt kulkivat sitä nämä kaksi
ihmistä. Kai puhui seuraavasta päivästä, kuinka onnellinen hän olisi
silloin oleva, Heinke vaikeni seuraavasta päivästä, kuinka vaikertavan
tuskallinen se olisi oleva hänelle.
Hän tuli kotiinsa ja kammariinsa, ja riisui kiireesti yltään, ja
väänteli käsiään, ja heittäysi vuoteelleen ja tuijotti ylös pimeään.
Hänen äitinsä tuli sisään ja sanoi, että hän menee Annan luoksi, ja on
siellä illan. Hän ei vastannut.
Hän sanoi ääneen, sanoi toistamiseen ja toistamiseen, eikä tietänyt,
että hän sanoi sen: 'Mitä pitää minun tehdä?' Hetken oli hän olevinaan
selvillä: Kai Jansilla oli vanhemmat oikeudet. Mutta sitte näki hän
edessään tuon toisen, yksin ja suruisana, koko elämänsä ajan rinnassaan
tunne: 'Hän, joka oli sinulle pyhin maailmassa, hän on pettänyt
sinut...' Sitte ajatteli hän taas, että hän kirjoittaisi Kai Jansille:
'Minä en voi; minä olen toisen morsian'; mutta kuuli sitte hänen
vaikerruksensa ikäänkuin murtuneen huudon.
Hän ei tietänyt mitään neuvoa, ja alkoi käydä ympäri huoneesta
huoneeseen, ikäänkuin etsisi hän paikkaa, johon voisi lymytä tuolta
kovalta rutistuvalta tuskalta, ja tuli lopulta, hän ei tietänyt kuinka,
ylös päätyhuoneeseen.
Silloin lankesi hän yht'äkkiä, ikäänkuin jonkun mahtavan voiman
painamana polvilleen pöydän ääreen, sille paikalle, jolla he aina
olivat istuneet yhdessä, ensin kuvain ääressä, sitte hän hänen
sylissään. Silloin vihdoinkin heltesi hänen tuskansa kyyneliksi. Hän
itki ääneen, ja silitteli pöydän kantta ja tuolin nojaa ja suuteli
niitä ja puhui niille: "Oi minun oma omani... sinä rakas hyvä, kuule,
kuulehan... Minä en voi elää, jos tiedän sinut yksin ja surussa.
Sinä rakas, rakas, kuinka reippaasti ja lujasti sinä otit minut! Ja
kuinka syvästi minuun luotit! Ja kuinka ihanan hyvä sinä olit! Sinä
et kysynyt, kuinka on sinun sielusi ja ruumiisi? Sinä uskoit vaan
hyvää. Koko puhtaan nuoruutesi laskit sinä jalkojeni eteen... Oi...
Oi, tulehan, tule sinä... osoittaisin niin mielelläni sinulle, kuinka
sinusta pidän".
Siten itki ja silitteli hän, ja alkoi rauhoittua. Ja hänen itkunsa
hiljeni, ja hänessä alkoi selkeentyä sisällisesti, ja hän otti valoa
ja meni hänen kirjoituspöytänsä ääreen ja kirjoitti lyhyen kirjeen
Kai Jansille. Hän kertoi hänelle, kuinka hän oli mennyt kihloihin, ja
kuinka hän ei ollut voinut kertoa siitä hänelle. Nyt täytyi hänen sanoa
se, ja samalla, ett'ei hän voinut jättää sulhastaan; hänen sulhasensa
veisi perikatoon katkeruus, hänet itsensä paha omatunto. "Minä en voi,
Kai!... Minä olen yksin kotona, minä pyydän sinua, tule luokseni, että
minä lohduttaisin sinua. Ole vahva! Ole voimakas! Minä en voi kestää
sinun epätoivoasi".
Puolta tuntia myöhemmin, kun hän sykkivin sydämin seisoi alikerrassa
pöydän ääressä ja kuunteli jokaista askelta, joka kuului kadulta, tuli
hän.
"Kai!" sanoi Heinke ja oiensi rukoillen kättään häntä kohden... "Minä
en voinut olla toisin kuin olin... tänään. Olit niin onnellinen ja
niin myrskyävä, sinun rakkautesi tuli niin äkkiä ja niin ihanana. Anna
minulle anteeksi, Kai! Oi, ole vahva... minä en voi, en voi jättää
häntä."
Kai oli kalpea kuin kuolema, eikä voinut sanoa sanaakaan.
Silloin vaipui Heinke tuolille, ja nojasi käsivarsiaan pöytää vastaan
ja itki katkerasti. "Rakas raukka sinä. Minä en voi. Minä en voi. Älä
katso niin toivottomasti. Miten vaikertavan kamalaa tämä on!"
Kai istuutui häntä vastapäätä ja kyseli häneltä alakuloisella
masentuneella äänellä: kuinka hän oli tullut lähemmin tuntemaan
tuon toisen, kuinka kauan he olivat seurustelleet keskenään, kuinka
läheisiä he olivat olleet toisilleen, ja semmoista. Molemmat kädet
ristissä pöydällä edessään, käsivarret suorina, ja silmänsä yhtämittaa
tulvillaan kyyneliä ja katsoen suoraan häneen, vastasi hän lyhyesti,
kuin tuomarin edessä, hänen kysymyksiinsä. Lopuksi sanoi hän, ratketen
tulisiin kyyneliin: "On mahdotonta minun jättää häntä: kaikki hänessä
pimenisi niin kamalaksi, ja se tekisi minutkin kokonaan onnettomaksi.
Koko hänen sydämensä riippuu minussa, ja minun hänessä. Minä pidän
sinustakin äärettömän paljon, kamalan paljon pidän minä sinusta... en
ole tietänyt sitä... en siten... Se pitää minun nyt voittaa itsessäni."
"Siispä olen minä nyt valmis", sanoi Kai. "Se on kohtaloni. Siis ei
siinä voi mitään muuttaa. Se riippuu nyt enää vaan siitä", sanoi hän,
"mitä nyt vielä itsestäni teen".
Silloin kirkahti Heinke, kauhistuneena hänen lohdutonta tuskaansa. Hän
vaipui alas tuolille ja kurotti käsiään häntä kohden: "Minä rukoilen
sinua: ole vahva. Minä pidän sinusta niin paljo. Ole minun rakas
ystäväni. Kai! Ehkä joudun minä joskus, tai minun lapseni suureen
kovaan puutteeseen... kuka auttaa minua silloin? Sinä rakas... älä
käänny vihassa minusta... minä en voi kestää sitä."
Kai kumartui häntä kohden, ja silitti hänen hiuksiaan. "En minä ole
sinulle suuttunut, en, en. Emme ole kumpikaan rikkoneet, et sinä, enkä
minä. Se on meidän kohtalomme. Älä pelkää. Minä olen mies. Koetanpa
pitää pääni ylhäällä, onhan minulla vielä vanha isäni, ja sitte on
minulla sinun ystävyytesi... Niin... niin... älä itke noin... Ja salli
minun nyt lähteä."
Heinke piti häntä kädestä ja itki haikeesti. "Minä ajattelen koko
yön, mitä hyvää voin tehdä sinulle. Koko elämäni olen ajatteleva,
kuinka voin tuottaa sinulle iloa. Olisin tullut niin mielelläni sinun
vaimoksesi, oi, niin mielelläni. Hän tietää, kuinka hyvä ja armas
sinä olet, olen kertonut hänelle paljon sinusta; kerron lapsillenikin
sinusta... Sääli minua, Kai, ja ole vahva, ja älä suista turmioon hänen
elämäänsä ja minun."
Kai katsahti alas häneen, ja silitteli sanaa sanomatta hänen kauniita
vaaleita hiuksiaan, silitti yhä uudestaan ja uudestaan, ja katseli
häntä ilmeellä, ikäänkuin tahtoisi hän sanoa: 'Kuinka outoa ja vierasta
on kaikki tuo, ja kuinka pyhää'.
Sitte lähti hän.
Hän meni kotiinsa, pieneen siniseksi kalkittuun kammariinsa, johon
pääsee kyökin kautta, ja jossa hän lapsena oli nukkunut, asettui
vuoteelle ja makasi kauan liikkumatonna ja tiedotonna. Hän heräsi
siihen, että joku lempeä, vakava ääni kovaan ja selvästi, ikäänkuin
ihmeissään, sanoi: "Luulitko sinä, että voisit nauraen kertoa
Vapahtajan elämän?"
Silloin peitti hän käsillä silmänsä ja itki.
* * * * *
Seuraavana päivänä pyysi hän lyhyessä kirjeessä Heinkeltä, ett'ei
hän toistaiseksi tulisi hänen luokseen, koska hän ei voisi kestää
nähdä häntä. Hän päättäisi työnsä ja lähtisi sitte pois. Hänen vanha
ystävänsä oli kirjoittanut hänelle, että hän lopulla seuraavaa kuuta
lähtisi Kapstadtiin. Arvatenkin tulisi hän seuraamaan häntä. Mutta
häntä ilahuttaisi, jos hän sitä ennen saisi tutustua hänen sulhaseensa.
Kahdeksan päivää sen jälkeen palasi Peter Volquardsen kotoaan, sai
kuulla kaiken Heinkeltä ja meni hämärissä Kai Jansin luo ja puhui hänen
kanssaan kaikesta. Hän kertoi, kuinka hän, lempeiden ja viisasten
vanhempain hoitamana ja hoivaamana, oli elänyt hiljaisen rauhallisen
lapsuuden, kuinka hän sitten oli tutustunut erääseen hienoon ja
vilpittömään mieheen, ja kuinka jo silloin taide oli alkanut levittää
armauttaan ja puhdasta suloansa hänen elämäänsä, kuinka hän aina oli
elänyt sopusointuisissa suhteissa, ja aina oli saanut tarvitsemansa
neuvot ja ohjeet; kuinka hänen äitinsä salaa ja syvällä viisaudella oli
ohjannut ja johtanut häntä sisimmissä ja hennoimmissa kysymyksissä,
isä ja vanhemmat veljet ulkonaisissa asioissa. Tuntematta koskaan
huolta ja tuskaa oli hän, oikeallaan ja vasemmallaan taiteen lempeät
lievittävät lahjat, käyskellyt elämänsä tietä, kuin läpi ihanan, vaikka
vakavankin puiston. Ja oli eräänä päivänä tavannut ihanimman tällä
tiellä, enemmän kuin kaikki taide: Heinke Bojen. Siten kertoi hän
tyyneesti ja rauhallisesti ja silmät kirkkaina, ja tarttui Kai Jansia
käsivarteen. Ja lopuksi sanoi hän: "Tiedän, että teidän elämänne on
ollut toisellainen".
Silloin alkoi Kai Jans kertoa omasta elämästään. Hän kertoi
hiljaisella, rauhallisella äänellä: kuinka hänen ensimmäinen muistonsa
oli, ett'ei hänen pienellä äidillään ollut mitään rahaa kotona, ja
kuinka äiti oli lukenut englantilaisia romaaneja, ja kuinka ainoat
kuvat, jotka hän oli nähnyt, olivat olleet erään berliiniläisen
muotilehden kuvaliitteitä, ja sitte rumat kuvat kirkossa. Hän kertoi
päivästä, jolloin hänen vanhin sisarensa oli tullut kotiin, ja
maannut polvillaan heidän äitinsä edessä, ja ajoista, jolloin hän
oli ollut oppimassa tuuliviirin taitoa Heine Wulkilla. Johtui sitte
puhumaan kurjuudesta Klaralla, ja vaikeasta, sekaisesta opiskelustaan
Goodefroolla, kun hänen kätensä oli kipeä, ja hän usein oli ajatellut:
'hyppää laidan yli, sinusta ei ole mihinkään'. Tuli sitte kouluaika, ja
tunne puvusta, joka ei istunut hyvin, ja kömpelötekoisista saappaista,
ja sitte tuo raskas yksityistuntien antaminen ja tunne, että isäsi on
omituinen, hämärämielinen mies; sitä seurasi vaivan- ja puutteenalainen
ylioppilasaika. Oh, se ylioppilasaika! Tuo salavihkainen, nälkäinen
tuijottelu suureen kirjavaan elämään ympärillä; tuo umea samea
ajelehtiminen suuren joukon virrassa, ainoa ilahuttava ja virkistävä
siinä: erään varakkaasta kodista olevan toverin ystävyys, ja joskus
vilkaus ystävällisiin tyttösilmiin. Sitte kun hänestä tuli mies,
tulivat nuo raskaat, kaivelevat mietiskelyt. Ne laskeutuivat hänen
sielulleen, kuin lyijyinen pilvi maan ylle. Oli niin raskas synkeä
pimeys hänen ympärillään, ja kauan kesti, ennenkuin alkoi sarastaa
valon tuike. Vihdoin kuitenkin, kun pimeys alkoi käydä kamalaksi,
koitti valo... Niin... ja kun tuli valo: näki hän uskollisuuden ja
ihanuuden, joka käyskeli hänen rinnallaan. Hän tunsi hänet lapsesta
asti. Hänellä oli oikeus häneen: hän oli ollut hyväksi hänen sielulleen
ja hänen luonteelleen. Hän arveli, että hän kuului hänelle... kuinka
suloinen ja ihana hän on... kuinka suloinen ja ihana!
Siten puhui ensin kumpikin omastaan. Sitte puhuivat he suurista
vakavista asioista, ja ilmeni, että niin erillaiset kuin olivatkin
lahjat ja elämänurat, oli kuitenkin paljon yhteistä heillä. Ja he
erosivat toisistaan sillä tunteella, että heistä voisi tulla ystävät.
Kahdeksan päivää myöhemmin tuli Heinke Boje kuitenkin hänen luokseen.
Arasti, ihmeen suloisesti hämmentyneenä pyysi hän häntä tulemaan
hiukan käymään hänen kanssaan. Kai kertoi hänelle hänen kysymykseensä,
että hän nyt oli alkanut Vapahtajan elämäkertansa, ja että se edistyi
hitaasti ja vaivalla; noin viidessä viikossa toivoi hän saavansa sen
valmiiksi.
Hän aiheutti Heinken kuitenkin pian poistumaan. Hän huomasi, että Kai
puhui vaivalla, ja oli kalpea ja tuijotti yhtäpäätä eteensä.
Silloin kysyi Heinke hiljaisella värähtelevällä äänellä: "Etkö tahdo
käydä kanssani?"
"Minä en voi!" sanoi Kai ja hengitti raskaasti. "Se on yli voimieni. En
voi katsella kasvojasi ja ihania jäseniäsi. Se on liika vaikeata."