Seuraavana aamupäivänä riensi Pe Ontjes Heinken luo, ja kertoi hänelle,
että Kai Jans oli tullut; lupasi hänelle vanhan kultakoristeen, joka
kuului hänen äidilleen ja sanoi: "Sinä olet viisas ja kaunis tyttö, ja
olet hänen ystävänsä. Minä en ole tarpeeksi viisas hänelle, ja Anna
muuttuu kohta tylyksi ja jyrkäksi. Mene sinä ja lohduta häntä."
Silloin ajatteli Heinke: 'Sepä sattuu hyvin, että tuolla toisella
juuri on neljän viikon loma, ja on poissa: niinpä voin omistaa koko
aikani tuolle rakkaalle, raukalle ihmiselle. Minunhan on niin helppo
lohduttaa, koska olen onnellinen. Oi, armas Pekka!' Ja hän meni äiti
Laun luoksi, ja sai toimeen, että koriste annettiin hänelle nyt jo
kohta, poimi puutarhassa vielä yhden punaisen neilikan, ja pisti sen
vyönsä alle. Ja lähti pitkään rakennukseen.
Kai istui tuvassa saman pyöreän pöydän ääressä, jonka ääressä kaikki
Jansit olivat kastetut, ja jonka ääressä he kaikki olivat syöneet, ja
ahertaneet koulutöittensä parissa, ja tuijotti sameissa hautovissa
ajatuksissa ulos merelle. "Tule", sanoi Heinke, "niin menemme ulos
vallille".
Kai nousi ylös ja pudisti hänen kättään. "Olen huono saattaja sinulle,
lapsi."
"Hiljaa nyt", sanoi Heinke. "Pe Ontjes on kertonut minulle kaiken. Tule
mukaan!"
Pitkän rantatokeen harjalla, joka menee suoraan kohti merta, laski
Heinke armaalla luottavalla liikkeellä kätensä hänen käsivarrelleen, ja
kulki siten hänen rinnallaan. Länsituuli puhalteli heitä vastaan. Se
hulmutteli hänen pukuaan. Aurinko loisti vasemmalla.
"Kuule... kun sinä olit ylimmällä luokalla, kerroit sinä kerta minulle,
että sinun esi-isäsi olivat kuuluneet Markomannien heimoon. Tuolla
ylempänä, Tuulivuorilla, olivat he asuneet, ja olivat sieltä muuttaneet
avaroille marskeille ja muuttuneet talonpojiksi."
"Lopulta tuli heistä työmiehiä Hilligenleissä", sanoi Kai, "ja
viimeinen heistä oli mietiskelijä ja tyhjäntoimittaja, eikä hänellä
ollut sijaa, ei oikeutta, eikä kotia kotimaassaan."
Heinke hellitti hänen käsivarrestaan, tempaisi leimuvin silmin takkinsa
auki ja katsahti häneen: "Eikö sinulla ole sijaa kotimaassasi? Onko
siellä mitään ihanampaa kuin ihana tyttö? _Tässä_ on sinulla sija!
Luuletko sinä, että on niin helppo valloittaa sijaa tässä? Vai
pitäisitkö parempana, että kymmenen vanhaa talonpoikaa kumartuisi
eteesi, lisäksi Hilligenlein vanha paksu torni?"
Kai katsahti ihmeissään ja välkkyvin silmin häntä: "Kuinka sinä olet
muuttunut... Niin armaaksi ja niin lempeäksi".
'Niin', ajatteli tyttö, 'Pekka, Pekka!'
Aurinko loisti ja tuuli humisi. He menivät kauemmaksi ulos
harmaanvälkehtivää merta kohden ja Heinke painoi hyvyydessään hänen
käsivarttaan pehmyttä rintaansa vastaan. "Parhaimman kolmesta puvustani
olen pukenut ylleni. Oletko jo huomannut? Ja joko olet nähnyt kukkasen?
Ja kultakoristeen? Kaiken sen vaan saadakseni sinut iloiseksi."
Kai katsahti taaskin häneen suurenevin silmin. "Sinun suusi oli ennen
hiukan pieni", sanoi hän, "mutta nyt se on voimakas ja leveä; ja sinun
silmäsi ovat tulleet tummemmiksi ja lempeämmiksi. Sinun silmäsi olivat
ennen kuin kaksi kymmenvuotiasta vaaleata tyttöä, jotka leikkivät
tuulessa palloa; nyt... nyt asuu niissä nuori äiti ja leikkii lapsensa
kanssa."
'Sen on tehnyt Pekka', ajatteli tyttö, 'hän on niin suloisesti
rakastanut minua!... Vait, sieluni...' "Mitä sinä puhelet?" sanoi
hän... "Minä olen kahdenkymmenenkahden, se sen tekee".
"Tiedätkö", sanoi Kai ja hymyili katkerasti itselleen: "Kun olin nuori
ylioppilas, ja sinä vielä lapsi, niin silloin oli minulla jonkun
aikaa se salainen ajatus, että sinusta joskus tulis minun vaimoni.
Jumalan kiitos, että jätin sen ajatuksen, ja että kaikki on jäänyt
vaan ystävyydeksi. Mikä pitkä morsiusaika olisi siitä tullut! Ja mikä
raskasmielinen sulhanen! Ja lopulta olisi hän sanonut: 'Minun on sääli,
Heinke Boje, mutta minulla ei ole leipää eikä ajatuksia sinulle'!"
"Älä ole niin surullinen", sanoi Heinke.
"Yli kolmenkymmenen vanha jo", sanoi Kai, "ja yhä vielä epätietoinen,
onkohan minullakin maailmassa paikka, jonka minä voin täyttää... Toisia
ottaa Jumala kädestä ja ohjaa jollekin pellolle, olkoon se vaikka
kuinka pieni ja sanoo: 'Rakenna tuohon majasi, ja kasvata kaalisi'.
Minua hän pitää leikkinään vaan. Hänellä ei ole peltoa antaa minulle,
vaan tahtoo, että minun pitää olla metsästäjä, samoilla pensaikkoja
ja rämeitä, harhaunut metsästäjä, joka ajaa takaa jaloa ihmeellistä
saalista."
Silloin menetti Heinkekin rohkeutensa, ja kääntyi takaisin ja ajatteli:
'Tänään ei onnistunut hyvin'.
Kun he olivat saapuneet sululle, jota vastaan vesi kuohahteli, antoi
hän kätensä Kaille ja sanoi värähtelevin huulin: "Sinä olet minulle
rakkaampi kuin äiti ja sisareni. Ell'et sinä ole iloinen, niin en minä
voi olla onnellinen, vaikka minä saisin, en tiedä mitä. Tulen huomenna,
ja tulen yhä, niinkauan että sinä taas voit nauraa." Hänen silmänsä
olivat yht'äkkiä tulvahtaneet kyyneliin, hän kääntyi nopeasti poispäin
ja lähti.
Seuraavana aamuna tuli hän taaskin, samassa sinisessä puvussa,
vyötäisillään punainen neilikka, ja meni hänen kanssaan vallille, merta
kohden. Ja meri lepäsi väljässä harmaanvihervässä levätissään, ja
sädehtivä vyö kulki poikin sen rintojen ylitse. Ja marskeilla aukeni
niitty niityn ja pelto pellon takana: tummanvihantaa heinikkoa ja
valkenevia viljapeltoja, ja kaukana siintävässä etäisyydessä puiden
varjostamia kartanoita ja kyliä. Sisäänpäin maata taas levenivät
avaralti ja lievästi ylenevät kukkulat ja kantoivat hartioillaan
peltoja ja metsiä ja kyliä.
"Katsohan toki", sanoi Heinke ja katsahti ympärilleen, "kuinka ihana
on kotiseutusi! Eikö tee sinua iloiseksi se, että olet tämän maan
lapsi, tämän maan, jossa jo vuosituhansia sitte on tehty niin monta
uljasta ihmistekoa? Olethan sinä nuori ja viisas ja lisäksi terve.
Eikö kotimaasi ja nuoruutesi puhu, ja käske sinua tähystämään uljaasti
ympärillesi, kuinka voisit tehdä jotain hyvää."
"Kaksi vuotta sitten", sanoi Kai mietteissään, "puhuin kanssasi siitä,
että olin aloittanut erään työn. Aioin kirjoittaa erään kirjan, jossa
aioin osoittaa, kuinka aikanamme kaikissa elämänkysymyksissä nousee ja
herää uusi tuuli, ikäänkuin raikas aamutuuli. Kaikkialla pyrkimystä
ja tahtoa eteenpäin, reipasta uljasta halua muuttaa ja parantaa oloja
ja asioita, tahdotaan tulla viisaammiksi, tulla oikeamielisemmiksi.
Ja tahdoin sitte edelleen tutkia, mistä tämä tuuli humisee, ja mitkä
purjeet pitää meidän, purjehtijain ja vahtivuorossa olijain, vetää
mastoihin, ja minnepäin ohjata laivaamme. Siten aioin laulaa laulun
Saksan uudestisyntymisestä. Olinkin jo antaunut ahkerasti työhön ja
minulla oli iloa siitä, ja toivoin jo saavuttavani rauhan."
"Mutta sitte tuli lakko. Minulla oli paljo juostavaa, ja paljo
puhuttavaa, ja paljon autettavaa. Kaikki nuo väärinkäsitykset,
ja kaikki viha ja katkeruus, ja kaikki nuo ihmispäissä kiehuvat
mielettömät ajatukset nousivat ympärilleni kuin pimeät sekaiset voimat,
ja painoivat alas minua ja ahdistivat minua. Ja sitte tuo noiden kahden
pojan kamala kuolema, ja eilen koko kotikaupunkini hourujenhuoneena."
"Heinke... minä tiedän nyt: Kaikki tuo meidän hituinen muuttelemisemme
ja parantamisemme ja eteenpäinpyrkimisemme on sekaista ja sameaa ja
mitätöntä, se on turhaa, eikä se johda mihinkään, ja se on turhaa
siksi, että elämämme perusta on väärä; siksi että meillä ei ole mitään
todellista maailmantunnetta, mitään todellista uskontoa. Meiltä
puuttuu hyvä puhdas usko, Heinke. Usko, joka loistaisi ja johtaisi
edessämme kuin valoisa ihana johtotähti ja ilmestys; usko, joka voisi
valaista kaikki viisaat ja uljaat mielet. Katso, jos meillä olisi
semmoinen usko, niin silloin seuraisi kaikki muu itsestään. Siinä, koko
ihmiselämämme perustassa, uskossa, siinä pitää uudestisyntymisen alkaa."
"Mutta mistä löytää tämä uusi usko? Kukaan ei voi sanoa, missä se on.
Ja iäinen voima ei anna meille sitä. On kamalaa rukoilla Jumalalta:
osoita se minulle, lahjoita se minulle! Katso, minä ja minun kansani
tarvitsemme sitä, muuten nääntyy sydämemme, ja hän... hän katsoo vaan
ihmistä sanattomin tyynin silmin, katsoo yhtäpäätä tyynine silmineen...
Voin puhua tästä ainoastaan sinun kanssasi. Sinä olet minulle kaikkea
pyhää ja rakasta maailmassa."
Heinke katsoi häneen silmin, jotka olivat tulvillaan kyynelistä. 'Oi',
ajatteli hän, 'kuinka mielelläni suutelisin hänen käsiään ja silmiään'.
"Älä itke", sanoi Kai. "Iloitse vaan, ett'et ole missään tekemisissä
kanssani".
Heinke kääntyi, ja kulki sanaa sanomatta hänen rinnallaan. Hän ei
tietänyt nuoruuttaan, mitä hänen piti vastata hänelle. Kun hän jätti
hyvästi, sanoi hän: "Muistatko vielä kun toit Valtamerimatkaltasi ne
hedelmät minulle? Se oli nuoruuteni tärkein tapaus. Ja kuinka autoit
minua aineissani? Aina olit sinä hyvä minulle. Siksi olet sinä minua
niin paljon lähempänä kuin äiti ja siskoni, enkä minä saa lepoa ennen,
kuin sinä olet iloinen."
Tänä yönä ajatteli ja rukoili Heinke tulisesti kauas puoliyöhön. Se oli
syvää ja harrasta rukousta; sillä hänen suvussaan rukoillaan harvoin,
mutta syvästi ja koko sydämen voimalla.
Aamulla aikaiseen, kun luonto vielä oli pyhän hiljainen ja koskematon,
tuli hän taaskin. Kai tuli jo ovessa häntä vastaan ja lähti hänen
kanssaan. Tuuli puhalteli voimakkaana ja puuskaisena. Aamuaurinko
yleni selkeänä ja kirkkaana kaukaisen metsänrannan yllä, viistoon yli
Wodaninkukkulan.
Ja Wodaninkukkulalla, joka jo isille oli näkynyt pyhänä vuorena, sen
huipulla matalain tammien ja hautakumpujen välillä istui raikkaassa
aamussa lähetti sen, jota ei voi käsittää ihmismieli, ja nimittää
ihmiskieli. Loistavat jalkansa kanervassa, eteenpäinkumartuneena,
katseli hän sädehtivin silmin noita kahta ihmistä, jotka käyskelivät
rantavallille, kuvastuen selkeästi meren heleää taustaa vastaan. Hänen
silmänsä olivat niin terävät, että ne olivat niinkuin kaksi lentävää
nuolta, jotka lentäessään leimuvat.
He käyskelivät sanaa sanomatta rinnakkain, tuuli hulmuttuli Heinken
pukua ja työnteli sitä joka hänen taipuvaa jäsentään vastaan. Ja tuli
pääskyspari kukkuloilta käsin ja lentää livahti ihan hänen polviensa
editse. Hän kurotti kättään niitä kohden ja huudahti heikosti ja sanoi
yhdessä hengenvedossa, ikäänkuin syytäisi hän sen itsestään: "Sanoit
eilen, että kansaltamme ja ajaltamme puuttuu pyhää maata, jolla
seistä ja työskennellä, ja sanoit, että siksi puuttuu siltä sisäinen
turvallinen elämän ilo ja rohkea riemukas tahto. Sano minulle: onkohan
ikinä maailmassa ollut ihmistä, joka on siten seisonut pyhällä maalla,
ja ilon luottamuksella katsellut ympärilleen, ja korjannut ihanat
hedelmät?"
Kai jäi seisomaan ja katsahti häneen hämmästyen: "Niin", sanoi hän,
"ehkä mahdollisesti Vapahtajamme".
"Niin", sanoi Heinke, "mutta hänkään ei seisonut sillä luonnollisena
ihmisenä, vaan jumaluutensa voimasta?"
"Niin, lapsi", sanoi Kai suruissaan, "kuka tietää sen. Hänen todellinen
kuvansa on kohta hänen kuolemansa jälkeen ja sitte yhä enemmän ja
vahvemmilla väreillä tullut maalatuksi uudestaan ja uudestaan ja
peitetyksi kaikenmoisella ulkokoristuksella. Nyt ovat tosin useat
ahkerat oppineet, jo sadan vuoden ajan, työskennelleet saadakseen esiin
hänen oikean kuvansa kaiken tuon monikerroksisen teko-kaunistuksen
alta. Ja ovatkin, varsinkin viimeisinä kahtenakymmenenä vuotena
saavuttaneet ihania tuloksia. Tunnen suurimman osan tätä tutkimusalaa.
Mutta selvyyteen eivät hekään, sikäli kuin minä ymmärrän, ole
päässeet." Hän katsahti mietteitään hautoen eteensä ja sanoi sitte
empien ja mietiskelevästi: "Kun toimin pappina, iloitsin minä hänen
ihanasta ja ihmeellisestä viisaudestaan ja hyvyydestään ja saarnasin
siitä; ja arvelin, että oli yhdentekevää, oliko hän iäinen ihmeolento
vai tavallinen luonnollinen ihminen. Se _onkin_ yhdentekevää... ei...
se ei ole yhdentekevää... ei."
Pääskyspari lentää livahti kiitäen, laskien ilmaan lyhyen suloisen
liverryksen ihan Heinke Bojen polvien editse. Hän kurotti kädellään
niitä kohden ja huudahti ja kohotti vaaleata päätään ja sanoi nopeasti:
"Sekö yhdentekevää? _Sekö?_ Ei ole mitään välttämättömämpää koko
maailmassa, kuin että olla siitä asiasta selvillä. Niinkauan kuin
ei siitä ole selvillä, on pyhä maa epävakava ja horjuva perusta,
ja ihmisten mielet häilyvät levottomina mielipiteestä toiseen, ja
kaikenmoinen kirkonusko ja pappeinvalta saa väärää vaikutusvaltaa
ihmisiin. Ei ole mitään välttämättömämpää maan päällä, kuin että on
selvyys ihmisellä Vapahtajan olennosta."
Kai Jans oli levottomana kuunnellut ja sanoi verkkaan ja epävarmasti
ja ikäänkuin etsien: "Niin... olet kai oikeassa! Kun vaan olisi
mahdollista", lisäsi hän hitaasti ja raskaissa ponnistelevissa
ajatuksissa, "kun vaan olisi mahdollista kaiken tuon kultamaalauksen
alta löytää hänen todellinen oikea kuvansa, ja ilmenisi ja selkenisi,
että hän oli ihminen, tavallinen luonnollinen ihminen, ja voisi
osoittaa hänen sielunsa salaisimman syvyyden, sen pyhän maan, jonka
pohjalla hän seisoi, ja jolta hän niitti ihanat hedelmänsä... niin...
ja voisi sitte sanoa: tulkaa, kaikki ihmiset: katsokaa tässä, tässä
seisoi ihminen kuin mekin, seisoi perustalla pyhän maan ja oli
onnellinen ja iloinen, tulkaa; tulkaa kaikki, kaikki ihmiset: mekin
tahdomme asettautua tämän pyhän maan perustalle ja työskennellä
kansamme uudestasyntymiseksi!... Mutta katso... sitä ei voi...
alkulähteet ovat liika niukat. En usko, että enää voi löytää hänen
sieluaan ja hänen elämäänsä. Ei, en usko... Ja niinpä ovat kirkot aina,
aina olevat vallassa, ja siispä harha ja erehdyskin."
Silloin lensivät pääskyset kirkkaasti livertäen ihan neidon polvien
editse. Hän kumartui ja oiensi kättään niitä kohden ja huudahti ja
pääskyset lupasivat arasti hänen kätensä ohitse, ja hän puhui, kuin
sysäisi hän sanat suustaan, hänen harmaissa silmissään sädehti syvä ja
täyteläs loiste. "Sinä sanot, että monet ovat jo työskennelleet siinä,
ja että tärkeitä tuloksia on jo saavutettu? Kai Jans! Tohdi sinäkin!
Lapsensilminesi, ja kuumine voimakkaine sydäminesi: tutki, mitä on
tutkittu! Piirrä sinä kuva Vapahtajasta!"
Kai Jans löi säikähtäneenä käsiään rintaansa vastaan. "Minäkö?" sanoi
hän. "Minä raukka oppimaton ihminen?"
"Semmoisen kuin sinä pitää se tehdä", sanoi Heinke. "Oppimaton raukka
ihminen... kuule... olethan kovassa puutteenalaisessa nuoruudessasi
saanut omillasi ja isäsi silmillä nähdä monellaiseen ihmiskurjuuteen ja
puutteeseen? Olet saanut Jumalalta erikoiset silmät; lapsuudestasi asti
sanotaan sinusta, että näet ihmiset ja asiat alastomina. Vai pelkäätkö
sinä, mitä ihmiset tulevat sanomaan?"
Hän pudisti kiivaasti päätään: "Kauan jo olen saanut oppia", sanoi hän,
"olla välittämättä siitä, mitä ihmiset arvelevat. Mutta sanon sinulle,
se on ankara ja raskas työ. Herättää tuo kaukainen, outo, ihmeellinen
elämä taas eläväksi! Herra minua auttakoon: kuinka voin minä sen tehdä!"
Heinke tarttui häntä käsivarteen ja katseli kauniilla vakavilla
silmillään häntä kasvoihin: "Uskalla vaan! Ala huomenna jo! Onnistukoon
sitte tai ei. Ole sinä yksi niitä monia, jotka osaltaan ovat valmiita
auttamaan ihmiskuntaa, kunnes heitä parempi voimakkaammalla kädellä
tarttuu pyöriin. Ala huomenna jo, Kai! Etsi Hilligenlei, Pyhä maa!"
Hän oli seisauttanut hänet ja pudisteli hänen käsivarsiaan. "Auta, Kai
Jans! Tee sinäkin osasi kansasi uudestisyntymiseksi, tee, äläkä pelkää."
"Jos sinä tahdot", sanoi Kai työläästi hengittäen... "Koettaa tahdon.
Sinulla on suloinen ihmeellinen voima ylitseni, ikäänkuin pakoittaisi
minua Jumalan enkeli."
Silloin hellitti Heinke hänen käsistään ja kutsui pääskyjä ja palasi
niiden kanssa takaisin Hilligenleihin. "Katsos!" sanoi hän... "näetkö
tuota valkeata pilveä tuolla Wodaninkukkulan yllä? Kuinka ihmeellisesti
se hälvenee poispäin. Aivan kuin eläisi se."
Kai Jans kääntyi ja näki avaran aavan maailman ja katsahti neitoon.
Tämä asteli tyyneenä ja varmana ja katseli ihanin rauhallisin silmin
ulos etäisille kukkuloille. "Sinä olet kaiken valtijatar", sanoi Kai
Jans.
"Luonnollisesti!" sanoi neito. "Meri ja tuulet, kangas ja kukkulat
eivät voi tehdä sitä, mitä minä juuri olen tehnyt". Hän kääntyi ympäri:
"Missä ovat pääskyni nyt?"
"Ne olivat uljaita apureitasi", sanoi Kai. "Ovat livistäneet pois
nyt... Hupsu sinä olet."
"Mene kotiin ja ole ahkera", sanoi Heinke ja nyykäytti päätään...
"Minunkin pitää mennä töihini nyt".