"Enemmän!"
"Mehän tiesimme, että herra Dusenschöniin voi luottaa, ja siis
olisi matka Hampuriin joka tapauksessa ollut turha. Mutta minä ja
kunnioitettu neuvosmiehemme olemme sittenkin käyneet Berlinissä,
täyttääksemme tunnollisesti velvollisuutemme, ja tarkastimme tyystin
kaiken." Hän vetäsi taaskin miettivästi kädellään viiksiään ja jatkoi
ylen vakavasti: "Hyvät herrat... tiedän kyllä, että tämä paikka ei
ole Hilligenlein kaupungin virallinen keskus, ja ett'ei täällä jaeta
julkisia kunnianosoituksia... hyvät herrat, niiden paikka on vanhassa
kunnioitettavassa raatihuoneessamme; mutta -- ja tällä sanon kaikkien
tunteman totuuden -- tämä huone on usein saanut sulkea, ja sulkee
tälläkin hetkellä seiniensä sisäpuolella vanhan Hilligenleimme henkiset
johtajat, sen intelligenssin. Siksipä ovatkin kunnianosoitukset, jotka
tässä huoneessa osoitetaan, arvokkaita".
"Hyvä, hyvä... eteenpäin vaan!"
"Minulla on, arvoisat herrat ja ystävät, kunnia ilmoittaa teille, että
Hilligenlein tuomiokirkkoklubbi, perustettu 30 p. maaliskuuta 1848,
ja jonka esimiehenä minulla nykyään on kunnia olla, on yksimielisesti
kutsunut kunniajäsenekseen Herra Dusenschönin, makkaratehtailijan
-- jonka tehdas näin meidän kesken sanoen, vuodessa on oleva suurin
laatuaan Saksassa --, yksimielisesti, tahdon toistaa sen, jotta
loistaisi siitäkin se sovun henki, joka keskuudessamme vallitsee."
Syntyi kova riemunhäly, kaikki huusivat yht'aikaa.
"Sepä on suurenmoista!"
"Se on klubbillekin kunniaksi. Se pitää sanoa."
"Se on ihan kuin Hilligenleissä tuleekin. Ei ainoatakaan morkkaajaa ja
kadehtijaa."
He pudistelivat vakavan iloisina toistensa käsiä. Viljakauppias Lau
tuli todellakin sopimattomaan aikaan. Hän tunkeusi kiivaasti läpi
savun ja kohotettujen olutlasien pöydän luokse, ja sanoi: "Missä on
Dusenschön ja rahat? Missä on hän rahoineen? Olen käynyt Berlinissä...
Kaikki on huijausta."
He eivät käsittäneet, mitä hän sanoi. Kihlakunnantuomari, joka joka
ilta joi itsensä täysihumalaan, ja häpäisi kaunista ja korkeaa
virkaansa, laski kummankin kätensä lujasti ja kiinteästi oluthaarikan
ympärille, nousi ylös, ja sanoi, silmissään tylsä, tyhjä ilme, ja
arvokkaalla ryhdillä: "Herra Lau... meidän sääntömme kieltävät ketään,
jota ei ole otettu jäseneksi seuraamme..."
"Mitä? Mitä tahtoo hän täällä?"
"Minä olen ollut Berlinissä", sanoi Pe Ontjes vimmastuen. "Kaikki
on huijausta. Ymmärrättekö, mitä se sana merkitsee, vai ettekö? Ei
ole mitään kattopahvitehdasta. Kaikki on sulaa petosta ja huijausta.
Ymmärrättekö sen?"
Vanha tukeva Suhlsen nousi ylös ja tuijotti säikähtynein silmin Pe
Ontjesiin ja vaipui samassa takaisin tuolilleen ja päänsä nyykistyi
raskaasti pöytää vastaan.
Pormestarin punakat kasvot lensivät kalpeiksi.
"Pormestari... kuuletko!..."
Kaikki huusivat taas yht'aikaa. "Mitä tämä on? Suhlsen... Pormestari...
Kävittehän toki siellä."
"No mutta hitossa... puhuhan, ihminen! Oletko nähnyt tehtaan, vai etkö
ole? Oletko ollut Berlinissä?"
"Ainoastaan Hampurissa", sanoi Daniel Peters... Ja käännähti itseään ja
istui neuvottoman näköisenä tuolillaan, silmät maassa.
Nuo nuoremmat porvarit, jotka olivat olleet vastassa Pe Ontjesia
asemalla, ja muutamia muitakin, tungeskeli avoimessa ovessa, ravintolan
isäntä ja viinuri ja ihmisiä kadulta tunki heidän jälissään. Joku
niistä juoksi pormestarin luo, ja tyrkkäsi häntä rintaan, ja huusi
kuin nukkuvalle: "Missä on roisto? Nyt olemme häväistyt koko maakunnan
edessä."
Tohtori Winsing, joka erotutkintonsa jälkeen ei ollut vilkaissutkaan
lääkeopillisiin kirjoihin, ihan lahjaton ja mitätön mies, mutta joka
sentään oli näppärä suustaan, huudahti pöyhkeästi: "Me kiellämme
käyttämästä semmoista puhetapaa yhtä klubbimme jäsentä vastaan
niinkauan kuin asiat eivät ole sen selvemmät."
"Kiellätte?" sanoi Pe Ontjes. "Mitä te sitte olette olevinanne?...
Olemme katsoneet ylös teihin. Muodostattehan te maistraatin ja olette
oppineita, toinen papeistammekin näkyy olevan täällä. Mutta mitä olette
te?..." Hän ei tietänyt, mitä hän sanoisi.
Kai Jans sanoi: "Koko kaupunki katsoo ylös teihin, miehet ja naiset
ja lapset, koska teillä on virat ja kunniat; he luulevat kaikki, että
te sisältäkin olette jotain. Mutta te nostatte palkkanne, ja täytätte
jotakuinkin ilman intoa ja harrastusta tehtävänne. Teidän pitäisi olla
ylväitä valppaita miehiä, koko kaupungin valona ja siunauksena. Pyhän,
puhtaan maan pitäisi teidän siitä tehdä. Niin, se teidän pitäisi tehdä!"
Vanha Suhlsen kannettiin ulos. Aina joukkoon astui joku käsityöläinen
pormestarin eteen ja haukkui häntä. Lopuksi tarttui ravintoloitsija
häneen, ja sysäsi viereiseen huoneeseen ja viskasi oven kiinni. Siellä
istui hän kauan kyyristyneenä eräässä nurkassa, ja jos joku tuli hänen
luokseen, katseli hän tylsästi ilmaan ja sanoi: "Leikkaa partani
poikki... leikkaa partani..." Hänellä oli kai tunne, että partansa,
ikäänkuin hänen turhamaisuutensa ilmeisenä merkkinä, oli suistanut
hänet perikatoon.
Pe Ontjes ja Kai Jans lähtivät etsimään Tjark Dusenschöniä.
Linnapuistossa aikoi Kai Jans erota hänestä. "Salli minun nyt mennä
kotiin", sanoi hän, "olen eilen ja tänään jo saanut nähdä tarpeeksi
hätää ja raihnaisuutta".
"Sinä tulet mukaan", sanoi Pe Ontjes vihaisesti. "Nyt tahdomme saada
käsiimme Tjark Dusenschönin".
"Minä en tahdo enää nähdä mitään", sanoi Kai Jans allapäin, "olen
saanut nähdä kaikkea, mitä maailmassa on surullista ja kamalaa. Miksi
pitää minun vielä nähdä Tjark Dusenschönin kasvot?"
"Tule mukaan, se tekee hyvää sinulle kaiken mietiskelysi jälkeen".
Kun he aikoivat poiketa Köydenpunoojakadulle, tuli heitä vastaan pienet
vanhanaikuiset vaunut. Kuunvalossa näkivät he, että ajaja käänsi laihat
talonpoikaiskasvonsa heitä kohden, ja terävästi tarkasteli heitä. Kun
he jo olivat ennättäneet verrattain kauaskin katua, sanoi Pe Ontjes
yht'äkkiä: "Kuulehan, talonpoika näytti minusta epäilyttävältä...
Kuuntele... minnepäin ajaa hän?" He seisahtuivat ja kuulivat vaunujen
vierivän alas Satamakatua. "Kuuletko? Ne menevät alas tehtaalle. Tule,
mennään katsomaan, minne ne pysähtyvät".
He riensivät alas tehtaalle ja näkivät, että se oli valaistu, kuten
tavallisesti, sieltä kuului työn jyskettä ja sikojen karjuntaa.
He katselivat ihmeissään ympärilleen. Jonnekinhan oli vaunujen toki
täytynyt joutua. Silloin keksi Kai Jans ne. Ne olivat pysähtäneet
rantavallitielle. Rantavallin pimeä ryhmä kohosi niiden takana ja kätki
ne varjoonsa.
He menivät vaunujen luoksi, ja Pe Ontjes heitti terävän katseen niihin
ja sanoi matalaan: "Bahne Voss Krautsielistä? Ketä sinä odotat?"
"Se ei kuulu kenellekään" sanoi Bahne Voss ja nauroi huolettomasti.
"Sinä seisot rauhassa paikallasi, etkä laske ääntäkään", sanoi Pe
Ontjes matalaan, "muuten saat nyrkistäni. Ja sinä Kai menet tehtaaseen,
ja katsot, onko hän siellä. Ehkä lähtee hän sinua pakoon sieltä minun
käsiini".
Kai Jans meni suojukseen ja etsi siellä puolipimeässä turhaan
konttooria. Silloin lähti hän kulkemaan siankirkunaa kohden, ja tuli
pitkään käytävään, joka vei navettoihin. Silloin näki hän kuun valossa
hirmuisen pitkän miehen, joka kumarassa, hirveää ääntä pitäen ja tuon
tuostakin kompastuen, juoksi erään sian jälissä. Hän tunsi Jan Friech
Buhmannin. "Mitä _sinä_ täällä teet?" kysyi hän. "Mitä teet sinä...
Juokset sian jälissä, ja nipistät sitä hännästä ja kopistat seinään?"
"Oh", sanoi Jan Friech ja pyyhkäsi hikeä otsaltaan... "Oh... sinäkö se
olet, Kai!"
"Mitä merkitsee tämä? Sanohan! Missä on Tjark Dusenschön?"
"Oh", sanoi Jan Friech vaikertaen, ja vaikeasti hengittäen. "Kai,
en ymmärrä enää mitään. Olen juossut tässä jo kolme päivää, ja
juoksen keuhkoni rinnasta. Vaimoni luulee, että olen ulkona särkillä
pyydystämässä ankeriaita. Hänellä miesparalla ei ole sikoja enää,
eikä rahojakaan, luulen minä, ja seisoo nyt ja tonkii miehineen
Dänensandilla rahoja saadakseen".
"Kuule sinä", sanoi Kai Jans, "siinä ei ole sanaakaan totta. Kaikki on
sulaa huijausta".
Jan Friech istahti raskaasti: "Vai siten", sanoi hän: "huijaustako?...
Kaikki huijausta... Missä hän on sitte?"
"Me emme tiedä. Arvatenkin lähtenyt pakoon".
"Kuule, Kai... hän on sittekin erinomainen mies. Suurenmoinen
kerrassaan! Hän on paljoa enemmän kuin sinä ja Pe Ontjes, paljoa... Vai
siten!... Kaikki huijausta!... Kelpo juoni, Kai!"
"Mutta sanohan, missä hän on?"
"Tuntia sitte oli hän konttoorissa. Missä hän nyt on, sitä en tiedä.
Meni ihmisiä ohitse, jotka huusivat jotain Dänensandista ja murhasta.
Sitte hän on kai piiloittanut itsensä jonnekin... Olen sentään aina
pitänyt miehestä paljon. Minun pitää tunnustaa, että hän on kaikista
ihmisistä tuottanut minulle enimmän iloa."
"Tule mukaan Pe Ontjesin luo".
Pe Ontjes seisoi vaunujen luona ja odotteli turhaan.
Silloin meni joukko ihmisiä ohitse, ne tunsivat Pe Ontjesin äänen ja
sanoivat: "Olemme saaneet hänet kiinni jo. Palokujassa saavutimme hänet
ja veimme raatihuoneelle. Ja otimme rahat pois! Ne ovat nyt taaskin
kaupunginkassassa. Hänet itsensä annoimme me livistää tiehensä".
"No, miten tuntui hän ottavan asian?" sanoi Kai Jans.
"Hän oli jotakuinkin nyreissään, arvaatte, mutta muuten verrattain
ennallaan. Hän pelkää vaan, että hän saa selkäänsä, ja on arvatenkin
nyt jalkapatikassa matkalla lähimmälle asemalle".
Silloin meni Pe Ontjes Kai Jansin ja Jan Friechin kanssa pitkää
rakennusta kohden. "Minun pitää tunnustaa", sanoi Pe Ontjes, "että
minun hiukan pistää vihaksi, kun en saa nähdä häntä". Hän seurasi heitä
aina pitkälle riville asti, tapasi Stiena Dusenschönin oven auki,
meni sisään ja palasi kohta takaisin taas ja sanoi: "Huone on tyhjä".
He menivät taaskin ulos kadulle, ja puhelivat keskenään ja laskivat
arvelujaan, missä Tjark Dusenschön nyt mahtoi olla.
Silloin katsahti Jan Friech sattumalta pajaansa kohden ja näki, että
ovea, joka oli raollaan, varovasti ja hiljaa lykättiin kiinni...
"Jumalani!" sanoi hän matalaan: "Minä tiedän, missä hän on!" Ja meni
ovea kohden.
Siellä istuivat kuunvalossa, joka kirkkaasti loisti pajaan läntisestä
ikkunasta, niin että aivan selvästi näki heidät valtuusmies Nissenin
vanhalla rapistuneella vaunukopalla, jonka he kerran olivat arponeet,
Tjark Dusenschön ja hänen vierellään hänen iso-äitinsä, vanha Stiena.
Ja Daniel Peters, pormestari, istui heitä vastapäätä nurinkäännetyillä
käsikärryillä. Ja Tjark Dusenschön puhui heille, silmänsä välkkävinä ja
uskollisina, kuten aina.
Kai Jans kuohahti kiivaasti hänelle. "Mitä aiot nyt? Sano... mitä aiot
nyt? Noin vaivaisenako lähdet nyt takaisin maailmalle?"
"Vaivaisena?" sanoi Tjark Dusenschön ihmeissään, ja upotti kätensä
suuriin, kunniallisen vaikutuksen tekeviin taskuihinsa "Oh, sinua...
kuinka tuhma oletkin".
"Lyö häntä korvalle!" sanoi Pe Ontjes.
"Se olisi aivan hullusti, Pe Ontjes", sanoi Jan Friech, ja istuutui
alasimelle. "Hän ei voi mitään sille. Hänen koko onnettomuutensa
on, että hän aina sekoittaa brutton ja netton. Semmoinen oli hän jo
poikana".
"Älkää unohtako", sanoi Tjark Dusenschön tyyneesti ja malttavasti,
"että olen klubbin kunniajäsen".
"Mitä hyvää on sinulla nyt tuommoisesta elämästä?" sanoi Kai Jans
suuressa tuskassa. "Mitä ajattelet nyt? Minkätähden olet sinä
maailmassa?"
"Mitä sinä tarkoitat?" sanoi Tjark Dusenschön... "Älä suutu, että
sanon, mutta sinä olet narri, Kai Jans... Pitää ottaa rahaa, mistä
sitä vaan voi saada, sehän on toki selvää". Pe Ontjes alkoi pelätä,
että mies tuossa alkaisi taas herättää kunnioitusta hänessä, ja sanoi:
"Tule, Kai, me lähdemme nyt?"
"Mutta mitä _olet_ sinä?" huudahti Kai, pyrkien kuumasti hänen sieluaan
lähelle. "Mikä ajaa sinua eteenpäin, ja mitä tahdot maailmassa? Tjark,
sano minulle se!... Olethan sinä toki vakava ihminen".
Tjark Dusenschön katseli lauhkeasti hymyillen ja hiljaa päätään
pudistellen häneen: "Mies parka!" sanoi hän. "Sinähän olet suorastaan
tuskassa minun puolestani! Mitä tiedän minä itsestäni? On mieleeni olla
tuolla tapaa ja sillä hyvä!" Hän kuunteli ulos... "On hiljaista jo...
nyt lähden. En tahtonut joutua roskajoukon käsiin".
Kun he taaskin tulivat ulos kirkkaaseen kuunvaloon, sanoi Kai Jans
väsyneenä ja kokonaan masennuksissa: "Jätä minut nyt, Pe Ontjes! Olen
saanut kylläni kaikesta tästä kurjuudesta".
"Ei", sanoi Pe Ontjes umpimielisen katkerasti, "tule mukaan. Mennään
katsomaan, mitenkä kaupungilla näyttää. Meidän pitää taistella
taistelumme loppuun, Kai. Aina suoraan kohti totuutta ja todellisuutta,
aina suoraan sitä kohden, vaikka sillä sitte olisi kasvot kuin itse
pirun iso-äidillä."
Kun he olivat tulleet Linnapuistoon taaskin, tuli heitä vastaan
Läntistäkatua pitkin ihmisryhmiä, jotka palasivat Dänensandilta. Väki
oli kuullut, että kaikki oli ollut paljasta petosta ja huijausta, ja
melusivat nyt ja huusivat ja nauroivat. Kaikilta tahoilta, kaikista
taloista, ja kaikilta kaduilta kuului ovikellojen helinää, kuului
sekaisia huudahduksia ja näki rientäviä ihmisiä. Suuri Pe Ontjes nauroi.
"Älä naura", sanoi Kai Jans. "Kuinka voit sinä nauraa, kun koko
kotikaupunkisi esiintyy tuommoisessa alennuksen tilassa".
"Mitä minä Hilligenleistä?" sanoi Pe Ontjes katkeran hurjasti. "Vaimo
ja lapset! Kaikki muu on minulle yhdentekevää".
"Älä sano siten!" sanoi Kai Jans. "Älä sano siten! He ovat meidän
veljiämme ja sisariamme. Ell'emme joka hetki muista sitä, riehumme
toisiamme vastaan kuin villit eläimet."
"Oh, vai veljiä ja sisaria!"
Silloin näkivät he erään miehen tulevan kastanjakäytävältä ja tunsivat
kuunvalossa Piet Bojen. Hän oli tullut Hampurista, ollakseen puolen
päivää äitinsä luona. Nyt oli hän saattanut Heinken Annan luokse,
jottei hänen tarvitsisi tämmöisenä levottomana iltana istua yksin, ja
oli nyt matkalla asemalle, lähteäkseen yöjunalla takaisin Hampuriin.
Hän tiesi kaiken mitä oli tapahtunut, ja sanoi: "Nyt ei vast'edes voi
tunnustaa, että on kotoisin Hilligenleistä", ja asteli ajatuksissaan
heidän rinnallaan asemaa kohden.
"Jos siinä olisikin kaikki!" sanoi Kai Jans. "Mutta kuuntele
ympärillesi ja katso: kaikkia noita ihmisiä!"
Siinä riensi noin sata, ehkä kaksikin sataa ihmistä kaikilta tahoilta
asemaa kohden. Kuuli askelten töminää ja rumia haukkumasanoja; sen
ohessa kuului karkeaa, humalaista naurua.
"Kuule", sanoi Kai Jans, "kuinka he nauravat! He eivät aavista, että he
ovat mielipuolia elämässä!"
Piet Boje kohautti olkapäitään ja sanoi väliäpitämättömän kylmästi:
"Sitä me olemme kaikki, Kai. Pitääkö meidän ylipäätään ollakaan muuta?"
"Sinähän olet sentään aina ollut onnellinen, itsestäsi varma ja selvä
mies", sanoi Kai Jans.
Silloin naurahti Piet Boje lyhyesti. "Oh!" sanoi hän. "Nuori ja
terve olen ollut! Ja olen iloinnut siitä, että olen saanut kiivetä
ylöspäin! Mutta nyt kun olen päässyt ylös... Tuo ahertelu ja toimiskelu
telakallamme, päivä päivän jälkeen: yrittää tänään yhtä parannusta
rakenteeseen, jonka huomenna hylkää, ponnistaa saamaan aikaan enemmän
kuin muut telakat, muut maat; lisäksi tyytymätön työväestö, ja sitte
kaikki nuo silmänpalvelijat ja eteenpäinpyrkivät! Semmoista päivä
päivän jälkeen. Sehän on kaikki ilman mitään tarkoitusta".
He olivat tulleet lähelle asemaa. Mustan kivihiilivarastohuoneen
varjossa seisoi suuria ihmisryhmiä ja väijyivät sanaa hiiskumatta,
tulisivatko Tjark Dusenschön tai pormestari asemalle, hyökätäkseen
heidän kimppuunsa.
"Tiedätkö", sanoi Piet Boje, "_on_ niitä onnellisiakin ihmisiä".
"Kuka sitte?" sanoi Kai Jans ripeästi ja katsahti häneen.
"Ihmiset, joilla on joku piintynyt päähänpisto! Hanki itsellesi
semmoinen, niin voit olla onnellinen. Hourunhuoneissa, ihmiset siellä,
joilla on onnelliset piintyneet päähänpistot, ne ovat onnellisia! Ja
ne, jotka kuuluvat johonkin erityiseen lahkoon! Olen huomannut sen
telakoissamme, ja Lontoossa. Esimerkiksi pelastusarmeijalaiset: he ovat
onnellisia. Näetkös, hanki itsellesi joku piintynyt mieleenpisto, niin
olet onnellinen".
"Niin", sanoi Kai Jans, silmissään palava tuska. "Sinä olet oikeassa...
emmehän ole vielä päässeet pitkälle niistä ajoista, jolloin ihmiset
olivat kuin umeat tiedottomat eläimet. Niinpä emme vieläkään elä
tiedosta ja selvästä näkemyksestä, vaan kuvitelmista ja piintyneistä
mieleenpistoista. Minä... kuule Piet... minä soisin ja tahtoisin, että
olisi minulla semmoinen piintynyt mieleenpisto, piintynyt mieleenpisto
antaa jokaiselle ihmiselle, suuri ja avara ja ihana mieleenpisto...
semmoinen, joka saisi meidät lähemmälle valoa, tietoa ja selvää
näkemystä".
"Hyvää yötä!" sanoi Piet Boje ja naurahti ääneen, ja antoi heille kättä
ja lähti.
"Katso nyt", sanoi Pe Ontjes. "Katso nyt!"
Suuri joukko humalaisia miehiä oli ottanut puusian klubbin pöydältä,
ja kiinnittänyt sen pitkän tangon nenään, ja kantoivat sitä nyt
kirkkaassa, ihanassa hiljaisessa kuunvalossa, ja röhkivät. Siinä oli
joukossa harmaapäitä miehiä, muutamia klubbin jäseniäkin. Ne, jotka
seisoivat hiilivarastohuoneen varjossa hyökkäsivät esiin ja liittyivät
heidän kanssaan suureksi meluavaksi joukoksi, joka täytti koko
asemahuoneen edustan.
"Näes", sanoi Pe Ontjes, ja osoitti kädellään joukkoa kohti: "_Tuossa_
on Hilligenlei!... Tuossa on koko kansamme ja koko ihmiskunta. Tuossa
sen näet!"
"Oi", sanoi Kai Jans oudolla äänellä ja tarttui häntä käsivarteen,
ikäänkuin olisi hän kaatua. "Sinä, rakas Pe Ontjes! sinä olet
yksinkertainen vilpitön ihminen; mutta sinä seisot lapsesta asti...
niin varmasti jaloillasi elämässä...
"Poikaseni!" sanoi viljakauppias Lau hämillään: "Minäkö... varmasti?...
Anna Boje ja minä, me huojumme kahtaanne vihan ja rakkauden
aallokossa... Meiltä puuttuu, kuten kaikilta ihmisiltä: peräsin ja
kompassi".
Silloin hellitti Kai Jans hänen käsivarrestaan, ja sanoi alakuloisesti,
ja näki kuinka hänen sieluaan puistatti kammostus: "Yksikään ihminen
ei tiedä mitään! Ei mitään pyhää maata! Ei mitään Jumalaa! Kaikki
sekaisin! Sekaisin!"