Kun nuo kolme iltahämärissä -- kuu yleni juuri taivaalle --
saapuivat Hilligenlein asemalle, tuli Pe Ontjesin puheille kohta
rakennusurakoitsija Claussen ja maalari Straten sekä pari muuta
nuorempaa liikemiestä, jotka olivat virkeitä miehiä ja pysyttäyneet
erillään vanhemmista ja koko klubbihommista, ja kysyivät salaa häneltä,
missä hän oli käynyt. Hekin olivat tähän asti, kuten Pe Ontjeskin,
ainoastaan vähän välittäneet kaupungista ja sen asioista, ja puuhanneet
ainoastaan omassa liikkeessään ja perheensä eteen; mutta eilisestä asti
olivat hekin käyneet levottomiksi.
Silloin kertoi Pe Ontjes heille kaiken.
"Siinäpä sitä ollaan!" sanoivat he. "Ja hän on aavistanut, että sinä
olet hänen jäljillään, ja on tänään jo saanut säästöpankin suorittamaan
itselleen rahat."
"Missä hän on?" sanoi Pe Ontjes.
"Hän on klubbissa, ell'ei hän jo ole livistänyt teihinsä."
"Minä menen klubbiin", sanoi Pe Ontjes ripeästi. "Etsikää te häntä
muualta." Hän katsahti ympärilleen kadulle. "Meidän pitää saada väkeä
hakemaan häntä. Missä on ihmisiä?"
Joukko naisia ja lapsia ja muuta väkeä meni juosten ohitse alas katua
satamaa kohden.
"Mikä nyt on?" kysyi Kai Jans.
"Niin", sanoivat toiset, "mikähän nyt lienee hommassa? Näimme äsken
jo muutamain ihmisten salavihkaa ja ikäänkuin suunniltaan rientävän
satamaa kohden."
Silloin riensi lukkoseppä Nagel täyttä juoksua ohitse, ja he huusivat
häntä: "Tänne, mestari! Minne nyt noin kiireellä?"
Hän kääntyi Lau'un ja huudahti: "Ettekö tiedä siitä vielä?" Ja puhui
jotakin Dusenschönistä, jota he eivät ymmärtäneet, ja juoksi edelleen.
Kohta senjälkeen tuli eräs suuri poika, joka puukengät käsissään
sukkasillaan aikoi livistää heidän ohitsensa. Pe Ontjes tarttui häntä
niskasta: "Poika, mikä nyt hätänä?" Poika riuhtasi itsensä irti ja
huusi: "Dusenschön on kaivauttanut esiin kultalaivan. Dänensandissa...
Yksi miljoona on jo löydetty."
"Kuuletko?" sanoi Pe Ontjes. "Herranen aika!"
Lihavan Büttin ravintolosta kuului melua ja remakkaa. Kuuli mainittavan
nimiä: pormestari ja Dusenschön. Äänekkäitä eläköönhuutoja kajahteli.
Sieltä täältä pienistä jyrkkäpäätysistä rakennuksista pyrysi ihmisiä
esiin, ovia heitettiin jyskeellä auki ja kiinni, naiset huusivat ja
juoksivat jälissä. Rampa suutari Hagel tuli poljettavissa vaunuissaan
ohitse: "Kokonainen miljoona!" huusi hän ja kiirehti vaunujaan. Vanha
Thieden eukko, jonka lapset kaikki ovat hunningolla, tuli ovestaan, ja
sitoi mennessään suurta sinitäpläistä esiliinaansa kiinni. "Oi, kun
lapseni nyt olisivat täällä! Nyt tulemme kaikki rikkaiksi!"
Kun he tulivat Satamakadun päähän, seisoi Stiena Dusenschön Rieke
Thomsenin ikkunan alla, ja kierteli ja väänteli itseään, ja koetti
näyttää kovin sirolta ja hymyili. Hän oli nyt yli seitsemänkymmenen
vanha.
"Oletteko jo kuulleet?" huusi hän kimeällä laulavalla äänellä.
"Äiti parka!" sanoi Kai Jans.
Rieke Thomsen kurotti suurta pyöreää päätään ikkunasta, ja tunsi nuo
molemmat. "No nyt!" sanoi hän pilkallisesti. "Pe Ontjes? Kai Jans?
Uskotteko nyt, että Tjark Dusenschön se on, joka meille pyhän maan
hankkii? Minä olen sen aina sanonut."
"Sinä olet aina ollut oikeassa!" huudahti Pe Ontjes... "Missä on Tjark
Dusenschön? Meillä on vielä eräs laakeriseppele hänen varalleen."
"Tuo pilkkaa meitä vielä!" huudahti Rieke Thomsen ilmivihassa. "Teistä
kahdesta ei tule ikinä mitään! Ei mitään! Ei yhtään mitään!"
Köydenpunoojakadulla ja Linnatorilla hyökkäsivät ihmiset esiin
ravintoloista ja neuvottelivat juopuneilla äänillään, lähtisivätkö
hekin ulos Dänensandiin. Muutamat päättivät mennä klubbiin, ja juhlia
siellä Dusenschöniä. "Tule", sanoi Pe Ontjes.
"Oh", sanoi Kai Jans, "anna minun nyt mennä kotiin. En viitsisi
klubbiin. Olen lapsesta asti katsonut ylös noihin ihmisiin, ja katson
melkein vieläkin. Ei ole kaunista nähdä kuninkaitten suistuvan lokaan."
"Olut- ja korttikuninkaita", sanoi Pe Ontjes. "Tekee hyvää sinulle;
tule mukaan."
Kun he lähenivät klubbihuonetta, kuului jo etäälle äänekästä remakkaa
ja huutoa. He menivät sisään ja aukaisivat oven, ja näkivät tiheässä
tupakansavussa siellä pöydän ääressä parikymmentä klubbin jäsentä,
heillä oli edessään suuret täydet lasit. Suurella pöydällä, ja pöydillä
ympärillä seisoi kaikellaisia lapsekkaita lahjoituksia: maljoja,
säästölaatikkoja, täytettyjä lintuja, halpoja, maalattuja kuvapatsaita,
kaikki sijoitettuina ilman mitään aistia ja järjestystä sekaisin ja
rumasti. Keskellä pitkällä pöydällä seisoi suuri, puusta veistetty
sika, kaulassa makkaraseppele. Klubbi oli salaisessa ja ylimääräisessä
istunnossa päättänyt hankkia sen omaksi ja Dusenschönin kunniaksi
klubbin yhteisillä varoilla. Tjark Dusenschönin istuinpaikan ylle oli
ripustettu laakeriseppele, jonka hän oli tuonut Berlinistä. Hän itse ei
ollut enää siellä.
Daniel Peters istui tuolillaan, yhä vielä, huolimatta kuudesta
kymmenestä vuodestaan, repäsevällä ryhdillä, kiireestä kantapäähän asti
ilmeisenä turhamielisyyden perikuvana, hänet oli juuri keskeytetty
puheessaan, eikä hän voinut saada ääntään kuuluville melussa.
Tohtori Winsingin naurava olutbasso tunki läpi hälinän: "No, sanohan
pormestari: nythän voitte jo kernaasti tunnustaa sen: sinä ja Suhlsen,
kävittekö todella Berlinissä asti?"
"Sanohan, Suhlsen, monenko kerroksinen on tehdas?" Kaikki nauroivat
ja huusivat toistensa sekaan: "Suhlsen sanoo kaksi, pormestari sanoo
kolme."
"Teidät nähtiin tuorstai-iltana Hampurissa,... Koska sitte ennätitte
käydä Berlinissä?"
"Mihin Dusenschön on joutunut?"