Mutta tämä ei kuullut.
Kun he tulivat paikalle, seisoi hän jo ovessa ja huusi: "Isoäiti! Mitä
olet tehnyt! Vanha, hyvä isoäiti!... Nyt olet murhaaja!"
Vanha nainen istui yhä vielä samassa rauhallisessa asennossa tuolilla
ikkunan ääressä ja silitteli esiliinaansa; hän sanoi nytkin ihan
tyyneesti: "Nyt se on tehty, Kai Jans! Tämä on paljoa varmempi, kuin
sinun iäinen: Isoäiti, valvo, valvo ja pidä huolta, kaikki tulee vielä
hyväksi... He olisivat nyt joutuneet koppiin, ja sieltä taaskin ulos ja
niin edespäin; ja minä en olisi enää voinut estää. Tämä oli viimeinen
päivä." Kai Jans oli polvillaan lasten edessä ja silitteli heitä:
"Ihmisten on syy, he eivät tahtoneet antaa maata teidän isoisällenne,
ja teidän isällenne, muuten olisi teistä tullut vakaita talonpoikia. He
eivät suvaitse teille edes paikkaa, millä seista, äidistämme, maasta
kohottavat he teidät kolme neljä kerrosta ylös, siellä sallivat he
teidän olla. Mutta ihminen, jolla ei ole maanpohjaa jalkainsa alla,
ihminen ilman maata, hän on hämmennystä ja harhaa." Hän purskahti
äänekkääseen itkuun. "Meillä ei ole mitään... ei mitään... ei sopua,
ei luottamusta, ei kotoa, ei kotiseutua, ei uskoa, ei rakkautta, ei
toivoa. Meitä viskellään sinne tänne kuin viljaa seulassa... Miten on
maailman laita? Minä en sitä jaksa käsittää..."
Silloin tarttui voimakas käsi häntä olkapäähän: "Kuule", sanoi Pe
Ontjes kovaan, "sinun pitää lähteä meidän kanssamme".
Kai Jans hoiperteli ylös, ikäänkuin kutsuisi häntä Jumalan enkeli, ja
kurotti oikean kätensä häntä kohden, se oli vielä hiukan väärä muistona
tapahtumasta Kap Hornin luona. "Pe Ontjes!" huudahti hän. "Rakas Pe
Ontjes... Oh, ja siinä olet _sinä_, isä! Nähkääs... noin... noin on
minun laitani."
He vetivät hänet mukanaan ulos käytävälle.
Silloin astui eräs mies hänen luokseen, pieni, hoikka ja musteva, hänen
päänsä oli hiukan hintelästi syrjään taipunut, ja veti hänet hiukan
syrjään.
"Suvaitsetteko", sanoi outo hyvin ystävällisesti, "olen eräs ystävänne
sukulainen."
"Niin, tunnen teidät", sanoi Kai Jans ja karaisi mielensä ja kokosi
itsensä: "Olemme kerran kohdanneet toisemme ystäväni luona. Puhuimme
uskonnosta. Aivan niin! Te olette katoolilainen".
"Niin juuri!" sanoi outo. "Minulla on toimena kehoittaa teitä lähtemään
muutamaksi vuodeksi hänen kanssaan matkoille. Hän lähtee nyt syksyllä
todella Eteläafrikaan..." Ja hän kertoi lyhyesti matkan tarkoituksesta
ja kuinka kauvan se tulisi kestämään.
Sitte kävi hän hiukan epäröiseksi. "Näen", sanoi hän, "että olette
sangen alakuloinen ja masentunut: saanko puhua vielä jotakin
teille?... Otaksun, että yhteisen ystävämme kautta tiedätte,
että olen kirkollisesti oikeauskoisesta perheestä. Minun äitini
on oikeauskois-protestanttisesta aatelissuvusta, isäni oli
katoolisoikeauskoinen, kuten minäkin ole."
"Niin", sanoi Kai Jans... "Mitä tahdotte sanoa minulle?"
"Nyt on serkkuni, teidän ystävänne, usein puhunut minulle teistä ja
teidän raskaista vaikeista mietiskelyistänne, ja eilen näytti hän
minulle teidän viimeiset kirjeenne. Ja niinpä: varsinkin kun sain
tehtäväkseni käydä kohtaamassa teitä täällä... ja kun tapaan teidät
tässä mielentilassa, niin tunnen halun, syvän halun, sanoa teille:
'Jättäkää mietiskelyt! Jättäkää! Ne eivät kumminkaan auta meitä
perille.'"
Kai Jans teki kärsimättömän liikkeen.
"Pyydän teitä!" sanoi vieras, tarttuen huolestuneesti ja ystävällisesti
Kai Jansia käsivarteen: "Minullakin on nuorena -- olen kohta
viidenkymmenen -- ollut mietiskelyn ja epäilyn aika; mutta minä jätin
sen. Se ei auta mihinkään. Olen työntänyt sen kaksin käsin luotani.
Olen sanonut sielulleni: Minä en _tahdo_ mietiskellä, minä en _tahdo_
päästä selvyyteen! Minä tahdon _uskoa_, mitä vanha kunnioitettava
äitimme kirkko uskoo ja opettaa. Ja nähkääs" -- hänen äänensä oli
lempeän pehmyt ja värähti heikosti -- "siitä asti kuin päätin tämän,
olen ollut ihminen, joka jokahetki olen voinut paeta kaikesta elämän
jyrkkyydestä ja kylmyydestä ja synnillisyydestä Jumalan armon
syvänhiljaiseen, ihanaan ja pyhään temppeliin."
"Ja nyt?" sanoi Kai Jans.
"Pyydän sydämestäni teitä", sanoi outo, "uskokaa minua, minä en halua
tehdä teistä katoolilaista! Minun äitini, oikeauskoinen protestantti,
oli onnellinen uskossaan. Pyydän teitä ainoastaan: kuten kananpoikanen
kanansiipien suojiin, niin sukeltakaa tekin kirkkonne uskon turviin.
Uskokaa lunastukseen hänen verensä kautta. Lempeämpi ja rauhoittavampi
on tosin minun kirkkoni äidinhelma."
Kai Jans pudisti torjuen päätään, ja sanoi kuristunein kurkuin:
"Olette oikeassa; on aivan yhdentekevää, uskooko katooliseen vai
protestanttiseen kirkonuskoon: kumpikin on sekava sikermä vanhentuneita
ihmisajatuksia. Ken alistuu niitä kuulemaan, hän voi ehkä tulla
onnelliseksi; mutta onnelliseksi kuin kuningas, joka on lahjoittanut
kruununsa pois, ja tuntee itsensä onnelliseksi yömyssyssään; tai kuin
sotamies, joka on jättänyt univormunsa, ja tuntee olonsa mukavaksi
sekaantuessaan parveen, jolla ei ole velvollisuuksia, joll'ei
oikeuksiakaan. Minä... puolestani... en sitä onnea kaipaa ja tahdo.
Minä tahdon saada nähdä kasvoista kasvoihin ijäisiä voimia ja kaikkea
niiden kammottavaa suuruutta, vaikkapa sitte menehtyisivät aistini ja
huumaantuisi järkeni siitä. Ei hyödytä meidän puhua keskenämme."
Silloin lähti outo suruisana ja hiljaa pois.
Silloin astui sisään työmies, joka äsken ulkona kadulla oli selittänyt
heille lakosta, tarttui Kai Jansia rintaan ja sanoi: "Nyt olet saanut
nähdä kurjuutemme pohjaan. Kosta nyt noiden kuolleiden puolesta! Ja
lasten, jotka elävät pimeillä pihoilla ja leikkivät! Mikä hurskas
hiiviskelijä oli tuo äskeinen tuossa? Kai Jans, tule puolellemme."
Kai Jans pudisti epätoivoisena päätään: "Kuinka mielelläni tulisin",
sanoi hän, "jos voisin! Mutta minähän en voi! Tiedän mielipiteissänne
on yhtä paljon ahdasmielistä ja väärää kuin kaikkien toistenkin
puolueiden. Ihminen, avara ja vapaasieluinen ihminen ei voi olla mikään
puoluemies."
Nuori työmies katsahti vihastuneesti häneen: "Ilman puoluetta et voi
saada aikaan mitään. Sen tiedät."
"Se ei ole totta", sanoi Kai Jans kiivaasti. "Ne jotka ovat syvimmin
vaikuttaneet, ne eivät ole kuuluneet mihinkään puolueeseen. Heidän
oikeamielisyytensä ei ole sallinut sitä."
"Tule puolellemme, niin on sinulla perus, jolla seistä, ja laaja pelto
työskennelläksesi; ja isäsi olisi iloissaan."
"Ei, ei! Sillä tapaa en tahdo saada pohjaa ja peltoa itselleni; se ei
olisi mikään 'pyhä maa'. En voi mukautua mihinkään oikeauskoisuuteen,
en poliittiseen, enkä uskonnolliseen... En voi... Älkää suuttuko
minulle."
"Lopeta nyt jo", sanoi Pe Ontjes ylpeästi ja jäykästi, "ja lähde
kanssamme."
"Lähde sitte!" sanoi työmies hyväsävyisesti ja antoi kätensä hänelle.
"Mitä sydän ei käske, sitä ei pidä tehdä. Mutta älä unohda meitä."
Silloin lähti hänkin.
Silloin pakkasi Kai Jans kokoon, mitä hän tahtoi ottaa mukaan, maksoi
isäntäväelleen heidän saatavansa ja lähti noiden kahden mukana pois.
Hänen isäntäväkensä seisoivat ovessa alakuloisina ja painostuneina.
Oli jo ilta ja työt loppuneet, kun he jättivät koilliskaupungin ja
tulivat Invalidikatua pitkin. Tuhannet työmiehet, vaimoja ja lapsia ja
kuormia täytti kadun. Toisinaan näytti se kuin hämmennyksiin joutunut
hajaunut sotajoukko, joka oli järjestymässä; sitte vilisi se taas
kaikki sekaisin, ilman mitään tarkoitusta ja päämäärää; kummallakin
puolella seisoivat nuo korkeat jyrkät seinämuurit, ja rutistivat ja
murskasivat tuon alinomaisen virran. Lännessä, korkeassa kaukaisuudessa
hohteli vapaalla avaralla taivaalla illan pyhä rusko.
Kai Jans näki, kuinka hänen isänsä pysähtyi ja ihmetellen katseli tuota
mahtavaa, ihmiseloa täynnä olevaa kuvaa edessään, ja sanoi alakuloisen
suruisasti: "Noitten tuhansien joukossa ei ole sataakaan, jotka
tietäisivät, mikä on elämän oikea tarkoitus ja sisältö. Katsokaa, tuota
ruskoa taivaalla! Kuinka kaukana olemme me Jumalasta ja luonnosta, ja
kuinka kaukana siis onnestammekin."
He menivät taaskin Fredrikinkatua alas, söivät hiukan eräässä
ravintolassa ja istuivat sitte kauan ja alakuloisina. Kun he tulivat
ulos taaskin, oli jo yö.
Puolta tuntia myöhemmin istuivat he jo junassa ja matkustivat läpi
yön Hampuria kohden. Ukko istui vaunun nurkassa, ikäänkuin olisi
joku sysännyt hänet siihen, ja poltteli, mutta vähitellen herpponi
käsi, joka piti piippua, polvea vastaan, ja pää nyykistyi uneliaana
rinnalle. Pe Ontjes makasi pitkänään penkillä ja väitteli unissaan
Tjark Dusenschönin ja Hilligenlein kaupunginedustajain kanssa, eikä
välittänyt vihastuksessaan lainkaan siitä, että Anna Boje hymyilevin
silmin yhtä päätä ravisteli häntä niin, että koko hänen ruumiinsa
turjui edestakaisin.
Kai Jans istui ja tuijotti eteensä ja kidutti ja kiusasi itseään
muistelemalla viimeisten viikkojen tapauksia, jotka niin syvästi
olivat järkyttäneet hänen mieltään, ja ajattelemalla kaikkea turhaa
kaivelevaa mietiskelyä ja etsiskelyä, johonka hänen mielensä oli
uppounut jo lapsuuden päivistä asti, ja ajatteli sielussaan: "Kaikki
on mennyttä, kaikki turhaa, tarkoituksetonta. Mitä aiot tehdä
nyt? Jätätkö maailman ja elämän, vai jatkatko elämääsi tylsänä ja
pimeänä? Mutta ethän voi kumpaakaan. Niin, mitä siis? On vielä kolmas
mahdollisuus! Voi ihminen tulla mielipuoleksi! Tule mielipuoleksi!
Mielipuoleksi! Mielipuoleksi, ihminen! Astu Hampurissa junasta, ja sano
ihmisille asemalla ja kaduilla: Ihmislapset, miksi niin levottomia
ja miksi niin hätäisiä? Miksi ovat kasvonne niin huolten uurtamia?
Miksi ovat lapsenne niin kalpeita ja vakavia, miksi eivät he mene ja
leiki metsäin rintamilla? Miksi vaivautuu ja kamppailee nuorisonne,
ja miks'ei kanna se kukkaseppeleitä päässään? Miksi asutte niin
tungoksessa kaamean pimeissä rakennuksissanne? Miksi ovat vankilanne ja
houruinhuoneenne niin suuret? Miten on laitanne? Oletteko mielipuolia?
Ettekö tiedä siis, että koko maailma ylt'ympäri Hampurin on pyhä ja
autuas? Katsokaahan toki ympärillenne, aukaiskaa silmänne! Ettekö
näe: Ylt'ympärillänne... kaikkialle pyhää maata?..." Mutta kun hänen
sielunsa siten ehkä kokonaisen tunnin, juopuneena ja sekaisin hädän
kovasta ja ankarasta juomasta oli vaeltanut tuon peloittavan syvänteen
partaalla, sääli luonto häntä ja salli hänen vaipua syvään uneen. Ja
unissa näki hän valoisan ystävällisen kuvan.
Tuli lentäen lintu, suuri ja valkea, pitkä kuin haikara, mahtavasti
mutta lempeästi suhisi sen siipien havina, se puhui hänelle: "Istuudu
selkääni, näytän sinulle jotain ihanaa, joka on ilahuttava sinua." Ja
samassa, kun hän oli istunut sen selkään, heräsi hänessä vapahtunut
ja iloisesti odottava mieli, ja pian, kun he lensivät yli maiden ja
merien, kuin olisivat ne peltoja ja lammikkoja, tulivat he eräälle
metsäiselle, korkealle vuoriharjanteelle, ja laskeusivat sen laelle.
Ja hänen saattajansa sanoi: "Näetkö?" Ja kun hän katsahti ylös, näki
hän avaran metsäisen maan, joka aaltoili mataloiksi kukkuloiksi, sen
yllä leijaili raikas heleä ilma kuin Jumalan hengitys, ja siellä
täällä metsien reunamilla hymyili auringonvalossa puutarhojen keskellä
muhkeita taloja, puutarhoissa käyskeli ihmisiä, voimakkaita, joilla
oli sädehtivät puhtaat silmät ja joiden otsilla asusti tyyneet korkeat
ajatukset. Kun hän siten yhä katseli sinne alas eteensä, vaipuneena
ihanaan iloiseen mietiskelyyn, kuuli hän jonkun äänen vieressään, ja
katsahti hämmästyneenä ylös ja tunsi vanhan omituisen merimiehen, jonka
seurassa hän kerran kuusitoista vuotta sitten oli tehnyt kolmipäiväisen
matkan Vancouverista sisämaahan; ja nyt huomasi hän, että maakin, jonka
hän näki edessään, oli sama kuin silloin: "Katsos", sanoi ukko, "sinun
täytyi kerta saada nähdä 'pyhä maa', koska niin hartaasti ja sydämesi
pohjasta olet sitä ajatellut ja etsinyt." Samassa katosi kuva.
Hän ei ole sitä sitten enää ikinä nähnytkään, ei valveilla eikä unissa.
Mutta tämä näky oli niinä lyhyinä vuosina, jotka hänellä enää olivat
jäljillä, salaisena vahvistuksen ja rohkaisun lähteenä hänellä.