Näihin aikoihin tuli Pe Ontjes eräänä päivänä vaimonsa puheille, joka
otti lapsensa, joka jo oli tullut terveeksi taaskin, kehdosta syliinsä,
ja sanoi hänelle: "Kuule Anna, minä luulen, että minun täytyy ottaa
osaa Dusenschönin uutisrakennukseen. Se on erinomaisen kannattava
yritys".
Anna katsoi ylös lapsestaan ja katsahti säikähtyneenä häneen: "Pe
Ontjes", sanoi hän, "älä tee sitä! Suostun kaikkeen, mihinkä omasta
alotteestasi ryhdyt, vaikka se sitte näyttäisi kuinkakin uhkarohkealta,
mutta tuon ihmisen kanssa älä ryhdy asioihin".
"Mutta meidän asiamme riippuvat toisistaan!" sanoi Pe Ontjes, jo
äkeänä hänen sitkeästä vastarinnastaan. "Ostajamme ovat samat: ensin
tulevat ne minun luokseni, sitte hänen. Jos varttuu ja vaurastuu hänen
liikkeensä, varttuu ja vaurastuu minunkin liikkeeni".
Anna pudisti itsepintaisesti ja taipumattomasti päätään: "Jos sen teet,
niin olemme mennyttä väkeä".
"Mennyttä?" sanoi Pe Ontjes, "mitä sinä sillä tarkoitat?
Toimeentulommeko?"
"Niin", sanoi Anna, "ja..."
"No... ja?" sanoi Pe Ontjes.
Hän sulki huulensa tiukkaan yhteen ja hänen silmänsä tummenivat
synkeistä ajatuksista: "Luottamukseni sinuunkin on mennyttä. Dusenschön
on huono ihminen."
"Sinä olet ainoa ihminen koko Hilligenleissä, joka sanot siten."
"Se ei ole totta. Vanha Thoms Jans ei usko häneen, eikä maalari
Straten, eikä puuseppä Claussen. Ja on muitakin semmoisia järkeviä
ihmisiä. Ja vaikka olisinkin ainoa, niin _olenkin_ ainoa sitte. Minä...
minä en juosta lönkötä toisten jälissä."
"Teillä Bojeilla on kaikilla eräs sydänvika." sanoi Pe Ontjens. "Te
sairastatte sydämen kylmyyttä."
Anna löi kätensä yhteen ja sanoi suuressa tuskassa: "Pe Ontjes! Minäkö
kylmä! Vieraille ihmisille, niin! Mutta sinulle ja lapselleni? Minäkö
kylmä!" Ja hän otti lapsen syliinsä, ja suuteli tulisesti uudelleen ja
uudelleen sen rintaa ja itki.
Silloin palasi Pe Ontjes kirjoitushuoneeseensa.
Hetken perästä tuli Anna sisään ja sanoi hillityllä äänellä:
"Pe Ontjes, sinä olet leijona; etkä saa sinä mennä ketun kanssa
saaliinjaolle. Se on vanha sanantapa."
Mutta Pe Ontjes oli nyt kokonaan vastahakoinen. "Mitä uskaltamista
siinä on? Hän ja minä voimme milloin tahansa taas erota toisistamme."
Nyt leimahti viha Annassa taaskin: "En tahdo, että sinä kulet
Dusenschönin talutusnuorassa, ja siihen sinä joudut. Kulet jo siinä."
Pe Ontjes naurahti pilkallisesti.
"Jos minulla on noin suurekas mies, niin tahdon minä, että hän on
voimakas ja itsenäinen, muuten häpeän minä. Olen kauan jo hävennyt ja
minä en _tahdo_ hävetä." Hän polki jalkaa lattiaan ja itki. "Minä en
_tahdo_ hävetä. Minä en voi elää, jos minun täytyy hävetä."
"No mene sitte", virkkoi Pe Ontjes kuivakiskoisesti, "ja häpeä."
Silloin kalpeni Anna koko kasvoiltaan ja sanoi; "Oh! Tuoko nyt
on Hilligenleitä!" ja kääntyi poispäin. Kynnyksellä kääntyi hän
vielä taakseen ja sanoi melkein peloittavalla, rajulla itsensä
hillitsemisellä: "Sinä päivänä, jona sinä antaudut yksiin asioihin
Tjark Dusenschönin kanssa, lähden minä lapsineni äitini luokse, ja
istuudun kutomakoneen ääreen. Minä rakastan sinua, niin että olen
ikäänkuin aisteiltani, siksi tahdon että pidät kunniassa minua."
Sen sanottuaan lähti hän.
Kului kolme kolkkoa viikkoa.
He eivät puhuneet sanaakaan keskenään. Anna hommaili makuukammarissa ja
istui tuntikausia vuoteensa reunalla lapsikehdon ääressä ja kaivautui
tuskaansa. Hänen miehensä vietti päivänsä kirjoitushuoneessaan ja
varastohuoneessa, ja makasi yöt kapeassa vuoteessa ylhäällä pienessä
vinttikamarissa, eikä saanut levottomalta omaltatunnoltaan unta
silmiinsä; hän mietti sitä, että Anna arvostelussaan Dusenschönistä
sittenkin voi olla oikeassa, mutta että hän ei enää voisi peräytyä
hänen edessään, koska hän sillä tapaa voisi menettää arvonsa hänen
silmissään. Toisinaan voihki hän tuskissa, että hän sittenkin ehkä
oli joutunut niin vaikeasti harhaan, toisinaan kaipasi hän tulisesti
vaimonsa läheisyyttä. "Armahtakoon", ajatteli hän, "kuinka ihana hän
oli, kun hän lausui viimeiset sanansa; ja kuinka liikuttava, kun hän
ratkesi itkemään." Siten kidutti hän itseään ja ajatteli: "Mitä pitää
minun tehdä! Jos ajattelen yhtäänne, ja jos ajattelen toisaanne,
kaikki yhtä mahdotonta." Ja hän muuttui katkeraksi ja äreäksi ja
epäluuloiseksi kaikille ihmisille, ja hänen voimakas rauhallinen
sielunsa kitui alakuloisena ja sairaana kuin pimeän luolan pohjalla.
Vähän toista viikkoa jälkeenpäin matkusti Tjark Dusenschön Berliiniin
ja otti pormestarin ja tukevan neuvosmies Suhlsenin mukaansa,
näyttääkseen heille kattopahvitehdastaan. Muutaman päivän perästä
palasivat pormestari ja Suhisen takaisin kasvot punakkoina viinistä
ja kertoivat klubilla suurista tehdasrakennuksista ja mahtavasta
liikkeestä, jonka he olivat saaneet nähdä. Tjark Dusenschön oli
jäänyt vielä muutamaksi päiväksi Berliniin, jossa par'aikaa oli eräs
elintarpeiden näyttely; ja oli siellä kutsunut kokonaisen komppanian
sotaväkeä nauttimaan hänen tehtaansa tuotteista: kinkkuja ja
hernemakkaraa.
Perjantaina ilmoitti Heine Wulk lehdessään: "Kunnioitettava
kansalaisemme ja kaupunkimme asukas Herra Dusenchön on erään
sähkösanoman mukaan, jonka vastikään olemme saaneet, saanut
tunnustuksena erinomaisista tehdastuotteistaan laakeriseppeleen.
Tämän menestyksen jälkeen on herra Dusenschön varmasti ryhtyvä
suunnittelemaansa suureen täkäläisen liikkeensä laajennukseen; ja
kaupunki varmaankaan ei ole vitkasteleva oijentaa hänelle avustavaa
kättään. Voinemme muuten juorua, että herra Dusenschön lauantaina
iltajunalla palaa takaisin Hilligenleihin."
Lauantaina tulikin Tjark Dusenschön. Pormestari, neuvosmies Suhlsen ja
muutamat klubbin jäsenistä olivat asemalla vastassa. Heine Wulk ja Jan
Friech Buhmann seisoivat autuutta ja onnea säteillen hieman syrjempänä,
ja katselivat Tjark Dusenschöniä, joka todella kantoi laakeriseppelettä
käsivarrellaan. Asemahuoneen ulkopuolella, kun hän tuli portaita alas,
oli häntä vastassa käsityöläisten lauluseura, jonka ravintoloitsija
Birnbaum oli koonnut paikalle ja joka lauloi laulun: "Kennst du
das Land?" Tämä laulu ja "Heil dir im Siegerkranz", olivat ainoat,
joissa oli puhetta laakeriseppeleistä; he olivat valinneet edellisen.
Joku satakunta väkeä, joka oli kerääntynyt puitten varjoon, kohotti
heikon eläköön. Hilligenleiläiset olivat vielä hieman tottumattomia
tuommoisissa julkisissa suosionosoituksissa. Tjark Dusenschön asteli
vakava huolekas ilme kasvoillaan väkijoukon keskitse, ja ihmiset
sanoivat: "Niin, hänellä on miettimistä... nyt... ei se ole mikään
vähäinen asia!"
Katkeroitunut mieliala, jossa Pe Ontjes oli, valitsi nyt uhrikseen
Tjark Dusenschöninkin. Hän piti laakeriseppelettä joka tapauksessakin,
mutta varsinkin makkaratehtailijalle annettuna, hyvin hullunkurisena.
Sunnuntai-aamuna seisoi hän tässä mielialassa ovensa edessä,
kun sattumalta vanha Suhlsen meni siitä ohitse, ja jäi muhkeana
seisomaan siihen, ja rupesi suurin rehentelevin sanoin puhumaan
Tjark Dusenschönin matkasta. Silloin kysyi Pe Ontjes, ainoastaan
keskeyttääkseen hänen sanatulvaansa: "Mitä tarkoittaa se, kun Heine
Wulk kirjoittaa: 'että kaupunki varmaankaan ei ole vitkasteleva
oijentaa hänelle avustavaa kättään?'"
Silloin astui tuo vanha pölkkypäinen tyhjäntoimittaja ja kehastelija
lähemmäksi häntä ja sanoi, että asia oli tämmöinen:
"Herra Dusenschönillä oli kyllä omaisuutta itsellään riittävästi, jotta
hän voisi rakentaa uudisrakennuksen ja koneetkin; mutta tämä omaisuus
ei toistaiseksi ollut käyttövapaana. Nyt aikoi maistraatti ehdoittaa,
että kaupungin säästöpankki myöntäisi tehtaalle kahdensadantuhannen
markan lainan, jonka vastineeksi pankki saisi vastaavan määrän
osakkeita kattopahvitehtaassa. Mehän, pormestari ja minä, olemme
tarkalleen tarkastaneet tehtaan, ja tunnemme sen liikkeen. Se on komea
kaksikerroksinen rakennus, jolla on mahtava savupiippu ja kuuluu siihen
kolme työväenasuntorakennusta; kaikki ovat parhaassa kunnossa, ja työ
täydessä käynnissä. Osakkeiden arvo ei tosin ole merkitty pörssissä,
mutta niiden arvon takaa sentään koko tehtaan erinomainen tila, ja
sen lisäksi vakuutti meille sitä eräs arvossapidetty berliniläinen
liikemies; ja muutenhan: herra Dusenschönin persoonallisuus, hänen
toimintakykynsä ja neronsa takaavat vaikka minkä summan".
Tämän viimeisen lauseen oli pormestari keksinyt, jo kolmen kuukauden
ajat oli se singahdellut klubbissa, ja oli sitä soitettu jokaisen oudon
korvaan.
Mutta Pe Ontjesiin, pimeän luolansa pohjalla, ei lauseen loistokkuus
tehonnut: "Mutta se on vasten säästöpankin sääntöjä", sanoi hän.
"Niin, jos kirjaimia noudattaa!" sanoi Suhlsen. "Mutta edellyttäkäähän
herra Lau, että kieltäisimme. Mitä tapahtuisi silloin? Te tiedätte,
että herra Dusenschönin takana seisoo hallitus; ja on tunnettua, että
eräs naapurikaupunki on tehnyt edullisen tarjouksen hänelle".
Ukko lähti, ja Pe Ontjes astui konttooriinsa, istuutui nojaamaan
kirjoituspöytänsä reunaa vastaan ja vaipui ajatuksiin. "Eilen
laakeriseppele, ja tänään kaksisataatuhatta markkaa..." Hänelle tuli
niin outo tunne, aivan kuin kuulisi hän, keskellä vierasta maata,
yht'äkkiä vanhan tutun äänen ja tuntisi sen.
Ja kun hän kuunteli sitä ääntä... hän ei tietänyt, kuinka hän johtui
siihen... kävi hän koulua Tjark Dusenschönin kanssa... puukengät
kalahtelivat ja sieni rihvelitaulussa heilahteli edestakaisin, ja
koulun ovi avautui ja he seisoivat riveissä, ja Tjark Dusenschön
oli viimeinen ensimmäisellä penkillä ja Mars Wiebers sanoi... mitä
hän sanoikaan?... "Tjark Dusenschönin silmät ovat hyvät ja samoin
hänen sanansa; mutta kaikki hänen tekonsa hämmästyttävät aina, ja,
mikä pahempi, hämmästyttävät epämieluisasti". Ja sitte istuivat
he puolipimeässä pajassa ja Jan Friech lateli täydellä suulla
viisauksiaan; ja Scheinhold seisoi palkeitten ääressä, ja odotti
tilaisuutta lykätäkseen hänkin sekaan jonkun lyhyen sanan, ja Kai Jans
istui silmät suurina ja kädet polvien välissä, ja Tjark Dusenschön...
Tjark Dusenschönin silmät ja sanat olivat paljaita laakeriseppeleitä...
ei mitään muuta kuin laakeriseppeleitä... ja sitte... sitte: "Voisitte
antaa minulle muutaman groschenin; isoäidillä ja minulla ei ole
tänä iltana mitään syötävää", ja sitte joku odottamaton hämmästys,
epämieluinen hämmästys: Tjark Dusenschön ilmestyy uudessa sinisessä
kaulahuivissa tai vanhassa punaisessa kimnasistilakissa, tai jotain
semmoista. Niin... semmoinen oli hän silloin. Aina semmoinen...
Kun Pe Ontjes yhä istui siten, aivan kyyristyneenä syviin ajatuksiinsa,
ja yhä oli koko mielellään lapsuuden ajoissa, aukeni ovi ja Tjark
Dusenschön seisoi hänen edessään.
Silloin katsahti Pe Ontjes ylös, aivan samoissa ajatuksissa, ja aivan
samoilla silmillä, kuin hän ennen poikana oli sanonut: "Kuule, lurjus,
mitä olet tehnyt rahoilla?..."
Tjark Dusenschön näki tuon katseen, ja tiesi, kuinka olivat asiat, ja
hänen silmänsä kävivät epävarmoiksi. "No... kuinka ovat asiat?"
"Meidän yhteisliikkeestämme ei synny mitään!" sanoi Pe Ontjes, ja laski
kämmenensä painolla pöytään.
Silloin puhui Dusenschön yhtä ja toista yhdentekevää ja lähti pois.
Goodefroon entinen suurekas perämies Lau istahti raskaasti tuolilleen
ja alkoi taaskin miettiä. Hävinnyt ja haihtunut oli nyt mielestään
lapsuuden aika. Hän istui ja kuunteli. Tuntui hänestä, ikäänkuin
täytyisi nyt alkaa kuulua jotain muuta, kirkas lempeä nais-ääni.
Mutta sitä ei kuulunut.
Asuntohuoneen ovi aukaistiin ja hänen vaimonsa meni pehmyttä
voimakasta käyntiään poikki välikön ja hyräili itsekseen. Pe Ontjes
nyykäytti päätään: "Ahaa... hän on huomannut, että Tjark Dusenschön on
kierautettu takaisin, ja hyräilee jo voitonlauluaan, ja kuvittelee jo,
että hän on paljoa viisaampi, kuin miehensä, ja paljoa toimekkaampi
ja Jumala ties', mitä kaikkea. Ja pitää olla jotakin enemmän kuin
Anna Boje, muuten ei voi elää hänen rinnallaan!" Ja kun hän ajatteli
sitä, ja näki hänet koko ihmeellisessä ihanuudessaan sielunsa edessä,
huumahti hänessä hereille niin kova rakkaus, että hän voihkasi.
Hän hypähti ylös, ja alkoi syvästi mietiskellä, oliko hän sitte todella
mikään todellinen mies, mies, joka kokonaan seisoo omalla pohjallaan,
kokonaan: oman itsenäisen harkinnan ja punnitsemisen, oman itsenäisen
teon mies. Ja hän alkoi raskaassa syvässä mietiskelyssä irroittaa
itseään Hilligenleistä, ja kaikesta, mitä siinä oli, pormestarista ja
klubista, ja koko porvaristosta, ja seisoi ihan yksin vallilla, ja näki
edessään tuon vanhan kaupungin, ja sen kuninkaan Tjark Dusenschönin,
ja sen päämiehinä ja johtajina nuo kaikki uneliaat tai turhamieliset
ihmiset, ja hän tunsi ensikertaa ikäänkuin rakkautta sitä kohtaan ja
huolta sen puolesta. "Hilligenlei", sanoi hän verkkaan ja hiljaa...
"Jos Tjark Dusenschön nyt on huijari ja häväisee Hilligenlein koko
maakunnan edessä... tahdon katsoa, miten on Tjark Dusenschönin asioiden
laita... Vielä tänäpäivänä tahdon ottaa siitä selvän... Ja sitte...
kun sen tiedän... sitte... pitää vaimoni rukoilla polvillaan, rukoilla
hymyillen ja suudellen minulta anteeksi".
Kun hän vielä kamppaili itseään selvyyteen tässä uudessa valossa, joka
heräsi hänessä ja hänen ympärilleen, meni vanha Thoms Jans harmaassa
työpuvussaan, jossa oli mutapilkkuja, ja olallaan lapio ja kädessään
lakkinen kahvikannu, hänen ikkunansa ohitse, ja katsahti ylös häneen
syvällä piilevistä silmistään. Pe Ontjes aukaisi oven ja ukko kertoi,
että hän oli saanut Kailta kirjeen, joka ei ollenkaan miellyttänyt
häntä. "Ja nyt olen tuuminut asiaa... saanenhan jostain kaapituksi
rahaa senverran kokoon... uskaltaisin itseni Berliniin! Hän on aina
kutsunut minua sinne. Sanohan sinä nyt, tiedätkö keinoja, millä
pääsisin sinne?"
"Ne saat pian tietää", sanoi Pe Ontjes. "Kello on kuusi nyt. Täsmälleen
kello kahdeksalta olet sinä pyhäpäiväpuvussasi, sinisessä lakissasi
ja lyhyine piippuinesi asemalla. Minä toimitan sinut perille... Jos
ihmiset kysyvät, niin sano, että matkustan ainoastaan Hampuriin
kanssasi".
"Oletko nyt ihan järjissäsi?" tuumi ukko suorastaan loukkaantuneena.
"Luuletko sinä, että minä kahdessa tunnissa voin päättää itseäni
semmoiseen ja vielä lisäksi tulla valmiiksi? Ennen puolipäivää huomenna
ei ole ajateltavissakaan".
"Sinä seisot kello kahdeksalta täsmälleen asemalla! Ja nyt laita itsesi
tiehesi."
Ukko lähti komppuroimaan pois, ja pudisti mennessään tuontuostakin
päätään. Hiukan pitemmällä heittäysi hän pieneen juoksuun.
Pe Ontjes meni varastomakasiiniinsa ja järjesteli yhtä ja toista
konttoorissaan; sitte, kun läheni lähtö-aika, meni hän yliskammariin,
pukeutui merimiespukuunsa, ja astui asuntohuoneeseen.
Siellä istuivat Anna ja Heinke, ja lapsi seisoi heidän jaloissaan. Anna
katsahti pikaan ja uteliaasti ylös häneen, odottavin silmin. Mutta Pe
Ontjes tekeytyi ikäänkuin ei hän huomaisikaan sitä. "Minä matkustan
tänä iltana Berliniin", sanoi hän.
"Oh!" sanoi Heinke ja hypähti ylös. "Berliniin? Mene sitte kohtaamaan
Kaitakin! Hän on kirjoittanut minulle niin alakuloisen kirjeen. Hätä ja
puute, jota hän siellä saa nähdä ympärillään syö ja kalvaa vielä hänen
sydämensä".
"Mitä teet sinä Berlinissä?" kysyi Anna. "Onko se Tjark Dusenschönin
vuoksi?"
"Sanokaa, että olen matkustanut ainoastaan Hampuriin... Hoitakaa nyt
hyvin kotoa". Ja lähti ulos.
Silloin hypähti Anna ylös ja meni hänen jälissään juuri kun hän oli
sulkemassa ulko-ovea takanaan, ja astui ihan häntä lähelle ja katsoi
pyytävästi häneen. "Eikö sinulla ole sanaakaan sanottavaa minulle?"
"Ei ole", sanoi hän, ja katsoi ylpeästi ja kylmästi häneen, "ei
ainoatakaan".
Silloin väistyi Anna takaisin, ja astui sanaa sanomatta sisään
huoneeseensa.
* * * * *
Seuraavan päivän puolipäivän tienoissa saapuivat kaksi matkamiestämme
onnellisesti perille Berliniin. Ukko, vuosien kyyristämä, kykötti
sinisen pyhäpäivä lakkinsa alla, joka oli upotettu syvälle hänen
päähänsä, kohta sen alla välähtelivät hänen silmänsä. Hän kiitti ensin
konduktööriä, että hän oli onnellisesti toimittanut hänet perille, ja
lähti sitte ravaamaan lyhyttä jäykkää puolijuoksua Pe Ontjesin jälissä,
poltellen hirveästi.
Kun he hetken olivat tuumineet asiaa eräässä ravintolassa, lähtivät
he yhdessä Fredrikinkadulle. Sieltä aikoi Pe Ontjes lähettää ukon
Kain luokse Kaivokadulle; mutta tämä loi vähän pelokkaan syrjäkatseen
noihin lukemattomiin ihmisiin ja ajoneuvoihin ympärillä ja noihin
taivaankorkuisiin rakennuksiin, ja sanoi: "Enpä uskallakaan itseäni
tuohon leikkiin; jään sinun luoksesi".
Silloin menivät he yhdessä Fredrikinkatua alas, pitkä ja suuri Pe
Ontjes edellä, jälissä pieni ukko, joka tuontuostakin heittäysi
ravaamaan pientä puol'juoksua, toisinaan taas pysähtyi rientääkseen
sitte sitä kiivaammin. "Tuota noin", sanoi hän, "on täällä hieman
vilkkaampaa kuin muinen majakkalaivalla Hilligenleilahden suussa.
Mutta vaimollani näkyy olleen vallan väärät käsitykset Berlinistä;
hän arveli, että täällä kaikki olisivat silkissä ja sametissa, mutta
näen täällä housuja ja saappaita semmoisia, niin, suoraan sanoen: niin
ryysyisenä ei kulje ainoakaan ihminen Hilligenleissä."
Potsdamerasemalla löysivät he todella junan, joka vei heidät
ihmismerestä ja korkeiden rakennusten keskeltä ulos vapaalle, vaikka
laihakasvuiselle lakeudelle, ja lyhyen hetken jälkeen laski heidät
erään pienen hietikkökylän läheisyyteen. He menivät asemapäällikön luo
ja kysyivät kattopahvitehdasta.
"Kattopahvitehdas?" toisti tämä. "En tiedä. En ole vielä ollut pitkää
aikaa täällä". Ja hän kutsui paikalle erään ratavahdin.
"Oh!...", sanoi tämä... "Niinhän!... Tuolla... metsän takana", ja
lisäsi vielä jotain; mutta he eivät ymmärtäneet häntä, koska hän oli
itäpreussilainen.
He alkoivat siis käydä tallustella eteenpäin, upoten joka askeleella
syvälle vaaleaan hiekkaan. Pe Ontjes, joka asteli edellä, kurotti
kaulaansa keksiäkseen savupiipun ja pitkän kaksikerroksisen
ikkunajonon. Hän asteli lujaan ja päättävästi. Ukko asteli tupakoiden
jälissä, ihan hyvillään ja kotonaan, silmät vilkkuen joka taholle.
He saapuivat mäelle, mutta eivät tavanneet muuta kuin nuorta
kuivavesaista mänty- ja kuusimetsää.
"Minun pitää hiukan istahtaa", sanoi ukko ja istuutui verkkaan ja
mukavasti eräänlaatuiselle vallille, joka kulki tien vartta, nouti
esiin tulitikkuja ja alkoi taaskin sytytellä piippuaan.
Pe Ontjes nousi vallille, kurotti kaulaansa ja nuusti ja vainusi kuin
metsästyskoira.
"Näetkö mitään?" kysyi ukko sävyisästi.
"Älä vaan sytytä vallia!" sanoi Pe Ontjes äreästi.
Ukko istui ja poltteli ja tuprutteli savua kuin leipurin piipusta. Ja
kysyi hetken perästä taaskin: "Näetkö mitään?"
Samassa liikahtaa Pe Ontjes vähän jyrkemmin vallillaan, niin että
valli sorahtaa rikki ja hän luiskahtaa alas. Hän katsahti kummastuen
jalkoihinsa ja näki, että tuo luultu valli olikin ollut jonkinlaista
murentunutta muuria, savea ja kivensirpaleita makasi siinä sekaisin.
"Mitä tämä on?" sanoi hän.
"Katsos!" sanoi ukko ja osoitti piipullaan muurin suuntaa. "Katsohan!
Sehän pujottelee kummallisen nelikulmaisesti tuossa mäntyjen lomitse...
No, nyt tiedän ainakin minä, kuinka asiat ovat..."
"Oh!" sanoi Pe Ontjes halveksivasti.
Ukko vaikeni taaskin ja veteli sauhujaan. "Tiedätkö", virkkoi hän
sitte, "tiedätkö... Jos siellä on joku työmies Hilligenleissä, joka
on asunut siellä neljäkymmentä vuotta, ja tahtoisi lainata lapsensa
kouluutukseen, tai johonkin muuhun hyvään tarkoitukseen, sata markkaa,
niin saa hän juosta Pontiukset ja Pilatukset, eikä saa vaan. Mutta
tulee sitte ensimmäinen paras hulttio ja huijari ja sanoo, että hänellä
on jossakin Berlinin takana puol' miljoonaa hietikossa, niin hänelle
lahjoitatte koko Hilligenlein ja Hilligenlein hyvän nimen ja maineen
päällepäätteeksi."
Pe Ontjes seisoi ja vihelteli, ja piti ajatuksissaan puheita muutamille
henkilölle, Tjark Dusenschönille, pormestarille, Anna Bojelle, pitipä
Pe Ontjes Laullekin.
"Vieläkö istumme kauankin tässä?" sanoi ukko.
Pe Ontjes näki erään miehen tulevan läpi metsän ja kohotti ääntään:
"Sanokaas, onko tässä joskus ollut joku kattopahvitehdas? Kuinka?"
"Ei ole!" sanoi mies... "Mutta siitä piti ehkä tulla."
"Sanokaahan", sanoi Pe Ontjes, "tunnetteko ehkä Tjark Dusenschönin?
Hän on ryhdiltään ja sääriltään kuin kaartilainen, mutta pää on kuin
kuorittu juurikas, ja on mies sitä mukaan sisältäkin."
"Ohoh", sanoi mies, "semmoista en minä ole vielä elämässäni nähnyt."
Silloin palasivat he takaisin asemalle, ja istuivat siellä kolme tuntia
auringonpaisteessa ja tuulessa eräällä vallilla, joka sentään oli oikea
valli. Ukko veteli sauhujaan, ja esitti valaisevia vertaustapauksia,
puhui Goliathjättiläisestä, joka oli hieman hidas järjenjuoksultaan, ja
vanhasta pormestari Elistä ja pitkästä Absalomista, joka jäi riippumaan
tukastaan. Pe Ontjes kuunteli. Toisinaan naurahtikin hän. Hän ajatteli
sitä kunniakasta rauhaa, jonka hän nyt tekisi Anna Bojen kanssa.
Oli jo myöhä iltapäivä, kun he taaskin olivat takaisin kaupungissa, ja
Pe Ontjes pysähti seisomaan erään mahtavan rakennuksen eteen. "Odotahan
hetkinen tässä", sanoi hän ukolle. "Tässä on rakennusministeriö. Minä
käväisen hiukan kuulemassa, olisiko mitään tehtävissä satamavirralle ja
koko Hilligenlein hyväksi."
Hän vietiin huoneeseen, jossa hän suureksi kummastuksekseen tapasi
erään ystävällisen harmaapäisen maamiehensä, joka perinpohjin kyseli
häneltä kaikkea, ja lopulta laski hänet puheiltaan merkitsevällä
päännyökkäyksellä. Kun hän palasi takaisin, seisoi ukko liikkumatonna
samalla paikalla, minne hän oli hänet jättänyt, aivan seinämällä,
kädessään sammunut piippu, ikäänkuin ainoana ystävänä ja tuttavana
tuossa vieraassa maailmassa. Siten seisoi hän ja katseli silmät syvinä
ihmisvirtaa.
Kun he taittivat Fredrikinkadulta ja tulivat kaupungin koilliskulman
kolkoille, suorille kaduille, alkoi heidän mieltään painostaa.
"Mutta katsohan!" sanoi ukko. "Kun seisot Hilligenlein rantavallilla,
niin mitä näet? Näet maata ja hiekkaa, näet merta vaikka Englantiin
asti, ja sen yllä taivaan niin avaran, että sinua alkaa peloittaa.
Mutta katsohan täällä ympärillesi: mitä näet sinä? Pitää pään olla
umean ja raskaan, tai pitää ihmisellä olla yllään uhkaamassa rautainen
ruoska, muuten ei voisi asua tämmöisissä kivilouhoksissa."
Kun he taittivat kadulle, jonka varrella Kai Jans asui, seisoi siellä
katukäytävillä ja porteissa suurempia ja pienempiä ihmisryhmiä, jotka
puhelivat vilkkaasti keskenään. Joukko puolkasvanutta nuorisoa samosi
pitkässä jonossa äänekkäästi jutellen kapakkoja kohden toisessa päässä
katua, naisia nojautui siellä ja täällä ulos ikkunoista, rappuportailla
seisoi kalpeita lapsia, jotka vakavin pikkuviisain katsein kuuntelivat
vanhempien puhelua. Poliisien kypäriä välkkyi jossain kauempana.
Ukko pysäytti erään nuoremman työmiehen, joka, silmät maahan luotuina,
kulki tietään, ja kysyi, mitä se merkitsee, ett'eivät kaikki ole
töissään. Mies ei ymmärtänyt alasaksaa ja katsahti Pe Ontjesiin.
Tämä toisti kysymyksen. Silloin kertoi työmies outomurteisella
saksallaan, että kaikki nuo miehet ja hän itsekin olivat erään suuren
kattilatehtaan työväkeä, ja että he olivat lakossa.
"Minkätähden olette tehneet lakon?"
"Sanoakseni sen lyhyesti: isäntämme yrittää kieltää meitä pitämästä
omaa uskoamme; hän ei tahdo sallia, että julkisesti tunnustaisimme,
että kuulumme työväenpuolueeseen."
"Vai siten!" sanoi ukko ja räpäytti silmiään. "Hän arvelee siis, että
hän heikolla sanallaan voi pidättää suuren ajan, joka ehdottomasti ja
aina pyrkii eteenpäin." Ja hän kohotti etusormeaan ja räpäytti taaskin
silmiään ja sanoi leikkisästi: "On vaihtuva elämän kirjava kaapu".
Työmies hymyili: "Sen on Goethe sanonut".
"No", sanoi Pe Ontjes, "nyt pitää meidän jatkaa taas".
He löysivätkin oikean numeron, ja kapusivat kapeita, pimeitä ja
likaisia portaita ylös kolmanteen kerrokseen.
"Vieläkö ylemmäksi?" sanoi ukko. "Kuuletko, mitä hälinää ja rähinää
sieltä kuuluu?"
"Siellä ei tunnu kaikki olevan oikein", sanoi Pe Ontjes ja jatkoi
verkalleen kapuamista.
Ylhäällä olivat vasemmalla ja oikealla asuntolaisten ovet auki.
Asunnosta vasemmalla kuului valittavaa naisääntä ja puhetta. Toisessa
ovessa seisoi keski-ikäinen työmies; hän pidätti vaimoaan käsivarresta
ja sanoi: "Miksi tahdot mennä näkemään kurjuutta siellä? Et saa unta
kolmeen yöhön."
"Mitä täällä on tapahtunut?" kysyi Pe Ontjes.
"Oh..." sanoi mies, "täällä asuu eräs vanha isoäiti, sen poika
oli huono ihminen ja kuoli kuritushuoneessa. Hän kasvatti hänen
molemmat lapsensa, omat lapsenlapsensa, jotka nyt ovat noin
viiden- ja seitsemäntoista vanhoja. Nyt näki vanhus, joka on hyvin
oikeuttarakastava ja kunnollinen nainen, että molemmat lapset
väkisinkin tahtoivat antautua isänsä teille. He olivat työssä
oppipoikina eräässä pajoistamme. Niinpä ei heillä ole näinä päivinä
ollut työtä ja ovat juopotelleet ja harjoittaneet vallattomuutta erään
pienen tytön kanssa ja kehuneet siitä isoäidilleen. Sitä ei hänen
vanha mielensä kestänyt. Hän on oikeuttarakastava, kunnollinen nainen
ja mailta kotoisin, jossa semmoisista asioista ei tiedetäkkään. Hän
on vasta kahdeksan tai kymmenen vuotta sitten tullut tänne mailta.
Lyhyesti: kun pojat tänään iltapäivällä heräsivät humalastaan ja
vaativat kahvia, sekoitti hän siihen vahvan annoksen rotanmyrkkyä. Nyt
ovat he molemmat kuolleet. Poliisi tulee kai kohta paikalle."
Hän meni sisään vastapäätä olevasta ovesta, ja sanoi naisille, joita
tungeskeli kapeassa pimeässä käytävässä: "Tehkää tilaa!" ja he näkivät
sisään huoneeseen.
Siellä makasivat köyhännäköisessä puolipimeässä huoneessa lattialla
pöydän vieressä nuo molemmat pojat, ryysyisissä puvuissa, jäsenet
kuolonkouristuksista väännyksissä, kasvot sinervänkalpeina, ja vaahtoa
suissa; ikkunan ääressä seisoi vanha, laihahko, raskaan maatyön
kyyristämä isoäiti siistissä puvussa, ja silitteli laihoilla käsillään
esiliinaansa suoraksi ja sanoi kummallisen tyyneellä yksitoikkoisella
äänellä, ikäänkuin keräjäkirjuri, joka jo kymmenettä kertaa lukee
samaa pöytäkirjaansa: "Heidän isänsä tuli neljänkymmenen vuoden
vanhaksi, ja on viisitoista niistä viettänyt rautaristikkojen takana.
Seitsemätkymmenet on hän tehnyt onnettomaksi pahoilla teoillaan,
seitsemät tuhannet pahoilla sanoillaan. Samallaisiksi aikoivat nämä
kaksikin... Eikö poliisi jo tule? Minä olen vanha jumalaapelkääväinen
nainen, ja minun täytyy tietää, mitä teen."
Hän kohotti taaskin päätään, ja näki nuo kymmenkunta ihmistä, jotka
tungeskelivat käytävässä, ja sanoi kuin itselleen puhuen: "Minä en
pelkää, mitä ihmiset sanovat... Ainoastaan sitä pelkään, mitä Kai Jans
sanoo."
Pe Ontjes Lau kääntyi ympäri, ja kysyi mieheltä, joka seisoi hänen
rinnallaan: "Mitä on Kai Jansilla tekemistä tämän asian kanssa?"
Mies lähti heidän kummankin kanssaan huoneustonsa ovea kohden, ja
sanoi: "Eräs Kai Jans asui aiemmin pari vuotta luonamme, ja on nyt
taas vuosi sitten tullut asumaan. Hän on sillävälin ollut jonkun
vuoden pappina kotiseuduillaan, mutta ei ole löytänyt rauhaa siinä.
Katsokaas, hän on semmoinen ihminen... hänen mielessään asuu aina
ikäänkuin joulunaattoo, ja ihmiset turmelevat sen aina häneltä. Hän
arvelee, että maailmassa pitäisi löytyä paljon enemmän onnea, ja että
maailma ei ole oikein järjestyksessä. Ja nyt on hän täällä etsimässä,
voisiko hän keksiä oikean selityksen maailmalle. Mutta hän ei voi
löytää sitä. Kun hän oli ensikertaa täällä, ylioppilaana, istui hän
iltasin kanssamme, autti lapsiani koulutöissä, väitteli kanssani
politiikassa ja uskonnon asioissa, ja oli virkeä ja hupainen. Hän oli
paljas poika silloin vielä, ja oli hänellä silmät, ikäänkuin näkisi
hän kaiken maailmassa ensi kertaa. Mutta siitä asti, kun hän nyt on
toistakertaa täällä, puhuu hän vähän, hän istuu vaan, ja kyselee
meiltä, ja mietiskelee. Hän kyselee lapsiltani, mitä he ajattelevat
ja luulevat, meiltä ikäisemmiltä kysyy hän uskoamme ja valtiollista
kantaamme, vanhoilta, jotka useimmiten ovat mailta kotoisin, kysyy
hän millaisia maanomistajat ovat olleet heitä kohtaan, ja mitä he
silloin ovat uskoneet, ja mitä he pitävät kirkosta, ja miten heistä nyt
tuntuu, ja millä mielellä he ovat, ja semmoista. En ole vielä ikinä
tavannut ihmistä, joka niin vähillä sanoilla saa ihmiset puhumaan.
Useimmakseen on hän surullinen ja mietteihinsä kaivaunut. Ainoastaan
kun hän puhuu lasten kanssa, vilkastuu hän toisinaan, mutta se ei
kestä kuin hetken, ja hän on surullinen taas ja syvän vakava. Tässä
joku ilta oli hänellä viis' tai kuus' lasta luonaan huoneessaan ja ovi
oli auki. Hän kertoi heille laajalti ja lavealti, kuinka maalaispoika
aamusti hämärissä nousee ylös ja lähtee isänsä kanssa viemään lehmää,
kuinka he kulkevat yli kankaan ja aurinko nousee yli metsän, kuinka he
tulevat läpi kylien ja pienen kaupungin, ja näkevät yhtä ja toista,
ja kuinka he kahden sitte palaavat toista tietä takaisin. Sitte menee
poika joksikin tunniksi kouluun, jossa kaikki istuvat yhdessä, tytöt
ja pojat, suuret ja pienet; iltapäivällä menee hän toveriensa kanssa
rannalle, ja he näkevät purjehtijoita kaukana ulkona merellä, ja
polvistuvat rannalle, ja etsivät rapuja ja meritähtiä; illat istuvat
he kotiportaitten edessä, ja ennenkuin he menevät levolle, kiirii
ukkosilma jyrähdellen yli kylän. Sen kaiken kertoi hän lapsille, ja me
kuuntelimme kyökistä; ja lopuksi kysyi hän: 'Mitä sanotte nyt siitä?
Oliko se ihana päivä?' Silloin nauroivat lapset ja sanoivat: 'Kuule...
luuletko sinä, että me uskomme, mitä sinä kerrot? Sehän on satua!'
Silloin tuli hän huoneestaan luoksemme kyökkiin, ihan suruisana ja
toivottomana ja sanoi: 'Nähkääs, sitä mitä maalaislapsi joka päivä saa
elää ja kokea, sitä kutsuvat teidän lapsenne saduksi; niin suuressa
kurjuudessa elävät he!' Hänen äänensä ihan karmi meitä; näen hänet yhä
edessäni niinkuin hän sen sanoi... Sanokaas, tunnetteko te hänet?...
O!" huudahti hän yht'äkkiä, "näen sen päältänne!... Katsohan muoriseni,
tuo tuossa on Kai Jansin isä!... No: mutta tulkaahan sisään nyt tänne
hänen huoneeseensa!..." Sisäänmennessä sanoi hän: "Nähkääs, hän tuntee
nuo kaksi poikaa, nuo kuolleet tuolla, on kuusivuotta jo tuntenut, ja
on aina lohduttanut mummoa: 'Isoäiti, älä menetä rohkeuttasi, pojista
sukeutuu kyllä vielä jotakin.' Mutta hän on menettänyt rohkeutensa,
ja luulen... että hänellä on ollut syytäkin menettää. On oleva hyvin
tuskallista, kun hän palaa... Mutta tulkaa nyt; tässä on hänen
huoneensa."
Hän vei heidät itkevän vaimonsa ja lastensa ohitse, jotka säikähtäneinä
seisoivat kyökinovella, Kain huoneeseen. He seisoivat hetken vaieten
ja painostunein mielin, ja katselivat ympärilleen tuossa siistissä
pienessä huoneessa, jonka ikkunat antoivat syvää, synkeätä pihaa
kohden, ja aikoivat juuri, hiukan väsyneinä, asettua istumaan: silloin
kuului useita ihmisiä ryntäävän ylös portaita. Kuuli jonkun kiivaan
kamalan sanan.