Kun Heinke tänä helluntaiaattoona palasi kastanjakäytävälle, ja, yhä
vielä ajatuksiensa vallassa, tuli välikölle, ja veti takkiaan yltään,
niin kuuli hän ylhäältä päätyhuoneesta tutut askelet. Takki vielä
puoliksi yllään, kuunteli hän kummissaan. Silloin aukeni jo ovi.
"Minä tulin jo!" kuului iloisesti sieltä ylhäältä.
"Mitä _te_ nyt sitte?!" sanoi Heinke vallan tolaltaan.
"Oh," sanoi toinen ja istuutui ylös portaille, "jouduin riitaan
vanhusteni kanssa. He sanoivat lopuksi: laita itsesi takaisin
Hilligenleihin!'"
Heinke seisoi siinä edessä, takki vielä puoliksi yllään, huomasi, että
hän valehteli, ja vaati häntä vastaamaan "kunniasanallaan". Mutta hän
pysyi asiassaan, että vanhempansa olivat lähettäneet hänet takaisin.
"Olin niin allapäin ja alakuloinen. Silloin sanoivat he: 'Syteen
tuommoinen helluntaivieras; menköön sinne, mistä on tullutkin.' Ja
niinpä lähdinkin tänne, niin että tulin tänne ihan kahvinajaksi."
Heinke nauroi. "Lakatkaa nyt jo", sanoi hän. "Sulaa lorua kaikki tyyni.
Tuon kohta kahvia."
Hän riisui päällystakkinsa, valmisti hiljaa laulaa hyräillen --
vaikk'ei hän ollenkaan osannutkaan laulaa -- kahvin, ja tuli sitte
hänen luokseen päätykammariin.
Kun hän sitte taaskin oli kumartuneena siinä hänen vierellään hänen
kuvainsa yllä, valtasi hänet taaskin tuo mukavan ihana juhlapäiväinen
tunnelma, ja hän ajatteli: 'Kai Jans on armas, ylpeä mies, sankari, ja
paras maailmassa; mutta hänen verensä on raskasta ja hänen kaivelevat
mietiskelynsä niin kuoleman vakavia. Minä luulen, että minä pelkäisin
ja kaipaisin vapahdusta, jos joutuisin asumaan ja olemaan hänen
kanssaan yhdessä. En voisi enää nauraa hilpeästi ja iloisesti; minä
ajattelisin aina: mitä herää nyt hänen päässään? Ja minä luulen, että
katselisin huolella ja pelolla lapsiamme, onko heissä paljon hänen
luontoaan... Mutta tämä tässä on armas ja vakava yht'aikaa, viisas ja
hilpeä samassa hengenvedossa; hän on kuin raikas tuulekas kevätpäivä ja
sopii minulle, vakavalle, jäykälle ihmislapselle.'
Ja hän alkoi kinastella hänen kanssaan ja nauraa, ja he alkoivat
taaskin sinutella toisiaan, ja Heinke sanoi: "Ell'et käyttäydy
paremmin, ajetaan sinut täältäkin pois."
Silloin sopivat he, että he aikaiseen seuraavana aamuna, ensimmäisenä
helluntaipäivänä, tekisivät kävelymatkan yhdessä.
"Kello kymmeneltä pitää minun olla takaisin jo", sanoi Heinke, "ja
keittää aamiaista."
"On yhdentekevää, kuinka kauas menemme, ja minne. Me jäämme, minne
meitä miellyttää, ja olemme kymmeneltä kotona jo taaskin."
Kun hän innostuneena suunnitteluihinsa tapansa mukaan sovitti kätensä
hänen käsivartensa alle, ja laski kätensä hänen kädelleen, käänsi
Heinke, iloissaan hänen suloisesta ystävällisyydestään kätensä, niin
että hän voi ottaa sen oikein käteensä ja sanoi: "Olen iloinen, että
taas olet täällä, Pekka."
Silloin tarttui Peter ripeästi häntä käteen ja pudisti sitä ja sanoi,
ikäänkuin heidän hyvän ystävyytensä vahvistukseksi: "On _liika_ hyvää
olla kanssasi."
Silloin hämmentyivät Heinken silmät: "Sinä olet hyvä minulle",
sanoi hän ja otti käteensä erään kuvan. Mutta hän laski sen kohta
takaisin taas, ei katsahtanut ylöskään ja sanoi: "Nyt minulla on
koko ilta askaroimista taloudessa, ett'ei äidillä ole mitään vaivaa
huomenaamulla, kun minä olen poissa. Siksi pitää minun lähteä nyt."
Sitte meni hän illalla, kun hän oli tehnyt ahkerasti työtä, levolle,
ja makasi hetken, ja johtui ajatuksissaan Kai Jansiin. 'Ei', ajatteli
hän, 'niin paljon kuin hänestä pidänkin, en tahtoisi sentään häntä
miehekseni. Hän on minulle liika vakava ja liika levoton, minä häntä
pelkään melkein.' Mutta kun hän sitte ajatteli, että tuo toinen ehkä
huomenna suutelisi häntä, ja että sitte olisi iäksi ohitse ja mennyttä
tuo vanha, suloinen ja salainen toivo, että hänestä joskus tulisi Kai
Jansin vaimo, heittäysi hän yht'äkkiä tulisesti sivulle päin ja ratkesi
katkeraan itkuun. "Minä pidän hänestä niin kamalan paljon; minä pidän
hänestä niin paljon." Siten oli hän hetken suuressa tuskassa ja itki ja
kaivautui ajatuksiinsa ja ajatteli tuota toista, että hän oli suloinen
hieno poika, ja että hän piti hänestä paljon, hyvin paljon, mutta
hän ei ollut vielä mikään oikea mies. Ja hän luuli, ett'ei hän voisi
koskaan olla onnellinen.
Ennen aamunsarastusta oli hän jo ylhäällä, pukeutui nopeasti ja hätää,
ja kapusi hiljaa portaita ylös herättämään häntä. Mutta kun hän koputti
ovelle, aukaisi hän sen jo ja sanoi: "Odota hetkinen, Heinke! Tulen
kohta." Eikä välittänyt mitään siitä, että oli paitahihasillaan.
Silloin istui hän siksi aikaa pöydän reunalle ja katseli hiljaa nauraen
häntä, kun hän oli olevinan hirveästi hädissään, levottomasti juokseli
sinne ja tänne huoneessa, ja etsi yhtä ja toista, hän joka muulloin
aina oli niin tyven, ja näppärän rauhallinen.
Sitte hiipivät he portaita alas, etteivät herättäisi äitiä. Ja sitte
ulos.
Oli vielä ihan pimeätä ja valotonta; ilma oli ihan tyyni. Talot
linnahaudan vierellä seisoivat mykkinä ja uneliaan näköisinä rivissään;
niiden edessä seisoivat viherjöissä mantteleissaan, valkeat kynttilänsä
käsissään, korkeat kastanjat. Ne seisoivat niin juhlallisen äänettöminä
siinä ja laskivat nuo kaksi nuorta ihmistä ohitsensa. Nämä kulkivat
vaieten rinnakkain, päät hiukan kumartuneina maata kohden, mies
kevyesti ja tyyneesti, ikäänkuin kohden ihanaa päivää ja toimeliaaseen
iloisenvirkeään elämään, tyttö hieman viivähtelevämmin, niinkuin naiset
aina. Heidän takanaan heräsivät kastanjat eloon ensimmäisen aamutuulen
suutelemina.
Kun he olivat jättäneet kaupungin taakseen, ja kulkivat ruusupensaikon
tummanharmaassa varjossa, joka reunusti tietä, tarttui nuorukainen
Heinkeä käteen ja heilutteli sitä edes- ja takaisin ja vihelteli. Mutta
pian alkoi tuo tuntua hänestä liika yksitoikkoiselta, hän pujotti
käsivartensa hänen käsivartensa alle ja kulki siten kuin nuorempi veli
siskonsa rinnalla. "Kuinka kauan olemme nyt jo tunteneet toisemme?"
kysyi hän. "Minusta on, kuin olisin tuntenut sinut jo seitsemän vuotta."
"Kauemmin jo!" sanoi tyttö.
"Tule, niin menemme tuota kapeaa niittypolkua. Onhan yhdentekevää,
minne me menemme."
"Ihan yhdentekevää."
He kulkivat siinä keskellä syvää hiljaisuutta ja itsekin sanattomina
tuota kapeaa tummaa polkua. Heidän edessään alkoi joku pieni lintu
hiljaa livertää, pari kolme arkaa viserrystä; sitte sekin vaikeni taas.
"Kuule, Heinke", sanoi nuorukainen painostuneena, "sano jotakin."
"Mitä pitää minun sanoa?"
"Jotakin hyvää; olen sanonut sinulle niin paljon hyvää... kuule...
Heinke."
"Sinä olet yhdeksän kertaa viisaampi kuin minä, Pekka. Niin olet usein
väittänyt. Jos siis tiedät jotakin, niin sano sinä."
"Minä tahtoisin kyllä sanoa jotakin, mutta en tiedä, kuinka minä
alottaisin, enkä tiedä sitäkään, tahdotko sinä kuulla sitä."
Sitte kävivät he taaskin vaieten rinnakkain, molempien mielessä
omituinen pelokas, levoton ja ahdistunut toivo. Aamutuuli puhalteli
heitä vastaan ylhäältä ylämaalta.
Siinä oli kukkulalla, hiukan poikessa tieltä, aamuhämärän, ylävän
tasangon keskellä mahtava jätinhauta.
"Katsos", sanoi nuorukainen, "tuolta ylhäältä, haudalta, voimme nähdä
yli koko maan itäänpäin. Mitä arvelet: menemmekö sinne odottamaan
auringon nousua? Katsohan, Volkmersdorffin yllä kajastaa jo aamurusko."
"Minä tahtoisin mieluummin aina mennä näin eteenpäin", sanoi Heinke,
"aina vaan."
"Ei", sanoi hän. "Tule; me menemme tuonne ja odotamme aurinkoa...
Tiedätkö mitä... Sinun pitää saada nähdä sen ihanuus aivan yht'äkkiä...
Oi, annahan... Minä sidon sinun silmäsi..."
Hän ei tahtonut ja riisti nenäliinan hänen kädestään ja tuli
surulliseksi, koska hän ajatteli, että koko tämä ihana yhdessä olo
päättyisi vaan tyhjään kujeiluun. Mutta nuorukainen pelkäsi ainoastaan
hänen kirkkaita tyyniä silmiään.
Hän pyysi sitä sentään niin vakavasti ja niin ystävällisen hartaasti,
että Heinke hämillään suostui. Nuorukainen sitoi hänen silmänsä ja
talutti häntä kädestä sitte.
"Minun jalkani kastuvat", sanoi Heinke, "ruoho on niin pitkää ja
kosteata."
"Oh", sanoi toinen hiljaa, "älä siitä nyt puhu."
"Kummoinen ihmeellinen sinun äänesi on, Pekka."
"Ei se olekkaan mitään vähäistä", sanoi hän.
"Mikä ei ole vähäistä?" kysyi Heinke hiljaa.
"Sinun pitäisi nähdä, mitä minä näen: Me olemme tulleet liika varhain
tänne; tämä niitty on vielä kokonaan yössä ja pimeässä."
"No niin... nyt ovat jalkani läpimärät."
"Oh, Heinke Boje", sanoi hän hiljaa, "älä nyt puhu jaloistasi! Katso
ennemmin, ett'et kylmää sieluasi."
"Kuinka ihmeellinen sinun äänesi on, Pekka?"
"Sinun pitäisi nähdä, mitä minä näen. Vasemmalla ja oikealla haudasta
seisoo suuria voimakkaita miehiä vanhantummissa, lyhyissä puvuissa,
jalat karkeissa turkkitollukkaissa."
"Jatketaan rauhassa matkaa vaan", sanoi Heinke hiljaa nauraen, "minä en
pelkää mitään. Ne ovat varmaankin esi-isiäni. Minä polveudun vanhasta
täkäläisestä suvusta."
"Tuossa lähenee meitä yksi", sanoi nuorukainen hiljaa. "Kaunis, nuori
mies. Minä luulen... kuule, Heinke... minä luulen, että se aikoo
suudella sinua... Heinke."
Heinke pysähtyi ja sanoi raskaasti hengittäen: "Jos hän on nuori ja
kaunis, niin antaa hänen."
Silloin tunsi hän jonkun käden hiuksillaan ja raikkaat huulet
huulillaan.
"Meidän olisi pitänyt odottaa, kunnes olisi ollut kirkas päivä; tunnen
itseni syylliseksi, Heinke. Nyt on vieras mies suudellut sinua."
He kulkivat vaieten edelleen. Kun he olivat nousseet kukkulalle, laski
nuorukainen kätensä hänen vyötäisilleen. "Nyt tulee taaskin niitä
joku", sanoi hän hiljaa. "Mitä pitää minun tehdä, Heinke? Pitääkö minun
lyödä hänet maahan, vai saako hän suudella sinua?"
"Onko hän kaunis?" sanoi Heinke nauraen.
"Hieman hentorakenteinen", sanoi toinen, "mutta voimakas."
"Hieman ikäänkuin nuori poika vielä?" kysyi Heinke.
"Oh, eihän, eihän. Täysi mies!"
"Millaiset kasvot? Hiukan lapsekkaat?"
"O, eihän, hienot ja miehekkäät."
"No sitte saa hän suudella."
Silloin tunsi hän taaskin hätäiset arat huulet huulillaan.
"Tuntuiko hyvälle?" sanoi nuorukainen matalaan; hänen äänensä oli hyvin
ahdistunut.
"Tuntuu niin vaikealle, Pekka", sanoi Heinke hiljaa ja suruisesti,
"että sallit vieraiden miesten suudella minua."
Silloin sulki hän hänet syliinsä ja painoi päätään hänen olkapäätään
vastaan ja sanoi: "Heinke... Heinke!... minä pidän sinusta niin
äärettömästi."
Silloin otti Heinke siteen silmiltään. Ja he irtausivat toisistaan ja
katselivat vaiten yli peltojen ja niittyjen kohti kaukaista kapeaa
metsän rantaa, jonka yllä lepäsi raskas sinisenharmaa pilviseinä. Ja
aurinko, jota ei vielä näkynyt, kohotteli käsiään ja levitteli aseitaan
pilvelle, pitkän säihkyvän miekan, ja keihään, joka oli kahdesti niin
pitkä. Yliluonnollisen juhlallisina lepäsivät ne rusottavat välkkyvät
aseet sinisenharmaan pilven yllä. Nyt kohosi se jo korkeammalle,
nyt kohosi jo näkyviin sen kultaisen kilven reuna. Mahtavana yleni
se metsän ylle. Valoa tulvi siitä, kullanpunaisena tulvahti se läpi
sinisten pilvien, vuolahti ylös taivaan laelle. Alhaalla lepäsi
hiljaisena ja avarana maa. He seisoivat ja katselivat.
Sitte palasivat he vaieten hiljaiselle tielle takaisin ja jättivät
ylämaat ja tulivat tasaiselle viherjälle niitylle, joka välkkyili
aamuauringon valossa.
Mietteihinsä vaipuneina, antaen silmäinsä vaeltaa milloin siellä,
milloin täällä, ei sentään kertaakaan tointoisensa silmissä, kulkivat
he edelleen, Heinke ihan vaiti, nuorukainen hiljaa hyräillen. Siten
saapuivat he, hyvän neljännestunnin kuluttua pienelle kohonteelle, joka
yleni matalalta viheriältä maalta. Tällä kohonteella oli vuosisatoja
sitte, kun tuo matala viheriä tasanko vielä oli ollut liejuinen
merenpoukama, seisonut ruhtinaallinen puulinnoitus uhaksi talonpojille.
Nämä olivat hurjassa taistelussa vallanneet sen ja polttaneet. Nyt ei
ollut koko linnoituksesta enää muuta jälellä, kuin viherjä heikosti
ylenevä kohonne nuorine tammineen. Viherjällä rinteellä, jossa pieni
syvänne maassa osoitti linnahautaa, kasvoi kevätkukkia.
Silloin istuutuivat he siihen rinteelle auringon valoon kirjavalle
nurmikolle.
Ja Heinke Boje pujotti kätensä toisen polvensa taakse ja katseli
liikkumatonna tyynin silmin ulos tuonne viherjälle tasangolle ja
lievästi kohoaville kukkuloille taampana, joilta he olivat tulleet ja
Hilligenlein tukevata tornia, joka kohosi suoraan niiden takana. Peter
Volquardsen taas poimi kukkia, niinpaljon kun hän istualtaan voi niitä
saada, ja heitti ne hänen syliinsä ja katsoi joka kerta kun hän heitti
uuden kukkasen, kysyvästi häntä silmiin. Mutta hän ei liikahtanut.
Siten kului joku hetki.
Silloin arveli Heinke, että nyt oli vaiettu tarpeeksi, ja otti kuin
ajatuksissaan yhden kukkasista ja painoi sitä huuliaan vastaan ja
katseli ulos avaraa taivasta kohden ja sanoi: "Tulivatko huuleni
keltaisiksi?"
"Aivan keltaisiksi", sanoi toinen.
"Ei tee mitään", sanoi hän, ja heittäysi pitkäkseen ruohikolle ja sulki
silmänsä.
Silloin rohkaisi Peter Volquardsen mielensä ja hiipi hänen luoksensa ja
suuteli häntä.
Heinke ajatteli ensin: 'Näin jään minä kauaksi'. Mutta silloin löivät
rakkauden aallot hänen mielensä ylitse, ja hän aukaisi silmänsä ja
laski liikuttavalla liikkeellä molemmat kätensä hänen päänsä ympärille.
Nyt katselivat he toisiaan totisin silmin.
"Kuinka kaunis sinä olet", sanoi nuorukainen sydän järkytettynä.
"Minä en saa kyllikseni katsotuksi sinua", sanoi tyttö.
"Makaa ihan hiljaa, äläkä sano mitään".
"Sinä rakas, rakas ihminen! Kuinka rakas sinä olet!"
Siten olivat he kauan, ja ihmettelivät toisiaan, ja suutelivat
toisinaan varovasti ja melkein juhlallisesti toisiaan.
Sitte nousivat he ylös, ja lähtivät käsikädessä kotimatkalle, suurimman
osan matkasta ihan vaiti, mutta nyt he katselivat toisiaan käydessään,
silmät kirkkaina ja vaieten; ja pitivät yhä toisiaan käsistä.
Kun he taaskin olivat ahtaalla pensaskujanteella, sulki nuorukainen
taaskin hänet syliinsä ja suuteli häntä. Heinken kasvot olivat
kohonneet punaisiksi, ja hänen tummanharmaat silmänsä välkkyivät. "Sinä
olet sittekin mies", puheli hän onnellisesti hymyillen. "Älä suutu
minulle, olen sen aina tietänyt". "No, ja nyt hellitä minusta. Sinä
arvelet, että maailma kuuluu tänä aamuna sinulle yksin; mutta saattaa
niitä olla toisiakin matkalla kukkuloille".
Silloin sopivat he matkaa jatkaessa, että he pitäisivät tämän kaiken
salassa syksyyn asti, jotta he saisivat asua yhdessä niinkuin ennenkin.
Ainoastaan äidille ja Volquardsenin vanhemmille puhuisivat he
suurimmassa salaisuudessa siitä.
Kun he tulivat kotiin, seurasi Heinke häntä portaille asti. Kun Peter
siellä ojensi hänelle kätensä -- hän oli jo astunut ensimmäiselle
portaalle -- kysyi Heinke häneltä, äänessään ja koko olennossaan raskas
vakavuus: "Pidätkö sinä minusta nyt?"
Hän ei sanonut muuta kuin "Oi... sinä!"... mutta katseli häneen niin
tulisella ja uskollisella rakkaudella, että Heinke väistyi taaksepäin
ikäänkuin olisi hänen ylleen vuodatettu onnen ja siunauksen tulva.
Heidän oli niin vaikeata erottaa käsiään toisistaan.
Sitte meni hän kyökkiin ja valmisti päivällisen ja ajatteli
työskennellessään: 'Kun nyt vaan saisin sanotuksi sen!' ja toivoi, että
äiti pian tulisi, kun kyökissä oli niin ihanasti hämärää. Mutta hän ei
tullut. 'No', ajatteli hän, 'hän siellä ylhäällä istuu samassa pulassa.
Hän kirjoittaa vanhemmilleen'.
Silloin täytyi hänen sentään viimein mennä sisään kattamaan pöytää.
Äiti istui ja kutoi talvisukkia Hettille eikä katsahtanut ylös. Kun hän
nyt edes kysyisi, miten oli ollut kävelymatkalla...
Silloin alkoi hän katata pöytää suuremmalla hälyllä.
Nyt katsahti äiti ylös. "Mitä nyt lapseni? Sinähän katraat kolmelle?
Kuka nyt on tullut?
"Niin..." sanot Heinke, "hän rukoili ja kerjäsi sitä niin: hän tahtoo
tänään mielellään syödä kanssamme".
"Vai siten. No onko sinulla mitään tarjottavaa?"
"Ei hän sitä huomaakkaan... hän... hän aikoo aina syödä kanssani".
"Lapseni..."
"Niin, äiti, me... hän on sanonut sen minulle... Mitä sinä itket, äiti?"
"Oi, lapsi... anna minun itkeä... en tiedä."
"Mutta me varromme vielä ennenkuin pidämme häitämme. Ainakin kaksi
vuotta... Se on minustakin hyvin."
"Tietävätkö hänen vanhempansa sitte siitä jo."
"He eivät tiedä, mutta he aavistavat. Heillä ei ole mitään sitä
vastaan."
"Mutta käykö päinsä, että hän jää meille nyt vielä?"
"Ainakin syksyyn... Ja sitä pyydän äiti, ett'ei kukaan saa tietää tästä
mitään, ei edes Anna, ja ett'ei sinulla ole mitään sitä vastaan, että
menen hänen luokseen niinkuin ennenkin, joka päivä puoleksi tunniksi.
Me olemme molemmat järkeviä ihmisiä, ja tiedämme itse, mitä saamme
tehdä, ja mitä olla tekemättä. Muuten en kestä sitä..."
Ja niinpä vei hän hänelle kahvit niinkuin ennenkin.
Mutta se oli sentään nyt toista. Aivan toista.
Kahvi unohtui juomatta ja kuvat katsomatta. Heillä oli kummallakin
tointoisessaan kaunein kuva katsottavana. Peter istui kirjoituspöytänsä
ääressä ja kumartui häntä kohden, joka polvistui hänen edessään, ja
silitteli hänen hiuksiaan ja suuteli häntä, ja sanoi uudelleen ja
uudelleen, kuinka hän piti hänestä, ja kuinka rakas hän oli hänelle; ja
tyttö katseli tarkkaavasti kirkkaine silmineen ylös häneen ja kuunteli.
Sitte veti hän hänet ylös luokseen ja hän istui hänen sylissään. Ja kun
hän istui siten, ei hän estänyt häntä kun hän katseli ja iloitsi hänen
nuorista jäsenistään. Ei hän estänyt. Hän ainoastaan rukoili hiljaa:
"Ole järkevä".
Silloin iloitsi nuorukainen, että hän oli saanut itselleen niin kauniin
ja niin aistillisenkin naisen, ja kiusotteli häntä: "Sinun sisaresi
ja sinä,... te olette totta tosiaankin suurekasta ylpeätä väkeä. Ei
kenkään tohtinut käydä teihin käsiksi. Kun tuo ankara mahtava Lau kosi
siskoasi, hykähteli hän joka jäsenessään... se on totta... sen on hän
itse kertonut minulle! Mutta minä... minä... o... leikkien vaan!! Ja
minä olen poika... 'Pekka, olet poika vaan!'"
Silloin painautui Heinke lähemmälle häntä: "Et ole mikään poika; olet
minun rakas mieheni".
Hän ei välittänyt tänä kesänä mistään.
Tjark Dusenschönin onni kiekkui korkeimmillaan. Hän osti maapalstan
tehdassuojuksensa vieressä, ja teetti pohjapiirustukset ja
kustannusarvion suurta upeata tehdasrakennusta varten. Anna valitti
Heinkelle, että Pe Ontjes yhä enemmän joutui Tjark Dusenschönin
pauloihin. Dusenschön väitti, että satamavirran mutaukseen
ryhdyttäisiin ainakin kolmen vuoden kuluttua; hän tiesi sen varmalta
taholta. Anna katseli hiljaa, ja melkein suruunsa uupuneena eteensä.
"Pe Ontjes antaa puhua itsensä silmät korvat täyteen", sanoi hän, "ja
se on niin pahaa meidän ja meidän lapsemme tulevaisuudelle; pahinta on
se minulle".
"Mitä sillä tarkoitat?"
Silloin katseli Anna Boje suurin tuijottavin silmin eteensä: "Koska en
sitte enää voi kunnioittaa häntä".
Kai Jans kirjoitti Berlinistä, että hän tosin oli alkanut jo kirjoittaa
kirjaansa. Mutta se moninainen hätä, jota hän joka päivä sai nähdä
ympärillään, pidätti ja esti häntä ilolla ja vapaasti katsomasta
avaralle ympärilleen ja antautumasta ajatteluunsa. Hänestä ei tulisi
ikinä mitään; hän ei tiedä, mikä olisi hänenkin loppunsa oleva, ja
mihinkä kaikki päättyisi. Toisinaan tunsi hän halua lähteä ystävänsä
kanssa eräälle tutkimusmatkalle, jonka tämä aikoi tehdä Eteläafrikaan.
Ehkä voisi hänestä siellä, tuossa avarassa, aurinkoisessa ja vieraassa
maassa, ja tuolla vuosia kestävällä vaivalloisella matkalla, tulla
kypsä ja tyyni mies.
Hän vei kirjeen ylös päätyhuoneeseen ja näytti sen hänelle, niinkuin
hän oli näyttänyt kaikki muutkin kirjeensä. "Tuo rakas, rakas
ihmisparka", sanoi hän, ja hänen silmänsä tulvahtivat yht'äkkiä
kyyneliin. "Hän on aina ollut niin hyvä minulle, lapsuudestani asti;
olen niin suuressa kiitollisuuden velassa hänelle. Oi, että hänellä ei
ole mitään iloa elämästään, ja ett'en minä ollenkaan voi häntä auttaa".
"Oletko sinä kirjoittanut hänelle, että olet kihloissa?"
Hän pudisti päätään. "En... kerron sen mieluummin itse hänelle...
En tiedä, millä tapaa hän ottaisi sen. Aiemmin... oi, minä luulen,
lapsuudestani asti, olen minä usein salaa ajatellut, että minusta
joskus tulee hänen vaimonsa... Oi, häntä rakasta hyvää ihmistä! Kun hän
voisi löytää rakkauden, se ehkä voisi auttaa hänet! Mutta mikä hieno,
viisas, ihana ja voimakas ihminen pitää sen ihmisen olla!"
"No... älä ole suruissasi... se kyllä vielä kaikki kääntynee hyväksi...
tule Heinke Boje... ole rakas".
Heinäkuussa sairastui Annan lapsi hiukan ja äiti Boje oli jonkun
illan siellä ja istui lapsen luona. Silloin söivät he molemmat salaa
illallisensa ylhäällä päätyhuoneessa. He istuivat erään nelikulmaisen
pöydän ääressä toisiaan vastapäätä ja Peter sanoi: "Minun vaimoni", ja
tekeytyi ikäänkuin istuisi pöydän kummallakin tyhjällä sivulla lapsi.
Heinke torui häntä ja nauroi, ja istui sitte taaskin hänen sylissään,
eikä estänyt häntä.
Eräänä semmoisena iltana tapahtui se, että hän laski valloilleen hänen
hiuksensa ja katseli niitä kauan suloisessa ihastuksessa. Sitte tarttui
hän lujasti häntä kumpaankin käsivarteen, ja hänen silmänsä olivat
kuumat ja vakavantotiset, kun hän pusertuneella äänellä sanoi: "Ei ole
hyvä meille kahdelle, Heinke... että meidän vielä vuosia täytyy odottaa
häitämme".
Heinke katsahti häneen tummenevin silmin: "Minä luulen myöskin,
Peter... ett'ei se ole hyvä".
"Jos sinä tahdot olla kovin säästäväinen, ja tahdot elää ihan
yksinkertaisesti ja hiljaisen vaatimattomasti kanssani, niin voisimme
ehkä viettää häämme keväällä".
Heinke leikki hänen kellonvitjoillaan ja loi katseensa alas. "Kauhean
mielelläni tahtoisin minä... Katsohan... näes!... minä olen tarpeeksi
vanha. Minä olen kahdenkymmenen kahden... _Sinussa_ on syy kaikkeen,
Pekka. Olin niin tyyni, viisas tyttö".
Silloin sopivat he, että he alkukeväästä viettäisivät häitään.
Silloin tulivat he taaskin hiukan rauhallisemmiksi, puhuivat paljon
pienistä valmistuksistaan, ja kuinka he asettuisivat asumaan; ja
sopivat siitäkin, mikä olisi molempain ensimmäisten lasten nimi.
Niinpä kypsyi Heinke Bojesta näinä kolmena kesäkuukautena nainen, ja
hän unohti Kai Jansin.