Siinä ennen helluntaita kävi ilma epäterveelliseksi, ja monet
sairastuivat, ja pian lepäsi pienessä Hilligenleissäkin kymmenen
ihmistä paareilla. Ja yhdet näistä paareista seisoivat siinä siniseksi
kalkitussa kammarissa, jossa Kai Jans kerta oli koululaisena asustanut,
ja niillä lepäsi hänen äitinsä.
Hän ei ollut paljoa valitellut, mutta hän heikkeni ja heikkeni, ja
kuudentena päivänä, asetuttuaan vuoteen omaksi, huomasi hän, että hän
tulisi kuolemaan.
Kun Thoms Jans vielä kerran meni apteekkiin noutamaan rohtoja
koettaakseen voisivatko ne vielä mahdollisesti auttaa, antoi Male Jans
Heinkelle toimeksi sanoa hänen miehelleen, että hän tervehtisi hänen
puolestaan lapsia. Hän ei tahtonut vielä ilmaista miehelleen, että hän
oli lähellä loppuaan, eikä tietänyt, tulisiko hänellä enää myöhemmin
olemaan voimia sanoa sen mitä hän tahtoi sanoa. Sitte määräsi hän
vielä Heinkelle, että vanhan Sielemann-eukon, vanha siisti vaimo, piti
pestä hänet, ja että kukaan ei saisi silloin olla läsnä, ei edes hänen
miehensä. Ja jos Hans Kösterin pieni lapsi, joka uutena asukkaana asui
pitkässä rakennuksessa, mahdollisesti nukkuisi hänen kuolinhetkenään,
niin piti se herättää, ett'ei sitä kohtaisi mikään paha taika.
Kun hän puoliyöstä alkoi käydä kovin heikoksi, sanoi hän vielä hiljaa
miehelleen: "Olen aina ollut niin tuittupäinen, olette saaneet kärsiä
siitä paljon, mutta en voinut sille mitään. Nyt en tiedä, voiko hyvä
Jumala ottaa minut vastaan."
Silloin vasta huomasi Thoms Jans, että hänen vaimonsa aikoi jättää
hänet, ja alkoi katkerasti itkeä.
Ja kun hengitys alkoi raueta ja kuolema hiljalleen läheni, puhui hän
yhä hitaammalla, raskaalla äänellä pojastaan: "Hänellä ei ole onnea
maailmassa. Mutta älä ole suruissasi siitä, isä. On paljoa parempi että
on siten, kuin että hänellä olisi iloa paljon... Soisin vaan, että
hänkin pian saisi levon, niinkuin minä nyt."
Se oli viimeinen asia, joka liikutti hänen sieluansa. Kohta senjälkeen
kohotti Jumalan lähetti hänet leveille siivilleen.
Seuraavana päivänä nouti Heinke Boje Kai Jansin asemalta, ja kertoi
hänelle, mitenkä hänen äitinsä oli kuollut.
Kai Jans asteli vaieten hänen rinnallaan ja Heinke katseli arasti ja
kaihtien häneen. Hän oli tullut kookkaammaksi ja uhkeamman näköiseksi,
ja ryhtinsä oli tyvenempi ja tasaisempi, ja silmänsä olivat syvät ja
vakavat. Heinke tunsi selvästi, että hänestä nyt oli kypsynyt täysi
mies; mutta hän tunsi myöskin, että hänen ajatuksensa nyt eivät olleet
täällä. Hän ei ollut nähnyt häntä puoleentoista vuoteen.
Kun Kai astui avoimen kirstun äärestä ikkunan luo -- hänen isänsä oli
mennyt kyökkiin valmistamaan hiukan illallista -- astui Heinke arasti
hänen luokseen ja sanoi: "Tuottaako se sinulle paljon tuskaa, että olet
menettänyt äitisi?"
Hän pudisti päätään: "Ei", vastasi hän tyyneellä sävyttömällä äänellä.
"Hän on elänyt lähes seitsemänkymmenen vanhaksi, on saanut kokea
paljon levottomuutta ja paljon huolta, mutta on hänellä ollut hyvää
syvää iloakin ja lopulta kaunis lievä kuolo. Miksi siis surisin? Hän
on onnella kestänyt kaiken; kuka tietää, onnistuuko se meille, Heinke?
Kun hän vielä eli, olen usein ajatellut, että häntä vielä voi kohdata
onnettomuus, nyt on hän turvissa. Jos kuitenkin olen hiukan suruissani,
niin on se siksi, että hän ei ole saanut nähdä, että hänen pojastaan
tulee jotain kunnollista."
"Me emme ymmärtäneet kaikkea, mitä hän viimeksi puhui", sanoi
Heinke, "mutta sen me saatoimme huomata, että hän ajatteli syvällä
luottamuksella sinua. Ja siten ajattelemme kaikki sinua, kaikki, jotka
tunnemme sinut. Katsos, sinä et kule, niinkuin muut, tietä, joka
on raivattu; vaan sinä murrat tiesi läpi tiheikköjen ja tiettömäin
särkkien. Mutta lopulta löydät sinä, tai raivaat itse itsellesi ihanan
ylvään tien."
"Oh sinua", sanoi Kai Jans ja silitti hänen kättään. "Kuinka armaasti
sinä saarnaat! Sinulla on aina varalla apua ja lohdutusta minulle."
Hän viipyi kolme päivää, kunnes äiti oli haudattu, ja senjälkeen vielä
yhden päivän, ja asui molemmat viimeiset päivät -- olivat päivät ihan
ennen helluntaita -- päätyhuoneessa kastanjakujalla. Peters Volquardsen
oli matkustanut vanhempiensa luokse Itä-Holsteiniin.
Kun hän palasi haudalta, meni hän ylös kammariin, ja kohta senjälkeen
tuli Heinke ja toi kahvia. Hän oli niin vaipunut ajatuksiinsa,
ett'ei hän kuullut, kun hän astui sisään. Mutta kun hän mainitsi
hiljaa hänen nimeään, kiskasi hän itsensä hereille, kääntyi ympäri
ja katsahti häneen ja sanoi: "Ryhtisi ja olentosi on vielä paljoa
vapaampi ja vapautuneempi kuin ennen... Minulla on aina ollut paljon
iloa kirjeistäsi, Heinke; varsinkin niistä, jotka olet kirjoittanut
nyt viimeisenä neljännesvuotena. Ne ovat niin älykkäät ja avarat
ja värikkäät. Lapsen kisakenttä on vähitellen laajentunut avaraksi
maailmaksi."
Ilo lehahti kuin ihana punerva aalto hänen kasvoilleen. "Kun sinä
silloin sanoit, että minun pitää uskoa ja luottaa omaan luontooni:
niin on se auttanut minua paljon; ja sitte se, kun olin siellä niiden
rakastettavien ihmisten luona Hindorffissa. Kaikesta siitä saan kiittää
sinua." Kuuma rakkauden tunne kohosi hänen silmiinsä, niin että ne
muuttuivat kosteiksi ja tummiksi. Hän aikoi sanoa vielä enemmän. Mutta
silloin huomasi hän, että Kai jo oli vaipunut toisiin ajatuksiin.
Hetken perästä katsahti hän ympärilleen huoneessa ja sanoi: "Näyttää
olevan hieno ihminen se, joka asuu täällä?"
Heinke kertoi hänelle, että se oli hyvä poika, lisäksi kaunis ja hieno,
ja kuinka he joka päivä keskustelivat, ja miten heidän aikansa kului...
Kai katseli muutamia kuvia ja sanoi: "Katselen kyllä minäkin mielelläni
kaikellaista taidetta; mutta paljoa syvemmin kiinnittää minua
ihmiskohtalo."
"Niin", sanoi Heinke. "Sellainen sinä olet... minä olen toisellainen",
sanoi hän vaipuen mietteisiin. "Vieraita ihmisiä kohtaan en tunne juuri
mitään mielenkiintoa; mutta luonto ja taide tuottavat minulle iloa."
Kai katsahti miettivästä häneen: "Ja kuitenkin olemme niin hyviä
ystäviä."
"Minä luulen", sanoi Heinke, "että olemme sitä juuri sentähden, että
olemme niin kokonaan erillaiset, Kai. Ihminen etsii vastakohtaansa."
Kai ei kuunnellut enää, ja sanoi ajatuksissaan: "Oma luontoni ja vaikea
nuoruuteni ovat tehneet minusta niin hitaan ja jäykän ihmisen. Siten se
on."
Hetken perästä alkoi Heinke taas, ja kysyi häneltä: "Kuinka vanha olet
sinä nyt?"
"Kolmenkymmenenyhden", vastasi Kai.
"Kolmenkymmenenyhden", toisti Heinke verkkaan. Sitte sanoi hän
viivytellen... "minä tulen kohta kahdenkymmenenkahden."
"Niin", sanoi hän. "Sinä voisit nyt mennä naimisiin."
Heinke katsoi häneen tyyneesti ja silmät selkeinä, katseella, joka oli
ominaista hänelle ja hänen sisarelleen, ikäänkuin ajattelisi hän: 'No
silmäni, tarkoiksi nyt! Nyt aukaisee ihminen sielunsa teille.'
Mutta Kai ei virkannut sen enempää.
Silloin laskeutui hiljainen suru hänen sielulleen: Niinpä siis!... Nyt
tiedän, ett'en milloinkaan tule hänen vaimokseen... Mitä nyt?...
"Kaikki sinun ajatuksesi ovat Berlinissä", sanoi hän hiljaa.
Se vaikutti kuin herätyshuuto. Hän heräsi eloon.
"Sinun pitäisi saada nähdä", sanoi hän valveuneella täydellä äänellä,
"mikä hyörinä ja heräntä ja elon humu täyttää tämän aikamme, ei
ainoastaan Berlinissä, vaan koko maassa."
"Tuo valtaava taloudellinen muutos, joka on tapahtunut viimeisinä
kolmenakymmenenä vuotena! Koko Elben seudusta muuttaa Berliniin,
Hampuriin, Westfaliin. Satojatuhansia muuttaa vaimoineen, rakkaine
lapsineen kotiseuduiltaan, jossa taivas on avara ja aava, ja jossa
tuulet humisevat vihannoivan maan ylitse, muuttavat siksi, koska
ovat maattomia ja kurjuudessa. Ja nyt pitäisi sinun saada nähdä,
kuinka he asuvat Berlinissä! Jos he katsovat ulos asunnoistaan,
eivät he näe ikkunainsa edessä viherjöitä kastanjoita, ja välkkyvää
vettä, vaan näkevät he harmaita seinämuureja, ja tyhjinä ammottavia
ikkunareikiä. He itse ovat lapsuudessaan leikkineet nurmikoilla, ja
saivat huutaa ja huhuilla metsän rannoilla; heidän lapsensa leikkivät
sumeissa, auringottomissa rakennussolissa. Voitpa siis kuvitella,
miten pimeää ja sekaista on heidän päissään: millä tunteilla he
ajattelevat maatilanomistajaa, joka laajalti ja lavealti omistaa metsät
ja maat kotiseudulla, maat, jotka he ovat kostuttaneet hiellään;
millä tunteilla kirkkoa, joka salli heidän matkustaa, sanalla ja
teolla toimimatta mitään heidän hyväkseen; millä silmillä rikkautta,
joka jonkun kadunleveyden etäisyydellä heistä levittelee koreilevaa
riikinkukonpurstoaan.
"Tähän suureen taloudelliseen mullistukseen liittyy vaikein
uskonnollinen sekasorto. Tieteellinen tutkimus on kauttaaltaan uurtanut
perustukset kirkonopilta. Kirkkojen oppirakenteet ovat enää vaan kuin
tyhjät telineet, joita ainoastaan kaikellaiset ulkoripustimet ja
teennäisyydet pitävät pystyssä, ikäänkuin olisi niissä vielä eloa.
Mutta suurin osa kansasta tietää, että ne ovat kuolleita, eivätkä
välitä niistä sen enempää. Ja nyt ovat ihmiset ilman uskontoa, ja siksi
alakuloisia ja lannistuneita ja katkeria, harhassa ja hämmennyksessä,
rauhattomia ja ilottomia, ilman tietä ja päämäärää.
"Ja mikä sekasorto ja etsintä kaikilla elämän aloilla, koko
kansan elämässä, kaikissa siveydellisissä käsitteissä: taiteessa,
kasvatuksessa, oikeuden käytössä, seurustelussa.
"Kulkee, kuten aina, joka sadannesvuosi, levottomuuden humu läpi
kansan, kuume, mutta kuume, joka tuo terveyden. Kaikki vanhennut ja
mätä irtautuu ja palaa loppu kuumenneesta verestä. Uutta ja voimakasta
ja raikasta tulvii sijaan. Kulkee taaskin läpi kansamme syvä tahto ja
kaipaus uudistaa ja uusilla vereksillä voimilla vahvistaa ne kolme
valtaavaa voimaa, jotka se on itse synnyttänyt itsestään: esivallan,
uskonnon ja tavat. Humajaa läpi kansan tahto ja toivo palata takaisin
luontoon: koruttomaan, välittömään uskontoon; yhteiskunnalliseen
oikeudellisuuteen, ja yksinkertaiseen, jaloon, germaniseen ihmisyyteen.
"Ja näetkös, Heinke, tuo uudistus ja uusilla voimilla verestys on
jo alkanut, ja alkanut valtaavana. Tuolla ja täällä työskentelevät
ja riemuitsevat jo uudet nuoret voimat. Tuhannet, monet tuhannet jo
sanovat, että heille jo häämöttää tulevainen pyhä maa. Kuinka tutkitaan
raamattua! Kuinka vireästi ja rohkeasti toimii hallitus! Kuinka
liehuvat liput työväenkulkueiden yllä! Mikä elo ja elämä taiteessa ja
kasvatuksessa! Mutta vaikea on yhä vielä ponnistus ja sekasorto ja
hämminki. Valtaa mielen toisinaan tuska ja pelko, ett'emme sittenkään
löydä uutta tietä ja tulevaisuuden uutta ihanaa maata, ja että meidän
täytyy jättää etsintä, ja jäädä vanhoihin jäykenneihin muotoihin. Ja
jos se tapahtuisi, silloin olisi mennyttä elämämme ja tulevaisuutemme.
"Ja katso nyt, on lapsesta asti elänyt mielessäni ihmeellinen ihmetys,
kykenemättömyys ymmärtää, mitä ympärilläni näin. Tuulet ja veden, ja
maat ja metsät, ne tosin saatoin ymmärtää, mutta siinä, mitä ihmiset
olivat laittaneet ja laatineet, ja kuinka he elivät keskenään, siinä
oli paljon selittämätöntä ja käsittämätöntä minulle. Näin sielussani
toisen maailman, näin ihmisyyden ja ihmiskunnan, joka oli pyhä ja
puhdas. Siksi olin hiljainen ja itseenisulkeunut lapsi. Ainoastaan
toisinaan, kun unohdin itseni, annoin aueta sieluni, ja annoin
ihmetykseni tulvia ilmoille. Silloin nauroivat ihmiset. Olen saanut
eläissäni nähdä moniin ilkkuviin, pilkallisiin kasvoihin, Heinke, olen
lapsesta asti aina viime aikoihin asti. Ainoastaan kaksi tai kolme,
Pe Ontjes ja Anna, ja sitte sinä, ja sitte ystäväni Berlinissä: te
ette nauraneet, ja olette sillä tehneet minulle suuren hyvän työn
yksinäisyydessäni ja turvattomuudessani.
"Ja katso nyt: näinä kahtena viime vuotena on minulla toisinaan
ollut tunne, ikäänkuin olisin taistellut itseni ulos tuosta kaikesta
hämärästä ja sekaisesta ja saapunut valoon. Herää hiljaa ja heikosti
kuin itseluottamuksen sarastus mielessäni: että mahdollisesti minä,
jolle ihmiset niin usein ovat nauraneet, sittenkin olen oikeassa, ja
että iäinen voima ei ole antanut minulle mitään hyödytöntä lahjaa,
vaan lahjan, joka voi kantaa ihanan hedelmän: lahjan nähdä maailmaa
ja elämää lapsensilmillä, ja siis luonnollisemmin ja selkeämmin kuin
toiset ihmiset. Ja katso... nyt olen, tätä itseluottamuksen tietä,
tunkeunut syvemmälle asioihin, olen ajatellut ja ajatellut kaikkea
elämän sekaisuutta ja rikkinäistä pyrkimistä, ja olen aikonut näyttää
kansalleni, kuinka kansani elämä näkyy minulle, ja minun silmilleni,
jotka tulevat näkemästä rantavallia ja avaraa merta: mikä on siinä
luonnotonta ja ristiriitaista ja vanhentunutta ja kuollutta ja siis
huonoa ja pahaa; ja kuinka se voisi kamppailla itsensä siitä pyhään ja
terveeseen. Tahtoisin kirjoittaa kirjan Saksan uudestasyntymisestä."
"Tee se!" sanoi Heinke vilkkaasti. "Sitte tulet iloiseksi. Sinä mietit
ja mietit ja kaivaudut kaikkeen. Kerro, kirjoita, että liika täysi
sydämesi vapahtuu ja kirkastuu." Hän katsahti Kaihin ja ihmetteli: niin
loistivat hänen silmänsä ja niin kauniit olivat hänen rakkaat vakavat
kasvonsa.
Mutta nopeasti lannistui hänen rohkeutensa. "Niin", sanoi hän, "kun
minun pitäisi ryhtyä käsiksi siihen, ja näen asiain summattomuuden ja
paljouden ja hämmennyksen, enkä tiedä, mistä siihen tarttua ja mistä
alkaa, enkä löydä kaiken pahan lähdettä: silloin heräävät minussa
vanhat epäilykset! Mitä ryhdyt sinä niin suureen työhön!? Ihmiset ovat
säikähtävät tuomiosi ankaruutta, ja uudistuksiesi perinpohjaisuutta.
Onhan suuria oppineita, ja miehiä korkeissa asemissa, joista näkee
laajemmalle ja pitemmälle, kuin Hilligenlein rantavallilta? Anna
heidän tuoda kansalle se uusi! Minä pelkään sitäkin, että nimeni
tulisi kaikkien huulille. Kuinka vaikeata on avata sieluaan toisille
ihmisille, ja sitte jälkeenpäin nähdä, kuinka he ilkkuvat sille."
Siten puhui hän, ja oli taaskin lannistunut ja alakuloinen, ja
ikäänkuin ihminen, joka tietää, että hän, vasten tahtoansakin, on
tekevä sen, mistä on oleva hänelle kovat ja vaikeat seuraukset.
Helluntai-aattoona matkusti hän pois taaskin. Hän pyysi Heinkeä
toisinaan käymään tervehtimässä hänen isäänsä, ja viemään hänen
terveisensä hänen ystävilleen.
"Pietistä", sanoi Heinke, "emme kuule ja näe juuri mitään. Hän on
kokonaan antaunut toimeensa, eikä häneltä liikene aikaa ollenkaan
meille. Hänellä ei ole muuta ajatusta kuin se, kuinka päästä eteenpäin
ja mahdollisimman pian tulla ensimmäiseksi tarkastusmieheksi... En
tosin tiedä", lisäsi hän ajatuksissaan, "lieneekö nyt tuo tapa elää
elämänsä oikea, ja saako sillä tapaa oppia ja nähdä parhaan elämästä?"
Mutta Kai ei vastannut.
Kun he matkalla asemalle menivät yli Immenhofin, josta näkee alas
eräälle poikkikadulle, osoitti Heinke hänelle Tjark Dusenschöniä, joka
muhkeana ja tyyneenä käyskeli tehdassuojaansa kohden. "Tuo ei vaivaa
päätään niin paljoilla ajatuksilla kuin sinä", sanoi hän.
Mutta Kai vastasi ainoastaan alakuloisesti: "En ole ajatellut tuttujani
ollenkaan, tuskin äitiänikään. Olen aina ajatellut vaan sitä toista."
Asemalla pudisti hän lujasti Heinken kättä: "No niin, Heinke", sanoi
hän, "pysyköön ystävyytemme entisellään. Jos olet jossakin tarpeessa,
niin pyydät minua vaan avuksi. Minä teen samaten. Nyt toivota minulle
onnellista matkaa ja onnellista vuotta. Löytäkäämme kumpikin palanen
Hilligenleitä, Heinke!"
Ne olivat hänen jäähyväissanansa.