Oli tosin niitäkin Hilligenleissä, jotka, keveästi ja ivallisesti
hymyillen, muistelivat entisiäkin aikoja: Eiköhän tuo ole Tjark
Dusenschön, vanhan hupsun Stienan, hänen joka asuu pitkässä
rakennuksessa Satamakadun varrella ja parsii sukkia vieraille
ihmisille, äpärä tyttärenpoika? Eiköhän tuo ole sama Tjark Dusenschön,
joka paitasillaan ja engelskan nahkaiset housut yllään juosta livisti
kalastajia vastaan, kerjätäkseen itselleen illallista? Eiköhän tuo
ole sama Tjark Dusenschön, pitkäkoipinen pojanretkale, joka markasta
päivässä oli Daniel Petersillä kirjurina ja laahusti jalkojaan niin
hullunkurisen jäykästi. Mutta semmoisia puheita kesti vaan niinkauan,
kun ei vielä oltu nähty Tjark Dusenschöniä. Kun näki hänet, niin
semmoiset ajatukset menivät kuin tuhka tuuleen. Heti paikalla. Niitä
muisteli sitte jälkeenpäin turhaan. Niitä ei yksinkertaisesti enää
ollut; eikä niitä enää saanut heräämään mielessään. Niin mahtavan
arvokkaan vaikutuksen teki herra Dusenschön.
Tottahan tuommoisen tyyneen vakavan miehen pitää saada rauhassa kulkea
teitään! Tuon miehen, joka aina on puettu samallaiseen tummanharmaaseen
virheettömään pukuun, jossa on leveät, kunnioitettavan näköiset
sivulaput taskujen suissa, tuon miehen, jolla on niin mietteihinsä
vaipuneet, parrattomat kasvot, ja joka astelee niin vakavan tyyneesti
hieman käyrillä säärillään. Tjark Dusenschönillä oli aiemmin ollut
ihan suorat sääret. Nyt ne olivat hiukan käyrät. Käyrät sääret antavat
ihmiselle jotain pätevää ja luotettavaa.
Kuka epäilisi Tjark Dusenschöniä? Daniel Peterskö? Daniel Petersin
luo meni hän kohta ensimmäisenä päivänä, kohta kun oli ostanut
Dittmarilta hänen suuren tyhjän liiterinsä, ja tapasi siellä samalla
nuo molemmat vanhat, pyyleät neuvosmiehet. Hän puhui kauniilla ja
pehmeyellä äänellään, ja silmin, joissa väliin välähti kuin heräävät
kyynelet, kovasta ja vaivanalaisesta nuoruudestaan, livahti kevyesti
ja notkeasti ohi niiden kolmen vuoden, jotka hän oli työskennellyt
Daniel Petersillä tässä talossa, ja kertoi, kuinka hän vaivalla ja
väellä oli kamppaillut eteenpäin Hampurissa, ja kuinka hän viimeksi oli
vaatimattomilla varoillaan harjoittanut maatilojen kauppaa, ja kuinka
hän, kiitos Jumalan ja hyvän onnensa, siinä oli ansainnut omaisuuden.
Nyt, saavuttuaan ikäänkuin elämänsä huipulle, oli hän johtunut
ajattelemaan ahtaita alkuaikojaan, ja oli päättänyt, sen mukaan kuin
hänen voimansa riittivät, tehdä työtä ja vetää kortensa kotiseutunsa
vaurastuttamiseksi. Hän oli omaksunut tämän ajatuksen sitä suuremmalla
ilolla, kun hän tiesi, että Hilligenlein asiain johdossa oli miehiä,
jotka tiesivät, mitä tämmöinen pieni kaupunki nykyisinä vaikeina
aikoina tarvitsi. Senjälkeen alkoi Tjark Dusenschön selitellä aatettaan
makkaratehtaasta.
Daniel Peters oli arvokkaasti kuunnellut aina siihen asti, jolloin
tultiin kohtaan, jossa hän kuuli kiitettävän itseään. Siitä asti
hän ei enää kuunnellut, vaan alkoi silitellä kauniita viiksiään,
ja valmistella puhetta, jonka hän pitäisi silloin, kun kaupunki
soihtukulkueella tulisi tervehtimään häntä ja Dusenschöniä
hyväntekijöinään. Soihdut hulmahtelivat ja hän seisoi raatihuoneen
portailla. "Arvoisat herrat... Oli onnen ja heräävien toivojen hetki
vanhalle rakkaalle kaupungillemme, kun herra Dusenschön astui sen
rajapyykkien sisäpuolelle, ja oli taaskin onnen ja toivojen hetki, kun
sama mies astui virkahuoneeseeni ja minä, pikaisesti älyten hetken
merkityksen ja suuruuden..." Siten, valmistellen yhä puhettaan,
nyykäytti hän arvokkaasti päätään sille, mitä Tjark Dusenschön puhui
tehdaslaitoksensa vakuutusarvosta, ja ensimmäisestä ja toisesta
kiinnityslainasta, ja säilykkeiden valmistamisesta merisotalaitokselle
ja muusta semmoisesta.
Ken epäilisi Tjark Dusenschöniä? Käsityöläisetkö? Hän antoi heille
paljon työtä. Ja kun hän veti esiin yksinkertaisen mustan lompakkonsa,
tehdäkseen muistiinpanojaan, alkoi heidän silmiään huikaista. He olivat
haltioissaan hänestä. Kun hän sanoi muurari Bimsteinille: "Mestari,
oletteko hyvä, ja tuotte huomenna laskun", tai puuseppä Sagebockille:
"No, mestari, olleekohan minussa miestä maksamaan laskuanne?", niin
nauroivat he kumpikin täydestä sydämestään. "Ei mitään kiirettä, herra
Dusenschön! Rahat eivät ole missään varmemmassa tallessa kuin teidän
huostassanne". Mahavyö oli heillä kylläkin tiukalla, ja heidän vaimonsa
sanoivat: "Sinun pitäisi viedä lasku Dusenschönille, minun pitää
ottaa lainaksi kauppiaalta". Mutta mestarit eivät tahtoneet esiintyä
semmoisina niukuin naukuin eläjinä herra Dusenschönin edessä.
Ken epäilisi Tjark Dusenschöniä? Varakkaatko? Neljännesvuoden kuluttua
otettiin hän yksimielisesti seurusteluklubbiin. Tapahtui ensi kertaa,
että otettiin niin pikaan. Toisilla oli aina joitakin vastustajia;
mutta Tjark Dusenschönillä ei ollut ainoatakaan vastustajaa. Hän tuli
joka ilta klubbiin, aina samaan aikaan, puhui niukasti ja joi vielä
niukemmin. Kun uusi bentsiinimoottori oli sijoitettu suojukseen,
tarjosi hän hienot samppanja aamiaiset, joissa hän yhtämittaa hymyili
lempeätä tyyntä hymyään, ja itse joi vähimmän kaikista vieraistaan. Hän
käyttäysi niin suurella varovaisuudella ja tahdikkuudella, ett'ei hän
kertaakaan loukannut edes kihlakunnan tuomari Dunkeria, joka kuitenkin
vuoden mittaan takertui tuliseen riitaan jokaisen klubinjäsenen kanssa,
koska hän kaiket päivät aamusta iltaan, vieläpä alushousuissaankin
tyrkytti jokaiselle, että hän oli reserviupseeri. Päällepäätteeksi oli
Tjark Dusenschön mielipiteiltään suopea maltillinen konservatiivi.
Hän puki nämä mielipiteensä mielellään punnitseviin, mietiskeliäihin
sanoihin, nyökäytti vakavasti päätään ja sanoi: "Ken, niinkuin minä,
on joutunut vuosikausia ponnistelemaan ja kamppailemaan, kunnes hän on
saanut kokoon vaatimattoman omaisuuden ja ihmisten kunnioituksen: hän
ei ole niinkään kärkäs mihinkään yltiöimiseen".
Liikkui kaupungilla merkillisiä seikkailevia huhuja Tjark Dusenschönin
menneisyydestä. Muutamat sanoivat, että hän oli voittanut puolen
miljoonaa arpajaisissa. Toiset taas tiesivät, että hän oli muka
Hampurissa osoittanut asianajajalleen, kuinka hän voi voittaa erään
satumaisen suuren oikeusjutun, toiset, että koko jutun takana
kummitteli kuninkaallinen perhe, josta Tjark Dusenschön polveutui;
toiset, että erään amiraalin tytär oli silmittömästi rakastunut Tjark
Dusenschöniin, ja vaikuttanut isäänsä niin, että merisotalaitos oli
sitoutunut ottamaan säilyketarpeensa Tjark Dusenschöniltä. Tämä
viimeksimainittu huhu saavutti eri vivahduksissaan yhä uskottavamman
muodon, ja vaikutti osaltaan paljon Tjark Dusenschönin aseman
vahvistukseksi. Tuo oli kaikki ylipäätään suurenmoista! Kuinka
monelle hilligenleiläiselle onkaan ollut hänen elämänsä suurin hetki,
kun Tjark Dusenschön on näyttänyt hänelle bentsiinimoottoria, tai
silavanviiltäjää, tai luunsurvinta, tai kun Tjark Dusenschön on
sallinut hänen kurkistaa suureen täysinäiseen makkarakattilaan.
Monelle ihmiselle koitti hyvät päivät. Koroillaaneläjät
laiskottelijakadulla vetelehtivät tämän kesän kaiket aamupäivät
puutarhoissaan, puol'pitkä piipunnysä suussaan, ja haastelivat
portista toiseen Tjark Dusensahönistä. Kun sattui jotakin erikoista,
kun tuotiin esimerkiksi joku uusi kone, tai kun tavallisen kymmenen
sijasta teurastettiin kaksikymmentä sikaa, jättivät he vaikeasti
ähkyen ja vaivalloisesti porttinsa ja tulivat toistensa luoksi,
jota he eivät muulloisin koskaan tehneet... Ravintolat olivat kello
viidestä iltapäivisin väkeä täynnä, ja sielläkös keskusteltiin
ja neuvoteltiin Hilligenlein suuresta nykyisyydestä ja sen
tulevaisuusmahdollisuuksista. Lukkoseppä Nagel ja puuseppä Sagebock,
joita heidän vaimonsa tavallisesti eivät laskeneet ulos, keksivät
hirveillä hengenponnistuksilla mahdollisia ja mahdottomia toimituksia,
joita heidän välttämättä piti suorittaa, ja menivät, työesiliina
edessään, ja työaseet käsissään, ulos ja seisoivat, heillä kun ei
ollut varoja mennä ravintolaan, ulkona kadunkulmissa ja juorusivat ja
kuuntelivat. Rieke Thomsenin luona pitkässä rivissä istui teeaikana,
tahtoo sanoa aamupäivällä kello kahdeksasta asti, ja kahviajalla,
tahtoo sanoa iltapäivällä kello yhdestä asti, tupa täynnä vanhempia
naisia; Stiena Dusenschön istui keskellä ja huojutti ruumistaan siinä
istuessaan, niin että myssynnauhat heilahtelivat ja näytti ikäänkuin
liikkuisi hän ihmeen ihanan valssin mukaan, ja Rieke Thomsen istui
avarassa tuolissaan, katsahti milloin alas Satamakadulle, milloin
syrjään yli lahden ja sanoi: "Kunhan oli pieni paitaressu vielä,
tuommoinen vuoden vanha risanenä, silloin sanoin usein, että hänestä
tulee vielä jotain erikoista. Toiset lapset, Lau ja Jans ja Bojet, ja
mitä niitä muita täällä vilisi ympärillä, niistä ei ollut mihinkään."
Mutta enimmän haltioissaan kuitenkin koko Hillingeleissä olivat Jan
Friech Buhmann ja Heine Wulk. Näillä kahdella oli ylipäätään, mutta
varsinkin tänä vuonna, rohkeimmat ja syvimmät ajatukset kaikista
hilligenleiläisistä. Ei siinä kyllin, että Jan Friech hankki itselleen
erään suuren chicagolaisen teurastuslaitoksen pohjapiirustukset, ja
tämän johdolla piti Tjark Dusenchönille ylhäällä vallilla esitelmiä
siitä, kuinka hänen liikkeensä olisi laajennettava puoliväliin ympäri
lahden, josta puhuessaan hän taukoamatta osoitteli punervaruosteisilla
pihdeillään kaikkiin taivaan ääriin, vaan hän keksi senkin aatteen,
että Tjark Dusenschönin pitäisi työvoimillaan ja varoillaan hiukan
kiirehtiä Dänensandin hietikon hitaista murenemista. "Heittäköön sinne
kymmenentuhatta markkaa, ja saa takaisin neljäkymmentätuhatta." Hän
esitti tämänkin aatteen Tjark Dusenschönille, hieman hämillään, kuten
hän aina oli, kun hän puhutteli entistä ystäväänsä; Tjark Dusenschön
kuunteli hymy huulilla. Heine Wulk taas kirjoitti salaa erään yleisesti
käytetyn koulumaantieteen kustantajalle pitkän lennokkaan kirjeen,
jossa hän esitti että tämän piti, kun taas julaistaan uusi painos
oppikirjaa, antaa painattaa siihen Hilligenleistä puhuttaessa: kuuluisa
makkaratehtaastaan; ottipa hän eräässä pääartikkelissaan puheiksi tuon
vanhan tarunkin, että joskus joku Hilligenlein poika olisi tekevä tästä
kaupungista todellisen pyhän maan.
Onhan ymmärrettävää, että oli vaikeata asettua vastustamaan miestä,
joka pukeutui ja käyttäytyi niinkuin Tjark Dusenschön. Mutta mies
on paikkakunnalla, joka tohtii sen, ja hän on vielä tekeväkin sen.
Eräs on, joka tuntee hänet lapsesta saakka. Eräs on, joka joskus
turhaan on koettanut tehdä hänestä rehellistä rehtiä miestä. Ja tämä
eräs on asettuva vastustamaan häntä... Kun Tjark Dusenschön toisena
päivänä, kun hän oli Hilligenleissä, ilmestyi viljakauppias Pe Ontjes
Laun ovelle, katsoi tämä häneen ihmetellen ja kysyvästi, näki nuo
suuret, luotettavan vaikutuksen tekevät sivutaskut, ja leveät läppäät
niiden suulla, näki nuo tyyneet, vakavat, parrattomat kasvot ja nousi
verkalleen ylös ja sanoi: "Istu alas, Tjark Dusenschön! Olen iloinen,
että sinulla on ollut menestystä." Ja hämillään leikkiä laskien sanoi
hän: "Nyt saat tulla minulle avuksi, että saamme sataman syvennetyksi."
Silloin välkähti kevyt kaunis valaistus Tjark Dusenschönin silmissä ja
hän sanoi: "Siitä juuri tulinkin puhumaan kanssasi."
Siitäpitäen tuli hän kerran joka viikko, tuossa hämärissä, Pe Ontjesin
konttooriin, ja haasteli hiljalleen yhtä ja toista, ja uskoi noin
kahdenkeskisesti, että liike ei vielä oikein sujunut, koska laitos oli
vielä ainoastaan tilapäinen ja liika ahdas. "Mutta en voi toistaiseksi
kiinnittää siihen enempää rahaa", sanoi hän, "koska suurempi osa
omaisuuttani on kiinni eräässä kattopahvitehtaassa Berlinissä, jossa se
kantaa hyviä korkoja."
Anna ei tullut koskaan näkösälle, kun Tjark Dusenchön oli saapuvilla.
Jos hän sattumalta oli konttoorissa tai viljamakasiinissa, kun Tjark
Dusenschön tuli, lähti hän sanaa sanomatta pois ja nyökäytti ainoastaan
päätään. Hän sanoi selvään kylmään tapaansa: "Sinä ja Kai Jans olette
useasti kertoneet minulle, millainen hän on ollut poikana. Ei tapahdu,
että ihminen suuria muuttuu."
Silloin katsahti Pe Ontjes hiukan ilkkuen häneen ja sanoi: "Mitä sanoo
Bojeäiti omista lapsistaan? Että he ovat ylpeitä. Tjark Dusenschön on
lapsuudessaan juosta livistänyt avojaloin; ja sitä ei voi Anna Boje
unhottaa."
"Vai niin," sanoi Anna ja kohotti varsin jäykästi päätään ja katsoi
häneen sangen harmaankirkkailla silmillä: "Ja missä suhteessa ovat
Bojelapset Kai Janssiin?"
"O!" sanoi Pe Ontjes, "hänhän on lukutiellä!"
"Oh!" vastasi Anna pilkallisesti. "Sinuakin!" ja kääntyi ympäri ja meni
asuinhuoneeseen ja alkoi leikkiä lapsensa kanssa.
Muutamaa viikkoa myöhemmin tuli Pe Ontjes asuintupaan, jossa Anna istui
lapsensa kanssa, ja sanoi innokkaasti: "kuule, on varmaa, että sataman
suuta kohta aletaan syventää. Tjark Dusenschön ajaa asiaa. On selvää
-- hän ei kyllä puhu siitä paljoa, -- että hallitus jossakin muodossa
seisoo hänen takanaan. Se nähtävästi tahtoo jollakin tapaa auttaa
kaupunkiamme, joka itse asiassa on epäedullisessa asemassa, ja on
aiheuttanut hänet perustamaan makkaratehtaansa tänne, ja tilaa häneltä
säilykkeitä sotalaitokselle. Ylipäätään: se pitää minun tunnustaa
-- olen pitänyt häntä tarkasti silmällä -- ei ole hänessä entisestä
jälellä mitään; viimeiset viisitoista vuotta ovat tehneet hänestä
vakavan miehen."
Annan kasvot pysyivät kylmäkiskoisina ja hän sanoi: "En ole vielä
ikinä nähnyt, että joku ihminen olisi perin pohjin kääntynyt. Vaikkapa
kirkossa joka sunnuntai saakin kuulla: ken ei käänny ja tee parannusta,
hän on helvetin tuleen vikapää, niin ikinä en sentään ole vielä nähnyt
kääntynyttä ihmistä. Onhan tosin semmoisia, jotka, niinkuin sanotaan,
ovat tulleet hurskaiksi ja käyvät ahkerasti kirkossa, mutta heidän
kaikki pahuutensa on mukana heidän hurskaudessaan. Olen nähnyt, että
ihmiset voivat muuttaa takkiensa kuosin; mutta ikinä en ole nähnyt,
että ihminen voi muuttaa luontonsa."
"No mutta nythän pidit koko puheen!" sanoi Pe Ontjes. "Kuinka vanha
olet? Kahdenkymmenen seitsemän! Mutta te Bojet tiedätte ja osaatte
kaiken."
Annan kauniit silmät samenivat suuttumuksesta; Bojet eivät voineet
sietää, että moitittiin heidän perhettään tai luonnettaan. "Olet niin
suurekas," sanoi hän, "ja niin kelpo ja kyvykäs mies; mutta kohta
hämmennyt, kun joudut tekemisiin jonkun ripeämpihenkisen ihmisen
kanssa. Alusta asti olen huomannut sen, ja olen tuntenut pelkoa
sen johdosta." Ja hän sulki oven takanaan ja pysyi kaiken päivää
makuuhuoneessa ja kyökissä.
Niinpä oli ja puuhasi Tjark Dusenschön nyt Hilligenleissä kuin ruhtinas
maassaan. Ja kaupungit, siinä kun ne sijaitsevat peräkkäin alavalla
viherjällä rannikolla, Tanskasta alas Hampuriin asti: Tondern ja Husum,
Tönning ja Meldorf, Wüster, Krempe ja Glückstadt, ja miten niiden
nimet kaikkien ovat, kun ne kuulivat onnesta, joka oli kohdannut
Hilligenleita, yrittivät he aluksi tehdä pilaa siitä. Tehtiin nimittäin
ainakin mielellään pilaa Hilligenlein kustannuksella, koska elämä
siellä oli niin tukahtuneen velttoa, ja oli sananpartena, että se
pitäisi myydä huutokaupalla revittäväksi alas ja vietäväksi pois.
Nyt sanottiin: "Nytpä... no hyvä niinkin... menee Hilligenlei, koko
'pyhä maa' makkaraksi." Mutta kun he tutustuivat Tjark Dusenschöniin,
ja kun hilligenleiläiset kertoivat, että hallitus kannatti Tjark
Dusenschöniä, niin lakkasi pilkka, ja mielissä alkoi kyteä kateus...
Ja hilligenleiläiset, kun he tänä vuonna tulivat johonkin näistä
kaupungeista, astelivat vielä jäyhempinä ja pitivät olkapäitään
vielä enemmän koholla kuin tavallisesti, ja puhuivat vielä kireämmin
kurkustaan, ja hymyilivät vielä merkitsevämmin jokaiselle sanalle,
jonka toiset puhuivat. Tuo alkoi jo kiinnittää hampurilaistenkin
huomiota, jotka sentään itsekin ovat jotakuinkin pöyhkeää väkeä. Kun
hilligenleiläiset kaupustelijat tänä syksynä tulivat sinne täydentämään
varastojaan, ostamaan sata naulaa rusinoita ja tuhat naulaa kankirautaa
ja muuta semmoista, niin ei ollut ollenkaan osata olla heidän mieliinsä
ja kun he myöhemmin istuivat Alsterpaviljongissa juomassa kupin kahvia,
oijensivat he sääriään aina puoliväliin katukäytävää.
Niinpä koitti Hilligenleille nyt taas satoja vuosia kestäneen
homehtumisen ja kesannon jälkeen uusi kukoistusaika. Tuo vanha,
kunnianarvoisa puhe Hilligenleistä, pyhästä maasta näytti nyt
vihdoinkin toteutuvan Tjark Dusenschönin makkaratehtaan haamussa.
* * * * *
Kisakentillä Hilligenleissä linnakaivannon partaalla ja satamassa
ja kummuilla leikkivät ja melusivat tänäkin syksynä lapset, aivan
kuin heidän luontonsa heitä vaati. Ja vanhojen lehmuksien varjossa
katedraalikoulun vierellä tekivät pienet pojat hyökkäyksiään suurempien
luokse, ja mainitsivat nimeltä tyttöjä, joista suuremmat pitivät, ja
kiusasivat heitä kaikella tapaa. Silloin pyörähtivät suuremmat heitä
kohden ja alkoivat ajaa takaa heitä, ja jos saivat tavoitetuksi jonkun,
pistivät he hänet pää edellä suureen lehtiläjään, joka oli kasattu
aitauksen vierelle.
Silloin alkoi, noin hiljalleen, tuossa pienessä luhistuneessa
rakennuksessa kastanjoiden suojassakin leikki: vanha pyhä leikki, jota
leikitään kahden. Jos tulee siihen kolmas, on hän leikin tärvelijä.
Heinke Boje oli palvellut vuotensa loppuun, ja oli palannut taaskin
kotiinsa. Hän työskenteli nyt lieden ääressä, piti huolta noista
kahdesta koulupojasta päätykammarissa, ja istui kudin tai parsinneula
kädessään ikkunan ääressä. Hän oli nyt tullut kookkaaksi ja
täytelääksi, oli kaunis, vieno, tyyneen ja hiljaisen kirkas nainen.
Ja hän kaipasi pappilan avaraa kodikasta tilavuutta ja hyväsävyisen
omituisen pastorin älykästä haastelua; ja katseli ajatuksiinsa häipyen
ulos kadulle ja linnakaivannon tummapintaista vettä, hän sai Kai
Jansilta pitkiä ystävällisiä kirjeitä ja vastasi niihin, ja nousi, yhä
uneksumisissaan ja ajatuksissaan ja meni sisarensa luoksi ja sanoi:
"Tulen hiukan leikkimään lapsen kanssa". Sitte meni hän lapsen kanssa
asuintupaan, polvistui lattialle ja katseli lasta, ikäänkuin näkisi
hän sitä ensi kertaa ja painoi sitä rintaansa vastaan, ja hyväili
armaimmasti, eikä ollut koskaan saada sitä kyllikseen katsotuksi, ja
antoi sen takaisin Annalle ja palasi kotiin. Kotimatkalla ja senjälkeen
töissään oli hän taaskin hiljainen ja tyyntynyt. Ja jos olisi kysytty
häneltä, niin olisi hän vieläkin vastannut kuin kaksi vuotta sitten:
'Olen varsin tyytyväinen olooni ja elooni'. Tämän vaikutti se, että Kai
Jans oli hänen ystävänsä ja hänen itsetiedoton suloinen toivonsa.
Niinpä istui hän siis noin kello neljän tienoilla iltapäivisin ikkunan
ääressä, pää kumartuneena kirkkaan vaalean hiustaakan alla, aivan kuin
Anna aikoinaan. Ja yläluokkalaiset menivät ohitse, ja katsahtivat
salavihkaa ja pikaan ylös ikkunaan. Mutta hän ei huomannutkaan sitä.
Sattui silloin eräs sumuinen lokakuunpäivä ja hän istui ikkunan
ääressä, aivan ajatuksiinsa häipyneenä, ja kuuli poikaparven töminää ja
katsahti ylös; häntä ilahuttivat nimittäin nuo raikkaat virkut lasten
kasvot. Mutta kun hän tällä kertaa katsahti ylös, olivat siinä kyllä
nekin, jotka hän oli odottanut näkevänsä, mutta keskellä poikaparvea
meni, pieni kirjapinkka kainalossaan, siitä ohitse joku nuori outo
mies. Kun nyt pojat tapansa mukaan katsahtivat ylös ikkunaan, niin
katsahti nuori opettajakin sinne, ja näki nuo ylväät kasvot raskaan
loistavan hiustaakkansa alla ja lensi silmänräpäyksessä vakavaksi
kasvoiltaan ja tervehti.
Muutamaa päivää senjälkeen pistäysi Heinke siskonsa luona ollen
puettuna niinkuin hän tavallisesti oli koti-oloissa, ilman hattua ja
esiliinaa: silloin tuli tuo nuori opettaja häntä vastaan ja katseli
ajatuksissaan maahan, niinkuin oppineen tuleekin. Heinke katseli
häntä, ja oli tietämättään iloinen hänestä. Hänen käynnissään ja hänen
ryhdissään oli jotain niin luonnollisen hyvänsävyistä. Hän ei ollut
pitempi kuin Heinkekään. Kun hän kuuli, että joku tuli vastaan, kohotti
hän silmänsä ja tunsi hänet, ja säikähti hänen suloista puhdasta
kauneuttaan. Hän tointui kuitenkin kohta, ja tervehti häntä tyyneesti,
ja oli tervehdyksensä kunnioittavan vakava. Heinke katsoi häneen
luonnollisella tyyneellä tavallaan kirkkaasti kasvoihinsa ja ajatteli:
'Kas, mitkä sievät älykkäät lapsensilmät hänellä ovat, ja kuinka
ihmeellisen vakavat'. Ja tuli iloiseksi.
Kun hän oli leikkinyt Annan lapsen kanssa, ja taaskin palasi kotiin,
tuli eräs pieni viidesluokkalainen hänelle vastaan, jonka kanssa
hänellä oli pieni kinasteleva ystävyyssuhde. Hän tarttui tätä
takinripustimeen, joka kurkisti esiin takinkauluksen alta, ja kysyi,
mitä hänelle kuului, ja sitte, opettiko uusi opettaja häntäkin.
"Kumpaa tarkoitat?" sanoi poika. "Niitä on kaksi uutta, toinen ohuempi,
toinen paksumpi, toinen tummempi ja toinen vaaleampi".
"Yhdentekevää, sinäkin", sanoi Heinke. "Kysyn itsesi vuoksi, en
opettajan tähden".
"Molemmat ovat hyviä", sanoi hän. "Nuoret opettajat ovat melkein kaikki
hyviä. Vaalea..."
"Eihän hän vaalea ole..."
"No ei nyt tummakaan."
"Vaaleaverinen hän on."
"Se on tohtori Volquardsen. Me kutsumme häntä Petteriksi, koska hän on
niin hupainen, minä luulen, että hänen nimensä onkin todella Petter.
Hän opettaa ainoastaan saksaa, historiaa ja englannin kieltä. Hän
kutsui äskettäin kolme kuudesluokkalaista kotiinsa ja näytteli heille
kuvia. Hän on niin hupsu kuviin. Se toinen, se musta..."
"Oh, poika!" sanoi Heinke. "Mitä minä sinun opettajistasi! Laita itsesi
tiehesi!"
Sitte kului joku viikko, ilman että hän ohitsemennessään näki Heinkestä
muuta kuin kirkkaan vaaleat välkkyvät palmikot, jotka lepäsivät niin
siisteinä, suorina ja täysinä hänen nuorella päälaellaan. Tyttö taas
ei nähnyt muuta, kuin toisinaan ohuet hopeaiset kellonvitjat ja käden,
joka piti kiinni tuosta pienestä kirjapinkasta, ja hänen tyyneen,
vähän huolettoman käyntinsä ja ajatteli: "Hän on ihan poika vielä...
Naimisiin ei tuommoisen kanssa voisi mennä, mahdotonta! Kai Jans! Se on
toista! Niin luja voimakas mies!"
Siten kului talvi. Ja tuli hiljaa ja aikaiseen, varovin hiipivin
askelin, ensimmäinen kevätpäivä. Hänellä oli jo koko aamupäivä niin
omituinen levottomuus jäsenissä, lauleli ja tuli niin merkillisiä
ajatuksia: aivan kuin olisi häntä haluttanut tanssia, tai päästä
karkeloimaan ulos vihervään, valoisaan metsään, tai aivan kuin olisi
hänen mielensä tehnyt, Annan lapsi käsivarrellaan, samoilla raikasta
aurinkoista tuulta vastaan, ja lapsi ilosta hypähtelisi hänen
käsivarrellaan.
Kun hän iltapäivällä oli saanut kaiken siivotuksi ja järjestetyksi,
pukeutui hän siniseen villapukuunsa, ja veti ylleen väljän, mustan
kesätakin, ja lähti ylös kukkuloille, ja pysyi hänen mielensä tuossa
auringon valossa, joka tulvi taivailta, ja tuon avaran väljän näköalan
keskellä ihmeellisen joustavan iloisena. Kun hän oli tullut ylös
kukkulalle, tuli Volkmersdorffista käsin juuri eräs ruumissaattue
tuota ylävää tietä myöten Hilligenleitä kohden. Etummaisena, suurilla
viljavankkureilla, tuli ruumiskirstu, sitä seurasivat seitsemät,
kahdeksat rattaat, kaikki mitä Volkmersdorffissa suinkin oli saatu
kokoon. Saattuejonon takana häämöttivät kaukaisuudessa Holsteinin
hiljaiset, tummantyyneet metsät. Hän seisoi ja katseli sinne kohden
ja ajatteli, kuinka ihanaa mahtoi olla kasvaa tuommoisessa pienessä
kylässä, joutumatta milloinkaan siitä muualle, ahertaa ja ahkeroida, ja
sitte kuolla, ja tulla haudatuksi tämmöisenä ensimmäisenä kevätpäivänä
vanhan tuomiokirkon turviin. Ja näissä ajatuksissa heräsi hänen
mielensä yhä iloisemmaksi. Lopuksi, kotimatkalla, aivan kaupunkiin
tullessa autti hän vielä erästä pientä tyttöä, joka pienissä vaunuissa
lykkäsi pientä sisartaan. Vaunut olivat kaatuneet, ja nyt makasivat
vaunut, lapsi ja vaunujen sisusta kaikki maassa. Nauraen autti hän,
että saatiin taas kaikki järjestykseen.
Kaupungissa hän ei kohdannut ainoatakaan ihmistä ja kulki yhä ihanissa
uneksuvissa ajatuksissaan, ja oli kuin yksin keskellä pyhää syvää
maailmaa, ainoastaan iäinen voima itseään vastapäätä. Ja hänen silmänsä
loistivat sisäistä hohdetta.
Kun hän kääntyi linnanpuistoon, tuli häntä vastaan pieni kymmenvuotias
Dete Greve ja nauroi hänelle ja sanoi: "Sinä tulet kuin Ruth, kun hän
aamusti lähti tähkäpäitä poimimaan".
"Lapseni", sanoi hän, "kuinka johtui mieleesi sanoa noin?"
"Meillä on kuva siitä koulussa", sanoi tyttö.
Silloin kumartui Heinke, ja laski molemmat kätensä hänen olkapäilleen
ja sanoi: "En muista enää, kuinka Ruthin oli. Mutta yhtentekevää:
tuossa sinulle suutelo". Hän piti lapsesta paljon, koska se oli aina
ystävällinen, ja niin teeskentelemätön.
Kun hän tuli kastanjoiden varjoon, ja oli jo aivan lähellä koto-oveaan,
tuli nuori opettaja häntä vastaan. Hän kulki taaskin ajatuksiinsa
vaipuneena, eikä huomannut häntä. Kun opettaja, joka jo oli aivan
lähellä häntä, tuli ohitse hänen kotinsa, käänsi hän varovasti päätään
kurkistaen keksisikö hän ikkunan takana nuo vaaleat palmikot, mutta ei
nähnyt niitä ja nyrpisti hullunkurisen pettyneesti kasvojaan, ikäänkuin
metsästäjä, joka on seisonut väärässä paikassa väijyksissä, ja mutisi
-- kovaan hän ei tohtinut puhua --, "hitto", ja katsahti ylös. Silloin
seisoi siinä tyttö, aivan hänen edessään, ja tuli suoraan häntä
kohden, ja katseli hymyillen häntä silmiin; ja ihanat tunteet, jotka
tänä hetkenä sädehtivät hänen mielessään, levittivät kuin heijasteen
hänen silmiinsä ja koko hänen olentoonsa.
"O!" sanoi opettaja vallan ällistyneenä, "siinä te olettekin!" ja
purasi huuliinsa ja naurahti hiljaa hämillään ja meni ohitse.
Nyt näki Heinke askarrellessaan usein hengissään hänen hullunkuriset
kasvonsa, ja kuinka ne samassa muuttuivat niin vakaviksi ja
punastuivat. Hän ei tuntenut häntä nyt enää yksin ulkonäöltä, vaan
tunsi hän jo hyvän joukon hänen sieluansakin, että hänessä nimittäin
tuon mietiskeliään vakavuuden ohessa asui myöskin ystävällinen
hyvänkurinen veitikka. Tuon toisen mielessä taas väikkyi siitä hetkestä
asti aina hänen hymyilevä, lempeä kauneutensa.
Sattuipa silloin kahdeksan päivän kuluttua, että matematiikan opettaja,
joka oli sangen tarkka, vaikkei sentään mitenkään epäystävällinen
herra, koulukäytävässä viittasi nuoren virkatoverinsa syrjään:
"Luvatkaa", sanoi hän, "luvatkaa minulle, että nauratte sille, mitä nyt
aion sanoa".
Sen lupasi hän, vaikka vähän sävähtävin sydämin.
Silloin sanoi toinen: "Tiedän että olette hyvästä ja kunnollisesta
kodista, äitinne on aina itse tarkastanut poikansa puvun ja korjannut
kaiken, mutta nyt olette joutunut uskomaan sen toimen vieraille
ihmisille. Ja nyt on kuustoista päivää jo osa takkinne vuoria riippunut
tuossa alhaalla oikealla sivulla".
Silloin sai nuorukaisemme aluksi kasvonsa jotakuinkin jäykiksi, ja
sanoi, että hän lähettää todistajansa, muuta sanottavaa hänellä ei ole.
Sitte suuttui hän, ja alkoi moittia asuntoemäntäänsä. Sitte nauroi hän.
Ja senjälkeen kysyi hän, tiesikö hän, matematiikan opettaja, suositella
mitään mukavaa hyvää asuntoa hänelle. Tämä lähetti hänet rehtorin
puheille. Rehtori mainitsi jonkun nimen. Niiden joukossa opettajan
leski Bojen tuossa pienessä rappeuneessa rakennuksessa linnakaivannon
luona. "Siellä on syksyllä tullut päätyhuone vapaaksi. Emäntä on
hiljainen, siisti nainen".
Silloin meni hän samana iltana vielä tuntia kestävälle kävelylle
ulos pimeään; lopuksi kävi hän vielä kolmasti raskaissa ajatuksissa
kastanjakäytävän päästä päähän. Hän tunsi nimittäin että hän nyt otti
askelen, joka arvatenkin tulisi ratkaisemaan koko hänen elämänsä. Sitte
rohkaisi hän mielensä ja meni sisään. Ja säikähti soitinkelloa, ja
katseli vakavin kasvoin permantoa kohden.
Ovi aukeni ja Heinke seisoi valovirrassa, joka tulvi hänen mukanaan
aukaistusta ovesta, ja ajatteli: "No! Nyt tekee hän jonkun nuoruuden
tuhmuuden!" Ja pyysi hieman hämillään, mutta sentään tyyneesti, häntä
tulemaan sisään. "Äiti ei ole kotona", sanoi hän.
Hän astui sisään, ja istuutui äidin mukavaan tuoliin. Ja kertoi, nyt
jo taas aivan kotonaan, ja silmät iloisina, kuinka hullusti oli hänen
takkinsa laita.
Heinke kuunteli hämmästyneenä ja vavahtelevin suupielin hänen
kertomustaan, ja ajatteli: "Mikä kummallinen ihminen hän! Istuu
tuossa ja puhuu kanssani, aivan kuin olisimme lapsesta asti syöneet
samasta kupista. Mutta on mahdotonta suuttua hänelle: kaikki on niin
luonnollista hänessä." Ja hän hymyili hänelle.
Ja nyt oli hän tullut pyytämään rouva Bojelta, luovuttaisiko hän
päätykammarinsa hänelle, ja pitäisi hiukan silmällä, kuinka hän ja
hänen pukunsa kulloinkin näytti edestä ja takaa. Enempää vaivaa
ei hänellä olisi hänestä. Hän kävi syömässä ravintolassa, ja
pesuvaatteista piti huolen äiti.
Heinke ajatteli: 'Tietysti täytyy hänen saada päätyhuone! Tuo armas
omituinen ihminen. Ja tuokin nyt on olevinaan tohtori ja opettaja!'
"Meillä on tähän asti ollut vaan pieniä koulupoikia asumassa", sanoi
hän, "ei koskaan ketään opettajaa. Meillä on niin vaatimatonta".
"Se sopii juuri minulle", sanoi hän ja katseli joka puolelleen ja nousi
ylös ja otti Pietin kuvan, joka seisoi piirongilla, ja katseli sitä
kauan tyyneesti ja sanoi: "Hän on hyvin teidän näköisenne. Tämä on
teidän veljenne Piet. Olen tiedustellut teistä kaikista". Ja katsahti
taaskin ympärilleen ja sanoi: "Jotenkin noin näyttää vanhempaini
luonakin, ainoastaan että huone on kolmea kertaa suurempi. Meillä on
talo lähellä Lübeckiä. Pidän tästä huoneesta paljon: pääty on niin
kaunismuotoinen; ja aamupäivisin leikkivät kastanjalehtien suuret
varjot niin hauskasti seinämällä".
"Mutta ihmiset!" sanoi Heinke.
"O", sanoi hän. "Äitinne kanssa tulen sopimaan erinomaisesti; näin
hänet kerran ikkunasta. Aivan kuin ei mitään. Ettepä usko, kuinka hyvin
sovin äitini kanssa! Ja te? Teidän kanssanne en ylipäätään voi joutua
kinaan koskaan".
"Mistä sen niin varmasti tiedätte?"
"No, kun äskettäin temppuilin niin pahasti kasvoillani tuossa ikkunan
edessä, niin olisi joku toinen tyttö säikähtänyt, toinen taas olisi
loukkaantunut, joku toinen joutunut hämilleen; mutta te käyttäysitte,
terve vaistonne sen käski, ainoalla oikealla tavalla: te nauroitte
minulle. Olette aina luontoa lähellä ja iloitsette siitä".
"Niin", sanoi Heinke, "varsinkin iloitsen kaikesta, joka on pientä ja
tuhmaa siinä".
"Nähkääs vaan!" sanoi hän ja nauroi hänelle, ja oli iloissaan hänen
ilkunnastaan.
He olivat vielä parhaassa vauhdissa, kun äiti Boje tuli sisään, ja
Heinke lähti ulos valmistamaan illallista. Kohta senjälkeen kuuli hän,
että opettaja iloisesti hyvästellen lähti ulos.
Seuraavana päivänä tuli hän kirjalaatikkoineen ja rikkinäisine
takkeineen, ja otti haltuunsa päätykammarin, ja ripusti seinät täyteen
rakastamiaan kuvia, pöydällekin asetti hän harmaita paperisalkkuja,
jotka olivat täynnään niitä.
Mutta kolmantena päivänä tunnusti hän rehellisesti ja vakavasti: kun
hän, Heinke Boje, iltapäivisin kahvitarjottimineen seisoi ovessa, niin
oli hän paljoa, paljoa kauniimpi kuin kaikki kuvat, jotka hänellä oli.
Silloin huomasi tyttö, ett'ei hän ollutkaan yksi noita taiteen
harrastajoita, jotka ihastellessaan jotain vanhaa ovenkehystä unohtavat
lapsen, joka istuu kynnyksellä ja heiluttelee käsiään ja jalkojaan; ja
hän nousi arvossa hänen silmissään.
Äiti sanoi: "Hän tulisi varmasti aivan yhtä mielellään tänne alaskin ja
joisi kahvinsa yhdessä meidän kanssamme".
"Ei", sanoi Heinke vilkkaasti ja päättävästi. "Hän on aivan omituinen
ja nurinkurinen ihminen; hän sanoo, että hän voi juoda kahvia
ainoastaan kuvainsa keskellä".
"Oh", sanoi äiti, "hän loruilee".
"Niin", sanoi Heinke, "sen hän tekee. Hän loruilee ylipäätään aina,
mutta hänelle ei osaa suuttua".
Hän joi kahvinsa pikaa seisaaltaan; sillä aikaa seisoi Heinke ja
katseli jotakin noista pienistä vaatimattomista kuvista, ne olivat
halpoja hyviä jäljennöksiä vanhoista ja uudemmista teoksista. Kahvinsa
juotuaan tuli hän hänen luokseen ja selitti älykkäästi ja vakavasti
hänelle kuvan kauneuksia ja merkitystä ja kertoi, mitkä niistä hän itse
oli saanut nähdä alkuperäisinä kokoelmissa ja palasi aina erääseen
matkaan, jonka hän kaksi vuotta sitten oli ylioppilaana tehnyt aina
alas Palermoon asti.
Heinke tunsi sydämessään ja ymmärsi kaiken, mitä hän puhui kuvistaan,
ja tuli hänelle siitä ihmeellinen ja hänelle aivan uusi ilon lähde;
toisinaan intti hän vastaankin sitä, mitä hän sanoi. Lenbachin
Bismarck-pää, Dürerin Ritari, kuolema ja piru, ja Böcklinin itsestään
maalaama kuva, se, jossa hän juuri on alkamassa maalata, kun kuolema
ilmestyy hänen taakseen ja soittelee lauluaan; ne miellyttivät häntä.
Mutta eräästä italialaisesta prinsessasta, josta tohtori Volquardsen
paljon piti, ei hän voinut pitää. "Hän on riimunnut itsensä otsavyöllä
ja poskivitjoilla", sanoi hän, "ja tekeytyy ylen lauhaksi ja lempeäksi,
mutta varroppas vaan, kohta se purasee".
"No," vastasi toinen, "entä te itse? Kun katsoo teitä, niin tuntuu
ihmisessä niin oudon pelokkaalta. Ajattelee: nyt se tulee."
"Mikä tulee?" sanoi Heinke.
"Teissä on jotakin, jota en vielä tunne... En tiedä", sanoi hän
mietteissään.
Hän katsoi häneen niin vakavasti ja tutkivasti, kuin hänen oli tapansa
katsoa kuviinsa. Heinke katseli takaisin häneen samalla tapaa,
vakavasti ja silmää sävähyttämättä. He ihmettelivät suuresti toisiaan.
Hetken perästä, kun hän oli tullut, levitti hän jo jonkun vihon
pöydälle, ja he kumartuivat kumpikin sen yli ja katselivat sitä. Hän
ei välittänyt ollenkaan siitä, olivatko kuvat alastomia vai puettuja;
ja niinpä ei Heinkekään laskenut huomiotaan siihen. Kauniilla
syvämielisellä vakavuudella selitteli hän hänelle, mitä hänen kauneutta
ihailevat, kauneuteen tottuneet silmänsä keksivät kuvissa. Heinke
tunsi sielunsa ikäänkuin laajenevan, ja hänen kasvoilleen kohosi hento
puna, ja hän hengitti syvään ja sanoi: "Elämähän tuntuu kahta vertaa
kauniimmalta ja suuremmalta, kun voi iloita noista asioista."
"Niin", sanoi toinen, "ja luonto sitte! Mitä iloja onkaan sillä antaa
sille, jolla on silmää nähdä sen ihanat armaat kauneudet. Me teemme
yhdessä joskus pitkän yksinäisen kävelymatkan, silloin näytän sinulle,
mitä näen."
Heinke nyökäytti ajatuksiinsa häipyneenä päätään, ja sanoi: "Se olisi
ihanaa".
"Se on oleva ihmeellistä," sanoi toinen, "noin ihan kahden sinun
kanssasi".
"No nyt olette onnellisesti solahtaneet sinuttelemaan minua", sanoi
Heinke.
"Oh", sanoi toinen, "sinutellaan toisiamme, kun olemme täällä ylhäällä
kahden; koko tuommoinen teititteleminenhän on niin joutavaa. Onpas se
ihanaa", ja silmissään säteili riemu, "onpas se ihanaa saada sinutella
kauneinta maailmassa."
"Mikä on kauneinta?" kysyi Heinke nauraen.
"Heinke Boje."
"Sen arvasinkin."
Sitte kumartuivat he taaskin kuvavihon yli, ja hän kulki sormellaan
kuvaa ja osoitti Heinkelle kaiken.
Ja kutsui häntä 'sinuksi' ja 'Heinkeksi', ja hän kutsui häntä
Petteriksi tai Pekaksi; mutta hänen piti nauraa aina, kun hän sanoi
sen. Toisinaan, kun he siten istuivat rinnakkain, pujotti hän kätensä
hänen kätensä alle, ja otti häntä ranteimesta. Silloin hän toisinaan
kyllä ajatteli: 'On tuo hiukan liikaa, hänhän tekee, mitä ikinä
tahtoo'. Mutta hän tyynnytti itsensä kohta ja ajatteli, että hänen
luonnollinen puhdas sydämensä salli hänen tehdä siten. Ikinä hän ei
hairahtanut mihinkään, joka ei olisi ollut sopivaa. Aina oli hän kuin
hyvä, kujeikas veli, joka juttelee kauniille sisarelleen leikkiä ja
vakavaa.
Sitenpä seurusteli Heinke viattomasti ja luonnollisesti hänen kanssaan
ja antoi sielunsa avautua hänelle ja ajatteli: ansaitsen minäkin
jotakin ja olen jostakin arvosta; ja kummastutti ja ihmetytti häntä
usein, ja vastusteli häntä, eikä auttanut silloin mitään, että hän
tekeytyi hämmästyneeksi ja suuttui ja ravisti häntä käsivarresta.
Hän jäi tarkalleen puoleksi tunniksi; sitte nousi hän ja lähti.
Siten eleli hän kymmenen viikkoa, kunnes alkoi lähetä helluntai,
ja ajatteli: 'Elämäni on nyt melkein rikas ja vaihteleva. On niin
ihanaa olla hänen kanssaan. Kun on hänen kanssaan, on aina niinkuin
sunnuntai.' Ja hiljempaa ajatteli hän: 'Kuinka ihmeellistä, ett'ei hän
suutele minua! Mutta siinä suhteessa hän onkin vielä ihan poika. Hän
on ihan poika vielä. Semmoisia en minäkään saa ajatella. Olisi hän Kai
Jans! Oh, niin! Se osaisi käyttäytyä toisin Heinke Bojen kanssa!'