Kului taaskin vuosi.
Koitti silloin ihana aurinkoinen lokakuunpäivä, ja puhalteli raikas
länsituuli. Silloin tuli Annalle mieleen, iltapäivällä, tapansa mukaan
käväistä tervehtimässä äitiään.
Kun hän meni ikkunan editse, kuuli äiti askelet, ja katsahti ylös, ja
tunsi tyttärensä ja näki terävillä äidinsilmillään, että hänen lapsensa
ryhti oli hiukan muuttunut. Hän ei huomauttanut sentään mitään siitä,
kun nyt tuo kaunis vierailijatar tuli sisään, vaan alkoi puhua yhtä ja
toista: että Pietiltä oli tullut kirje, ja että Hett oli lähettänyt
pesuvaatteita, ja että Heinke oli jonkun ystävättärensä luona. Anna
Lau kuunteli, ja katsahti toisinaan ulos, toisinaan äitiinsä, ja hänen
silmissään väreili kevyt veitikkamaisuus.
Silloin tuumi äiti: kujeiletko sinä minun kanssani, niin kujeilen minä
sinun, nousi ylös, ja meni piirongin luo, joka seisoi oikealla ovesta,
kumartui sen eteen, ja palasi, mukanaan kantamus liinavaatteita, istui
paikalleen taas ja alkoi neuloa kiinni nappeja, jotka vielä puuttuivat
paidoista.
Anna istui häntä vastapäätä, katsahti toisinaan välkkyävin silmin
äitinsä käsiin, ja sitte taas ajatuksissaan ulos kadulle, jolle tuuli
oli varistellut suuria punaisia ja keltaisia lehtiä; niiden seassa oli
särkyneissä paksuissa kuorissa välkkyviä ruskeita hedelmiä. Siten istui
hän rauhallisesti, eikä sanonut sanaakaan.
Silloin palasi Heinke kävelyltään takaisin, nyökäytti hienoa vaaleaa
päätään, ja sanoi noin ohimennen ajatuksissaan: "Sinä täällä, Anna?"
ja astui äidin neulomapöydän ääreen ja etsi jotakin. Silloin näki hän
työn, joka äidillä oli käsillä, kumartui hiukan ja lähti ulos.
Kun Anna kohta sen jälkeen tuli välikölle, mennäkseen kotiin, tuli
Heinke kammarista kädessään eräs kirja.
Anna otti sen häneltä ja katsahti siihen ja näki, että se oli nidos
Goetheä, ja sanoi vähän alakuloisen mietiskeliäästi: "Liika korkeata
minulle. Pe Ontjeskaan ei tunne mitään mielenkiintoa tuommoiseen...
On se somaa, että sinulla on ystävänä Kai Jans; hän voi auttaa sinua
eteenpäin". Ja laski kirjan kädestään pöydälle.
Heinke antoi sen olla siinä ja sanoi: "Minä saatan sinut kotiin",
ja laski, kun he olivat tulleet ulos, arasti ja lempeästi kätensä
sisarensa käsivarrelle, jota hän ei koskaan muulloin tehnyt. Silloin
otti Anna käteensä käden, joka lepäsi hänen käsivarrellaan.
Siten kulkivat he vaieten ihanassa syyspäivässä, kaksi korkeata
kaunista naista. Ja käydessään lykkivät he kengänkärjillään kypsiä
kastanjoita, jotka makasivat kadulla, ja Anna, joka kai tahtoi
osoittaa, kuinka notkea hän vielä oli, kumartui käydessään,
hellittämättä sisarensa käsivarresta, ja otti ylös yhden kastanjan,
se oli auennut, ja kirkas, ruskea hedelmä pilkisti esiin; hän antoi
sen ajatuksissaan solahtaa Heinken käteen. Heidän ympärillään putoili
maahan suuria, punaisia lehtiä. Päivä siinsi korkeana ja heleänä.
Silloin johtui Anna raskaihin ajatuksiin ja alkoi hiljaa itkeä:
"Heinke", sanoi hän. "Minä en ole ikinä osoittanut sinulle, kuinka
paljon pidän sinusta. Minä pidän sinusta äärettömästi... sinun pitää
holhoa ja valvoa sieluasi... On niin kamalaa, jos antaa kasvaa
rakkauden ihan ylitsensä, ja sitte, kun se on kokonaan vallannut
ihmisen, joutuu itse taistelemaan sitä pois itsestään. Varo itseäsi,
ett'et ikinä rupea pitämään niin paljoa Kai Jansista".
Heinke antoi päänsä painua syvälle ja sanoi hiljaa: "Tiedän, että hän
on mielellään kanssani... ja iloitsen siitä; mutta enempää en ole sitä
ajatellut. Olen vasta yhdeksäntoista, Antje".
"Sitte ei minun olisi pitänyt puhua siitä", sanoi Anna.
"Sen voit mielellään", sanoi Heinke. "Sittehän tiedän varoa itseäni".
"Sinä olet ulkonaisesti minun näköiseni", sanoi Anna, "ainoastaan
silmäsi ovat lempeämmät ja hiuksesi hiukan tummemmat: siispä lienee
luontosikin samallainen kuin minun. Ja semmoisille ihmisille voi elämä
joskus olla hätä ja vaiva, jota Jumala taivaissa armahtakoon". Hänen
äänensä katkesi taaskin ja hän itki.
Silloin huomasi Heinke, että sisar puhui omista kokemuksistaan ja
kärsimyksistään, ja rutisti hänen kättään ja sanoi hämmentyneesti: "Älä
ole peloissasi minun puolestani. Olen iloissani vanhasta ystävyydestäni
hänen kanssaan, ja olen tästälähin oleva vielä enemmän varuillani kuin
ennen. Oh, mitä suunnitelmia minulla onkaan, jotka vielä toteutan!"
Hän nauroi keveästi. "Mitä tiedän minä semmoisista hirveän suurista
asioista kuin rakkaus ja avioliitto! Tunnen itseni ylen tyytyväiseksi
olooni ja elooni".
Silloin tyyntyi Anna.
Heinke muuttui tästä hetkestä ystävällisemrnäksi sisarelleen, ja kävi
usein hänen luonaan ja autti häntä taloustoimissa, kun sisar nyt alkoi
käydä hitaammaksi, ja teki tämä vuosi hänen luonteensa naisekkaammaksi
ja kypsemmäksi. Hän eleli aran kaihtivan pyhänä, kuin nuori yksinäinen
koivu avaralla kankaalla. Häneen ei koske ainoakaan ihmiskäsi,
ainoastaan taivaan tuuli ja sade.
Kai Jans... Kai Jans ei koskenut häneen.
Jos hän olisi koskenut, olisi hänestä silmänräpäyksen suloisen
hämmennyksen jälkeen tullut hänen autuaan onnellinen morsiamensa;
hän olisi riemuinnut ja sanonut: "Minä olen pitänyt sinusta, pitänyt
enimmän kaikesta maailmassa, jo monta vuotta". Mutta Kai Jans ei
ajatellut semmoisia.
Hänellä oli toisia asioita ajateltavina. Hiljaisessa maaseuturauhassa,
viisaiden ja vakavien kirjojen keskellä, vakavassa toimessa, joka
asetti hänet keskelle vellovaa ihmiselämää, astui hän ankarassa,
vaivanalaisessa, nääntyvässä kamppailussa miehuudenikäänsä. Lapsesta
asti luonnollinen ja suora ja vilpitön, ja varustettuna ihmettelevillä
avoimilla Adamin silmillä, jotka kummastuneina katselivat ulos kieroon
omituiseen maailmaan ympärillä, näki hän nyt, kypsyneenä ja miehuuden
vakavuudella katsoen asioita, kaiken ympärillään vielä entistä
pelottavampana ja sietämättömämpänä. Yksityisen ihmisen sekainen
vaivanalainen tie, ihmisellisen yhteiselämän kaikki pikkumainen
valheellisuus ja teennäisyys, valtion työläs ja hankala olemassa olo,
kirkkojen puiseva tylsä usko, koko ihmiskunnan hidas ja hädänalainen
kulku tulevaisuuttaan kohti: kaikki se seisoi tylsin tuijottavin silmin
hänen edessään, ja jos hän kysyi siltä, ei hän saanut sanaa eikä
vastausta.
Hän meni hädässään yli kankaan metsikköihin, jotka rajoittavat hänen
kotiseutuaan, ja meni kysymään raamattua neuvoojakseen, ja toisia
viisaita syviä kirjoja. Mutta hän ei saanut vastausta.
Harvasanaisena, ja silmin, joihin hänen sielunsa hätä oli painanut
palavan merkkinsä, tuli hän Hilligenleihin. Hän istui vastapäätä
isäänsä ja kuunteli, mitä hän kertoi ihmiskohtaloista, mutta se ei
hänen sydäntänsä ilostuttanut; sillä kummallista oli se kaikki ja
hämärän sekaista.
Silloin tuli hän Heinke Bojen luoksi.
Hän ei vaatinut, että hän täydellisesti ymmärtäisi häntä. Hän tuli
hänen luokseen, ikäänkuin tulee maailman ja oman omantuntonsa ahdistama
nuorukainen rakkaan puhtaan ystävänsä luoksi.
Ja hän, niin kokonaan oppimaton kuin olikin, mutta vilpitön ja
luonnollinen, osasi aina hienolla aistillaan oikeaan: "Älähän pelkää
toki!" sanoi hän. "Tee, mitä ystäväsi käskee: ota vastaan hänen
avustuksensa, ja mene vielä pariksi vuodeksi Berliniin. Lähdehän, Kai!
Saammehan selitetyksi vanhemmillesi, että sinun pitää tehdä niinkuin
teet. He kyllä ymmärtävät sen; ovathan he viisaita ihmisiä".
"Niin", sanoi hän, "luulen että olisi oikein, että lähden. Minä
pelkään, että kirkko muuten vangitsee minut sokkeloihinsa. Tahtoisin
vapain avoimin silmin oppia tuntemaan kansani tilan tänä suurena
levottomana aikana ja nähdä, mitä tehdään ja mitä voi tehdä auttaakseen
sitä onnellisesti sen läpi".
Kerta, kun Heinke taas kävi siten hänen rinnallaan ylös kukkulalle,
huomasi Kai, että hän oli alakuloinen ja ahdistunut, ja alkoi kysyä
häneltä. Aluksi aikoi Heinke kieltää kaiken. Mutta lopulta sanoi hän,
että äiti taaskin oli torunut häntä. "En voi sopia äidin kanssa", sanoi
hän, "hän moittii aina minun luonnettani". Hän pudisti päätään, ja
silmiinsä kohosivat kyynelet. "Ja kun äskettäin kävin kirkossa", sanoi
hän, "saarnasi pappi iäisestä kadotuksesta ja helvetistä. Jälkeenpäin
olin ihan toivoton. En tiedä, mitä minun pitää ajatella itsestäni", ja
antoi päänsä painua ja itki.
Silloin tuli Kai, huolimatta omista huolistaan melkein iloiseksi,
kun hänkin kerran voi auttaa häntä, ja alkoi innokkaasti kehoittaa
ja rohkaista häntä: "Katsos", sanoi hän, "et saa noin vaan ihan
umpimähkään hyväksyä ja omistaa kaikkea, mitä kirkossa sanotaan, tai
mitä vanhemmat tai joku muu ihminen sanovat: 'Tuo on syntiä, ja tuo on
väärin!' ja: 'Olet ihan hirveä ja huono ja merkillinen ihminen'. Sanon
sinulle, monet nuorukaiset kulkevat pimeitä sameita teitä, niin, moni
itsemurhakin johtuu siitä, että vanhemmat ja siskokset ja kirkko ja
seurapiiri ja esi- ja päällysmiehet kovalla ja anteeksiantamattomalla
tavalla arvostelevat ja tuomitsevat nuorisoa, ja siten saavat,
varsinkin jaloimmat luonteet siitä, epäilemään omaa itseään, niin että
he alkavat epätoivoisesti vihata itseään, ja pitävät elämäänsä harhaan
menneenä, ja muuttuvat viekkaiksi ja petollisiksi tai katkeriksi ja
nurjamielisiksi tai vieläpä tekevät lopun elämästäänkin. Pää pystyyn,
Heinke Boje; anna huuhkainten huutaa ympärilläsi, armas aurinkoinen
päivälintu! Olethan jaloa verta! Onhan isäsi vanhaa Tödien heimoa, ja
äitisi polveutuu Bogdemannien kookkaasta, pitkäsäärisestä kansasta.
Oh, Heinke Boje! Ole ylpeä ulkonäöstäsi, ole ylpeä luonnostasi, tunne
varmaksi itsesi niiden pohjalla, ja kehittele niitä! Usko, että
piilee sinussa paljon hyvää ja jaloa! Se usko on paljoa parempi ja
kohottavampi kuin se usko, jota kirkko opettaa, että olemme kaikki
tuomitut helvettiin. Rakas Heinke Boje: mitään perisyntiä ei ole.
Perintövikoja ja perintökuntoa on. Perintövikoja on sinulla: olet
hiukan pikavihainen ja helposti tulistuva, ja rakastat ehkä hiukan
liiaksi mukavuuttakin, ja nenäsi on liika terävä; mutta perintökuntoa
on sinulla enemmän, on runsas ja painava määrä, pitkistä vaaleista
hiuksistasi aina hienoihin norjiin nilkkoihisi asti, ollakseni
kokonaan puhumatta armaasta sielustasi ja kirkkaasta, selvänäköisestä
hengestäsi! Niinpä siis: ole hyvä, ja luota itseesi! Muista, mitä
lempeä Vapahtajamme on sanonut nuoresta elämästäsi: Antakaa hänen olla,
niinkuin hän on: hän on läsnä Jumalan valtakuntaa!"
Silloin liiti ihana hymyilevä loiste Heinke Bojen hienojen hentojen
kasvojen ylitse, ja laski Jumala tuon uneksuvan nuoruuden suuhun
oikean sanan oikealla ajalla -- Heinke Boje: kuinka haina oli tuona
hetkenä -- "Kuule", sanoi hän hymyilevin silmin: "jos siten on laitani,
että polveudun hyvästä, vanhasta suvusta, ja että minun pitää iloita
luonteestani: niin heitä silloin sinäkin aikailusi ja arkailusi. Luota
sinäkin itseesi, pelkuri!"
Silloin katsoi Kai ihmeissään häneen ja sanoi: "Nyt sanoit hyvän sanan".
"Mene", sanoi tyttö, "minne tahtosi sinua kutsuu, ja usko, että kaikki
päätyy hyväksi".
Siten erosivat he.
Ja niinpä tulikin Kai Jans eräänä päivänä, joku päivä jälkeen
Uudenvuoden, sateessa ja rännässä, vanheimpansa luota äiti Bojen ja
Heinken luo, ja kertoi, että nyt hänen on matka Berliniin.
Ja jätti hyvästit.
Ja kun Kai Jans oli jättänyt Hindorffin pappilan, muutti Heinke
Boje hänen huoneeseensa. Kai oli pyytänyt sitä pastorilta ja hänen
rouvaltaan.
Epävarmana kuin pääsky, joka ensi kertaa lentää vieraalle katolle,
astui hän tuohon pitkään olkikattoiseen rakennukseen. Ensimmäinen
onnettomuus oli, että hän rikkoi peilin, joka riippui vasemmalla
sisäänkäytävästä, kun hän vapisevin käsin tahkoi sitä puhtaaksi,
toinen, että hän tahrasi pastorin saarnan musteella.
Mutta kun hän huomasi, että pappilan herrasväki antoi arvoa toisenkin
ihmisen luonteelle ja taipumuksille, niinpä, että he oikein pitivätkin
siitä, että tuli omalla luonteellaan esiin, muuttui hän omaisemmaksi.
Ja kun hän oli tullut omaiseksi, tohti hän vähitellen olla ihan
luonnollinen ja itseään, ja iloita itsestään niinkuin Kai Jans oli
häntä kehoittanut. Ja hän muuttui miettiväksi ja hiljaisesti hilpeäksi
ihmiseksi, ja tohti toisinaan varovasti hänkin sanoa sanan ja sekaantua
keskusteluun, joskus kujeillakin.
Hän itse ihmetteli itseään ja ilkkui: "No, Heinke Boje! Oletpas sinä
viisas ja mielevä ihmislapsi... Heinke Boje! Nyt matkaat sinä omilla
nuorilla hevosillasi; ole varovainen!"
Pienessä kammarissa, jonka ikkuna antaa kaakkoa kohden, ja josta näkee
laajalle, laajalle ulos marskeille, luki hän kirjeet, jotka Kai Jans
lähetti hänelle, ja kirjoitti hänelle takaisin, ja luki edelleen niitä
ihania paksuja kirjoja, jotka joskus olivat olleet hänen isänsä ilona,
ja ymmärsi niitä hyvin. Ja pastori auttoi häntä.
* * * * *
Alussa toukokuuta synnytti Anna Boje talossa, jonka Pe Ontjes Lau
oli ostanut Reimersiltä, sen lounaisessa kamarissa, josta on näköala
vallille, oltuaan ensin koko päivän tavallisissa talousaskareissaan,
lähemmä puoliyötä ensimmäisen lapsensa. Hänen vuoteensa ääressä seisoi
ainoastaan hänen äitinsä, joka rauhallisesti ja taitavasti autti häntä.
Rieke Thomsenista hän ei sietänyt kuulla puhuttavankaan. Vaikeimpana
hetkenä, kun hänen silmänsä harhailivat ympäri huonetta, jäivät ne
riippumaan laivaan, joka riippui katossa piirongin yllä, ja hän sanoi
äidilleen: "Jos tämä päättyy hyvin, niin pitää Pe Ontjesin ilmoittaa
tästä Torril Torrilsenille, että hän iloitsisi kanssamme".
Kun oli kulunut kymmenen päivää, ja hän ensi kertaa oli itse
äärettömäksi ilokseen saanut hoitaa ja vaalia pienokaistaan, tuli
illemmalla Heinke jalan Hindorffista katsomaan lasta. Ja kun hän juuri
oli hiljaisella aralla ihmetyksellä lakannut sitä tarkastelemasta ja
katsomasta, ja istunut alas, tuli Kassen Wedderkop.
Wedderkop koetti mukautua asiainhaaroihin ja hillitsi ääntään, unohti
sen sentään toisinaan ja huusi silloin sitä kovemmin, mutta lankesi
samassa yht'äkkiä siitä syvään kuiskailuääneen, aivan kuin joku poika,
joka putoaa korkealta ylhäältä syvään pehmeään olkiläjään.
Pe Ontjes oli, huolimatta perheensä lisäytymisestä, äkeällä päällä,
koska taaskin oli eräs alus, jonka piti tuoda hänelle ohria, tarttunut
saveen. "Soisinpa", sanoi hän myrkkyisästi, "että saisin pistää nuoriin
sekä pormestarin, että hänen molemmat lihavat raatimiehensä", ja
ripustaa kaikki kolme jahdin ympärille täksi yöksi veteen likoomaan".
"Siinä tapauksessa annan sinulle paremman neuvon", sanoi Kassen
Wedderkop, "ripusta heitä useampia sinne. Pormestari on tosin
koko vintiö hänkin, hupsu, joka näyttelee ruhtinasta, hän on niin
turhamainen, ett'ei hän voi ottaa yhtään asiaa semmoisena kun se on,
vaan ajattelee aina kohta omaa itseään, kuinka hän esiintyisi siinä
parhaiten edukseen. Mutta oikeat määrääjät Hilligenleissä eivät
ole hän ja hänen neuvosmiehensä. Paljoa enemmän merkitsevät miehet
semmoiset kuin Heine Wulk ja ravintoloitsija Birnbaum. Ne ne ovat kuin
määräävät kaupunkilaisten kannan asioissa ja avaavat silmät. Heine
Wulk sameine sanomalehtineen, ja Birnbaum, joka ei kestitse lukuisia
vieraitaan ainoastaan olueella, vaan myöskin surkeilla ja vaivaisilla
mielipiteillään jumalasta ja maailmasta ja hyvästä ja ylevästä: ne ne
ovat, jotka Hilligenleissä määräävät".
"Käytkö sinä koskaan klubbissa?" tokaisi Pe Ontjes myrkkyisästi.
"Kävin siellä äskettäin", sanoi Wedderkop. "He juttelivat hiiristä.
Kukin läsnäolijoista kertoi hiirijuttunsa, joka on hänen omansa,
ja josta hän ylpeilee. Toiset istuivat kumartuneina eteenpäin, ja
tuijottivat kertojaa kasvoihin, ei sentään innostuksesta juttuun,
senhän he tuntevat ennaltaan, vaan sentähden, että he palavat halusta
päästä kertomaan omaa kaskuaan. Yht'äkkiä, ennenkuin toinen vielä on
saanut omaa hiirtään kunnolla korjoonkaan, livahtaa toisen hiiri jo
näyttämölle, ja purasee edelliseltä hännän poikki. Siten sitä jatkui
vuoroa myöten. Sitte alettiin jauhaa valtiollisia asioita."
"No mitä mielipiteitä heillä niissä on?"
"No tiedäthän: heillä on mielipiteet vuodelta kahdeksantoistasata
seitsemänkymmentä viisi, ja kaiken saavat he mahtumaan sanoihin:
Bismarckin kolme suurta tuhmuutta... Ja sitte on heillä eräs sana, eräs
sanasutkaus, jonka he aina sovittavat kaikkeen. He sanovat: 'Meidän
tulevaisuutemme on vesillä? Varokaahan! Pian on se vesissäkin!' Tämä
sanasutkaus on, toisin kuin hiirijutut, yhteistä klubbiomaisuutta. Jos
sinne otetaan joku uusi jäsen, tai tulee joku vieras, niin silloin
vetää aina joku tämän sutkauksen esille, ja katsahtaa sitte ylpein
välkkävin silmin ympärilleen, ja näkee ympärillään paljaita ylpeitä
välkkäviä silmiä."
"Sitte tulee kaikenmoisten kaskujen vuoro. Ne olivat melkein kaikki
rivoja. Tuo kaskunkertominen, Pe Ontjes, on ilkeä kulkutauti, joka on
vahvassa vauhdissa; nuo kaskut karkoittavat vakavuuden ihmisen työstä,
ja kunnioituksen tunteen elämästä. Siellä klubbissa istuvat vanhat
perheenisät ja nuoret naimattomat miehet yhdessä, ja nauravat yhdessä
kaikelle törkylle, ja tärvelevät oman luonteensa ja toisten."
"Niin", arveli Heinke mielevästi, "mutta käsityöläiset... nehän ovat
kunnollisia".
"Oh, käsityöläiset!" sanoi Kassen Wedderkop... "Suo anteeksi,
Anna, nuo hiton korealaiset... Näes", sanoi hän, antaen äänensä
muuttua kuiskaukseksi: "tarkastelin tänään puuseppääni, kuinka hän
seisoi papumaassaan ja koetti pystyttää kuollutta varista tangon
päähän linnunpelotukseksi. Siinä toimessa hän hommaili koko puolen
edeltäpuolen päivää. Mutta jos tilaat häneltä jotakin, niin saat
parhaassa tapauksessa jonkun kuukauden kuluttua jotakin, jota et
ollenkaan ole tahtonut. Ei ole mihinkään koko käsityöläisluokasta;
heissä ei ole mitään halua ja eteenpäin pyrkimystä. Jos joskus
sattumoisilta hiukan alkaa heissä häämöttää joku aavistus
heidän kurjasta untuneesta olostaan, niin pitävät he joitakin
ammattikunta-kokouksia, ja kiukuttelevat siellä keskenään ja solvaavat
toisiaan; ja puheenjohtajan pitää illalla hiipiä kotiinsa, mukanaan
suojelusvartiasto. He tuijottavat itsensä sokeiksi pormestarinarriin
ja muutamiin yliopistosivistyksen saaneihin vetelyksiin kuin mihinkin
korkeihin auktoriteetteihin; heidän pitäisi sensijaan tietää, että
suora ja rehti toimintatarmo vie ihmisen pitemmälle kuin saamaton
oppineisuus."
"No", sanoi Heinke, "siispä ei ole koko Hilligenleissä mitään
kunnollista ja hyvää".
"Niin, mitähän voisi sanoa työväestä, Heinke? He nyt sittekin voisivat
mieluimmin olla ylväitä valppaita ihmisiä, sillä heillä on korkea
ihanteellinen päämäärä, mitä sitte ajatteleekin heidän ohjelmansa
yksityiskohdista. Mutta he eivät pidä tätä päämääräänsä selvänä
edessään. He epäilevät ja ärsyttävät toisiaan. Missään luokassa ei
ole keskinäinen kateus niin suuri kuin työväen keskuudessa... Katsos,
semmoinen on Hilligenlein porvaristo! Joukko hupsuja ja hyväsävyisiä
nahjuksia. Hitto soikoon, Pe Ontjes... suo anteeksi, Anna, ne hiton
korealaiset... kun olin nuori seitsemäntoista vuotias poika -- olinhan
vaan pienen nummitalokkaan poika: miten sain minä ponnistella,
päästäkseni eteenpäin! Kuinka sain valppain silmin etsiä, missä minun
pienet lahjani ja taipumukseni piilivät, ja kuinka löysin ne ja käytin
niitä. Ja sinä, Pe Ontjes, ja Piet, kuinka olette te saaneet kurotella
kurkkujanne! Tiedätkö mitä, Pe Ontjes? Kun Daniel Petersin virka-aika
kuuden vuoden kuluttua menee umpeen, niin pitää sinusta tulla
Hilligenlein pormestari."
"Mitä?" sanoi Pe Ontjes Lau säikäyksissään. "Minäkö Hilligenlein
pormestariksi? Minä hanhipaimen. Ketuksi mieluummin!"
"Oh!" sanoi Anna ilkkuen. "Sinä ja kettu! Sano sitte vaikka: leijona!"
Hän oli väliin ennenkin kuullut tuon sävyn hänen äänessään ja sanoi
äkeästi: "Olenko minä sitten liika tyhmä ketuksi?"
"Oh", sanoi Anna... "älä nyt kohta suutu".
Samassa tuli Heinke toisesta huoneesta, jossa hän taaskin oli seisonut
lapsenvaunujen ääressä ja näki kirjeenkantajan lähenevän taloa ja sanoi
siitä Annalle. Silloin meni tämä ulos ja palasi takaisin, kädessään
kirje, jonka hän oli aukaissut ja jota hän hymyillen luki.
"Se on Pietiltä", sanoi hän... "hän antaa lapselle lahjaksi
kastepuvun... ja... mutta... mutta... kuulkaahan... Tjark Dusenchön
tulee tänne... Hilligenleihin... hän on ostanut Dittmarin talon ja
suuren liiterin... mutta tokiinsa... hän aikoo perustaa tänne tehtaan;
Piet arvelee: suuren muhkean makkaratehtaan".
"Jopa nyt jotakin?!" sanoi Wedderkop.
"Suuren tehtaan?" sanoi Heinke.
"Se oli turha huomautus", sanoi Pe Ontjes tyyneesti. "Sehän on
itsestään selvää, kun kerran Tjark Dusenschön sen laittaa... No,
vai siten! Tjark Dusenschönistä tulee siis hilligenleiläinen ja
tehtailija!" Hän nojausi mietteisiin vaipuen taappäin istuimellaan.
Anna sanoi pilkallisesti: "Tuleepa hauska nähdä, mikä huijausyritys
siitäkin syntyy".
"Huijausyritys?" sanoi Kassen Wedderkop. "Miksi niin ilman muuta
huijausyritys?"
"Anna Boje on aina kohta valmis arvosteluissaan", sanoi Pe Ontjes...
"Kuuletteko?... jo se alkaa jo..."
Kuului kovaa askelten töminää, ikäänkuin olisi sieltä mennyt lauma
elefantteja; se läheni jykeästi ja jysähdellen ja kolisten. Anna
ennätti vielä ripeästi sysätä syrjään paremman tuolin, ja sijoittaa
huonomman sijalle, ja heittää puoleen valkean päällyksen: kun Jan
Friech Buhmann jo seisoi ovessa suurena ja peloittavan näköisenä ja
nokisena kuten tavallisesti.
"Tjark Dusenschön on tullut!" sanoi hän ja sai vaivoin hengitystään
edes, ja viskasi nokisen mustan lakkinsa lattialle. "Enempää en sano.
Hän on miljonääri... Kaikki menee täytäntöön".
"Mikä menee?" huusi Wedderkop, ja katseli kummissaan ilmiöön ovessa.
"Kaikki, mitä Rieke Thomsen aina on sanonut: että Tjark Dusenschön
vielä tekee Hilligenlein suureksi. Verovapaus, satamansyvennys,
Dänensandin kultalaiva, kaikki, kaikki. Hän on salaa käynyt täällä,
ja ostanut Dittmarin talon ja asuu Ringerangin luona ja on käynyt
tervehtimässä iso-äitiään. Sanon teille, vanha Stiena on haltioissaan.
Kun Tjark oli lähtenyt hänen luotaan ja ennättänyt jo puoliväliin
Satamakatua alas, niin livahti hän vielä oveen ja huusi: 'Tjaark...
Tjaark... tule vielä kerta iso-äitisi luo.' Silloin aloin minä
kuulustella, ja menin puhuttelemaan häntä. Kaikki menee täytäntöön,
mitä Hule Beiderwand joskus on sanonut."
"Vai siten..." sanoi Pe Ontjes Lau, ja nousi ylös. "Ja nyt arvelet
sinä: että kun hän tulee, tuo herra tehtailia, herra Dusenschön, niin
pitää minun... Sanon sinulle: viskaan hänet päinniskoin täältä! Se
ihminen on nuoruudessani saattanut minulle jo tarpeeksi mielipahaa".
Ja sen sanottuaan meni Pe Ontjes Lau, tuo mahtava, työhönsä.