Äiti Bojella oli tosiaankin iloa lapsistaan. Alkoi muuttua paljoa
valoisammaksi tuossa pienessä, jyrkkäpäätyisessä rakennuksessa
kastanjoiden varjossa.
Anna Boje oli onnellinen vaimo; hän ajatteli ainoastaan miestään ja
jokapäiväistä talouttaan. Toisena avioliitovuotenaan alkoi hän hiukan
murehtia, kun hän ei saanut lasta.
Hänellä oli paljo toimitettavaa taloudessaan. Mutta pari kolme kertaa
viikossa, noin illetessä, käväisi hän kastanjatalossa, ja istui
vanhalla paikallaan, hän oli käynyt muhkeammaksi nyt ja kirkkailla
valkeilla kasvoillaan oli kaunis, tyyni rauha. Äiti istui käsityö
kädessään häntä vastapäätä; Heinke hommaili kyökissä.
Sattui silloin toisinaan, että äiti lyhyesti ja arasti kysyi yhtä ja
toista, ja antoi jonkun lyhyen äidillisen neuvon. Silloin ei vastannut
nuori vaimo mitään, pudisti vaan kieltävästi vaaleata päätään,
ikäänkuin tahtoisi hän sanoa: En minä tahdo niistä asioista kuulla
mitään. Mutta äiti tiesi hyvin, että tytär sentään tarkkaan kuunteli.
Kun hän sitte meni kotiinsa, kurkotti hän pitkää vartaloaan, ja
tunsi veren virkeänä ja elävänä virtaavan jäsenissään ja asteli kuin
naarasleijona, kuten Pe Ontjes sanoi; ja ajatteli: "Ell'en _minä_ saa
lapsia, niin kuka sitte saa?"
Eräänä iltana -- avioliitto oli kestänyt jo lähes kaksi vuotta --
alkoi äiti taas puhua siitä, antaen sukankutimensa liikkua ahkerasti:
"Sanohan, lapseni... olen ajatellut sitä paljon... En ota toiste enää
puheiksi sitä. Mutta avioliittoon kuuluu lapsia... Sanohan: tehän
pidätte toki toisistanne?"
"Oh, äiti!" sanoi Anna Boje karttaen. "Kuinka johdut siihen nyt?
Tietysti me pidämme."
"Sehän on hyvä", sanoi Helle Boje, "mutta katsos... voi pitää
toisistaan liiaksikin..." Hän kumartui työnsä yli sylissään. "Sinun
isäsi oli reipas ja eloisa mies, aivan kuin Piet; mutta kun hän otti
minut syliinsä, oli hän tyyni kuin kuningas."
Anna ei virkannut mitään, ja tekeytyi ikäänkuin hän ei olisi
kuullutkaan.
Mutta kun hän illalla oli kahdenkesken miehensä kanssa, ja alkoi
verkalleen avata ja levitellä pitkiä suoria hiuksiaan, ja kohotti ja
laski käsivarsiaan, ja hänen miehensä astui häntä lähelle, ja alkoi
leikkiä hänen hiuksillaan, sanoi hän ja katsahti häneen teeskennellyn
vakavasti: "Kuule nyt, Wieben Peters... Sinä arvelet, että koska
partasi on kellervä ja sydämesi tulinen, niin sillä on kaikki hyvä.
Mutta kun rakastat vaimoasi, niin pitää sinun olla tyyni ja ihana kuin
kuningas."
"Vai siten!" sanoi hän. "Vai semmoinen. Ja kummoisen pitää sitte olla
_sinun_?"
Anna loi terävän ja epäluuloisen katseen peiliin, ravisti pitkiä
vaaleita hiuksiaan ja sanoi nauraen: "Minunko? Minähän olen tyyni!"
Siten eli Anna Boje. Hän ei ajatellut muuta kuin rakastettuaan, ja sitä
että hän mielellään tahtoisi lapsen häneltä, ja talouttaan. Muusta hän
ei välittänyt. Ei edes omaisistaan. Hänen sisarensa Heinkekin melkein
vieraantui hänestä.
Heinke täytti kahdeksantoista ja hoiti taloutta.
Kun huoneet nyt olivat tyhjemmät ja saadakseen enemmän työtä, ottivat
he kaksi koululaista hoitoonsa, tietysti freestedtiläisiä poikia. Nämä
asustivat ja reuhastivat nyt päätyhuoneessa aivan kuin kotonaan. Äiti
Boje piti äidillistä huolta heidän puvuistaan, ettei niissä ollut
irtonaisia nappeja ja rikkinäisiä housuntakapuolia; Heinke huolehti
toruilla ja sisarellisella ohjauksella opiskelusta. Ja sitäpaitsi
ruuasta. Sillä hän söi itse mielellään ja hyvin; hän oli nälkäinen ja
vahva, ja oli hän, vaikk'ei hän siinä suhteessa ollut ihan yhtä paha
kuin muut Bojet, koko lailla itserakas.
Hänen salainen ilonaiheensa näihin aikoihin oli sentään se, että
Kai Jans tutkinnot suoritettuaan tulisi kirkkoherran apulaiseksi
Hindorffiin, joka oli vaan kahden tunnin matkan päässä Hilligenleistä.
Kai Jans!
Neljätoista päivää avusti hän sairasta pastoria hänen laajatöisen
virkansa hoidossa: kastoi ja vihki ja kävi sairaiden luona, puhui
hautojen ääressä, ja antoi apuaan kaikellaisissa elämän puutteissa
ja tarpeissa. Mutta senjälkeen, sunnuntai-iltapäivin, tuli hän
Hilligenleihin.
Silloin kävi hän ensiksi vanhempainsa luona. Nämä asuivat yhä vielä
pitkässä rakennuksessa, ja kuuskymmenvuotias Thoms Jans lähti vielä
joka aamu lapio selässään ja rivakkana ulos matalikolle, ja Male
Jans palveli yhä vielä, hiukset sileinä ja edessään puhdas esiliina,
Ringerangin kyökissä, kun rikkaat isännät pitivät kemujaan siellä,
tai nuoret tanssivat. Mutta sunnuntaisin istui Thoms Jans kotona,
silmälasit kotkannenällään ja tutki raamattua tai työväenlehteä, häntä
vastapäätä istui hänen vaimonsa älykkäine hentoine kasvoineen ja luki
mukavassa rauhassa, mitä Itzehoen sanomalehti kertoi lady Alicesta ja
lordi Pankook'ista.
Työväen puolue, jonka vanhin jäsen Thoms Jans oli, oli nyt kasvanut
suureksi, ja piti kokouksiaan eräässä salissa, ja tuotti toisinaan
puhujan itselleen Hampurista. Hän kävi yhä vielä siellä ja kuunteli;
mutta hän ei uskonut kaikkeen, mitä he puhuivat. Hänen hidas
ja mietiskeliäs luonteensa ei oikein tahtonut mukautua heidän
kevytmieliseen tapaansa katsoa ja arvostella asioita. Että he moittivat
pappeja, eivätkä sietäneet kuullakaan kirkosta, semmoinen kuin se nyt
oli, se oli hänestä kyllä oikein, sillä kirkko oli, senmukaan kuin hän
oli nähnyt, aina seisonut varakkaiden puolella. Mutta että he kirkon
mukana hylkäsivät kaiken uskonnon, sitä hän ei sietänyt. Hän tiesi
omasta ja toisten elämästä, että pyhät iäiset voimat tahtovat salaa
vaikuttaa ja elää meissä ja ympärillämme.
Kun Kai Jans nyt tuli, kyseli hänen pikku äitinsä häneltä hänen
sukkiensa ja paitojensa tilaa ja millaista päivällistä pappilassa oli
ollut. Isä taas laski silmälasit pöydälle, alkoi sitte hiljalleen
rummuttaa ikkunalautaa vastaan ja sanoi: "En ilkeä pitää silmälaseja
nenällä, kun katson ihmisiin...", ja kyseli, mitä kuulumisia oli
Hindorffista. Ja useimmakseen tunsi hän ihmiset, joista poika puhui,
ja kertoi varovasti ja punniten, ja aina etsien tapausten sisintä
juurta ja pohjaa, niitten elämästä, joita poika nykyään hautasi tai
niitten esi-isistä, joita hän kastoi. Ja kun isä ja poika olivat hyvin
toistensa kaltaisia, tarttuivat isän kokemukset ja havainnot suorastaan
poikaan, ja hän näki elämään ja maailmaan kuuskymmenvuotiaan silmillä.
Monet hetket istui hän siten ja kuunteli isäänsä, miettivät silmänsä
milloin luotuina maahan, milloin isän älykkäisiin silmiin, milloin
taas ulos salamavirralle ja merelle. Hän puhui vähän ja lausui harvoin
arvosteluaan. Hän kuunteli ainoastaan ja katseli.
Niihin aikoihin, jolloin toiset iskevät kättä pöytään ja sanovat: "Nyt
ollaan valmiita. Takana on tutkinnot ja mietiskelyt!" niihin aikoihin
alkoi Kai Jans tuntea itsensä ja maailman ja elämän ihmeellisiksi
vaikeiksi arvoituksiksi. Niihin aikoihin, jolloin kaikki hänen
ystävänsä jo olivat valmiita miehiä, jolloin Pe Ontjes Lau -- oh, tuo
suuri suurekas Pe Ontjes Lau! hänhän oli valmis mies jo silloin kun hän
kymmenvuotiaana kulki päässään juutilaisen villalakki, -- jolloin Anna
Boje kaksinekymmeninekuusine vuosineen oli omalla pohjallaan varmana
seisova ja vaikuttava ihminen; jolloin Piet Boje jo tarkalleen tiesi,
mihin hän pyrki, jolloin Tjark Dusenschön jo pitkät ajat muhkeana ja
pätevännäköisenä astuskeli Hampurin katuja: niihin aikoihin vasta alkoi
Kai Jans -- aivan kuin tammi metsässä alkaa myöhimmin viherjöidä, koska
sen puuaines on lujinta -- unohtaa nuorekkaan leikkivän mielen henkevät
levottomat syrjähyppäykset, ja miettien ja tyyneesti, kuitenkin syvät
rypyt otsaansa uurtamassa, kuunnella humua elämän syvässä metsässä,
sen syvänteissä ja sen latvoissa... Ja paras auttaja hänelle näihin
aikoihin, jolloin hänestä alkoi kypsyä mies, oli vanha matalikkotyömies
Thoms Jans. Tämä jätti hänelle parhaimman perinnön, minkä ihminen voi
toiselle antaa: nimittäin pitkän, viisaasti eletyn ja vakavan elämän
kokemukset.
Mutta sillävälin kuin isä, vaikkapa vaan hätäisin ohitse hipasevin
sanoin, kuitenkin kosketteli ihmissielun syvimpiä salaisuuksia, vaikeni
Kai Jans arkana, ja nuoruuttaan epävarmana, yhä ilman itseluottamusta,
ja yhä vielä siinä pelossa, ettei hän voisi panna kokemuksiaan vanhan
kokemuksien rinnalle.
Mutta kun hän jätti pitkän rakennuksen, tuli hän suoraa päätä, yhä
vielä ajatuksiinsa vaipuneena, tuohon pieneen jyrkkäpäätyiseen
rakennukseen kastanjoiden varjossa.
Ja siellä vilkastui Kai Jans. Siellä istuutui hän mukavasti tuolille,
joka seisoi ikkunan ääressä ja puheli äiti Bojen ja Heinken kanssa,
ja katseli ulos kadulle, ja teki hullunkurisia huomautuksia
ohitsekulkijoista, ja ilkkuili yhtä ja toista Hilligenleissä ja kertot
Hindorffista ja hyväsävyisestä papista siellä, ja kyseli kuulumisia
vanhoista ystävistään.
"Piet kävi viime viikolla täällä", kertoi Heinke. "Edellä puolen päivän
tuli hän, ja istui tuolille, jolla sinä nyt istut ja sanoi, että täällä
oli niin ihmeen hiljaista ja mukavaa, ja että hän jäisi tänne kolmeksi
päiväksi. Hän aikoi käydä sinuakin tervehtimässä Hindorffissa; ja
minun piti mukaan. Mutta kun hän näki, että kaikki oli hyvin täällä,
ja kun hän oli puhunut Pe Ontjesin kanssa viljanhinnoista, sanoi hän
tuossa kolmen tienoissa iltapäivällä: 'Olisi sentään parempi, äiti, jos
huomen aamusti jo olisin työssäni taaskin. Siellä on par'aikaa tekeillä
eräs tärkeä työ eräässä uudessa kuunarissa...' No, me saatimme hänet
kello viideltä asemalle... Ja tiedätkö, ken teistä kaikista on päässyt
pisimmälle? Tjark Dusenschön! Piet sanoo, että hän on jo varakas mies.
Ja teillä ei ole mitään." Ja hän nauroi hänelle iloisesti ilkkuen.
Sitte johtuivat Kai Jans ja äiti Boje puhumaan lapsuudenpäivistä, ja
Heinke pyrki sekaantumaan keskusteluun.
"Ah!" sanoi Kai, "ole sinä vaiti! Olit semmoinen pieni lapsi silloin.
Et pitempi kuin tuolin jalka."
"Nyt valehtelet."
"Minäkö? Olen nähnyt sinut, kun olit kahdentoista päivän vanha."
"Se ei ole totta. Sinä vaan kehut. Sinä tahdot aina puhua kanssani
aivan kuin olisin sinun lapsenlapsesi. Ei meidän väliämme ole kuin
kahdeksan vuotta."
Kai oli mielissään hänen suuttumisestaan ja nauroi. Mutta Heinke
koetti olla oikein toden teolla suuttunut. Mutta kun hän sitte sattui
pikaisesti katsahtamaan häntä kasvoihin, ja näki, että ne olivat sulaa
iloa ja veitikkamaisuutta, naurahti hän kevyesti ja sanoi helpottuneen
onnellisesti: "En voi suuttua sinulle koskaan."
"Enkä minä sinulle!" sanoi Kai silloin vakavasti ja loi hyvät syvät
silmänsä sydämellisesti häneen.
Silloin nyökäytti Heinke päätään hänelle, silmät vähän hämmentyneinä,
ja kumartui työhönsä.
Kun Kai sitte aikoi lähteä, sanoi hän: "Lähdetkö sinä mukaan Annan
luokse?"
Ja koska oli sunnuntai, oli hänellä aikaa ja hän lähti mukaan ja
iloitsi jokaisesta, joka tuli tiellä vastaan ja näki hänet hänen
rinnallaan, hän arveli nimittäin, että kaikkien täytyi pitää häntä yhtä
korkeassa arvossa, kuin hän oli lapsuudenpäivistään asti tottunut häntä
pitämään.
Kun he sitte tunnin tai enemmän olivat istuneet Annan tai Pe Ontjesin
seurassa, seurasi Heinke häntä ulos kaupungista ylös noita kolmia
portaita aina ylös kukkulalle.
Ja täällä, keskellä tuota lempeätä avaraa rauhaa, jonka ilta levittää
maille, matkalla hiljaiseen kyläänsä, ja rinnallaan tuo nuori puhdas
sielu: täällä virkosivat hänen sielussaan hereille hänen mielensä
salaiset ajatukset ja salainen ahdistus.
"Kuule... minulla ei ole ketään muuta, jolleka voisin puhua siitä... ja
sinä olet vielä liian nuori... mutta ell'et ymmärräkkään kaikkea, niin
kuuntelet sinä kuitenkin vakavasti ja hartaudella, ja olet armas viisas
ihmislapsi, paljon viisaampi kuin mitä minä koskaan voi tulla... minä
en tiedä, Heinke, miksi minun pitää tulla, ja mitä minun pitää tehdä...
minä pelkään, että te sittenkin olitte oikeassa siinä mitä aina
sanoitte, ett'en sovi papiksi. Minä luulen, että jätän vielä virkani ja
koko alani."
Heinke vaikeni hetken. "Vai siten!" sanoi hän sitte... "Etkö sinä siis
_usko_ siihen, mitä sinun pitää saarnata?"
"Niin, lapseni... niin yksinkertaista ei ole siihen vastata. Näes:
kirkonoppiin, jota opetetaan meille koulussa ja kirkossa, siihen en
usko. Ja sikäli kuin muistan, en ole koskaan uskonutkaan. Järkevänä,
tieteihin luottavana miehenä ei siihen voikkaan uskoa."
"Niin, mutta mitä sinä saarnaat sitte?"
"Niin lapseni... Aluksi oli minulla siitä suuret tuskat. Pidin jonkun
aikaa, että koska en voinut uskoa kirkonoppiin, piti minun hyljätä koko
kristinuskokin. Olin kokonaan epätoivossa ja ajattelin, että kaikki
oli sulaa mielettömyyttä. Mutta silloin jouduin kerta, noin vuosi
sitten, hautaamaan erään pienen lapsen. Vähää ennen oli eräs vanha
nainen kylästä kertonut minulle ensin menettäneensä vanhempansa, sitte
miehensä, sitte oli hän saattanut täyskasvuiset lapsensakin hautaan,
mutta kovinta oli hänelle ollut kun hän oli kadottanut lapsen, jolle
hän vielä oli antanut rintaa. Silloin puhuin minä tuon avoimen pienen
haudan ääressä tuolle nuorelle äidille, puhuin ilman valmistelua, ja
ajattelematta vanhaa kylmää oppiamme, perisyntiä ja lunastusta veren
kautta ja semmoista, ja koetin lohduttaa häntä, ja... ja silloin
löysin itsekin lohdutuksen tuossa sanassa: päästä meitä pahasta ja
tulkoon valtakuntasi... Ja katso: nyt saarnaan minä kaikesta, mikä on
lapsellista, ystävällistä, ihmisellisesti ymmärrettävää kristinuskossa,
saarnaan enimmäkseen, Vapahtajan sanoja noudattaen, luottamuksesta
Jumalaan ja rohkeasta mielestä ja lähimmäisen rakkaudesta ja iäisestä
toivostamme. Siitä saarnaan... Mutta siinä ei ole mitään sisällisesti
varmaa ja kokonaista, ja tunnen itseni epävarmaksi ja onnettomaksi
siinä, ja on kamala se ajatus, ett'ei ole minulla mitään selvyyttä."
"Mutta sittehän sisältävät saarnasi toki jotain puhdasta ja ylevää",
sanoi hän. "Ole siis tyytyväinen ja tyyni!"
Silloin alkoi Kai valittaa. "Mutta minä en ole sitä!" sanoi hän. "Kun
olisin niinkuin toiset ihmiset! He hoitavat tointaan ja virkaansa, ja
heillä on jotkut harrastuksensa ja huvinsa, ja leikkivät lastensa ja
vaimojensa kanssa; mutta minä kidutan ja kiusaan itseäni asioilla,
joista ei kukaan ihminen voi päästä selvyyteen."
Tyttö katseli häneen kirkkain puhtain silmin. "Kyllä sinä vielä löydät
jotain varmaa ja hyvää", sanoi hän. "Sinä olet vielä nuori."
Mutta hän oli ihan masennuksissa. "Minäkö löytäisin! En edes
maalaispapiksi kykene. Seison kuin härkä ladon oven edessä; niin, aivan
siten seison maailman edessä; enkä tiedä, mitä tehdä. Ei soi minulle
elämä ja maailma miksikään säveleksi, ei vaikka kuinka kuuntelisin."
"Sanonko sinulle, mitä sinun pitäisi tehdä?" sanoi tyttö. "Sinun
pitäisi vielä kerta ulos maailmalle! Sinun pitää saada oppia ja nähdä
enemmän; se, luulen minä, olisi hyväksi sinulle. Vaikkapa jo yksin
senkin vuoksi, että helpommin pääsisit ohi noiden levottomien vuosiesi."
"Vai niin sinä arvelet!" sanoi Kai Jans. "Minulla on eräs ystävä
Berlinissä, valtiotieteen tutkija ja varakkaasta kodista. Hänelle
ja sinulle kerron huolistani, muille en kenellekään. Hän kirjoittaa
taukoamatta: 'Tule nyt muutamaksi vuodeksi vielä tänne. Silloin kolme
vuotta sitten olimme vielä liika nuoria ja tuhmia, varsinkin sinä!
Tule nyt taaskin tänne ja opi!...' Luulen toisinaan, että tekisin
oikein, jos tekisin siten. Mutta sitte alan arkailla taas; olen liika
yksinkertainen ja alkuperäinen, ollakseni tiedemies... Lapseni", sanoi
hän "saan sinut surulliseksi puhumalla näistä alakuloisista asioista;
puhutaan jostain muusta".
Tyttö pudisti vaaleata päätään ja sanoi pehmyellä sointuvalla
äänellään: "Kerro, kerro enemmän vaan! Et usko, kuinka mielelläni minä
kuuntelen. Kun vaan voisin auttaa sinua!"
Ylhäällä kukkulalla Volkmersdorffin luona sanoi hän hyvästi Kaille ja
lähti kotiin. Ja kulki kuin valoisassa, loistavassa sumussa, autuaan
onnellisena siitä, että rakkain ja viisain ihminen oli käynyt hänen
rinnallansa, ja laskenut sielunsa salaisuudet kuin hänen käteensä...
Hänen sielunsa uinaili vielä nuoruuden unelmissa.