"Luotsi... Elbeä kohden!"
Silloin astui Hunke Heien tai Heien Hunke, kuinka hänen nimensä oli,
Piet Bojen eteen, rutisti huulensa niin kapeiksi, että niitä tuskin
näky ikään: "Perämies! Ei käy! Meidän pitää laskea laiva maihin".
Silloin nauroi Piet Boje koko kasvoillaan. "Vasenlaitavahti ja neljä
helgolantilaista pumppuihin!... Oikealaitavahti puhdistaa kannen". Muut
lähetti hän alas ruumaan.
Silloin ajattelivat he: "Olisimme jättäneet koko tuon pahuksen
keltanokan mereen!" Ja lähtivät, ja täyttivät sanaa sanomatta ja
uljaasti velvollisuutensa.
Viisi tuntia seisoivat he säleisellä kannella, jota meri tuontuostakin
huuhteli, ja ponnistelivat kiivaasti, kädet tyyninä ja lujina ja silmät
valppaina. Goodefroon perämies seisoi vettä valuvassa puvussaan ja
vilusta kankeana, kädessään kiikari, peränpitäjän rinnalla ja tähysteli
eteenpäin, näkyisikö apua siellä.
Scharhörnin kohdalla tuli näkyviin kaksi hinaajaa, jotka laivanomistaja
oli lähettänyt heille vastaan.
Se tapahtui illalla puolihämärissä.
Muutamaa tuntia myöhemmin tuli Anna Boje juosten paikalle, hän
oli nimittäin Ballsenillä, jossa hän asui, kuullut että Goodefroo
oli tullut. Anna Martensin raskaassa päällystakissa, päässään
kirjava huivi, jonka hän oli saanut ravintolan emännältä, meni hän
telegraafikonttoorin ohitse, ponnistellen myrskyä ja piiskaavaa sadetta
vastaan, kohden rantaa ja haaksirikkounutta laivaa. Silloin näki hän
kolme miestä öljytakeissa seisovan erään venheen luona ja keskustelevan
keskenään, hän astui heidän luokseen ja kysyi. Silloin kääntyi nuorin
niistä, kun hän kuuli hänen äänensä, ripeästi häntä kohden; ja he
tunsivat toisensa.
Piet säikähti kuitenkin ensiksi ja sanoi: "Sinä siinä?... Onko äitimme
kipeä?"
Silloin katsahti hänen siskonsa hymyilevin silmin häneen: "Ei, kaikki
ovat terveinä".
Hän meni jonkun askeleen hänen kanssaan ja sanoi: "Mikä sinun on Anna?
Tunnut niin omituiselta?"
Silloin kertoi Anna hänelle kaiken ja hänen veljensä oli iloinen ja
kyseli kaikesta.
"Onpa somaa", virkkoi hän, "että olet noin sievästi ja keveästi
solahtanut avioliittoon; se on aina niin epävarmaa teillä naisilla".
"Kuinka sinä nyt tarkoitat?"
"No", sanoi hän, "joku on huimapää, toista kuluttaa taas toivoton
rakkaus; kolmas jää naimattomaksi ja muuttuu omituiseksi. Mutta sinä,
keveästi ja luontevasti solahdat sinä satamaan. Näetkös, siitä olen
iloinen".
"Mistä tiedät sinä, Piet?" sanoi sisar alakuloisesti, "onko se aina
ollut niinkään keveää ja luontevaa, sinähän olet aina ollut kaukana
poissa... ja vaikka olisit joka ilta istunut vuoteeni reunalla, Piet,
niin et olisi sittenkään huomannut mitään. Mitä tietää veli siskostaan?
Katsohan, kuka tulee tuolta? Rakas lankosi!"
Tänä iltana, jolloin myrsky yhä myllersi merellä, ja ihmiset
kamppailivat henkensä puolesta, oli Piet Boje vielä laivaisäntänsä
puheilla, joka huolissaan molempain komeitten laivojensa kohtalosta oli
tullut Cuxhaveniin.
"En kiinnitä niin erityistä huomiota siihen", puhui tuo vanhanpuoleinen
mies, "että olette ehdottanut muutamia parannuksia laivanrakenteessa,
jotka näyttävät olevan käytännöllisiä. Enkä kiinnitä tämän päivänkään
tapauksiin niin erikoista huomiota, vaikkapa tekonne tänään pelastikin
minulle ja teille koko kauniin omaisuuden. Näppärä ja ripeä, vaikka
kevytmielinenkin mies olisi voinut tehdä saman. Mutta se mikä minulle
painaa enemmän vaa'assa, on se, että minulla on varma tunne siitä, että
asian, mihinkä te ryhdytte, te myöskin viette perille älykkyydellä ja
tarmolla ja joka silmänräpäys valppaalla huomaavaisuudella, ja sulasta
innostuksesta asiaan. Semmoiset miehet ovat suuresta arvosta suuren
liikkeen johtajalle, ja semmoisia miehiä on harvassa. Siksi lähettäisin
teidät nyt, jos siihen suostutte, toistaiseksi Gadesheadiin, valvomaan
erään kolmimastolaivan rakennusta, joka on tekeillä siellä veistämöllä.
Lähetän sinne miehen, jolla on valppaat silmät... Soisinpa, että olisi
viimeinen laiva, jonka olen pakoitettu rakennuttamaan tuolla puolen
meren."
Tänä iltana, jolloin myrsky ulvahteli ulkona, ja teki useasta nuoresta
naisesta lesken, löysi Anna Boje, jolla oli niin hiljaiset jalot
kasvot, ja niin arkakatseiset puhtaat silmät, ja lisäksi niin kuuma
tulinen sydän, satamansa. Kun he rauhassa olivat yhdessä syöneet
illallista Ballsenin ravintolahuoneessa, saatti Pe Ontjes häntä ylös
hänen huoneeseensa, ja aikoi jättää hyvästi.
"Hyvää yötä, Goodefroo!" sanoi Pe Ontjes ja suuteli häntä.
"Hyvää yötä, Goodemann!" sanoi Anna, ja antoi suudella itseään.
Mutta he eivät osanneetkaan erota. Taaskin vilkahti hereille liekki,
jonka ihanassa valossa he autuaassa onnessa saivat istua, myöhään
yöhön. Kun he siten istuivat siinä, ajatteli Anna Boje: 'Kai Jans
ei olisi sopinut minulle. Mitä hän aina mietiskelee ja saa mielensä
alakuloiseksi ja sortuneeksi! Minä... minä olen saavuttanut, pyhän
maani', ja naurahti hiljaa.
Seuraavana iltana hämärtäessä tulivat he kaikki neljä junalla
Hilligenleihin. Pe Ontjes ja Anna kävivät edellä; Piet ja Kai Jans
jälissä.
Siinä, missä Satamakatu poikkee Ratakadulta, virkkoi Kai Jans
pitkän vaikenemisen jälkeen: "Kuule... sanohan... kun silloin eilen
iltapäivällä hypähdit venheeseen: mitä ajattelit silloin? Tahtoisin
mielelläni tietää sen".
"Mitä tarkoitat...?" sanoi Piet rivakkaan tapaansa. "Mitäkö ajattelin?
Rahoja! Ansaitsin sillä hyppäyksellä ainakin viisituhatta markkaa.
Rahoja ajattelin ja edistymistäni maailmassa!"
"Vai siten!" sanoi Kai Jans. "Et ajatellut siis mitään muuta...
Tarkoitan: miehistöhän oli toki suuressa vaarassa".
"Ei...", sanoi Piet Boje ihmeissään, "sitä en ajatellut. Saatinhan
heidät vielä suurempaan vaaraan, kun lähdin tuon vuotavan aluksen
kanssa Helgolandista. Ajattelin vaan laivan ja sen lastin arvoa...
tahtoo sanoa: ajattelin itseäni".
"Entä ne kaksi", sanoi Kai Jans, "jotka hukkuivat? He ovat nyt meren
viskeltävinä, ylös, alas, ylös alas, kaksi nuorta miestä!"
"Mitä se _minuun_ kuuluu!" sanoi Piet ihmeissään ja vihastuneesta.
"Vapaaehtoisestihan he lähtivät".
"Niin, koska he luottivat sinuun."
"Ah, kaikkea vielä! Luottivat! Tahtoivat hekin ansaita rahaa,
ymmärrätkö!"
"Vai siten..." sanoi Kai Jans ja aikoi lähteä. Samassa meni heidän
ohitsensa mies, jota he eivät kumpikaan hämärissä tunteneet.
"Oletteko jo kuulleet", sanoi mies, "kuinka tuo nuori
mecklenburgilainen kuoli? Kuudes mies, joka myöskin oli joutunut
riutalle, kertoi siitä. Hän oli sanonut: 'Lapset, nyt me rukoilemme
vielä', ja oli jättänyt sielunsa Jumalan huomaan ja rukoillut
helppoa kuolemaa. Olen täällä Hilligenleissä kuullut niin paljon
lörpötystä tuosta alinomaisesta 'Pyhästä maasta' ja 'Pyhästä maasta'.
Saarnatuolista puhutaan siitä vakavasti, keilaradalla leikillä. Mutta
tämä... tämä, näyttää minusta, oli todellakin hyppäys kauhusta ja
kamaluudesta 'Pyhään maahan'..."
Samassa meni mies heidän ohitsensa.
"Tuo oli hyvin sanottu!" huudahti Kai Jans kovaan, "oh... totisesti
hyvin sanottu!" ja kuului hänen äänestään, kuinka hänen kurkkunsa
ikäänkuin oli vapahtunut.
Jättämättä hyvästiä Pietille, lähti hän Satamakatua alas.
Pe Ontjes ja Anna olivat jatkaneet matkaa ja tapasivat äidin koneen
ääressä.
"Tässä me olemme", sanoi Pe Ontjes. "Olemme lopettaneet riidat nyt,
äiti Boje, ja neljän viikon kuluttua vietämme häämme".
Anna antoi kätensä äidille, piti lujasti hänen kädestään, ja sanoi
tyyneen ystävällisellä äänellä: "Jäisimme mielellämme luoksesi, äiti...
mutta tuolla on vielä eräs... ulkona... joka odottaa sinua. Eräs,
jota et ole nähnyt kahteen vuoteen. Siksi lähdemme me kohta setä Laun
luokse".
Samassa lähtivät he kyökinovea kohden.
"Siellä on vielä eräs, joka odottaa minua?" sanoi Helle Boje, "ja te
olette tuoneet hänet?" Ja hän lähti vavahtelevin polvin välikölle, ja
kun ei siellä ollut ketään, aukaisi hän ovea, ja katsoi ulos pimeään.
Hän oli keskikokoinen, alinomainen työ koneen ääressä ja huolet
lapsista olivat painaneet hänet kumaraiseksi. Viimeiset kastanjain
lehdet lepäsivät märällä, tuulisella kadulla.
"Piet?" sanoi hän.
Siinä tuli hän viistoon poikki kadun häntä kohden, kiersi käsivartensa
hänen ympärilleen ja meni hänen kanssaan sisään ja silitteli häntä.
Äiti itki ilosta. "Poikani", sanoi hän, "että sinä nyt taas olet
luonani!"
"Niin, äiti!" sanoi Piet, "ja nyt ala ajatella itseäsi!..." Ja hän
kertoi onnesta, joka häntä oli kohdannut. Hyppäyksestä alas laivan
partaalta hän ei puhunut mitään.
Kuinka hänen äitinsä iloitsi!... "Oi", sanoi hän, "nyt saat olla usein
maissa!"
"Joka puolen vuoden päästä ainakin voin nyt pistäytyä Hilligenleissä",
sanoi Piet. "Nyt sinulla on oleva iloa vanhimmasta pojastasi".
"Mutta sitähän minulla on aina ollut sinusta, Piet", sanoi hän. "Aina,
poikaseni!"
"No?" sanoi Piet. "Oletko nytkin istunut koko päivän koneen ääressä?"
"Enhän minä koko päivää", sanoi hän. "Kuitenkin näytät sinä väsyneeltä
ja heikolta", sanoi Piet "etkä näytä ollenkaan terveeltä... Anna
tulee nyt naimisiin; Hettistä pidän minä huolen, Heinke on reipas
virkeä tyttö ja löytää kyllä leipänsä... Tiedätkö mitä? Onhan vinnillä
tilaa...?" Ja ennenkuin äiti aavistikaan, mitä hän aikoi, otti hän
vihoissaan koko raskaan koneen, ja nosti sen ja kantoi ulos huoneesta
ja ylös rappuja, ja huusi sitä tehdessään kovaan: "Nyt olet palvellut
tarpeeksi! Aivan tarpeeksi!"
Helle Boje tahtoi iloita hänestä ja aikoi nauraa, mutta tyrskähtikin
kuumaan itkuun.
Kun Piet taaskin palasi alas ja juuri oli astumassa äitinsä kanssa
kyökkiin, kiskaistiin ulko-ovi auki, ja kirkas hopeinen ääni huusi:
"Äiti, äiti! Kai Jans on tullut Berlinistä... entispäivänä jo! Ja on
mennyt Annan ja Pe Ontjes Laun kanssa Cuxhaveniin! Ja Anna on kihloissa
Pe Ontjes Laun kanssa. Ja minä en tiedä mistään. Ja sitte on jotain
muutakin vielä tapahtunut!... Mutta kukaan ei sano minulle, mitä".
Hän oli ennättänyt jo avoimelle kirkkaasti valaistulle kamarin ovelle,
kun Piet kapeasta hämärästä väliköstä tuli häntä vastaan. Hän näki,
kuinka suureksi sisko oli tullut ja kuinka hän vielä kohottausi
pitemmäksi ja kuustoista vuotiaan arkuudella ja epävarmuudella
kiinnitti harmaat silmänsä tuohon outoon mieheen edessään.
"Heinke?", sanoi veli.
Silloin tunsi Heinke hänet ja liiti riemusta huudahtaen hänen kaulaansa
ja rutistautui häntä vastaan.
Piet silitteli häntä ja veti hänet sisään ja sulki oven. Nyt näki
Heinke hänet ja tuli hämilleen ja kosketti kädellään hiljaa hänen
hihaansa ja sanoi: "Kuinka sinä näytät toisellaiselta! Ja sitte on
sinulla parta... Oi... kone on poissa!?"
Silloin kertoi Piet hänelle onnestaan, ja ett'ei äidin nyt enää
tarvitse työskennellä koneen ääressä.
"Niin... ja tuo suuri Pe Ontjes Lau on nyt minun lankoni. Ajatelkaas,
lankoni!" ja hän nauroi. "Onpas hyvä, että aina olemme sinutelleet
toisiamme, muuten olisi kiusallista nyt alkaa sitä. Eipäs... ja milloin
menevät he naimisiin?"
"Neljän viikon kuluttua."
"Neljän viikon", sanoi tyttö ja vaipui ajatuksiin kuin syvään
lampeen... "Kuule", sanoi hän, "Kai Jans suorittaa nyt pian tutkinnon.
Hän aikoo nyt sentään ruveta papiksi; ja minäkin pidän, että se on
oikein."
"Te olette hyviä ystäviä?"
"Niin olemme", sanoi Heinke vakavasti ja pehmyesti, "hän on aina ollut
niin ihmeellisen ystävällinen minulle. Minulla on hirveän paljon
kirjeitä ja postikortteja häneltä. On vallan ihmeellistä, kuinka
iloista ja hyvää meidän on olla keskenämme ja puhella."
"Niin, mutta mitä sanot siitä, että hän aina etsii jotain pyhättöä, tai
miksi sitä kutsuisi? pyhää maata tai semmoista?"
"Niin", sanoi Heinke ja rypisti hienoja kulmakarvojaan ja katsahti
tuijottavin miettivin silmin eteensä maahan: "Mitä pitää siitä
sanoa?... Tiedätkö, mitä minä vaan sanon siihen? Minä tiedän, että hän
on hyvä ja viisas mies. Ja enempää en sano."
"No, lähde siis ja mene tervehtimään häntä."
Silloin lähti hän.
Piet istui hetken yksin huoneessa; katseli ympärilleen, ja tapasi
kaiken vanhoilla paikoillaan; jäi sitte katsomaan alas maahan eteensä
ja tunsi itsensä väsyneeksi kaikesta siitä, mitä hän viime päivinä oli
saanut elää ja kokea. Ja alkoi ajatella laivaa, jonka rakennusta hän
tulisi valvomaan. Ja näki tuon puolvalmiin laivan edessään, ja itsensä
kapuamassa sitä ylös ja alas ja kyselemässä ja huomauttamassa yhtä ja
toista, ja astumassa alas lastiruumaan. Ja kun hän seisoi siellä ja
katseli työtä... silloin alkoi hän kuulla ylhäältä käsin jotain natinaa
ja napinaa ja ajatteli: Mikähän siellä nyt on? Mikä uusi kone siellä
nyt työskentelee kannella?
Hän nousi ylös, ja muisti missä oli, ja aukasi oven, ja ravisti
mielikuvitukset päästään... Sitte riensi hän kolmella harppauksella
ylös rappuja.
Siellä seisoi äiti pienen samean kyökkilampun valossa koneen ääressä,
aivan vaipuneena ajatuksiinsa, ja antoi koneen käydä, ja katsahti nyt
hämmentyneenä ylös.
"Otit sen niin nopeaan pois... en ennättänyt ajattelemaankaan... Minä
luulen... ett'en voi ajatella, ell'en saa istua koneen ääressä... olen
aina työskennellessäni ajatellut isäänne ja teitä."
Hän pyyhkäsi kädellään koneen kirkasta pöytää, ja nyyhkähti kuumaan
itkuun.
"No", sanoi poika, "tyynnyhän, äiti. No... tyynny hän nyt... Saathan
sinä istua tunnin, pari sen ääressä päivässä, mutta enempää et... Ja
tule nyt."
Mutta hän jäi istumaan ja sanoi: "Katsos, Piet... olen aina ollut niin
kovasti huolissani teidän jokaisen puolesta. Joka päivä olen pelännyt,
että sinä voisit tehdä jotain yhtä äkkipikaista, kuin isäsi, ja myöskin
hukkuisit. Ja Annan vuoksi: hän on kestänyt raskaat ajat, Piet... ja
Heinke on niin hiljainen ja itseensä sulkeunut... ja Piet... en ole
ikinä tunnustanut sitä tytöille, mutta sinun pitää tietää se, jos
sattuisin äkkiä kuolemaan: pidän Hettistä niin äärettömän paljon... ja
nyt pelkään niin kovasti hänen puolestaan... hän ei ole vilpitön ja
tottapuhuva, niinkuin te."
"Minä tiedän", sanoi Piet synkin silmin. "Anna on kirjoittanut
siitä. Mutta nyt kun tiedän siitä, on se hyvä. Jään nyt Hampuriin ja
pidän häntä silmällä. Lurjuksesta pitää tulla mies; siitä pidän minä
huolen!... Onhan hän hyvää juurta?... No, ole huoletta vaan!... Katsos,
kuinka paljon jo olen saavuttanut! Ja minä saavutan enemmän! Olen
ponnistava, ponnistava lujasti. Aina edemmäs! Aina eteenpäin!"
"Niin, Piet", sanoi äiti epäilevästi ja miettien: "Luuletko, että sillä
tapaa löydät rauhan?"
"Oh, rauhan!" sanoi hän. "Mitä on rauha? Älähän sinäkin nyt vielä ala
puhua Kai Jansin puheita!... No tule nyt!"