Lounaistuuli puuski vinhana ja tiheänä purjeisiin; sade valeli kantta,
meri sihisi ja kähähteli laivan vierellä. Helgolandin majakkavalo
vilkahteli harmaasta tähdettömästä yöstä.
"Noin neljäsataa vuotta sitten matkasi siis ditmarskilainen Wieben
Peters tätä samaa matkaa... Mutta hän ei matkannut sitä rauhan miehenä,
niinkuin me kolme, vaan raivosi hänessä ankara vimma. Hän piti, että
hänen kansansa oli kääntänyt hänen oikean asiansa vääräksi. Ja siten
olikin laita. Mutta perussyy hänen riitaansa kansansa kanssa oli se,
että hän oli hallitsija- ja käskijäluonne, jolla ei ollut oikeata
tilaa tuossa pienessä talonpoikayhteiskunnassa. Siellä tunsivat kaikki
itsensä toisensa vertaisiksi, täysin toisensa vertaisiksi. 'Mikä
käskevä katse sillä on mukamas!... Ja käy, kuin itse kreivi Rantzau!...
Ja mikä kirkas kilahtava käsky hänen äänensävyssään!... Ja millainen
takki sitten, mitä kuosia sekin!... Ja nähkääs hänen pitkää kellervää
partaansa! Mennään ja ärsytetään häntä!' Silloin mörähti hän lopuksi
kuin härkä.
"Viistoista hurjaa huikeata miestä mukanaan lähti hän merille. Liekit
hänen vihamiestensä palavista taloista leimusivat pitkin rantaa. Vihan
kirkuna kaikui hänen jälkiänsä, kuin maan vihollisen vieraillessa.
"Helgolandilla asui niihin aikoihin vaivainen, takapajullejäänyt heimo,
veltto kurja jäte uljaasta kansasta, joka oli vaeltanut meren ylitse
Englantiin. He elivät huonosti harjoitetulla sillinpyydystyksellä, ja
sillä, että he myrskyöinä sytyttivät vahvan valkean torniin, jotta
joku laiva haaksirikkoutuisi heidän rannoilleen. Juoni onnistui heille
sentään harvoin, vaikkapa pappi, jonka he palkkasivat itselleen,
ja jonka jalkojen edessä he joka sunnuntai jokainen polvistuivat,
ylen hartaasti rukoilikin, että Jumala siunaisi heidän rantojaan
laivahylyillä. Kun Wieben Peters vinhassa koillistuulessa tuli
heidän lahteensa ja laski rantaan, pakenivat he lymypaikkoihinsa ja
rotkelmiinsa alamaalla; ja Wieben Peters viisinetoista miehineen oli
Helgolandin herrana.
"Hän asettui asumaan vanhaan lujaan torniin, jonka aiempi, tarmokas
polvi oli rakentanut, ja teki sieltä retkiään ja ryösti kotimaataan.
Joka kerta kun hän lähti retkelleen, tyhjentyi joku ditmarskilainen
jahti, joka lastineen oli matkalla Hampuriin, tai nuoleksi tuli jonkun
ditmarskilaisen talonpoikaistalon olkikatosta. Ja kun hän semmoisen
retken jälkeen palasi kotiin, iloitsi hän. Hän naurahteli itsekseen, ja
leikki kädellään pitkän kellervän partansa kanssa, teki solmuja siihen
ja aukaisi ne taas.
"Niinpä ravitsi hän sieluaan leppymättömällä vihalla ja oli olevinaan,
ikäänkuin saisi hän tyydytyksensä siitä. Mutta sisällisesti oli hänen
sielunsa yhä levoton.
"Silloin lähti hän eräänä päivänä, sulasta seikkailu- ja matka-halusta,
kuusi miestä laivassaan, matkalle pohjoiseen. Ja tuli aluksineen
Bergenin kohdalle, ja purjehti sisään nähdäkseen, oliko siellä ketään
ditmarskilaisia. Hän etsi ja kysyi kautta koko saksalaislaiturin,
jonka ääressä oli laiva laivan kyljessä. Mutta yhtään ditmarskilaista
hän ei löytänyt. Silloin meni hän nyreissään erääseen kauppaan,
varustautuakseen muonalla kotimatkaa varten.
"Nytpä kohdeltiin saksalaisia kauppiaita asunnoissaan saksalaislaiturin
äärellä ylen töykeästi ja jyrkästi tuossa vieraassa maassa, jotteivät
he vaan alkaisi tuntea itseään herroiksi maassa, vaan ainoastaan
siedetyiksi vieraiksi. Niinpä oli heiltä kielletty pitää vaimojaankaan
luonaan. Mutta hepä olivat keksineet neuvon, olivat hakkauttaneet
seinään ovia syviin vuodelokeroihinsa, joiden kautta heidän vaimonsa,
jotka asuivat kaupungilla, pääsivät illalla pujahtamaan heidän luokseen.
"Kun nyt Wieben Peters hämärissä astui yhteen tämmöisiä huoneita,
ei hampurilainen ollutkaan saapuvilla. Silloin alkoi hän astella,
vaipuneena pimeisiin ajatuksiinsa, edes ja takaisin. Ja kun hän siten
asteli, aukeni vuoteen taustassa pieni aukko, ja hampurilaisen vaimo
pujahti sisään, ja katseli, leväten polvillaan, tuota outoa miestä;
ja seurasi hievahtamatta häntä silmillään. Hän vilkaisi ohimennen
pikaisesti häneen, eikä välittänyt hänen läsnäolostaan sen enempää.
Kuitenkin alkoi hän leikkiä parrallaan.
"Nyt vilahti kuitenkin vielä, vaikka päivä jo olikin vierähtänyt
myöhäiseksi, tuon pitkän pimeän huoneen lävitse miehen korkuudelta
kirkas auringon säde. Kun hän nyt asteli siinä, sattui tuo myöhästynyt,
hieman kulmikkaan jäykkä valaistus toisinaan hänen partaansa. Mutta
parta taas oli niin kirkkaan kellervä, että siitä lensi heijastus,
joka toisinaan valaisi tuon polvistuvan naisen kasvot niin että oli
kuin vilahtaisi niiden ylitse kimaltavia henkiä, jotka saivat jalkansa
kuumiksi hänen kasvojensa ja silmiensä hohteesta.
"Silloin sanoi nainen lopulta verkalloisella ahdistuneella äänellä:
'Montako solmua voit tehdä partaasi?'
"Hän laski veitsivyötään väljemmälle ja astui vuoteen ääreen ja sanoi:
'Montako voit _sinä_ tehdä?'
"Nainen vavahti hiukan polvissaan ja tarttui kummallakin kädellään hänen
partaansa ja leikki sillä ja nauroi ahdistuneesti ja katseli ylös
häneen. Sitten vaipuivat hänen kätensä ja hän sanoi kuiskaten: 'Sinä...
sinä olet mies?'
"'Missä on hampurilainen?' kysyi Wieben Peters.
"'Mokomakin lipeäkala!' sanoi vaimo, ja antoi kätensä liukua hänen
vyötäisilleen, eikä hellittänyt käsiään hänestä. Niin rakasti hän häntä.
"Silloin karahti Wieben Peters pystyyn ja sanoi kamppaillen
hengittääkseen: 'Tule tänä yönä rantasillalle; minä odotan'.
"Silloin karkasi nainen samana yönä hampurilaisen luota, ja hypähti
Wieben Petersin venheeseen, ja meni hänen kanssaan Helgolandiin.
"Tuli talvi. Ankarat länsituulet riehuivat ja mellastelivat saarta
vastaan. Yhtä voimakkaana ja valtaavana hyökyi hänen suuren kuuman
sydämensä rakkaus tuota naista kohden. Tuli kesä ja lempeät tuulet
hivelivät lienteinä ja hyväilevinä punervia kivirantoja. Siten hyväili
ja hiveli hänen suuri voimakas sydämensä tuota kaunista naista. Neljä
vuotta eli hän siten, kesät ja talvet. Silloin tällöin teki hän lyhyen
retken. Silloin näkivät saarelle jääneet kirkkaan tulenleimun värjäävän
yön taivasta idässä Ditmarskia käsin. Tosiaankin: hänen kotimaansa sai
sovittaa rikoksiaan! Kun hän palasi, astui hän naisensa vuoteen ääreen,
katseli alas häneen ja oli iloissaan, teki solmuja partaansa ja aukaisi
ne taaskin.
"Siten ravitsi hän suurta sydäntään naislemmellä, ja tekeytyi ikäänkuin
olisi se tyydytetty ja tyyni. Mutta usein seisoi hän ja katseli
synkeästi leimuvin silmin Ditmarskia kohden, ja kidutti ajatuksilla
itseään...
"Kun hän eräänä päivänä seuralaisineen palasi Ditmarskista -- he olivat
Brunsbüttelissä vapauttaneet erään aluksen lastistaan ja tyhjentäneet
pari talonpojan arkkua -- silloin hiipi sattumalta hänen ohitsensa
tuo pieni pappi, joka yhä kurjan heimonsa kanssa lymyili vuorien
lohkelmissa. Muutamat Wieben Petersin seuralaisista alkoivat tapansa
mukaan viskellä tuota pientä pyyleätä miestä kuolleilla kaloilla, he
eivät nimittäin välittäneet suuria kirkosta ja sen antimista. Mutta
Wieben Peters kielsi sen lyhyesti ja tylysti. Pappi ei ole mikään
pilkan esine, sanoi hän.
"Silloin ihmettelivät he kovasti ja katselivat kummastellen toisiaan.
"Seuraavana sunnuntaina kapusi pappi hengästyneenä ylämaalle ja piti
jumalanpalveluksen tuolle hurjalle joukolle. Wieben Peters ja vaimo
Bergenistä ja lapset, jotka hänellä oli hänestä, ja hänen seuralaisensa
ja muutamat vaimot, jotka heillä olivat, istuivat suojapuolella tornia,
ja ottivat arasti vaaria kaikesta, mitä Wieben Peters teki, panivat
ristiin kovat kätensä niinkuin hänkin, ja mutisivat rukouksia, joiden
sisältöä he eivät ymmärtäneet. Kun jumalanpalvelus oli päättynyt,
astuivat Wieben Petersin seuralaiset hieman syrjempään ja sanoivat
hampaittensa välitsi, -- tuolla tapaa, noin huulet liikkumattomina ja
ilmeettömin äänin --: 'No nyt rupeaa hän pyhimykseksi. Hän alkaa olla
mennyttä miestä...' Mutta yhä vielä tekivät he retkiä Ditmarskiin,
vanhaan tapaansa, ja palasivat, mukanaan hyvät saaliit.
"Siten kului taas joku aika.
"Mutta eräänä päivänä viittasi Wieben Peters papin vähän syrjään,
katsahti häneen tavalla, ikäänkuin tahtoisi hän katsoa miehen lävitse
luihin ja ytimiin, ja sanoi: 'Minun pitää tehdä enemmän, sinun täytyy
tietää, mitä.'
"Silloin säikähti pappi aluksi, mietti sitte ja antoi kirotun neuvon:
'Anna puolet kullasta ja hopeasta, jonka olet ryöstänyt, Hampurin
tuomiokirkolle. Silloin saat rauhan.'
"Se tapahtui.
"Mutta he tekivät taas retken Ditmarskiinkin, ja palasivat takaisin,
hyvät saaliit mukanaan. Ja siten kului taas joku aika. Mutta hän ei
vaan tuntenut itseään iloiseksi, hänen ei juontunut mieleensäkään
leikkiä parrallaan, punoa solmuja siihen ja aukaista ne taas.
"Ja muutaman kuukauden kuluttua viittasi hän papin taaskin syrjään, ja
katsahti taaskin häneen samalla tapaa, ja sanoi taaskin samat sanat
hänelle.
"Silloin meni pappi alas alamaalle, ja meni istumaan vanhan salaisen
venheromun alle, joka oli hänen asuntonsa, ja mietti ihmeissään puolen
päivää. Hän ei voinut ymmärtää tuommoista ihmistä. Sitte lähti hän
päätä ravistellen ja hirveästi ähkyen taaskin ylös ja täytyi hänen nyt
antaa oikea pätevä vastaus. 'Sinun pitää luovuttaa kaikki omaisuutesi,
ja, tehden ahkerasti työtä elää rikoksetonta puhdasta elämää, ja sinun
pitää rukoilla Jumalalta anteeksi, mitä sittenkin satut rikkomaan.'
"No, senpä elämän piti nyt siis alkaa. Kaikki tavara piti salaa kulettaa
takaisin Ditmarskiin; naiset piti ottaa laillisiksi vaimoiksi, tai
muuten saarelta pois; ei ainoatakaan tylyä tekoa tai pahaa sanaa;
ei retkiä enää tuollepuolen meren; vaan kaiket päivät kalastelemaan
rannoille, joka mies. Ja aamut ja illat rukoiltiin: Herra armahda
meitä, armahda meitä. Semmoinen oli päätös.
"Silloin astuivat seuraavana yönä parhaimmat miehet parhaimpaan alukseen
ja veivät mukanaan parhaimmat aarteet ja aikoivat lähteä pois. Mutta
Wieben Petersin vaimo astui välittämään ja pyysi heitä pysymään
uskollisina hänelle. Hän pitäisi huolen, ettei kalleuksia kohta
kuletettaisi pois. Silloin jäivät he.
"Ja muutamat, se pitää tunnustaa, lähenivätkin todella Jumalaa. He
muuttuivat ihmisiksi, joilla oli ihana totinen loisto tyyneissä
silmissään, ja joiden mielissä kukoisti avuliaisuus päivät ja yöt, ja
joiden nauru helähti kuin viaton puhdas lapsen nauru. Mutta useimmat
pysyivät synkkinä ja vaiteliaina, ja seisoivat milloin siellä, milloin
täällä torninseinämällä, ja tuijottelivat umpimielisinä ulos merelle.
"Ja Wieben Peters, miten oli hänen laitansa? Ei... Wieben Peters ei
tullut Jumalaa lähelle. Ei... hän ei tullut lähelle. Hän kuleksi
synkeänä, ja tuijotteli itään, Ditmarskia kohden. Ja silmiinsä ei
herännyt mitään syvää kaunista loistetta. Häntä vaivasi ankara tuska.
"Silloin tiesi nainen, mikä yksin voi enää auttaa häntä. Hän tiesi sen
jo kauan sitte.
"Nainen rakasti häntä yhä yhtä tulisesti kuin sinä iltana, jona hän
oli polvistunut hampurilaisen vuoteella. Hän rakasti häntä niin
vastustamattomalla luonnonvoimaisella kiihkeydellä, että hän aina
ajatteli ainoastaan hänen menestystään ja onneaan ja unohti kokonaan
omansa.
"Siispä lähetti hän salaa erään uskollisen miehen Ditmarskiin sanomaan:
'Wieben Peters tulee hulluksi, kun ette ikinä tule... Tulkaahan nyt!'
"Silloin lyöttäytyi kolmekymmentä miestä heimon ensimmäisistä suvuista
yhteen, lastasivat tarpeeksi olutruukkuja ja silavaviipaleita
venheeseensä ja lähtivät matkalle, ja saapuivat hyvällä myötätuulella
saarelle.
"Wieben Peters seisoi, kuten niin usein ennenkin, torninsa seinämällä,
ja tähysteli itäänpäin, vaimonsa vierellään. Silloin näki hän venheen,
ja miesjoukon sen kahden pullistuneen purjeen alla, ja tunsi maston
huipussa Ditmarskin lipun.
"Silloin riemastui hän.
"Hän riemastui niin, että ilo leimahti hänen silmistään.
"Ja kun hän sitte vähävähältä tunsi miehet ja huomasi että ne kaikki
olivat paikkakunnan ensimmäisistä suvuista, ja monta hänen entistä
tuttuansa niiden joukossa, niin riemastui hän yhä enemmän, ja alkoi
punoa solmuja partaansa. Kolme solmua, sanovat aikakirjat, teki hän
kumpaankin parranhaaraansa.
"Sitte lähetti hän vaimonsa ja lapsensa ja muut naiset saareen äärimpään
kolkkaan, jonne hän oli laittanut lymypaikan heille, ja varustautui
puolustautumaan.
"Hän aikoi sulkea ditmarskilaisilta pääsyn alamaalta ylämaalle. Mutta
tuo nahjuskansa alhaalla ilmaisi heille erään salapolun. Silloin
peräytyi hän uskollisineen lujaan torniin.
"Kolme tai neljä hyökkäävistä ditmarskilaisista kaatui, muut mursivat
oven ja tappoivat muutamia ja vangitsivat toiset. Wieben Peters itse
pakeni yksin portaita ylös, ja löi luukun takanaan kiinni. Silloin
ampuivat he alhaalta permannon läpi ylös suurilla pyssyillä, kunnes
tuli hiljaista ylhäällä ja alkoi tipahdella verta alas.
"Silloin nousivat he portaita ylös. Mutta kenkään ei pyrkinyt
ensimmäiseksi, sillä he ajattelivat: ensimmäinen, joka pistää päänsä
luukusta, saa kyllä vielä iskun häneltä, ja iskun, joka riittää hänelle
lopuksi elämäkseen. Lopuksi uskalsi pitkä Watt Dreisprungista tehdä
sen -- hänen jälkeläisensä astelevat vielä tänä päivänä pitkäkoipisina
peltojaan -- hän aukaisi luukun.
"Siellä makasi Wieben Peters koko pituudessaan, selällään, hengitti
syvään ja sysäyksittäin ja sanoi: 'Tulkaa tänne, miehet!' Ja hän
katseli heitä kaikkia, kun he nyt uteliaina kapusivat esiin luukusta,
katseli järjestään jokaista kaihoovin, ja kaiken kuolemantuskan
ohellakin iloisin silmin ja kuiskasi järjestään jokaisen suvun ja nimen.
"Koko illan pitivät he seuraa hänelle. Useimmat istuivat kyllä alhaalla
suuren olvituopin ympärillä; mutta muutama istui aina ylhäällä
hänen luonaan; he kertoivat hänelle, mitä oli tapahtunut hänen
omassa suvussaan, ja mitä toisissa suurissa suvuissa: syntymä- ja
kuolematapauksista, juomakekkereistä ja riidoista, ja häistä, ja hän
kuunteli ahneesti, silmin, jotka eivät edes rävähtäneet. Niin ahneet
olivat ne katsomaan noita kasvoja ympärillään.
"Toisetkin tekivät kysymyksiään hänelle, halusivat kuulla, kuinka hän
oli suorittanut senkin ja senkin ryöstöretken ja iloitsivat, että
kaikki oli onnistunut niin hyvin hänelle ja sanoivat: 'Olit sinä aika
kiusa meille. Olet erinomainen mies.'
"Silloin välkehti ilo hänen silmissään.
"'Kuulkaas', sanoi hän matalaan... 'miksi ette tulleet aiemmin? Olen
kovasti odottanut... oli häpeä, että siten sieditte kaikkea. Olette te
oikeita jauhovakkoja.'
"'Mutta kuulehan toki!" sanoivat he. 'Mehän olimme sopineet, että antaa
hänen nyt ensin saada vähän kokoon, että sitte kannattaa vaivan käydä
siellä.'
"Silloin välkehti taaskin hänen silmissään ilo.
"Siinä teit tuhmasti", sanoivat he, 'kun annoit niin paljon hyvää
tavaraa tuolle pyyleälle hampurilaiselle. Täytyihän sinun sentään
tietää, että me tulisimme noutamaan niitä takaisin.'
"Taaskin välkehti hänen silmissään.
"Puoliyöstä huusivat he alhaalta portaitten kautta hänelle: 'Kuulehan,
Wieben, olemme saaneet käsiimme erään papin. Tahdotko puhutella häntä?'
"Hän ravisti päätään: 'Kaikkihan on parhaassa järjestyksessä', sanoi hän.
"'Siten meistäkin', sanoivat he.
"Siten haastelivat he yhtä ja toista ja pitivät seuraa toisilleen ja
joivat. Kun hän alkoi kadottaa tajuntansa ja alkoi kuolinkouristus,
menivät he kaikki alas ja jatkoivat juontiaan. Mutta silloin tällöin
pistäysi joku ylhäällä katsomassa häntä. Kun idästä meren ylitse ja
ylitse hänen kotiseutunsa alkoi sarastaa aamu, aluksi harmaana ja
kalvakkaana, kuin äskensyntynyt kirkuva lapsi, mutta sitte vähitellen
kirkastuen ja leppeytyen, silloin kuoli hän.
"Vaimo Bergenistä, syntyperäinen friesiläinen, jäi saarelle, hääti
mereen tuo nahjuskansan pappineen ja kasvatti lapsensa suuriksi. Niistä
tuli kaikista voimakkaita, uljaita ja ovelia miehiä. Siten tuli hänestä
kanta-äiti uudelle suvulle Helgolandissa. Kaikki mitkä kantavat Hunkien
tai Hai'ien tai muita peloittavia nimiä siellä, ovat hänen vertansa.
Heillä kaikilla on kasvot, kuin olisi ne muovaillut joku vähän
taitamaton ja elämän vastoinkäymisissä hurjistunut ja katkeroitunut
puunveistäjä, ja kaikilla heillä on kolme paria housuja päällekkäin."
Tuuli oli vinhennyt ja sataa tihuutti tiheämmin. Tuli vilkahteli
oikealta isopurjeen takaa, heilahteli, ja heitti valoaan aavalti tuolle
pimeälle riehuvalle merelle.
"Nähkääs!" sanoi Kai Jans. "Se mitä pappi viimeksi neuvoi, se oli
oikein. Antaa kaikkensa, kärsiä kaikki, tulla köyhäksi; ja sitte elää
puhdasta elämää. Siten, seistä kuin puhdas lapsi Jumalan edessä. Siten
sanotaan selvästi ja selkeästi vuorisaarnassa. Mutta hän ei voinut. Ja
minä... minäkään en voi. Ja uskon lujasti, että hänkään, Vapahtajakaan
ei sitä voinut... Ja miksikä ei? Ihmisessä on jotakin, joka nousee
sitä vastaan, ja jotakin, joka on hyvää hänessä. Tuommoinen pehmeä,
lempeä pyhimyselämä: se ei ole mitään; siinä on jotakin, joka ei ole
järjestyksessä."
"No", sanoi Anna... "noitako asioita sinä nyt mietiskelet Berlinissä?
Wieben Petersistä ja semmoisista?"
"No, älä nyt!" sanoi Kai. "Älä luule, että olen mikään nurkassa-istuja
ja nyreksijä! Sanon teille: minä katselen elämää siellä!"
"Varsinkin tyttöjä", huomautti Anna.
"En kiellä sitä", vastasi Kai, "vaikkapa on melkein vaarallista
tunnustaa semmoista. Sillä jos sanon: pidän parhaimpana maailmassa
kelpo jauhopiirakkaa, tai että ei mikään käy minusta hyvin kiillotetun
paidankauluksen verroille, niin sanovat ihmiset: hän näkyy olevan
järkevä mies. Mutta jos sanon: mikään ei käy minusta kauniin terveen
tytön verroille, niin silloin pidetään minua jo hieman arveluttavana
ihmisenä. Ja eiköhän semmoinen sentään ole, kaikesta, mikä luonnon
kädestä on lähtenyt, jalointa ja kauneinta? Tiedätkö Pe Ontjes,
käväisen toisinaan vanhassa museossa ja kansallisgalleriassa, eikä
minulla ole mitään halua moittia sitä, mitä siellä on nähtävänä; mutta
tunnustan sinulle: kun olen siellä, ja näen vaatimattoman hienon tytön
seisovan jonkun kuvan edessä: niin silloin minä viis kaikesta romusta,
joka siellä riippuu seinillä tai seisoo jalustoillaan. Näetkös, sen
sanon."
"Se on minunkin ajatukseni", sanoi Pe Ontjes, "eikä Annallakaan liene
mitään sitä vastaan... Mitä muuta mieltäkiinnittävää olet tavannut
Berlinissä?"
"No: katuja, liikettä, rakennukset, sotaväen, teatterit... mutta
mieltäkiinnittävin... mieltäkiinnittävin... oli aina yksityinen
ihminen."
"Kuinka niin?" kysyi Pe Ontjes.
"Niin, näetkös... tahtomattani tulen aina tarkanneeksi heitä, kuinka he
elävät ja mitä he ajattelevat. Tuntikausia voi väliin kuleksia katuja
-- ei yksin Unter den Linden'illä, vaan kaupungin pohjoiskulmallakin,
jossa asun -- ja katsella ihmisiä ja ajatella ja mietiskellä, mikähän
on heidänkin kunkin kohtalonsa ollut, ja millainen on heidän nykyinen
elämänsä, ja mitähän tuntenevat ja ajatelleevat he mielissään ja
sydämissään. Minulla on siellä työmiesperheissä, joiden keskellä asun,
koko joukko tuttavia, varsinkin lasten ja naisten kesken."
"No... ja siten kuuluu sinun aikasi siis!" sanoi Anna. "Tyttöjen
kanssa kuvain edessä, ja ihmisten kanssa kaduilla ja työmiesperheissä.
Oikeastaanhan sinä sentään menit hieman toisissa aikeissa Berliniin. Se
pitää minun sanoa, jos tahdon olla rehellinen."
"Tutkimaan jumaluusoppia, tarkoitat", sanoi Kai Jans ja katseli
mietteisiin vaipuneena ulos merelle. "Niin... kyllä minä jumaluusoppia
lueskelenkin... ja olen ajallaan suorittava erotutkintoni, enkä niin
huonolla arvosanallakaan. Tuo nyt jo tyydyttää ja tyynnyttää sinut.
Mutta sanon sinulle jotain lisäänkin. Kuule tarkkaan nyt, Anna. Sinä
tiedät, että kansamme yhä enemmän vieraantuu kirkonopista. Tieteellinen
tutkimus murtaa pohjan niinhyvin katooliselta kuin protestanttiseltakin
kirkolta. Täytyy tulla ja tuleekin jotain uutta sijalle. Enköhän
tehne oikein ja viisaasti siinä, että valmistaudun tätä uutta asiain
tilaa varten sillä, että opin tuntemaan nykyistä ihmispolvea? Näes,
salaneuvoksella ei ole mitään uskontoa, ei ainakaan mitään semmoista,
joka olisi jostakin arvosta; leipuripojalla nahkatossuissaan ei ole
sen parempaa ja työmiehenvaimolla sitäkin huonompi. Jos nyt kuleksisin
Berliniä velttona ja vetelehtivänä tyhjäntoimittajana, niin olisit
aivan oikeutettu moittimaan minua. Mutta minä seison siellä ihmisvirran
äärellä ja kuuntelen sen huminaa ja kuulen sen huminassa tuon vanhan
ammoisan kysymyksen: mistä ja mihin, ihmislapset? Tuon kysymyksen
kuulen selvemmin, ja kuulen syvempänä kuin muut ihmiset. Ja se tuottaa
minulle syvempää huolta kuin toisille ihmisille."
"Vai niin!" sanoi Anna. "Vai sillä kannalla ovat asiat nyt taas.
Puol'neljättä vuotta sitten vannoit sinä Raatihuoneen viinikellarissa,
että jätät kaiken... mutta nythän etsit taas Hilligenleitä, pyhää
maata."
"Ja jos etsinkin", sanoi Kai Jans, "niin mitä pahaa siinä."
"Ei, ei mitään!" sanoivat he kumpikin vakavasti, "ei mitään! Etsihän,
etsihän vaan!"
"Ja nyt", sanoi Pe Ontjes, "nyt menet sinä koijuun, Anna. Tule, niin
näytän sinulle makuusijan... Sittemmin pitää meidän tehdä käännös, Kai."
"Älä viivy kauvan", sanoi Kai Jans, "tuuli kääntyy länteen, ja
merenkäynti kiihtyy; meidän voi vielä käydä huonostikin."
Kun he astuivat tuonne ahtaaseen pieneen kajuuttaan, otti Pe Ontjes
valkeata, ja sytytti lampun ja laski sen kistulle ja sanoi: "No.
Onkohan välillämme sovinto nyt?... Tule tänne..." ja veti hänet
luokseen polvelleen.
Anna leikki hämillään hänen takinkauluksellaan ja katsahti häneen
kirkkaasti ja hyvästi, ja sanoi, äänessään omituinen liikuttava väre:
"Kuinka armasta on, kun on ihmisellä joku, joka on oikein oma..."
Pe Ontjes ihmetteli, ja iloitsi hänen kauneudestaan ja hyvyydestään, ja
katseli häntä sanatonna onnellisin silmin ja kohotti vapaata kättään ja
silitti uudestaan ja uudestaan verkalleen ja hellästi hänen vaaleita
hiuksiaan. Samalla veti hän häntä hiljalleen lähemmäksi ja lähemmäksi
itseään. "Kuinka suloinen on sinun hengityksesi", sanoi hän, "kuin
aamutuuli."
"Nyt olit tuhma", sanoi tyttö. "Kun on ihminen nuori ja puhdas?..."
"Sinun huulesi maistuvat suolaisilta."
"Niin sinunkin... Se tulee merituulesta", sanoi tyttö.
"Kuinka ihanasti sinun silmäsi loistavat ja kuinka armaasti sinä
hengität... Armas, pikku tyttöseni..."
"Olet... olet niin hyvä minulle..." sanoi Anna takertuvalla äänellä.
"Että sinä olet noin tulinen... sitä en olisi uskonut, kuule..."
"Sinä et pidä siitä", sanoi Anna raskaasti ja tuskaisesti... "minä en
voi sille mitään... minä olen nyt kerta semmoinen..."
"Armas suuri lapseni!... kuulehan toki! Yli laidan heittäisin sinut,
ell'et olisi semmoinen." Hän veti häntä kiinteämmin lähellensä ja
suuteli häntä.
"Mutta eihän, Pe Ontjes!" sanoi Anna hiljaa ja kätki kasvonsa hänen
olkapäätään vastaan, "että partasi on noin kellervä. Kuinka pidän
siitä!... Jos olisit kuin mikäkin lipeäkala, niin kuinka ikävää
minulle... Oi, sinua, rakas, rakas..."
Pe Ontjes naurahti lyhyeen ja likisti häntä taaskin lähemmälle. "Älä
puhukkaan lipeäkaloista!" sanoi hän... "No... nyt pitää minun takaisin
kannelle taas ja sinun pitää nukkua."
"Oh, jää vielä hetkeksi. Sinun pitää näyttää minulle, kuinka kotiudun
täällä... Riisun puvun yltäni vaan ja pujahdan koijuun..."
Hän teki sen ja pujahti makuulle ja nauroi.
"No", sanoi hän. "Alus heilahtelee vahvasti; mutta minä luulen, että
voin nukkua sentään... Tule, jää vielä hetkeksi luokseni!... Oi, mikä
ihana päivä on oleva huominen päivä!... Kuule, perämies, en minä
sinulle kiitollinen ole, älä semmoisia luulottelekkaan. Sillä minä olen
aivan yhtäarvoinen kuin sinäkin. Mutta minä olen onnellinen sinusta,
ja luulen, että sinäkin olet onnellinen minusta... Jos me kohtaisimme
Pietin huomenna? Ja kuinka äitini on oleva iloissaan! Hänellä ei ole
viime vuosina ollut paljon iloa. Ja sinun vanhempasi! Hekin ovat
iloissaan, sen tiedän... vaikk'ei minulla olekkaan mitään rahoja...
Entisessä Reimersin talossa siis tulemme asumaan."
Nyt rupesivat he puhumaan asunnostaan, ja uudestaan ja uudestaan
juttelivat he juurtajaksain kaiken: kuinka he sen sisustaisivat, ja
kuinka he asuisivat siellä. Jutellessaan pitivät he toisiaan käsistä ja
katselivat lampun sameassa valossa päätään kääntämättä toisiaan.
"Mutta nyt pitää minun ylös, ja sinun pitää nukkua", sanoi Pe Ontjes.
Ja otti hänet syliinsä ja suuteli häntä.
Hän tunsi itsensä autuaaksi hänen sylissään. "Minä ihmettelen,
että pidät minusta noin", sanoi hän hiljaa. "Olen aina ihmetellyt,
voitko sinä pitää kenestäkään. Minä pelkäsin, että sinä voisit pitää
ainoastaan maissisäkeistä tai Goodefroosta."
"Oh sinuakin! Enhän minä toisenlainen ole kuin muutkaan ihmiset. Kun
saa pitää sylissään sitä, jota rakastaa, ja hän lähenee ihmistä noin
ihanalla rakkaudella, niin silloinhan täytyy ihmisen syttyä valkeaan."
Ja hän suuteli häntä tulisesti. "En tahtoisi enää lähteä luotasi."
Silloin kietoi Anna käsivartensa hänen kaulaansa ja sanoi: "Kuule
Pe Ontjes, minä pidän sinusta hirveästi, ja jos minä pidän jostakin
ihmisestä, niin menen hänen edestään vaikka läpi valkean... Mutta... Pe
Ontjes... minun pitää aina, aina saada olla ylpeä sinusta."
He olisivat kai yhä vielä kohentaneet valkeata, joka jo palaa leiskui
niin iloisesti, mutta venhe alkoi yht'äkkiä heittelehtiä niin ankarasti
ja levottomasti, että Pe Ontjes nopeasti hellitti hänestä ja lähti ylös.
Kun hän ylöstultuaan katsahti ympärilleen, näki hän Kai Jansin ja
laivapojan kiskovan purjeita. Majakkavalo vilahteli nyt vasemmalta
korkealla ylhäällä yötaivasta vastaan. Tuuli oli kiihkennyt, ja
kääntynyt enemmän länteen. Korkea merenkäynti viskeli hetken kevyttä
alusta sinne ja tänne.
Silloin saivat he Pe Ontjesin avulla sen onnellisesti kääntymään
tuuleen taaskin.
"No", sanoi Kai Jans, ja istahti Pe Ontjesin viereen peräsimeen... "nyt
olemme viidessä tunnissa Cuxhavenissa... vai kuinka luulet?"
"Voimme pitää itsiämme onnellisina", sanoi Pe Ontjes ja katsahti
lounaaseen. "Ilma alkaa ärhennellä."
He istuivat rinnakkain, ja puhuivat vaan silloin tällöin sanan. Tuuli
vingahteli heidän takanaan. Tuontuostakin pyrähti ankarampi puuska ja
valeli sadetta, jotka kumpikin kiihtyivät vaan, mitä lähemmäksi tuli
aamu. Kyöttinuorat käsissään valvoivat he, kunnes alkoi sarastaa päivän
valo.
Kun he taaskin olivat kestäneet ankaran puuskan -- aamu oli jo
valjennut -- ilmestyi Anna Boje oviluukkuun, punakkana ja unisena,
ja kurkisti hieman pelokkaana ympärilleen: "Mutta eihän!" sanoi hän,
"olen nukkunut niin sikeästi! Kuinka se on mahdollista! Mutta nyt juuri
heräsin tähän kovaan jyskeeseen."
He eivät olleet tähdänneet, mitä hän sanoi, mutta Kai Jans hypähti ylös
ja autti hänet ulos, sulki luukun, ja vei hänet peräsimen luokse.
"Hän kastuu läpimäräksi", sanoi Pe Ontjes.
"Kun vaan saan olla teidän luonanne."
He pukivat hänen ylleen vanhan märän öljytakin, ja sitte istui hän
hiljaa ja hieman kyyryssä paikallaan ja katseli kirkkain vakavin
silmin hämärtävälle taivaalle ja merelle, joka avaralti heittelehti
vaaleanharmaissa raskaissa aaltomöhkäleissä.
"Näetkös", sanoi Pe Ontjes... "valoa tuolla? Se on Neuwerkin majakka...
ja tuolla on Cuxhaven."
Kun he kahta tuntia myöhemmin purjehtivat ohi luotsipaikan, seisoi
siellä merkki: "lounaismyrsky, myötäpäivää kääntyvä".
Silloin oli kello yhdeksän.
Kolmea tuntia myöhemmin, kello kahdeltatoista, jyrähtelivät
Grimmershörnin kanuunat hurjan riehuvan meren ylitse. Myrsky oli
kääntynyt luoteiseksi. Päivä oli pimeä, raju marraskuun päivä.