Se oli tänä samana harmaana kamalana marraskuunpäivänä, jolloin kaunis
bremeniläinen kolmimastoparkki, lastina salpetteriä Iquiquestä, Texelin
luona ei voinut pitää suuntaansa, vaan ajautui riutoille. Kuusi tuntia
makasi laiva siellä, ympärillään hurjat valkeat riehuvat aallot.
Tuhansin riehuivat ne ulvahdellen ja vihellellen kohden ja väistyivät
takaisin, tuhansin iskeytyivät ne vingahdellen sen kylkeä vastaan,
tuhansin kaiversivat ne sen pohjaa hiekassa. Ja ne, jotka alalaidalla
kaiversivat hiekassa, ne tuottivat sille turman. Se vaipui ja vaipui,
syvemmälle ja syvemmälle. Silloin koetti miehistö jättää laivan,
kymmenen toisessa venheessä, kymmenen toisessa. Toinen venheistä pääsi
onnellisesti läpi hyökyn. Toisen sieppasi paikalla imaseva aalto
ja viskasi ruhjoksi laivan kylkeä vastaan. Venhe ihmisineen hävisi
silmänräpäyksessä näkyvistä. Valkopääaallot vaan riehuivat ja ulvoivat
yössä.
Se oli tänä samana harmaana, kamalana päivänä, jolloin kaksitoista
finkenwärderiläistä kalastajavenhettä pakenivat matalikoiltaan
eteläpuolella Helgolandia. Matkavieraat Saksan rannoilla olivat aamusti
vielä ihailleet niitä: kuinka ne kauniine ruskeahtavine purjeineen
olivat seisoneet pohjoisessa tummanharmaalla merellä, takanaan
sinervänharmaa taivas. Ja harmaansinisellä pohjalla, joka täytti koko
toisen puolen taivasta, seisoi vaaleahkoja summattomia pilvipatsaita,
jotka näyttivät ylettyvän meren pinnasta korkeimpaan taivaaseen asti,
ikäänkuin olisivat ne pystytetyt, jotta niillä purjehtia ympäri
maailman. Ja kello kymmenen tienoissa kohosi alhaalta meren ylitse
raskas pimeä pilvi, joka nopeasti läheni, ja tuli kohden, suoraan ja
yhtä oikeaa, kuin äärettömän suuri harmaa pöllönpää, jossa vilkahti
kirkkaat kellervät täplät, kuin ikivanhat häijyt silmät. Siten kiiti
se eteenpäin; valkeaa kuohua sihisi sen alla. Silloin katsahtivat
kalastajat ylös töistään. Ja silloin tuli heille kiire. Hei, kuinka
kiitivät he kauniine, ruskeine siipineen, kuin pienet rantalinnut, ihan
takanaan harmaa pilvi ja meren kiehuva vaahto. Kyyristykää, kiitäkää
linnut: lähenee meren summaton, ikivanha lintu. Kuulkaa, jo kuuluu
sen mahtavien siipien havina. Se lähenee. He vetivät siipensä kokoon;
kyyristyivät; silloin hahmaisi se kolmasti alleen, hurjasti sysähtäen.
Neljä kaunista ruskeaa siipeä virui meressä.
Oli se ankara, harmaa marraskuunpäivä. Puolipäivissä hävisi
viimeinenkin valonvälke. Koko meren avaruus oli yhtä ainoata riehuvaa
vedenkiehua, sen yllä hurjistuneena ulvahteleva ilma, jonka läpi
piiskoi jääkylmää sadetta ja lunta. Yhä tiheämmin seurasivat puuskat
toisiaan.
Kuusi torpeedovenhettä, kapeata, mustaa, pyörein teräskansin, viilsivät
ja kaivoivat itseään läpi hurjana heittelehtivää merta Elbensuuta
kohden. He tahtovat ja heidän täytyy saapua sinne, ennenkuin heitä
kohtaa ankara laskuvirta, joka aikaansaa niin kovan ristihyökyn.
Ensimmäisellä niistä seisoo komendantti, takanaan savupiippu
ja edessään matala torni, pukeuneena vettä valuvaan keltaiseen
öljytakkiin, kaulassaan paksu englantilainen kaulahuivi, päässään vanha
lakki, jota pitää leuan alta kiinnitysnauha. Hän tarkkaa ripein silmin
meren joka liikuntoa. Hänen rinnallaan, käsi koneenkäyttäjätorvella,
seisoo vanhin aliupseeri. Syrjempänä seisoo kuusi miestä, kaikilla
uimavyöt yllään, he nojaavat käsillään reunanojaa vastaan; toisinaan
seisoivat he kaikki polviaan myöten kiehuvassa vaahdossa. Kello
kymmeneltä aikoi viereisessä venheessä joku laskea jonkun tovereistaan
ohitseen ja hellitti hetkeksi reunanojasta, senverran vaan kuin
tarvitsee heittääkseen pikaisen katseen ympärilleen, silloin kurkotti
aalto, joka oli vielä ripeämpi, häntä kohden ja sieppasi hänet
mukaansa. Kello yhdeltätoista -- komendantti kumartui juuri, antaakseen
ruorinpitäjälle jonkun ohjeen -- kohtasi venhettä takaapäin, ihan
suoraan samasuuntaisesti kuin oli heidän kulkunsa, mahtava aalto, se
kohotti koko takakeulan ja koko venheen, ja kohottaessaan, kallisti se
sitä hiukan. Ja sitte, kun aalto oli saanut sen terävällä harjalleen:
hurja sysäys... ja päistikkaa sitä mentiin! Kuin kuollut kala niin
kellui venhe... Viisi miestä riippui suojanpuolella parraspuissa;
viiden kanssa pitivät aallot mieletöntä leikkiään. Kaikki kymmenen
ongittiin onnellisesti ylös. Olipa se kiireistä onkimista! Mutta kuusi
miestä suistuu syvyyteen kaatuneen venheen mukana.
He ovat alhaalla pohjalla, nurinpäin kääntyneessä venheessä,
pilkkopimeässä, vettä on heillä rintaan asti, ja saavat he yhtäpäätä
jysähtäviä sysäyksiä. Siellä heitti nuori komendantti rohkeana
henkensä, jättäen elämän, ja kaiken, mitä siihen kuuluu, äidin ja
veljet, ja viheriän metsän ja kunniansa ihmisten edessä. Hän jätti
sen tyyneesti ja uljaasti. Hän ajatteli: synnyinmaani puolesta kuolen
ja sillä hyvä. "Lapset", sanoi hän toisille, "rukoilemme vielä kerta:
Isä, ota sielumme luoksesi taivaaseen ja suo meille pikainen ja helppo
kuolema."
Samassa asussa kuin hänet löydettiin, repeyneessä keltaisessa
öljytakissa, jaloissaan korkeat gummisaappaat, on hän haudattuna
Schwerinin tuomiokirkkoon ja lepää rauhassa.
Oli se ankara harmaa päivä, aamu täynnä hätää ja kamppailua. Onkohan
mitään nähtävänä tuolla aavalla harmaalla merellä, joka voisi ilahuttaa
sydäntä?
Nähkääs, tuolla! Matalissa harmaissa myrskypurjeissa... kuinka se
jysähtää veteen ja taaskin kohoo, vakavan ylväästi, kuinka halkaistu
aalto roiskahtaa ylös korkealle kahden puolen keulaa! Nähkääs, kuinka
se kiidättää tuolla kaukana läpi sateen ja tuiskun, läpi tuon avaran
harmaan hurjan meriaavikon: Goodefroo.
He olivat edellisenä iltana, purjeet pullellaan lounaistuulta,
jättäneet Kanaalin taakseen ja toinen perämies, Piet Boje
Hilligenleistä oli paraikaa, tuossa noin kello viiden tienoissa
aamulla, kun he sivuuttivat Texelin, aikeissa laskea suuntaa itäänpäin.
Mutta silloin astui Jan Deeken kannelle ja alkoi nuustia ilmaa, meni
alas takaisin, ja palasi, totta vie, kohta takaisin taaskin, päässään
villalakki, ja jäi kannelle.
Taaskin sanoivat he kaikki: "Täällä erää on ukko erehtynyt! Jumalan
kiitos! Erehtynyt on!"
Ukko kävellä kopisti edes ja takaisin, syrjälaidan ja peräsinratin
väliä, kädet taskuissa, katsahti tuon tuostakin ylös ja sylkäsi. Puolen
tunnin kuluttua sanoi hän siinä käydessään Piet Bojelle: "Perämies.
Pidämme kurssia pohjoisempaan." Ja osoitti kädellään noin ohimennen
pohjoiseen.
Piet Boje ravisti salaa päätään, ja teki, kuten oli käsketty.
Kello kymmenen ajoissa, kun perämies Boje jo tiesi, että ukon kapea
luiseva nenä taaskin oli ollut oikeassa -- myrsky painoi nimittäin
raskaasti lounaasta ja osoitti taipumusta kääntyä pohjoiseen, niin että
oli hyvä olla mahdollisimman kaukana noilta kirotuilta friesiläisiltä
säikiltä -- silloin osoitti ukko peukalollaan pohjoista kohti erästä
purjehtijaa: "Joko näitte, perämies? Laiva tuolla? Se on Goodemann".
Goodemann oli Goodefroon siskoslaiva, ja sillä oli samat omistajat.
"Katsokaas: kapteeni Winckel oli aiemmin perämiehenä minulla ja
ajattelee: 'Seurataan ukkoa vaan!' _Te_ ette uskonut minuun,
perämies!" Ja hän katsahti viistoon ylös Pietiin.
"Minä luotan enemmän silmiini, kuin uskooni", sanoi Piet Boje.
"Se on ylipäätään oikea kanta", sanoi ukko.
Tuntia myöhemmin oli myrsky kääntynyt luoteeseen, ja nuo molemmat
uljaat laivat kiidättivät rinnakkain, ei penikulmaakaan enää erillään,
molemmat Helgolandia kohden läpi hurjasti piehtaroivan meren. Purjeet
olivat ratketakseen täydet ja köysissä vinkui ja ulvahteli. Ankarat
rae- ja sadepuuskat piiskoivat läpi ilman, ja tekivät ilman sakeaksi
ja läpinäkymättömäksi. Kun tunnin kuluttua hieman alkoi kirkastua, oli
Goodemann ajaunut hiukan vasemmalle. Koko miehistö oli kannella.
Kohta senjälkeen ilmestyi luotsikuunari ja kumpikin laiva otti suurella
vaivalla luotsin, ensin Goodemann, sitten Goodefroo. Silloin tuli
Goodemann yhä enemmän vasemmalle ja eteen Goodefroosta.
Kohta senjälkeen kohtasi heitä taas uusi puuska, joka hurjana kiiti yli
meren.
Rapisten ja kihelmöiden viskeli raskaita rakeita; keskilaivan ylitse
löi kiehuvia sähiseviä aaltoja. Miehet kömpivät vaivalloisesti
peräpuolelle laivaa. Rakeet ja kiitävät pilvet tekivät ilman niin
sakeaksi, ja aurinko oli niin peitossa, ett'eivät he voineet nähdä
pitemmälle kuin etukajuuttaan, jota vastaan kihelmöivä vesi kiehui.
Siten kesti tunnin.
Silloin selkeni ilma hiukan ja myrsky laimeni hieman ja he katsahtivat
ympärilleen.
Siellä makasi Goodefroo edessä vasemmalla, laita hyvin pahasti merta
vastaan, koko keula, kuten näytti, oli ruhjona. Haaksirikkouneen laivan
takana häämöttivät harmaassa ilmassa Helgolandin vuorensärmät.
Ukko sylkäsi pikaisesti ja katsahti silmät jäykkinä sinne käsin: "Laiva
päin tuuleen!" sanoi hän... "Tuolla ei näytä asiat hyviltä."
Goodefroo läheni hitaasti.
Kaikkien silmät olivat valppaat. Mutta Piet Bojen silmät vallan
pistivät ja kipenöivät.