"Lapseni, mitä nyt?" kysyi äiti huolissaan. "Eihän siinä mitään pahaa
ollut?"
"Hän ei ole tähänkään asti välittänyt minusta mitään. Mitä hän tahtoo
minusta?"
Mutta kun hän illallisen jälkeen oli saanut astiat pestyiksi, pakoitti
uteliaisuus ja tulinen harras toivo, ja levoton suuttumus hänet
lähtemään ulos hämärtyvään iltaan. Hän meni kyökin oven kautta ulos
puistokäytävälle ja pitkän rakennuksen ohitse ylös vallille.
Silloin tuli Pe Ontjes Lau hänen jälissään.
"Näes vaan, siinähän on Anna Boje!" sanoi hän entiseen tyveneeseen,
varmaan tapaansa... "Tämähän sopii mainiosti. Minä aioin juuri käydä
Bülkillä asti katsomassa, tulisiko jahti nyt vielä".
Anna lähti hänen mukanaan, ja Pe Ontjes kyseli Pietistä ja Hettistä ja
Anna sanoi, että hänen äitinsä kai nyt oli iloissaan, kun sai pitää
poikansa kotonaan, ja että hänenkin äitinsä toivoi, että Piet asettuisi
kotiseuduille. Pe Ontjes kysyi häneltä, mitä hän toimi kaiket päivät.
Koska äiti näkyi aina istuvan koneensa ääressä, niin oli hänellä kait
työtä riittämiin. Anna kertoi, että hän joulun jälkeen ehkä etsisi
paikkaa itselleen jossakin, mieluimmin Hampurissa. Siten varovaisesti
yhtä ja toista keskustellen olivat he tulleet Bülkille asti ja
kääntyneet takaisin taaskin. Keskustelu alkoi seisahtua.
"Jos sopii sinulle ja tahdot", sanoi Pe Ontjes -- hän koetti lausua
sen noin vaan kevysti ja ohimennen; se ei sentään onnistunut häneltä
oikein, äänessään oli toinen sävy... "Jos sopii sinulle, niin tulisin
mielelläni useamminkin näin yhteen kanssasi. Tahdotko?"
Neidon tukkeusi sydän ikäänkuin kurkkuun... Sitte sanoi hän hitaasti ja
takertuvin äänin: "Miks'et ole koko aikaan välittänyt minusta mitään?
Silloin Hampurissakaan et tullut seuraamme."
"Silloin Hampurissa en voinut tulla, ja sittemmin olen aina vaan
ajatellut liikettäni. Minä olen ihminen, jolla pitää olla perusta
jalkainsa alla", sanoi hän ylpeästi ja tyyneesti, "ennenkuin hän voi
ajatella muita asioita."
"Niin", virkkoi tyttö vihastuneesti, "semmoinen olet... semmoinen olet
ollut aina... ankerias tai ankkurikettinki tai maissisäkki ovat sinulle
aina olleet tärkeämmät kuin ihmiselämä."
"Siten se ei ole", sanoi Pe Ontjes vähän suuttuneesti, "siten et voi
väittää."
"Muuten olisit koko tänä aikana osoittanut jotain ystävällisyyttä
kohtaani."
"On vahinko, että olet niin herkkä ja pikastuvainen", sanoi Pe
Ontjes... "oma äitisikin valittaa sitä."
"Minä en ole pikastuvainen", sanoi Anna suuttuneena. "Kaikki ihmiset
ovat väärässä siinä. Ja tekevät vääryyttä minulle. Tietysti sinäkin! Ja
juuri etupäässä sinä! Jo kun olin pikku tyttö, rantalaiturilla... olit
tyly minulle. _Sinä_ olet ylpeä. Sinä -- sinä olet. Sinä tahdot aina
sortaa minua. Tahdot aina osoittaa minulle: katsos, minä olen jotakin
ja minulla on jotakin, mutta sinä et ole mitään ja sinulla ei ole
mitään ja saat olla hyvilläsi, jos minä suvaitsen tulla ja puhua sanan
kanssasi."
Pe Ontjes naurahti harmistuneesti, eikä tietänyt kohta, mitä vastata.
Anna Boje kävi vielä pari askelta hänen rinnallaan; sitte alkoi hän
astella nopeampaan ja hävisi pimeään.
Hän meni kotiinsa ja sulkeusi kohta kammariinsa ja meni levolle, ja
kaivautui yhä syvemmälle suuttumukseensa ja epätoivoonsa.
Länsituuli sysi hiljaa ovea ja ikkunoita vastaan ja hän makasi ja
kuunteli. Sitte kohottausi hän taaskin puoliksi, ja aukaisi kiirehtien
vaaleat palmikkonsa ja heittäysi kiihkeässä liikutuksessa taaskin
pitkäkseen ja painoi päätään taaksepäin hiusmereensä... "Oi, kun hän
tulisi!... näkisi minut näin... ja tuntisi tuskaa ja kipeyttä...
Minä tiedän, että olen kaunis ja... minä tiedän, että voin tehdä
onnelliseksi miehen."
Länsituuli sysi hiljaa ovea.
Nyt se ei ollut länsituuli. Lukko kirahti.
"Kuule... Anna", virkkoi hän tyyneesti... "minä tahtoisin mielelläni
olla ystävä kanssasi... kuule, Anna... lausu minulle hyvä sana."
Anna lepäsi liikkumatonna ja veti ainoastaan hiukan kokoon valkeita
olkapäitään... "Mitä pitää minun sanoa? Minä olen ylpeä, aivan
mielettömän pikaistuva ja herkkä. En tiedä edes, että olen köyhä
opettajantytär, jonka toki kaikki muut tietävät."
"Sinä olet sekainen", sanoi hän ja nousi ylös. "Eihän voi puhua
kansasi."
Hän lähti.
Seuraavana aamuna tuli äiti kyökkiin, ja näki hänen sulkeuneet, tuskan
kalvamat kasvonsa, ja sanoi huolissaan: "Etkö ollenkaan voi sopia Pe
Ontjesin kanssa? Hän on niin kunnollinen vakava ihminen... Lapseni,
lapseni! Älä kovenna sydäntäsi. Jälkeenpäin murtuu se kuin lasi, ja
saat valittaa turhaan."
Anna kiskaisi itsensä irti pimeistä uneksumisistaan ja sanoi:
"Hiljaa nyt! Minä en siedä kuulla."
Iltapäivällä, kun äiti istui yksin koneensa ääressä, tuli Pe Ontjes,
istui hänen rinnalleen ja sanoi: "Täti Boje! Minä ja Anna pitäisimme
toisistamme... mutta emme millään tapaa voi sopia keskenämme."
"Pe Ontjes", sanoi äiti, "voit olla vakuutettu, kuinka mielelläni
soisin, että te voisitte sopia keskenänne. Älä ole vihainen hänelle...
olisit voinut sinä aikana, jonka olet ollut täällä, vähin seurustella
hänenkin kanssaan. Hän on aina pitänyt sinusta."
"Niin", sanoi Pe Ontjes mietteissään... sitte kohotti hän päätään ja
sanoi: "Olen tuuminut -- en tiedä muutakaan neuvoa -- meidät pitää
kytkeä yhteen niinkuin kaksi vastahakoista vasikkaa, niin että olemme
pakoitetut puhumaan suumme puhtaaksi, tiedätkö, noin kuudeksi tai
kymmeneksi tunniksi. Eihän toki voi kinastella ja riidellä yhtäpäätä
kuutta tai kymmentä tuntia? Siinähän rauhottuu toki, ja puhuu asioista
tyyneesti."
Helle Boje pudisti päätään: "En ymmärrä", sanoi hän, "miten sen aiot
toimittaa".
"Olen ajatellut, että voisin tänään itse mennä viemään vanhaa jahtia
Cuxhaveniin, jonne olen myynyt sen. Silloin voisi hän lähteä mukaan."
Helle Boje pudisti taaskin suruisana päätään. "Minä luulen, että hän ei
suostu siihen", sanoi hän.
"Niin, sitte sanon sinulle jotakin", sanoi Pe Ontjes... "Lähetä hänet
tänä iltana noin kello yhdeksän paikkeilla rantaan tuomaan jotain
lähetystä Hettille tai Pietille -- Goodefroo tulee näinä päivinä
Hampuriin. Teetkö sen?"
"Katson, mitä voin tehdä", sanoi hän. "Lähde nyt... saan katsoa, mitä
voin tehdä."
Anna oli onnekseen ollut sinä päivänä Freestedtissä Anna Martensin
luona, joka aina oli ollut hänen ainoa ystävättärensä, ja oli kertonut
hänelle, mitä oli tapahtunut hänen ja perämies Laun välillä. Hän
oli kai salaa toivonut saada torat, ja oli saanutkin. Anna Martens
oli sanonut: "Sanon sinulle kolme asiaa, Anna. Ensinnäkin: jos hän
tahtoo ottaa sinun vaimokseen, niin ei voi hän ajatella huonosti
sinun luonteestasi. Toiseksi: _sinä olet_ ylpeä ja pikastuvainen,
Anna Boje. Ja kolmanneksi: Ell'et nyt voi sopia hänen kanssaan, niin
muutut jääksi; sillä sinä pidät hänestä hirveästi." Nämä Anna Martensin
selvät sanat mielessään tuli Anna Boje illallisen jälkeen, noin kello
kahdeksan tienoissa, kotiin.
Silloin sanoi hänen äitinsä: "Kuuletko, Pe Ontjes Lau kävi täällä.
Hän matkustaa tänään kello yhdeksältä eräällä jahdilla Cuxhaveniin;
hän sanoi, että hän ottaisi mielellään mukaan, jos minulla olisi
jotain lähetettävää pojille... Olen tässä pannut pakettiin pari
kakkua Hettille -- hän pitää niistä niin -- Pe Ontjes sanoi, että hän
haluaisi, että sinä itse toisit lähetyksen rantaan... Luulen, että hän
mieluimmin ottaisi sinut itsesi mukaansa Cuxhaveniin." Mitään muuta
hän ei sanonut, ja sulki hiljaa oven ja ajatteli: 'Niin, nyt tehköön
hän, miten tahtoo; ja olkoon Jumala hänen kanssaan.'
Anna meni kammariinsa ja istuutui vuoteensa reunalle ja hengähti
syvään. "Minä matkustan hänen kanssaan!... Minä matkustan hänen
kanssaan! Kuinka iloinen olen, ett'ei hän ole vihoissaan minulle!
Kuinka iloinen olen! Jos hän on hyvä minulle, olen oleva äärettömän
iloissani; olen oleva niin iloissani, että hän on ihmettelevä. Mutta
jos minä näen, ettei meidän välillämme voi mitään syntyä, niin silloin
ei minulla ole enää mitään maailmassa etsittävänä."
Hän nousi ylös, ja katsahti ympärilleen ja ajatteli: "Minä pesen
itseni."
Ja hän otti matalan puusammion, joka seisoi seinännojalla, vei sen
kammariinsa, kaasi siihen kolme sangollista vettä, lukitsi oven ja
laski ikkunaverhot alas, riisui yltään ja laskeusi polvilleen astian
ääreen ja alkoi peseytyä vakavin hiljaisin kasvoin.
Hän valeli kaulaansa, ja kauniita olkapäitään ja ajatteli: 'Tuossa
paikassa oli silloin loka, jota hänen silmäinsä edessä Dänensandilla
heitettiin päälleni... silloin olin lapsi. Millaisiksi ovat olkapääni
muuttuneet ja millaiseksi sieluni? Onko perämies Lau laskeva
käsivartensa ympärilleni... tuo suuri, hirveä poika?...' Ja hän valeli
täyteläitä valkeita käsivarsiaan ja sanoi: "Millä leikitte mieluummin,
vedenaalloilla vai Pe Ontjes Laulla?... Pe Ontjes Laulla... varmasti."
Ja kun hän siten kuvitteli itselleen, millainen hän mahtasi tulla
olemaan, ainako tuommoinen tyyni ja kylmä, ja noin itsetietoinen
ja itsestään varma, kohosi hänen kasvoilleen kevyt älykäs hymy.
Siten vaeltaa korkean hämärän kuusimetsän ylitse vaalea pilvi ja
heittää ylhäältä vaalean heijastuksen metsän pimentoon, niin että
siellä siimeksessä hetkeksi on valoisampaa... Hän valeli voimakasta,
pehmyttä vartaloaan, joka oli hieno ja virheetön, sillä hän ei ollut
ikinä kuristanut sitä; ja ajatteli: 'Sitä ei ole kukaan ikinä nähnyt
siitä kun äitini on viimeksi kylvettänyt minua. Sittemmin kylvin
puron taitteessa, aina ihan yksin. Kukaan ei ole sitä sittemmin
nähnyt... ei, ei kukaan... mitä kuuluu se teille?... mitä kuuluu se
Pe Ontjes Laulle?... kenelle olen velvollinen tekemään tiliä siitä,
mitä olen ruumillani tehnyt?... Minä, vapaa, terve, täysi-ikäinen
ihminen?... Olenko häntä halventanut? Tehnyt hänet likaiseksi? Olenko
tehnyt mitään luonnotonta ja epäpuhdasta? Omatuntoni on huoleton
siitä... Ja hän valeli voimakkaita suoria sääriään polviin asti
ja katseli ajatuksissaan valkeata arpea, joka olihan yläpuolella
polvea kohonteella sisäpuolella. Muinen, kun hän oli ollut noin
kahden-kolmentoista vanha, oli hän tuntenut lapsellista mieltymystä
eräästä kaunista iloista renkiä kohtaan, joka palveli naapuri
Martensilla. Kun tämä työskenteli valjakkoineen pellolla, oli hän
ajanut pojan hevoselta, ja mennyt itse istumaan sijaan, harinreisin,
aivan kuin pojatkin. Eräänä päivänä, elonkorjuun aikana oli nelivuotias
tamma, jolla hän istui, alkanut vikuroida, eikä tahtonut vetää. Renki,
kiireissään ja vihoissaan -- oli mereltä käsin nousemassa ukkos'ilma
-- aikoi lyödä hevosta heinähaarukalla. Mutta samassa hypähti tamma
syrjään, ja haarukan eräs sakara tunkeusi puvun läpi lapsen sääreen.
Silloin säikähti renki kovasti, ja katseli haavaa ja imi suullaan
veren siitä ja nouti vettä ojasta ja pudisti päätään ja sanoi:
"Hullu,... hullu tyttöseni!" Kun äiti lauantai-iltana näki hänen
alusvaatteissaan verta, sanoi hän, että hän oli kaatunut erääseen
naulaan, eikä ilmaissut renkiä. Hän katseli ajatuksissaan arpea, ja
muisteli entisellä mieltymyksellä häntä ja ajatteli: 'En ole kertonut
yhdellekään ihmiselle tuosta. Kuinka ihana on olla salaisessa uskotussa
ystävyydessä jalon ihmisen kanssa.' Hänen kasvonsa lempenivät ja
hänen silmissään välkkyi sisäinen ilo: 'Kuinka armasta on oleva, kun
saan olla niin lähellä ja oma hänelle, saan levätä häntä lähellä ja
näyttää tuota arpea ja hän silittää sitä ja kiusottelee minua. Kuinka
ihmeellistä on oleva...' Lopuksi pesi hän jalkansa. Lujina kaartuivat
ne norjista nilkoista, eivätkä olleet liika pienet eikä liika suuret.
'Kun olin lapsi', ajatteli hän, 'juosta livistitte te ulos matalikolle;
ja toisinaan tarkastelimme me jälkiä, jotka te jätitte hiekkaan: jalan
koko muoto ja joka varvas oli selvästi ja sievästi jäljennettynä
pehmeällä mutapohjalla. Silloin juosta livistitte kaikenmoisiin
ajattelemattomiin lapseniloihin, silloin juoksitte pois Pe Ontjesin
luota. Nyt juoksette takaisin hänen luokseen. Te, raukat juoksijat,
joudutte tekemään, mitä minä vaan tahdon.' Hän nauroi hiljaa ja sanoi
verkkaan ja estellen ja kasvonsa lehahtivat punaisiksi: "Ettehän kerro
sitä kenellekään... minä juoksen mielelläni Pe Ontjesin luokse...
minä... minä luulen, että olen ylen onnellinen ihminen."
Hän meni piirongin ääreen, polvistui sen eteen ja alkoi laulaa, ihan
hiljaa, ja väärin tietysti; Bojet eivät nimittäin kukaan osaa laulaa;
mutta se sointui hänelle itselleen kylliksi hyvältä. Ja otti ensiksi
kevyen villaisen aluspaidan ja puki sen yllensä. Sitte veti hän esiin
liinapaidan, joka oli alimmaisena. Hänen äitinsä oli kolme vuotta
sitten, kun hän täytti kahdenkymmenenyhden, neulonut sen käsin hänelle
hienosta liinasta, oli kutonut hienon kapean pitsireunuksen sen
kaula-aukkoon, ja oli hiljaa pistänyt sen tänne, aivan alimmaiseksi
ja sanaa sanomatta. Kun Anna eräänä päivänä järjesti laatikkojaan,
löysi hän sen. Hän ymmärsi kohta, mitä varten äiti oli neulonut sen,
ja oli hiljaa laskenut sen paikalleen, alimmaksi laatikoon, eikä ollut
hänkään sanonut sanaakaan. Nyt otti hän sen, ja puki polvistuneena
ylleen, ja napitti sen ja nousi ylös ja silitti sen suoraksi rintansa
yllä... Sitte halutti häntä järjestää hiuksiaan. Hän laski ne irti,
levitti palmikkonsa, ja antoi hiustensa aaltoilla valtoiminaan, ne
näyttivät vallan kuin vaalea kaisla; hän alkoi kammata niitä ja sitoa
palmikkoon. Siinä työskennellessään silmäili hän taukoamatta tarkasti
peiliin, ikäänkuin iloitsisi hän käsiensä liikkeestä, ja tarkasteli
niitä, sentään hiukan epäluuloisesti. Siten iloitsee ja tarkastaa ja
arvostelee terävin tyynein silmin kettu aamunraikkaassa leikkiviä
lapsiaan. Nyt kiersi hän palmikkonsa sykkyrään takapuolelle päätä,
nyt silitti hän hiuksia kummallakin ohimollaan ja työnsi niitä hiukan
eteenpäin; nyt nyökäytti hän pari kertaa päätään: kaikki valmiina...
Nyt puki hän ylleen valkeasta liinasta tehdyn alusliivin; se hiipi
tarkalleen hänen olkapäittensä ja ympärystänsä mukaan; sitte veti
hän ylleen alushousut, kaksi paria, alemmat ohutta valkeata liinaa,
päällemmät, sinisestä kevyestä lämpimästä kankaasta -- oli nimittäin
kylmä marraskuunilma --, ja napitti ne kiinni alusliiviin. Sitten
puki hän ylleen lenningin. Se oli ainoa kaunis lenninki, joka hänellä
oli, se oli sininen, vähän ryppyjä rinnan yllä, muuten ihan suora,
vyötäisillä vyö. Koko puku oli niin väljä, että kun hän kohotti
olkapäitään, koko puku, alusvaatteetkin, kohosivat ylös. Sitte pani hän
päähänsä ruskean vilttihatun, kohtalaisen suuren, jolla oli kevyesti
kaartuvat reunat, ja ympärille sitaistu vaatimaton ruskea samettinauha,
ja veti ylleen harmaan, väljän päällystakin... Sitte otti hän vielä
suuren viitan, jonka Anna Martens oli unohtanut hänen kammariinsa,
se oli hänen miehensä oma; Anna Martens kulki siinä toisinaan, kun
hän märässä ja kylmässä tuli rattailla Hilligenleihin. Nyt otti Anna
sen, puki sen päälleen ja sanoi nauraen: "No, Anna Martens, kun tulen
takaisin, niin saat asettua takkisi eteen ja kysyä siltä: 'Kerro
minulle, mitä olet nähnyt?'"
Nyt seisoi hän, kauniina ja voimakkaana ovella, katsahti vielä kerran
taakseen, lähti ulos, otti paketin, joka oli pöydällä ja huusi kovaan
väliköllä: "nyt minä menen:" ja lähti ulos...
Kun hän tuli rantaan, seisoi siellä pimeässä pitkänpuoleinen mies
merimiespuvussa, öljytakki kainalossa ja odotteli. Hän luuli, että se
oli Pe Ontjes ja sanoi jo kaukaa: "Minä tulen tuomaan pakettia!"
Se olikin Kai Jans. "Mistä _sinä_ tulet?" kysyi Anna.
"Berlinistä", kuului vastaus. "Tulin eilen... Matkustan tästä Pe
Ontjesin, vanhan perämieheni kanssa Cuxhaveniin. Mitenkä muutenkaan
saisin aikani kulumaan?"
"Tulehan", sanoi Anna, "tässä on paketti Hettille, toimita se perille.
Hän on nyt myöskin Hampurissa."
Kai kohotti ja laski olkapäitään, ja sanoi kuin hemmoteltu lapsi: "En
minä viitsi... tee itse se... tule... niin vien sinut laivaan."
"Mutta sinun pitää kohta tuoda minut takaisin taas."
"Tietysti, tietysti", sanoi hän ja tarttui airoihin. "Mitä
ajatteletkaan? Enhän minä ole mikään merirosvo kuin Wieben Peters..."
Anna oli hyvillään, kun nuo kaksi suurta miestä siten hommailivat
hänen kanssaan, ja hänen tähtensä valehtelivatkin noin vaan silmää
räpäyttämättä, ja sanoi: "Olet kirjoittanut Heinkelle, ett'et ole
ahkera... siellä Berlinissä. Ja ett'et ole ylioppilaskaan enää. Mitä
sinä sitten olet?"
"Minäkö?... tyhjäntoimittaja", sanoi hän.
"Mitä on se virkojaan?" kysyi tyttö ivallisesti.
"Jo kolme vuotta sitten olen viskannut syteen kaikki mietiskelyt ja
semmoiset", sanoi hän, "ja elän nyt, ja katselen ympärilleni... Mitä
arvelet: onhan tuo suuri askel: ahtaalta laivalta ja kirjojen parista
Hilligenleissä suoraan suureen kirjavaan maailmaan? Silmät suurina kuin
kahvikupit."
"No?" sanoi tyttö. "Entä työ?"
"Niin tuota!" sanoi hän... "en ole vielä paljoa tehnyt... mutta, kun
kerran ryhdyn, niin tulee se sujuamaan... Suoritan tutkinnot kyllä
ajallaan, älä ole huolissasi siitä... Sen teen jo yksin vanhuksienkin
vuoksi", lisäsi hän vakavammin.
"En tiedä", sanoi Anna, "mutta minusta tuntuu kuin et oikein sopisi
papiksi; olet liika kirkaspäinen ja liika vilkas siihen."
"Sitä et sinä ymmärrä, lapseni..." sanoi hän. "Nyt juuri tarvitaankin
virkkuja miehiä sille alalle".
"Kuka niitä vaatii?"
"Jumala."
"Oh... mitä sinä puhelet."
"No... ja nyt kätesi tänne! Suuri, hurja perämiehemme ei ole saapuvilla
vielä."
Mutta silloin hän jo tulikin keulapuolelta jahtia.
Silloin veti Anna kätensä takaisin, jonka hän oli oientanut Kai
Jansille ja sanoi kirkkaalla äänellään: "Jos lupaatte molemmat, että
olette ystävällisiä ja kohteliaita minulle... niin tulen teidän
kanssanne Cuxhaveniin".
"Tyttöseni!" sanoi Pe Ontjes Lau... "tulehan pikaan tänne!... Poika
hei: isopurje ylös..."
Kai Jans meni nopeasti keulaa kohden.
"Anna!" sanoi Pe Ontjes matalaan... "Nyt teit ystävällisesti!... Pue
nyt päällysviitta päällesi kohta; on kylmää ja sitäpaitsi sataa.
Oletko pukenut itsesi lämpimästi? Otin mukaan äidin päällyshuiveja..."
Hän sulki hänen päällysviittansa edestä ja tarttui häntä kumpaankin
käsivarteen ja painoi istumaan peräsimen viereen. "No... nyt istut
siinä ja pidät hetken perää".
Hän meni Kai Jansin ja laivapojan luo, ja he vetivät purjeet ylös.
Jahti lähti liikkeelle.
Sitte palasi hän takaisin hänen luokseen. Kai Jans ja poika jäivät
keulapuolelle.
"Goodefroosta on tullut tieto, että se on tulossa", sanoi hän ja
tarttui peräsimeen... "Se saapuu tänään tai huomenna Elbeen".
"Oi, kuinka mukavaa", sanoi Anna. "Ehkä saan kohdata hänet ja palata
hänen kanssaan kotiin..."
"Ja minun kanssani", lisäsi Pe Ontjes.
"Niin", sanoi tyttö, ja äänensä oli ystävällinen, vaikka hänen huulensa
värähtelivätkin... "Jos sinä vaan viitsit matkustaa semmoisen ihmisen
kanssa kuin minä?"
Pe Ontjes laski nopeasti kätensä hänen käsilleen, jotka olivat hänen
sylissään ja rutisti niitä ja hellitti taas... "Minä olen sanonut
isälleni, että hän vielä tänä iltana ilmoittaisi äidillesi Goodefroon
saapumisesta".
"Se oli ystävällisesti sinulta... oi... todellakin".
"Sanohan... onko Heinke sisällisestikin sinun kaltaisesi? Ulkonaisesti
tulee hän samallaiseksi kuin sinä, hiukset vaan ja silmät hiukkasen
tummemmat kuin sinun... Sievä, sorea tyttö! He ovat kirjeenvaihdossa
Kai Jansin kanssa. Sehän alkaa varhain..."
"Se on leikkiä vaan", sanoi Anna... "Kai Jansia kiinnittävät aina niin
ihmiset, yksityiset ihmiset. Niin juuri. Heinke on älykäs tyttö. Siksi
seurustelee Kai hänen kanssaan... Luulen muuten: apumiehesi ei ole ylen
ahkera..."
"Oh, no siitä ei hätää... Te olette hiukan huolissanne Hettin vuoksi,
vai?"
"Emme", vastasi Anna kylmästi, "hän luontuu hyvin".
He olivat kaikki huolissaan Hettin vuoksi, äiti, Anna, Piet ja
Heinkekin; mutta he olivat liika ylpeitä tunnustaakseen sitä toisille
ihmisille ja nyt lisäksi tuolle suurelle Pe Ontjes'ille.
"Vai niin!" vastasi Pe Ontjes ripeästi. "Se on selvääkin. Miks'ei olisi
poika kunnollinen? Poika, jolla on semmoiset vanhemmat ja semmoiset
siskokset? Te olette suuremmoista väkeä. Mutta ihanin ja paras
Bojelapsista on vanhin".
Anna vaikeni.
"Ja jos nyt johdumme puhumaan Pe Ontjesista", sanoi hän vitkaillen,
"niin pitää hän itseään perin säännöllisenä ja kelpo miehenä; mutta hän
arvelee, että hän voisi olla vielä säännöllisempi, kunnollisempi ja
älykkäämpi, jos sinä tahtoisit elää vaimona hänen rinnallaan. Siten se
on".
"Pe Ontjes..." sanoi Anna lentävällä kiireellä, "minä en soisi mitään
maailmassa mieluummin, kuin että sinä olisit hyvä minulle".
"Anna silloin sydämesi minulle", sanoi Pe Ontjes kovaan ja tarttui
hänen käsiinsä, jotka etsivät hänen käsiänsä.
"Minä pidän sinusta niin paljon", sanoi Anna, "usko se".
"Jumalan kiitos", sanoi Pe Ontjes, ja piti hänen käsistään.
"Pe Ontjes... mutta me olemme niin köyhiä."
"Ah", sanoi hän... "niin!... minähän tahdon naida sinun pöytäsi ja
tuolisi, niinhän? Kuulehan... sinun voimaasi tahdon ja sinun kirkkaat
silmäsi... Ostin tänään naapuri Bartelsin talon. Suuri se ei ole, mutta
se on vahvasti rakennettu ja hauska: siellä asumme yhdessä. Minun
äitini lahjoittaa pöydän, ja sinun äitisi vuoteen. Ja valmista on.
Onpas se oleva ihanaa elää kanssasi!"
"Jos minä pidän jostakin", sanoi Anna hiljaa, "niin pidän minä
äärettömästi hänestä, ja ajattelen ainoastaan häntä ja hänen asioitaan,
enkä välitä muusta maailmasta mitään". Hän kohotti kasvojaan ja
katsahti Pe Ontjesiin... "Olen pitänyt sinusta jo niin kauan", sanoi
hän hiljaa.
"Ja minä sinusta, Anna", sanoi hän, ja laski vapaana olevan kätensä
hänen kaulansa ympärille. "Kuule... Kai Jans näkee sen."
"Ei, hän sanoi, että hän istuu isopurjeen takana, kunnes minä kutsun
häntä... Kai, tulehan tänne!" Kai Jans tulla komppuroi keulan puolelta.
"Kuule... nyt me olemme morsian ja sulhanen, ja häät vietetään
vähintäin kuuden viikon kuluttua."
"No!" sanoi Kai Jans... "sepä hauskaa. Nyt tulee hupainen matka". Hän
antoi Annalle kättä: "Todellakin, olen iloissani, usko se..." Hän
ajatteli vappuiltaa kolme vuotta sitten.
"Paljon kiitoksia, Kai."
"Meillä on Dänensand takanamme...", hän osoitti kädellään tummaa
viirua kohti pohjoisessa. "Katso sinne, Anna... siellä kutsuit häntä
ankeriaansyöjäksi... ja nyt?... Siten sitä ihminen muuttuu".
"Jumalani!" sanoi Anna, "sitä en ole muistanutkaan!... Ei!" sanoi
hän hiljaa ja nauroi: "Ikinä en voi suudella sinua", ja tarttui
vallattomasti häntä käteen ja rutisti sitä.
He menivät ohi majakkalaivan... Läpi yön vaihdettiin joku sana.
Kun majakkalaivan valo oli hävinnyt heidän taakseen, näkivät he
Helgolandin valot edessään. Ylväässä kaaressa tuikuttivat ne meren
ylitse. Raskaasti aaltoillen ajoi tuuli ja laskuvirta heitä ulos
avoimelle merelle.
"Nyt matkaamme pyhästä maasta pyhään maahan", sanoi Kai Jans. "Helgoland
ja Hilligenlei, ne merkitsevät samaa kumpikin".
Hän aikoi taaskin mennä keulapuolelle.
"Jää tänne Kai", sanoi Anna.
"Lapseni", sanoi Kai arvellen... "minähän häiritsen vaan".
"Et ollenkaan!... Tule, istu tänne luoksemme. Helgolandiin asti ei
teillä ole mitään tehtävänä... Tule, ell'et tahdo mennä nukkumaan, niin
istu tänne kanssamme ja puhu jotakin."
"No, hetken", sanoi hän ja istuutui Annan viereen, veti öljytakkiaan
ylemmäksi, levitti sitä, niin ettei tuuli päässyt puhaltamaan heidän
välitsensä ja jäi vaieten istumaan.
"No?" sanoi Pe Ontjes.
"Niin..." sanoi Kai Jans, "en tiedä... minä voin aina puhua ainoastaan
asioista, jotka ovat minulle ylen tärkeitä".
"Siis puhut semmoisista!" sanoi Anna. "Tutkinnostasi, arvatenkin".
Hän nauroi. "Ei", sanoi, hän, "Wieben Petersistä".
"Onko se joku tärkeä asia?" sanoi Pe Ontjes, "kertomus Wieben
Petersistä?"
"Kertomuksen Wieben Petersistä tunnemme kaikki", sanoi Anna. "Jokainen
lapsi Hilligenleissä tuntee sen".
"Ei", sanoi Kai Jans miettien, "ei kukaan tunne sitä. Ette usko, kuinka
olen miettinyt sitä, ennenkuin olen päässyt selville totuudesta".
"No", sanoi Pe Ontjes, "kerrohan sitte se juttu Wieben Petersistä".