Ja kun Anna Boje siis taas palasi kotiin, niin kertoi Heinke, että
ne kolme sieltä pensaikkokäytävältä sairastelevine äitineen olivat
matkustaneet pois. Äidin piti mennä pitkälle parannusmatkalle. Koska
he taaskin voisivat palata, se riippui kaikki sairaasta. Niin, kertoi
Heinke, eipä ollut sekään mahdotonta että he joutuisivat kokonaan
jättämään täkäläisen kotinsa, ja siirtymään äidin vuoksi Etelä-Saksaan,
jonnekin Rheinin seuduille.
Silloin rutisti Anna punaiset huulensa tiukasti yhteen. "Vai niin!"...
Nyt oli hän siis ihan yksin. Kukaan ihminen ei pitänyt hänestä; ei
kukaan tarvinnut häntä, ei kukaan välittänyt hänestä. Hiljalleen saisi
hän nyt lakastua ja kuihtua. Hän nauroi katkerasti ja tuskaisasti.
Siten kesti hän umeassa tuskassa kahdeksan päivää.
Mutta silloin koitti yhdeksäs päivä syyskuuta.
Ikinä elämässään ei unohda Anna Boje sitä aurinkoista kuumaa yhdeksättä
päivää syyskuuta. Ei, vaikka tulisi hän yhdeksänkymmenen vuoden
vanhaksi. Ja ikinä ei ole hän uskova, että oli siinä päivässä mitään,
joka oli syntiä ja rikosta, ei hänen puoleltaan eikä erään toisenkaan.
Ja jos oli syntiä: niin on sen sovittanut pitkä kärsimys. Ja jos oli:
rakkaus sovittaa monet synnit.
Yhdeksäntenä päivänä syyskuuta, aivan epätavalliseen aikaan, kohta
päivällisen jälkeen, seisoivat hänen kolme ystäväänsä pensastiellä ja
sälistelivät tapansa mukaan porttia. Hän seisoi lieden ääressä, mutta
hän kuuli sen kohta, ja juoksi ulos.
Kaikki kolme olivat ilosta hämmästyneet, kun taas saivat nähdä Anna
Bojen.
"Oi", sanoi Anna, "kuinka ihanaa, että taas tapaamme toisemme!"
Mieskin loisti ilosta. Hän näytti terveemmältä ja reippaammalta kuin
tavallisesti, jolloin hän päivät oli ollut kovassa työssä.
Anna muuttui suuressa ilossaan avoimeksi ja omaiseksi kuin ei ikinä
ennen. Hänen sielunsa ihan aukeni. "Kaikki kolme olette te yhtäläisiä
armaita tuhmia hupsuja!" sanoi hän ja laskeusi suloisesti hämillään
polvilleen.
Ja polvet naksahtivat taas.
Silloin kertoivat nuo kolme: heidän piti kahdeksan viikon kuluttua
kaikkien kolmen muuttaa äidin jälestä etelään, pois Hilligenleistä.
Mutta niinkauan kuin he olivat täällä, tahtoivat he nähdä joka päivä
Anna Bojen... jokaikinen päivä. Tulisiko hän tänä iltapäivänä heidän
kanssaan metsään.
"Siellä on eräs hauska paikka", sanoi pienempi lapsista. "Siellä on
ruoho niin lyhyttä. Siellä tanssimme me kahden keskenämme".
"Sinun pitää hiukan pukeutua", sanoi vanhempi, "sillä on hirveän
kuumaa, ja sinun pitää tanssia".
Se oli tyyni kuuma päivä, se yhdeksäs päivä syyskuuta.
He löysivätkin todella sen paikan metsän rannassa. Se oli niin
hupaisesti piilossa, sitä ympäröi viidakko kakskymmenvuotisia kuusia.
Etualalla lepäsi, kuin puolhämärän luolan edustalla, kirkas auringon
loiste.
Ja siellä tanssi hän sillä lyhyellä ruohikolla, ensin pienemmän lapsen
kanssa ja sitten suuremman. Silloin pyysi mies, että hän tanssisi
yksin. Ja sitte pyysi hän häntä, että hän jäisi seisomaan paikalleen
siinä asennossa kuin hän oli. Ja hän teki kaiken, mitä hän pyysi.
Hän oli niin rakas ja hullunkurinen siinä lapsineen, ja pyysi niin
ystävälliseltä, ja hänen silmänsä olivat sulaa iloa ja hyvyyttä. Hänen
sydämensä hämmentyi ja kuumeni niin suloisesti ja kummallisesti noiden
silmäin edessä.
Silloin astui mies yht'äkkiä hänen luokseen, etualalle ja sanoi
omituisella vaivalloisella äänellä: "Tiedätkö, että näen sinun armaat
jäsenesi läpi pukusi?"
Tyttö katsahti hämmentyneesti ja tuntien kipeää kärsimystä häneen:
"Oli niin kuuma", sanoi hän valittaen, "ja minä tahdoin reuhtoa lasten
kanssa oikein perin pohjin..."
"Tiedätkö, että olet ihanin maassa?"
Tyttö väistyi kuusia kohden, ja puhui pelokkain rukoilevin silmin:
"Minä en saa... minähän en saa".
Mutta hän ei kuullut, ei kuunnellut sitä; hän tiesi, että hän piti
hänestä. "Kaikki vuodet, lapsesta asti olet sinä pitänyt minusta; olen
aina nähnyt sen silmistäsi".
"Minä en ole tietänyt siitä", kuiskasi Anna. "En ole tietänyt. Jumalan
kautta. En ole ajatellut että tulisi näin".
Hän ei kosinut, hän puhui ainoastaan suuresta, suuresta ilostaan...
"Katsos tuommoinen sinä olet!... noin uljas... noin selkeä... noin
selkeä... Sinä tiedät: olen kahdenkymmenen kolmen, ja minulle kuuluu
minun sieluni ja ruumiini... ihmettä olet, ihmettä olet, etkä tiedä
siitä... sinä ihana armas nainen". Hän tarttui hänen käsiinsä.
Hän jätti hänelle kätensä ja katsoi häneen hämmentynein kärsivin
silmin: "Minä", sanoi hän ja hengitti raskaasti... "ikinä en ole pitävä
kenestäkään ihmisestä niinkuin sinusta".
He menivät läpi metsän, johon aurinko viistoon valoi kuumaa
loistettaan; lapset seurasivat heidän jälissään, Anna astui pää
kumarassa, miehen silmät, miehen sanat, miehen koko sielu riippuivat
hänessä.
Kun he tulivat tuohon hiljaiseen rauhalliseen taloon, menivät
lapset palvelustytön kanssa puutarhaan. Ja mies laski kätensä hänen
ympärilleen ja vei hänet huoneeseensa. "Oi...", puhui Anna suuressa
huolessaan... "Oi, sano minulle, sano... ett'en tee mitään pahaa...
Sano se minulle!... Minä... minä en voi toisin... Minä en ole tietänyt
siitä: mutta nyt on siten: olen kauan, kauan jo pitänyt sinusta enemmän
kuin kaikesta muusta... Oi, että sinä pidät minusta! Minä tiedän nyt,
että minä olen toivonut sitä! Oi... olin aina niin kamalan yksin!...
Ole hyvä minulle ja auta minua... oi, kuinka rakas sinä olet..."
Seitsemän viikkoa kesti heidän onnensa; seitsemän pyhää, ei: epäpyhää,
ei: pyhää viikkoa. Seitsemän viikkoa sulaa onnea ja satua, ihmettä ja
satua, suurta tuskaa ja suurta onnea. Seitsemän viikkoa oli Anna Boje
autuas onneton nainen.
Hän ei rukoillut: "Pidä minut, ja jätä tuo toinen; minä en tiedä, miten
minä voin elää, kun sinä olet poissa". Jos hän siten olisi rukoillut,
olisi hän kai tehnyt sen, sillä hänellekin oli kaikki tämä samaa onnen
satua, kuin Annallekin. Hän ei rukoillut sitä. Hän ei olisi suostunut
edes, jos hän olisi itse tarjounutkin. Hän ei olisi voinut astua
onneensa toisen ihmisen kärsimyksen kautta. Hän tiesi, että tulee
päivä, tulee pian, pimeä kamala päivä, jolloin särkyy koko autuus,
pyhä... ei... epäpyhä... ei... pyhä...
Niihin aikoihin sanoi äiti Heinkelle: "Tiedätkö, mikä Annan on?
Hän on niin ystävällinen meille ja puhuu kanssamme enemmän kuin
vuosikausiin..." "Niin", sanoi Heinke... "minäkin olen huomannut sen...
minä en tiedä, mistä se tulee". Ja tytöt kaupungissa, joiden kanssa hän
joskus tuli yhteen, sanoivat: "Mikä on Anna Bojen? Kuinka ystävällinen
ja iloinen hän on! Ja kuinka kaunis!"
Sitte tuli eronpäivä. Lääkäri etelässä oli määrännyt, että vaimon piti
jäädä sinne, aurinkoiseen laaksoon; ilma Pohjanmeren rannoilla oli
liika raskasta ja kosteata, liika kylmää ja suolaista hänelle. "Oi",
sanoi mies, ja veti syvään henkeään ja katsoi Anna Bojeen: "Ilma
täällä on niin raikasta ja tervettä... ja sinä... sinä olet niin armas
ja ihana!"
"Sinun pitää pois", sanoi Anna ja kyynelet tulvahtivat hänen
silmiinsä... "sinun pitää unohtaa minut... ja minun pitää katsoa,
kuinka minä saan elämäni järjestykseen".
Silloin voi Anna Boje vielä laittaa lapset matkakuntoon, ja vielä
kerran tuntea hänen tulista mieletöntä rakkauttaan, ja nähdä sen
epätoivon, joka asui hänen silmissään, ja saattaa nuo kolme asemalle ja
vielä kerran pudistaa hänen kättään ja sanoa, hampaat yhteen purtuina:
"Viekää terveiset äidillenne", ja voi sitte vielä yksin palata kotiinsa
ja sanoa itselleen: "Ikinä et enää ole näkevä häntä".
Kun hän tuli kotiin, oli hänellä siellä postikortti Kai Jansilta. Tämä
kertoi lyhyesti kuulumisensa. Reunaan oli hän pienillä kirjaimilla
kirjoittanut: "Oletko sinä löytänyt Hilligenlein, 'Pyhän maan?' Olen
taitanut minä löytää jotain sen suuntaista!" Ja viereen oli hän
piirtänyt silmäparin, silmäterät sinisellä musteella.
"Kuule", sanoi Heinke, "kuinka ihmeellistä, että hän kirjoittaa
sinulle; aina ennen on hän kirjoittanut vaan minulle. Ja mitä merkitsee
tuo tuossa reunassa?"
"Hän on kai löytänyt itselleen morsiamen, jolla on siniset silmät",
sanoi Anna.
Silloin kävi Heinke hiljaiseksi, ja meni puutarhaan omenapuun juurelle
ja itki.
* * * * *
Alkoi raskas vaikea aika tuon pienen päätytalon asujamille kastanjoiden
varjossa.
Piet matkasi kaukaisilla merillä, Samoaa kohden, ja hautoi mielessään
toivoja ja suunnitelmia, joita hänen sisarensa osaksi ei tuntenut,
osaksi ei hyväksynyt. Hett meni Kieliin kauppakouluun, kahdeksan
viikkoa myöhemmin kirjoitti hän ensimmäisen salaisen kirjeensä Annalle
pyytäen rahaa, Anna lähetti hänelle säästöistään kolmekymmentä markkaa.
Hett ei edes kiittänyt. Anna ajatteli: "Alan siis jo saada näyttää
vanhemman sisaren osaa; alkaa olla kuin professori Tonnerilla, jonka
kolme tytärtä jäivät tuhmiksi ja vieraiksi maailmassa kahden veljensä
vuoksi, ja jotka ovat köyhiä ja ahkeria."
Helle Boje, joka kaksikymmentäviisi vuotta sitten oli tanssinut
kengän jalastaan Ringerangilla, alkoi näihin aikoihin saada harmaita
hiuksia ja vanheta. Hän suri ja sydämensä koveni, kun ei hänellä enää
ollut luonaan kahta lempilastaan. Annan kanssa, joka nyt taaskin
oli kokonaan itseensä sulkeunut, puhui hän hyvin vähän. Ja Heinke
ei voinut ikinä tehdä mitään hänen mielensä mukaan. Alinomaa moitti
hän häntä uppiniskaiseksi, laiskaksi, epäystävälliseksi. Lapsi,
jolla ei ollut muuta vikaa, kuin että hänellä oli äitinsä hiljainen
itseensäsulkeunut ylpeys, ja isänsä korkealle pyrkivä mieli, kärsi
kovasti noista alituisista moitteista ja itki usein ja salaa. Kun hän
kuivasi kyyneleitään, katseli hän kuvapostikortteja, joita Kai Jans
lähetteli Heidelbergista ja sen ympäristöistä. Ne olivat kaikki hyvästi
järjestettyinä hänen virsikirjassaan.
Toisinaan koetti Anna vähän riuhtaista itseään vireille. Hän yritti
neuloa itselleen ja sisarelleen puvun, käyttääkseen saavuttamaansa
taitoaan, mutta tuommoinen tylsä, istuva työ ja kaikkea pientä
huomiota vaativa työskentely ei sopinut hänelle; hänen täytyi yhä
uudestaan ratkoa, mitä hän oli neulonut, ja lopulta jättää kaikki
neulojattarelle. Iltasin yritteli hän salaa lueskella isänsä kirjoja.
Tyyneellä ihmetyksellä näki hän nuo ylevät kuvat, jotka kohosivat hänen
eteensä ja hän katseli ympärilleen pienessä vaatimattomassa huoneessaan
ja kuihtuvassa toivottomassa elämässään, ja laski kirjan kädestään,
eikä voinut löytää tietä kauneuteen.
Talvella sai hän kerran taas kutsut tyttöseuraan, ja pakoitti itsensä
lähtemään sinne.
Siellä oli vilkasta. Eräässä huoneessa istuivat nuorimmat,
kahdeksantoistavuotiaisiin asti, he kertoivat viattomia hassuja juttuja
ja nauroivat niin, että muutamat kiirivät pöydän alle. Heinke oli
heidän joukossaan.
Toisessa huoneessa istuivat vanhemmat, noin kahdenkymmenenkahdeksan
vuotisiin asti: nämä johtuivat juttelemaan naimisiin menosta.
Kahtakymmentäviittä vanhemmat johtivat puhetta, nuoremmat kuuntelivat
ahdistuneina.
"Niin, päästä naimisiin! Saada kunnon kelpo mies, se on parasta."
"Mutta semmoisia ei ole monta."
Ja he alkoivat mies mieheltä keskustella nuorista avioliittoon
kykenevistä miehistä. Ja puhuivat katkerasti ja halveksien muutamista,
jotka eivät menneet naimisiin, koska olivat raukkoja tai liiaksi
mukavuutta rakastavia tai toimettomia.
Joku lausui tylyn sanan: "Nuorista miehistä ei ole mihinkään enää,
raajarikkoja kaikki. Naimisiin ei enää mene kukaan".
"No!" huomautti joku... "Friedahan meni tässä äskettäin naimisiin, ja
Gertrud".
"Niin, mutta Friedalla oli kymmenentuhatta markkaa rahaa, ja Gertrud...
no, Gertrud oli kahdenkymmenenviiden."
"Tasan ei käy onnen lahjat, yksi saa, toinen jää ilman."
"Jos en saa miestä, koska olen pieni ja ruma, niin sen voisin kestää.
Mutta ell'en saa miestä, kosk'ei minulla ole paksua kukkaroa,
ja nenä kullasta, niin se on kurjaa ja häpeällistä. Friedakin
kymmeninetuhansineen! Mitä hyvää hänen miehellään niistä? Ken viitsisi
maata semmoisen luurangon kanssa samassa sängyssä?"
"Kuule! Älä puhu noin hurjasti!"
"Äh, tyhjää!... Sanovathan sosialistit, että koko tuo kirottu
rahajärjestelmä pitää heittää yli laidan? Se joltakin kuuluu: kunpa
arvioitaisiinkin meitä sen mukaan, kuinka norjia ja kauniita me olemme!
Mitä sanot siitä, Anna Boje? Silloin saisit sinä prinssin, ja minä
vapaaherran. Sillä ettehän voi kieltää, että ole suora ja norja, ja
että minulla on kaunis nenä, ja että hiukseni ovat pitkät ja komeat."
Ja hän nauroi ja vetäisi kummallakin kädellään vaaleiden hiuksiensa yli.
"No, mutta enimmät meistä pääsevät sentään naimisiin! Ehdottomasti
enimmät! Ja muutamat taas eivät tahdokkaan naimisiin, eivät ollenkaan
haluakkaan."
Silloin nauroi joku: "Lapset, kerron teille hauskan jutun. Tietysti
ette puhu siitä kenellekään, muuten en kerro sanaakaan... Minä ja Lene
Bruhn kävimme viime viikolla Bindorfissa, ja myöhäistyimme junasta, ja
aioimme tulla jalan Hilligenleihin. Mutta matkalla aloimme pelätä ja
palasimme Söthbierin kestikievariin... tiedättehän, siellä jossa on se
ukko kahden tyttärensä kanssa. No... tytöt olivat niin ystävälliset,
että jättivät meille huoneensa ja menivät jonnekin muualle makuulle.
Minä nukahdan, ja Lene Bruhnkin nukahtaa. No, tuossa puoliyössä alkaa
koputtaa minun ikkunani takana, koputtaa ja koputtaa ja sitte alkaa
torata: 'Miks'et laske minua sisään, tyttö?... Miks'et?... Mikä sinun
on?... Mutta tyttö, laskehan nyt!... Mitä tämä on? Olet aina ennen
laskenut, ja nyt yht'äkkiä et?...' Siten sitä jatkuu kokonaisen tunnin.
Lene Bruhnin kävi aivan samalla lailla. Seuraavana aamuna menimme me
aikaiseen kyökkiin. Siellä seisoivat tytöt lieden ääressä ja keittivät
kahvia: 'No', sanoo Lene, 'sanokaa minulle nyt, kuulkaa, yksi asia!
Jos voisitte mennä naimisiin, niin menisittekö?' Silloin katsoivat he
molemmat meihin ylen ujosti ja sanoivat: 'Emme me naimisiin ajattele...
ei... emmehän tokiinsa'... Nähkääs, siten se on!... Naimisiin?...
Tietysti haluan minä naimisiin. Ja sitä haluamme me kaikki."
"Tiedättekö mitä", sanoi eräs toinen: "Jos te niin kovasti haluatte
naimisiin, niin pitää teidän tehdä kuin sihteerin tytär Tonndorfissa:
hän ei ollut sievä, eikä hänellä ollut omaisuutta, mutta hän oli viisas
tyttö. Hän ajatteli näinikään: 'Jos jäät neidiksi, jäät naimattomaksi.'
Silloin meni hän Hampuriin, ja rupesi sisäpiiaksi eräässä hienossa
perheessä siellä, ja sai kohta erään kelpo puutarhurin itselleen.
Hänen sisarensa teki sittemmin samalla tapaa ja sai erään leipurin, ja
leipurilta kuusi lasta, jotka elävät sämpylistä, jotka jäävät aamulla
myymättä, ja ovat terveitä ja pyöreäposkisia."
"Nyt sepittelit taas", sanoivat toiset. "Aina sinä lopulta panet
omiasi."
"En tiedä", virkkoi eräs: "Sen pitää olla niin hyvä ja viisas mies,
muuten en minä voi."
"Ei, muuten ei voi."
"Turhia!" tokaisi eräs toinen katkerasti: "Mieluummin onnettomissa
naimisissa, kuin naimatonna."
Silloin alkoivat toiset vastustaa: "Ei, ei... ajattelehan vaan
häntäkin... ja häntä. Tuhat kertaa ennemmin naimatonna."
"Mutta hänellähän on lapsia toki, jotka ovat hänen omiaan."
"Niin... lapsia!..."
"Jäädä vanhaksi piiaksi. Ilman ketään, jota rakastaa, ja josta saa
pitää huolta?"
"No?... Katsokaahan nyt esimerkiksi Hanna Behrens'iä vaan! Hän on
onnellinen tyytyväinen vanhapiika!... Ei, se on ihan totta!... Hän
ei teeskentele!... Hän on kolminekymmenine kaksine vuosineen tuiki
onnellinen tyttö."
He kohauttivat olkapäitään. "Niin", sanoivat he..., "niitä on
semmoisia. Niillä on maitoa suonissa, ja niiden ei ylipäätään
pitäisikään naimisiin. _Me_ olemme toista... Jäädä naimattomaksi? Sitte
ennemmin vaikka kuolemaan... Mitä sanot sinä, Anna Boje?"
"Anna Boje on tyyni. Kuningatar, mutta kylmä."
Siellä oli heidän joukossaan eräs virkamiehentytär, taidokas ja näppärä
tyttö, joka aavisti, että Anna Bojella oli tulinen sielu, hän katsahti
vakavasti häneen. Tällä virkamiehentyttärellä oli lapsesta asti ollut
luontainen taipumus huomaamaan muotoja ja värejä, ja erinomaisen
taitava käsi. Vilkkaan, näppärän äidin kehoittamana ja rohkaisemana
oli hän käynyt teollisuuskoulussa Kielissä, oli sitte antaunut
valokuvausalalle ja oli nyt kaksikymmennelivuotiaana aivan turvattuna
osakkaana eräässä taidekaupassa eräässä suuremmassa kaupungissa. Nyt
oli hän tervehtimässä kotiseudullaan, ja istui hiljaisin älykkäin
silmin lapsuutensa ystävätärten keskellä ja katseli Anna Bojea.
Anna Boje, joka aina oli pitänyt hänestä, koska hän oli niin vilpitön
ja luonnollinen ihminen, katsahti häneen ja sanoi: "Kunpa olisi lahjoja
niinkuin sinulla."
"Niin", sanoivat toiset, "kunpa olisikin itsenäinen toimiala niinkuin
sinulla."
Tuo pieni taidokas neiti katsahti heihin ja sanoi ainoastaan: "Niin...
niin...", eikä mitään muuta.
Eräs, joka oli kahdenkymmenenkahdeksan vuoden vanha ja älykäs vakava
tyttö, ja hoiteli sairasta isäänsä, lopetti keskustelun: "Ne jotka
sanovat, että he ovat toimessaan löytäneet tyydytyksen elämässään, ne
joko valehtelevat tai ovat he syntymästään asti ja luonnostaan määrätyt
pysymään naimattomina. Me toiset, mitä auttaa meitä toimemme ja
virkamme? Emme me kaipaa hoitaa toisten ihmisten lapsia, emme me tahdo
opettaa toisten lapsia, toimittaa toisten asioita, hoitaa vieraita
sairaita; me tahtoisimme rakastaa, pitää huolta ja kärsiä, vaikkapa
kuolla jonkin puolesta, joka on meidän omaamme ja omamme. Se olisi
meidän Hilligenleimme, Pyhä maamme. Siten juuri."
Siten puhuivat he avoimesti huolistaan. Eikä ollut ainoakaan heistä
ruma. Lukuunottamatta yhtä, joka oli vähän omituinen, olivat he
kaikki terveitä, voimakkaita ja kauniita tyttöjä. Nyt vaikenivat he
hetkeksi... Sitten alkoivat he jutella yksi yhden kanssa, toinen toisen
kanssa, ja vilkastuivat taas ja nauroivat.
Kun Anna Boje lähti vähän aiemmin kuin muut, seurasi häntä tuo pieni
taidokas neito.
"Etköhän voisi ruveta opettajattareksi?" kysyi tämä arasti ja
epävarmasti.
"En voi", vastasi Anna Boje vaikeasti. "Minä olen niin äkkipikainen. Ja
minulla ei ole mitään taipumuksia, ei mihinkään."
"Sinä menet naimisiin", lohdutteli toinen... "olet vasta
kahdenkymmenenkolmen ja olet suuri ja kaunis ja älykäs ja siisti.
Ell'et sinä joudu naimisiin, niin kuka sitte?"
Anna Boje kohautti katkerasti olkapäitään. "Vielä ei ole kukaan minua
pyytänyt, ei yksikään."
"Tilde Peters on oikeassa"! sanoi toinen: "Mikään toimiala ei tuota
tyydytystä meille, ja tee meitä onnellisiksi. Niin, muutamille
mahdollisesti, joissa luonnostaan on jotain kalpeata, hiljaista ja
raukeata; mutta muut, terveemmät, ne kaipaavat miestä ja lapsia.
Viisaat kyllä ovat väittävinään, että sen voi helposti voittaa."
Silloin huudahti Anna Boje vihastuneena: "Voittaako sen itsessään?
Silloin pitäisi minun kai puhkaista silmäni ja rutistaa rintani
sisään...?"
"Se on niin vaikeata ja surkeata tämä", tunnusti toinen vilpittömästi
ja hiljaa. "Muutamat kaihoovat ja kuihtuvat hiljaa ja hiljenevät ja
kalpenevat tuskissaan. Toiset taas varastavat sitä, mitä he eivät
julkisesti ja kunnialla saa ottaa itselleen, salaa ja pelolla. Aiemmin
oli kirkolla jo sovinnaisilla tavoilla valtaa mielten ylitse ja
sanoivat: nöyrry ja kuihdu! Mutta mitä välittävät ihmiset nyt suurissa
kaupungeissa kirkosta ja tavoista? He kysyvät: Mikä voi meiltä kieltää
kehdon ja kotilieden? Ja ottavat osansa. Minkä pitäisi olla sulaa ja
paljasta sydämen iloa, se muuttuu nyt rikokseksi ja kärsimykseksi. On
niin vaikea, vaikea monen porvaritytön asema."
Anna katsahti arasti noihin somiin tummiin kasvoihin "Mitä sanovat
vanhempasi tuommoisista mielipiteistä?"
Pieni neiti kohotti olkapäitään: "Isäni istuu joka ilta ravintolassa ja
kuuntelee kaskuja, ja juttelee itse mielellään ja hauskasti. Äitini on
mennyt naimisiin kahdeksantoista vuotiaana, eikä ymmärrä minua... Se on
ehkä pahinta onnettomuudessamme, että me, toisen ja uuden ajan lapset,
vielä lisäksi olemme orpoja."
Anna Boje saatti pientä ystävätärtään tämän vanhempain kotiin asti, ja
palasi sitten yksin pimeitä katuja, mieleltään ihan masennuksissa.
"Kotona ei minua tarvita... olen ihan liikaa... lahjoja ja taipumuksia
ei minulla ole mihinkään... Pitääkö minun nyt mennä jonnekin
vieraaseen perheeseen, palvella vieraita ihmisiä ja nähdä heidän
onneaan? Tai työskennellä jossain raskaassa yhdentekevässä toimessa,
ilman mitään toivoa sydämessäni? Minun pitää nyt jonnekin... olen
kahdenkymmenenkolmen. Minä en voi kauempaa enää olla kotona. Heinke ei
saa lähteä; hän on vielä liika nuori... minä lähden."
Hän meni Satamakatua alas ja mielensä kaivautui yhä syvempään hätään
ja hänessä heräsi raskaita pimeitä ajatuksia, jotka olivat piilleet
hänen mielensä syvyydessä, jotka piilevät jokaisen mielen syvyydessä.
"Jos nyt tulisi häneltä kirje... kirje, jolla olisi mustat reunat...
hän olisi kuollut... autuas olisin minä silloin. Minä huutaisin liika
suurta autuuttani... Ja kuinka minä odottaisin!... Nyt... nyt...
saisimme nähdä toisemme... minä noutaisin heidät asemalta... Kuinka
onnellisiksi tahdon tehdä teidät kaikki kolme... nauraa ja iloita pitää
teidän kanssani... tahdon olla niin hyvä ja rakas teille... Oi, hän
elää päinvastoin ja paranee!... Kun hän sentään kuolisi!... Kymmenen
vuotta on hän saanut elää suloisessa onnessa hänen kanssaan, kymmenen
pitkää suloista vuotta... Anna nyt _minulle_ toiset kymmenen!...
kolme!... oi, anna minulle yksi ainoakin vuosi! Sitte kuolisin
mielelläni. Oi, niin mielelläni! Ainoastaan yksi ainoa vuosi ilman että
tunnen syntiä ja tuskaa!... Kun hän nyt kuolisi..."
Hän meni aina sululle asti ja jäi seisomaan ja kuunteli veden solinaa
ja ajatuksiansa.
"Minä olen huono ihminen... niin huono että olisi parasta että menisin
veteen. Ja olenhan minä ihan ilman mitään toivoja... kukahan surisi
minua? Kuka kaipaisi minua? Minun lapseni uinuvat vielä sylissäni.
Kukaan ei herätä niitä. Rakastaa ja pitää huolta, sitä minä tahtoisin
ja sitä minä voisin; mutta kukaan ei sitä minulta tahdo ja pyydä...
Pienen ajan tahdon vielä odottaa... tahdon..." hän katsahti pitkää
rakennusta kohden; Rieke Thomsenin ikkunassa oli vielä valoa... "minä
tahdon tietää, onko minulla enää mitään toivoa... Olen puhunut niin
pilkalla... ennen... korteista!?... mutta kun ihminen tulee tällaiseen
hätään..."
Hän katsahti taaskin eteensä ja kuunteli taaskin länttä kohden, ja
katsahti taaskin ylös, ja meni ylös vallille, kuunteli, oliko Rieke
Thomsen yksin, meni välikölle ja astui sisään.
Rieke Thomsen istui avarassa tuolissaan, ja oli juuri kääntänyt
päätään, katsoakseen lahden tuolle puolen, näkyisikö siellä valkeata;
hän oli käynyt yhä vaan täyteläämmäksi ja pyyleämmäksi.
"No? Anna Boje?..." sanoi hän terävästi, ja vetäisi kädellään yli
pöydän pinnan: "Mitä asiaa on sinulla minulle?" Hän ei, kuten useimmat
muutkaan, oikein sietänyt Bojeja, he kun kauneudessaan näyttivät niin
ylpeiltä.
"Ennustakaa nyt minulle korteista..." sanoi Anna Boje reippaasti. "Olen
aina aikonut käväistä luonanne, mutta en ole ennättänyt koskaan."
"Aina kun tulette luokseni", sanoi Rieke Thomsen, "sanotte joko:
'No Rieke, tulin kerta minäkin katsomaan ilveitäsi', ja nauratte,
tai sanotte te: 'Olen aina aikonut käväistä luonasi, mutta en ole
ennättänyt koskaan'. Itse asiassa tulette, kun teillä on joku hätä
ja tarve. Kaikille, jotka ovat nuoria, ja jotka ovat vaivan alla,
tulee joskus ilta, jolloin he uskovat minun taitooni. Luulenpa, ettei
ole viimeisinä kolmenakymmenenä vuotena ollut ainoatakaan tyttöä
ja ainoatakaan rouvaa Hilligenleissä, olkoot he sitte ylpeitä tai
nöyriä, joka ei olisi käynyt luonani... Annatkohan minulle kortit...
tuossa ylhäällä pöydällä... ei... enemmän oikealla... raamatulla...
voit samalla antaa minulle raamatunkin... minun pitää vielä lukea
iltasiunaus."
Hän sekoitti kortit ja levitti ne verkalleen neljään riviin
päällekkäin, ja kulki sitte sormillaan niiden ylitse... "Rahoja ei",
sanoi hän hitaasti... "mutta hyvää leipää... on joku vaaleahiuksinen
ihminen; joka paljon ajattelee sinua... mutta hän ei voi sanoa sitä
sinulle... on joku este... Mutta sitäpaitsi on siinä joku tummaverinen
herra... hänen rinnallaan nainen..." Hän katsahti kysyvästi ylös, ja
näki edessään tuon kypsän pehmyen naiskauneuden... "Enempää ei ole
nähtävissä", sanoi hän.
Vapisevin äänin sanoi Anna Boje: "Me olemme levottomia veljemme vuoksi,
joka on kaukana merillä... kaukana... minä... minä tahtoisin mielelläni
tietää: onko mikään kuolemantapaus lähellä?"
Rieke Thomsen katsahti taaskin ylös, ja näki terävän väläyksen hänen
silmissään ja ymmärsi kaiken; ja häntä miellytti tummoinen paha uljas
naismieli; mutta hän pudisti päätään ja vastasi vilpittömästi: "Eivät
kortit tiedä mistään kuolemantapauksesta."
Silloin nousi Anna Boje ylös, laski pöydälle puolen markkaa ja lähti.
Hän meni kotiinsa, nukkui, nousi ylös ja eli painunutta uupunutta
elämäänsä.
"Syksyllä lähden kotoa", ajatteli hän. "Haen paikan jossakin perheessä
Hampurissa; ja toimitan, että Hett'kin tulee Hampuriin, ja pidän
silmällä häntä. Siellä saan toisinaan nähdä Pietinkin ja olen hänen
ystävättärensä, kunnes hän menee naimisiin; sitte on sekin loppu."
Tuli kevät ihanuudessaan, ihana, aurinkoinen, välkkyvä kevät.
Pe Ontjes Lau tuli Hilligenleihin. Hänen siirtymisensä sinne oli
viivähtänyt, koska hän ahnehti mukaansa ansiot, joita aina uudestaan
ja uudestaan tarjoutui. Hän käväisi äiti Bojellakin tuomassa terveisiä
Pietiltä, joka yhä vielä palveli Goodefroolla ja juuri oli matkalla
Iquique'seen; hän kertoi, että parannus, jonka Piet oli suunnitellut
laivarakennuksessa, oli osoittaunut käytännölliseksi, ja arveli että
Piet arvatenkin, kun vaan sattuisi sopiva tilaisuus, tulisi siirtymään
laivarakennusalalle. Sitte lähti hän, eikä palannut. Hänen aikansa
meni tutustaumisessa isän liikkeeseen ja tarkastamisessa, olisiko
mahdollisuutta laajentaa sitä. Niinkauan kuin ei hän ollut siitä
selvillä, tahtoi hän pysyttäytyä erillään kaikesta muusta.
Anna Boje ei ollut silloin ollut kotona. Jälkeenpäin kohtasi hän
hänet silloin tällöin joskus harvoin kadulla. Silloin tervehti Lau
kohteliaasti ja meni sanaa sanomatta ohitse. Anna katsahti arasti ylös
ja ajatteli: "Hän ei välitä minusta. Hän on mies... Mutta hän ei välitä
minusta!... Hän on menevä naimisiin jonkun talonpojantyttären kanssa,
jolla on rahaa."
Kesä oli ihana; hän eleli alakuloista sameaa oloansa. Äiti Boje
ja Heinke puhuivat ainoastaan hiukan hänen kanssaan. "Lokakuussa
lähden Hampuriin", ajatteli hän. "Rupean minäkin pyöräksi
yhteiskuntakoneistoon; rupean telefoonineideksi tai jotain semmoista;
muuhun en kelpaa."
Anna Martens tuli kerta tervehtimään miehensä ja ensimmäisen lapsensa
kanssa, joka jo osasi kävellä; hän oli muhkea ja varma; onni loisti
hänen silmissään kuin rauhallinen kaunis tuli liedellä. Hän meni Anna
Bojen jälissä kyökkiin ja sanoi: "Kuule, mitä tuumit sinä tuosta
suurekkaasta perämies Lausta... siinä olisi sinulle mies... komea tyyni
mies."
"Oh", vastasi Anna Boje kylmästi ja kääntyi askareihinsa, "älähän nyt
puhu tuhmuuksia."
"No tuon arvasinkin", sanoi Anna Martens... "Ei ole kylliksi hyvä
sinulle... pitää olla joku lukumies..."
"Oh;" sanoi Anna Boje, ja katsahti hämmästyneenä ja katkerasti
ystävättäreensä: "Kuinka erehdytkään, Anna Martens! Kun vaan on terve
ja hyvä ja kelpo ihminen, josta voin pitää, niin mitä välitän minä
sitte rahoista ja latinasta!"
Oli niihin aikoihin palannut Berlinistä kotiinsa eräs nuori mies
hyvästä perheestä, pankkivirkamies, saadakseen takaisin vanhempiensa
hoidossa terveytensä, jonka hän oli turmellut yöelämässä -- hän itse
sanoi: työssä. Muutaman päivän kuluttua alkoi hän jo pitkästyä oloonsa
ja alkoi etsiä seikkailuja, ja kun hän oli kaunis nuori mies ja
naistuntija ja intohimoinen, aukeni hänelle piankin semmoisia. Pian
huhuttiin kaupungilla, että useat nuoret tytöt, mikä enemmän mikä
vähemmän olivat olleet hänelle mieliksi, vaikka he tiesivätkin, että
avioliitto ei voinut tulla kysymykseen. Mutta muut nuoret miehet,
kunnollisemmat, olivat joko liiaksi mukavuutta rakastavia tai liika
varovaisia; ja niinpä joutuivat he puutteessaan tämän käsiin.
Eräänä päivänä näki hän Anna Bojen kadulla, tunsi hämmästyen hänet
ja puhutteli häntä kohta ja kysyi Pietistä ja päätti jo, siinä hänen
kanssaan jutellessaan: "Anna Bojen minä valloitan... on oleva ihanaa
opettaa hänelle, mitä on rakkaus".
Tuossa hämärissä meni hän pensaikkokäytävää pitkin ja sai hänet jo
kolmantena päivänä houkutelluksi ulos. Anna Boje ei halunnut muuta,
kuin että joku osottaisi hänelle, että hänkin olisi pyydettävän
arvoinen. Hän ei kohdannutkaan häntä, meni rakennusten ohitse ja tuli
linnapuiston vanhojen lehmusten suojaan. Siellä seisoi nuorukainen
puukujanteen suulla tienristeyksessä ja odotteli häntä. Oli melkein
pimeätä.
"Anna Boje?" sanoi hän, ja hänen hymynsä ikäänkuin kosi häneltä jo
kaikkea.
Silloin kääntyi Anna, ja työnsi hänet luotaan, ponnistaen kätensä hänen
rintaansa vastaan, niin että hän väistyi taaksepäin ja aivan äkeissään
alkoi torua ja sitte sanaa sanomatta lähti pois.
Anna Boje lähti vielä kuohuksissaan ulos kaupungista ja tuli noille
kolmelle portaille, jotka johtavat ylös. Oli lempeä ihana ilta.
Kukkulain takaa, Volkmersdorffin pimeiden rakennusryhmien ylle kohosi
verkalleen kuu, ja täytti yön lempeällä valollaan. Anna asteli
hitaasti, hänen joka jäsenessään värähteli vielä. "Niin paljon kuin
minä sitä kaipaankin... niin vaikka olisin tahtonutkin, niin en olisi
voinut. Toiset ovat voineet, mutta minä en voi!... Huh... mitenkä hän
tarttui minuun!"
Jykeviä, punaisenkirjavia lehmiä käyskeli laitumella korkeassa
ruohikossa, ja pureskelivat verkkaan ruohoa. Toisen portaan alla
vilkahteli vesi-lätäkkö, kolmannen editse solisi melkein oikea puro
laaksoon. Hän johtui taaskin ajattelemaan samaa, mikä aina eli vireillä
hänessä: "Miksi pitää minun olla yksin, ilman rakkautta? Ja pitääkö
minun aina jäädä yksin?" Hän alkoi miettiä että hänessä itsessään ehkä
oli syy; hän kuvitteli varmaksi, että hän oli omituinen sietämätön
ihminen, eihän hänellä ollut ystäviäkään ja mitään iloa. Hän alkoi
epäillä, että hänen vanhempainsa menneisyydessä ehkä piili jotain, joka
teki, että ihmiset salaa ylenkatsoivat häntä.
Hän tuli kukkulain juurelle ja lähti verkalleen ylös. Vasemmalla ja
oikealla polusta, aivan vieressä, oli ruiskuhilaita; kauempana oli
pelto jo kynnetty, ja valmiina kylvettäväksi. Ilmassa ikäänkuin tuoksui
hedelmällisyyttä. Hänet valtasi niin syvä katkeruus, ja hänessä alkoi
näyttää niin pimeältä, että hän ajatteli: "Kuinka inhottavaa on kaikki
tuo taimiminen ja kukoistaminen, kaikki tuo hedelmään kypsyminen
ja hedelmää kantaminen... Kuinka ilettävää se on... Minä en tahdo
kukoistaa ja kantaa hedelmää... He saavat haudata minut, kahdeksan
jalkaa syvälle, ett'en vaan kuolemassakaan ketään hyödyttäisi...
Muutenhan voisi minusta taimia joku kukkanen tai puu... kuinka
inhottavaa se on".
Hän saapui ulos aina nummikolle ja meni ulos vähän matkaa sitä; se
tuntui hyväilevän pehmeänä hänen jalkojensa alla. Hänen edessään lepäsi
tuo avara tasainen maa heinäkuun yön sinervässä valossa. Silloin
poikkesi hän hiukan polulta ja istahti uupuneena vallin vierteelle
ja nautti tyyneestä, avarasta, pyhän hiljaisesta kuvasta edessään
ja tyyntyi ja hiljeni hiukan, ja mielensä lauhkeni lempeämmäksi. Ja
ajatuksensa vaelsivat noihin elettyihin ihmeellisiin, levottoman
tuskallisiin onnen hetkiin: "Olet ollut toki onnellinenkin joskus.
Hyvä, viisas, hieno mies on pitänyt sinusta ja rakastanut sinua.
Kuinka hän rakastikaan! Kuinka loistivat hänen silmänsä, ja kuinka
kuumat ja ihanat olivat hänen sanansa. Ja kuinka suuri oli hänen
tuskansa eronhetkenä. En mistään maailmassa tahtoisi olemattomiksi
noita hetkiä elämässäni". Ja hän alkoi kuvitella mielessään noita
lukemattomia hetkiä; kuinka se kaikki alkoi pensaikkotiellä... ja
ajatteli ja ajatteli ja joutui uneksuessaan pois todellisuudesta ja
vaipui puoliuneen. Kangas lepäsi avarana ja hämäränä hänen edessään,
sen takana syvällä alhaalla lepäsi tummanharmaa maa aina merelle asti.
Silloin läheni poikki kankaan, avaran rajattoman syvyyden pohjalta,
ihmeellinen olento. Se oli kuin raskaankömpelö, yltäyleensä kirjava
lehmä; sillä oli suuret, ihmeen kauniisti kaareuvat sarvet, ja korvat
suuret kuin portit ja suuret välkkyvät kosteat silmät. Se seisoi
hänen edessään ja katseli häntä tylsän mietiskeliäästi... Silloin
uneksi hän: hän kävi pensaskäytävää, ja hänen pukunsa hävisi hänen
yltään, kappale kappaleelta, ja kun hän oli kadottanut kaikki ja aivan
alastomana kävi edelleen tietään, seisoivat yht'äkkiä hänen kolme
ystäväänsä hänen edessään ja itkivät hänen tähtensä, että hän siten
kävi tietä... Silloin tuli poikkitieltä kaupungista käsin pormestari,
jota kohtaan hän lapsesta asti oli tuntenut vastenmielisyyttä, koska
hän aina kulki, kasvoillaan ilme, ikäänkuin tahtoisi hän sanoa: Sinua
köyhää opettajanleskentytärtä! ja sitte tuli hän, jota hän äsken oli
lyönyt, ja kaikki he katsoivat häneen ja nauroivat hänelle. Tämä nauru
säikäytti hänet niin, että hän kaatui maahan, ja lepäsi siinä kuin
kuollut. Silloin tuli toiselta poikkitieltä -- nyt se yht'äkkiä ei
enää ollutkaan pensastie, vaan tie ylhäällä vallin harjalla, ulkona
ulkopuolella kaupunkia -- majaltaan käsin, kaupungin nylkyri Jochen
Wenig ja aikoi tarttua häneen, ja kantaa majaansa. Silloin kirkahti
hän kauhusta ja heräsi. Ja katsahti säikähtyneesti ympärilleen, ja
alkoi sekaisessa mielessään lukea koulussa oppimiaan rukouksia ja
raamatunlauseita ja kohottausi työläästi pystyyn.
Silloin tuli joku mies polulta käsin häntä kohden, hengittäen raskaasti
ja voihkaten ja sanoi kovaan: "No... kuka siellä makaa?... Kuka se
on?... Kuka on niin tuskissaan?... Sinä?... Lapseni, sinäkö se olet?"
"Minä se olen, setä Wedderkop", sanoi Anna.
"Lapsi, lapsi", sanoi Wedderkop säälien ja yht'äkkiä ihan hiljaa:
"Mitä valitat sinä niin vaikeroivasti? Onko joku tehnyt sinulle pahaa?
Tule... tule, mennään yhdessä. Älä itke noin, kuule".
"Minä olen niin kamalan yksin", sanoi hän kiihkeästi nyyhkien... "Niin
kamalan yksin!"
Kassen Wedderkop asteli hetken vaieten hänen rinnallaan. Sitte sanoi
hän: "Katsos, se on sovinnainen hyvä tapa, jonka alla sinä kärsit.
Hyvä sovinnainen tapa on se murhaaja, joka turmelee sinulta ja monelta
siskoltasi nuoruuden... Näes... jos me eläisimme luonnollisissa
oloissa, niin olisivat sinua lapsesta asti ympäröinneet nuoret miehet.
Yksi olisi osoittanut sinulle jonkin ystävällisyyden, toinen olisi
etäältä ihaillut ja kunnioittanut sinua, kolmannen kanssa olisit
iloisesti leikkinyt. Täällä, tällä tuulisella aurinkoisella kukkulalla
olisi Hilligenlein nuorison kisapaikka. Kahdestakymmenestä vuodestasi
asti olisivat kolme tai neljä tai useammatkin, seudun parhaimmat,
kilvoitelleet sydämensä pohjasta ja tulisesti sinusta, koska sinä olet
voimakas ja kaunis ja siveä. Ja siten olisit sinä itkien ja kinastellen
ja sovitellen, leikkien ja suudellen vähitellen kypsynyt naiseksi.
"Sitenhän on vieläkin laita työväen ja käsityöläisten keskuudessa.
Kauniilla, siveällä, ahkeralla työmiehen lapsella on kosijoita
kylläksi. Mutta niinsanottujen säätyläisten kesken on 'hyvä tapa'
kokonaan turmellut ja tärvellyt luonnon. Se, 'hyvä tapa' nimittäin,
sanoo nuorelle tytölle: 'Et saa olla kahdenkesken nuoren miehen
kanssa... et saa sinutella häntä... et saa suudella häntä, ell'et mene
hänen kanssaan naimisiin... sinulla pitää olla niin ja niin suuret
myötäjäiset'. Ja nuorelle miehelle puhuu se: 'Et saa mennä naimisiin,
ell'ei sinulla ole rahoja... Et ansaitse kylliksi... Saat tuhlata
parhaat voimasi langenneille naisille, ja vasta myöhemmin naida... Jää
naimattomaksi, niin olet vähemmässä edesvastuussa'... Niinpä siis,
kaikkialla seisoo porvarillisen nuorison edessä vanha, nuoruudelle
vihamielinen täti 'hyvä tapa' ja turmelee teiltä nuorilta tytöiltä
parhaan elämänne ajan, niin että monet eivät pääse ollenkaan naimisiin,
monet liika myöhään. Ei sinua ylenkatsota, tyttöseni. Ei! Siten et
saa luulla. Sinä olet vaan, niinkuin monet tuhannet muut, jäykän,
taipumattoman nuoruudelle vihamielisen 'hyvän tavan' uhri.
"Missä pelastus tästä? Yksityisen voimat ovat heikot sitä vastaan.
Teidän naisten pitää itse vapauttaa itsenne. Sen sanon sinulle, Anna
Boje, rakas tyttöseni, äläkä unohda sitä: jos sinä kerran joudut
naimisiin ja elät onnessa hupaisessa kodissasi, ja sinulla on jotakin,
jota saat rakastaa ja josta huolehtia: niin älä silloin unohda
siskojasi, jotka elävät samassa yksinäisyydessä, jossa sinä nyt, ja
jotka myöskin halajoitsisivat omaa liettä ja rakkautta, ja jotka
myöskin tahtoisivat elää täyden naisen elämää, lapsentuskineen ja
lapseniloineen, ja jotka eivät sitä saa. Työskentele silloin sinäkin
jossain muodossa vanhapiikahädän lievittämiseksi, joka vallitsee
maassa."
Anna Boje oli kuunnellut hartaasti, ja oli tyyntynyt kuullessaan tuota
ystävällistä puhetta. Kuu valaisi rauhallisena hiljaista maailmaa.
"Vuosia sitten tein jotakin", sanoi Anna Boje hiljaa, "jota pidetään
suurena syntinä; mutta minä pidin hänestä enemmän kuin mistään
maailmassa. En voi kenellekään puhua siitä".
"Onko se nyt ohitse jo?"
"Kokonaan ohitse; hän on kaukana poissa."
"Oliko hän hyvä sinulle?"
"Oli, oli!..." sanoi hän... "mutta hän ei voinut auttaa minua ja
itseään... hän ei voinut luopua vanhasta uskollisuudesta ja minä en
voinut astua onneeni toisen onnettomuuden yli".
"Luonto on väkevämpi kuin tapa", sanoi Wedderkop, "kiitos Jumalan; ja
rakkaus vahvempi kuin kuolema; siitäkin kiitos Jumalan".
"Jumalan?" virkkoi Anna hiljaa ja suruisasti... "Kun minä olin lapsi,
olin kovassa tuskassa, kun joskus iltarukouksessani unohdin jonkun
kolmiyhteydestä... nyt tulkoon vaikka koko kolmiyhteys vastaani kuun
valossa. Minulla ei ole enää uskoa ollenkaan... ja se on surullista".
"Niin", sanoi Wedderkop mietteissään... "se on surullista... Mutta
siinä en minä voi auttaa sinua, minultakin puuttuu usko. En minäkään
ole löytänyt Hilligenleitä, sieluni 'Pyhää maata'. Kirkonoppiin en voi
mukautua, ja omaa uskoani en löydä".
Anna Boje veti syvään henkeään ja sanoi: "Tämä on sittekin tehnyt hyvää
minulle, setä Wedderkop. Olen niin kauan ja niin kovasti kaivannut
saada kuulla ystävällistä sanaa..." Ja hiljaa ja vitkaillen lisäsi hän:
"Mutta ell'en tule naimisiin, niin en tiedä, mitä minun pitää tehdä
elämälläni".
Silloin vilkaisi Kassen Wedderkop vähän veitikkamaisesti häneen ja
sanoi: "No... Antje... olet nyt kahdenkymmenenkolmen... eikö peili
ole kielinyt sinulle, miltä näytät? Antaa nyt kulua vuosi vielä, ja
toinenkin, vaikkapa vielä kolmaskin... on kyllä tuleva vielä vakava
kunnon mies, joka on pyytävä sinua".
"Luulen", sanoi tyttö taaskin syvään hengähtäen, "ett'ei kukaan tohdi
lähetä minua".
"Ei mikään pelkuri tohdikkaan", sanoi Wedderkop nauraen. "Eikä
semmoisen kannattaisikaan. Se on oleva todellinen mies, ja semmoinen,
joka tuntee arvonsa. Ja siitä johtuu se, että saat odottaa niin kauan".
Hilligenlein kadut lepäsivät hiljaisina. Kultaisenharmaana levittäysi
kuunvalo niiden ylle.
"Siispä odotan uskollisesti vielä jonkun aikaa", sanoi Anna.
"Niin", sanoi hän, "tee se! Toivo Hilligenleitäsi, Pyhää maatasi."