"Odottaisin vielä pienen aikaa", vastasi. Piet pikaisesti ja katsahti
ympärilleen.
"Ketä sinä odotat?"
"Tapasin eilen Pe Ontjesin", vastasi hän hieman epäröiden, "ja kerroin
hänelle, että sinä tulisit tänne; silloin lupasi hän tulla tunniksi
kanssamme. Hänellä ei ole liikoja aikaa. Mutta luulin sentään, että hän
toki olisi tullut".
Tytön lennätti veri päähän, ja vastasi terävästi: "Sen olisin voinut
edeltäkäsin sanoa sinulle, ett'ei hän tule".
Samassa ryntäsi Kai Jans pystyyn, löi kättään pöytään ja sanoi
kovaäänisesti: "Tiedättekö mitä? Te molemmat, te Bojet! Etsittekö _te_
Hilligenleitä, Pyhää maata! Niin... etsittekö! Sanokaa se toisillekin:
suurelle Pe Ontjesille, ja pienelle Heinkelle... hänestä tulee tyttö
vielä kauniimpi kuin sinä, Antje! Sanokaa Tjark Dusenschönillekin,
hupsahtaneelle kuninkaanpojalle! Mitä _minä_ sitte turhia! Etsittekö
_te_ Hilligenleitä, kuuletteko? _Minä_... minä viis siitä nyt enää,
toista maata minä alan hakea".
Anna nousi kasvot kalpeina: "Tule", sanoi hän, "se on kamalaa, hän on
juovuksissa. Ihmiset katsovat meitä... tule, Piet".
Vieras seisoi Kain vieressä. "Tuletteko pienen matkan minun kanssani?"
sanoi hän.
Viinuri tuli ja auttoi Annalle päällystakkia päälle.
"Mitä hän on ihmisiään?" kysyi Piet osoittaen noihin kahteen, jotka
menivät uloskäytävää kohden. "Tuo harmaa tuolla!"
"Emme me tiedä, kuka hän on", vastasi viinuri, "hän tulee istumaan
tänne toisinaan, ja juo pullon punaista viiniä, ja sovittaa aina siten,
että hän tulee tekemisiin jonkun seuran kanssa... varsinkin jos siinä
on nuoria. Ja silloin on ilo aina lopussa", lisäsi hän ja katsahti
heidän synkkiin hämmästyneihin kasvoihinsa.
"Roistokin!" sanoi Piet. "Ja mitä hän on sitte oikein?"
Anna nyyhkyi häpeästä ja pusertavasta tuskasta: "Mene Kai Jansin
kanssa... Oi, kuinka minä häpeän noiden kaikkien ihmisten edessä".
"Minä häntä seuraamaan?" sanoi Piet pilkallisesti. "Antaa hänen mennä,
minne menee! Onhan se _hyvä_ että hän vihdoinkin jättää tuhmuutensa.
Etsiä Hilligenleitä?! Hullu hän on! Vai _meidänkö_ pitäisi etsiä
Hilligenleitä?! _Meidän_?!" Hän tarttui sisartansa käteen, ja lähti
hänen kanssaan ulos.
Hotellin edustalla, jossa hänen sisarensa asui, jätti hän hänelle
hyvästit.
Anna meni ylös, riisui itsensä ja meni nukkumaan ja nukahti kohta
ja näki ihmeellisen unen. Hän kuuli mainittavan aivan selvään ja
kirkkaasti omaa nimeään: "Anna Boje?!" Hän tunsi kohta äänestä, että se
oli Jumala, joka puhutteli häntä ja sanoi: "Tässä minä olen, Herra..."
"Kai Jans on hyljännyt etsimästä Hilligenleitä", sanoi Jumala, "nyt
pitää teidän alkaa sitä etsiä. Tiedäthän: Jonkun teidän kaupungissanne
pitää aina sitä etsiä ja löytää se..." "Oi hyvä Jumala!" sanoi hän. "Me
Bojet, me emme sitä ikinä löydä, ja Pe Ontjes Lau ei ole likimainkaan
kylläksi oppinut..." "Mitä pitää minun sitte tehdä?" sanoi Jumala. "Oi,
Herra!" sano Anna, "Kai Jans alkaa kyllä taas etsiä sitä, siitä saat
olla ihan varma. Luuletko sinä, että hän yhtään vuottakaan voi kulkea
tuon väliäpitämättömän naljasilmäisen harmaapään seurassa? Kohta on hän
oleva täydessä tulessa taas. Se on nyt kerran hänen luonnossaan. Ja
jos hän taas alkaa sitä etsiä niin on minulla kotona nuorempi sisar,
jonka nimi on Heinke, hän on kauniimpi ja pyhempi kuin minä, ja hän
on auttava häntä, niin että hän sen löytää". Silloin kohotti Jumala
sormeaan ja sanoi: "Sinunkin pitää sitä etsiä..." Silloin säikähti hän
taaskin: "Herra!" sanoi hän. "Minä en voi. Minä olen levoton, onneton
ihmislapsi!" Silloin uhkasi Jumala häntä vakavasti sormellaan ja katosi.
Seuraavana aamuna matkusti hän takaisin Hilligenleihin. Hänen sielunsa
oli levoton ja hämmentynyt.