Elokuun lopulla suoritti Kai Jans erotutkintonsa. Kolmea päivää
myöhemmin kävi hän kastanjakäytävällä jäähyväisillä. Anna antoi
tyyneesti hänelle kätensä, Heinke pudisti sitä pikaisesti ja lujasti,
ja juoksi sitte ulos, ja itki. Kassen Wedderkop aikoi tulla saattamaan
häntä Hampuriin; sieltä piti hänen jatkaa yksin matkaansa Heidelbergiin.
Samana iltana tuli sähkösanoma Pietiltä Hampurista: "Anna tulkoon..."
Hän oli aina luvannut, että Anna saisi kerran käväistä hänen vieraanaan
Hampurissa. Nyt täytti hän lupauksensa.
Anna oli iloissaan, että hän muisti häntä, ja että tämä iänikuinen
yks'toikkoisuus hänen elämässään kerrankin tuli keskeytetyksi, ja
ilmestyi noiden kahden Hampuriin matkaajan hämmästykseksi aamulla
aikaiseen asemalle, ja matkusti heidän seurassaan. Hän ei ollut vielä
ikinä ollut Hillingeleitä pitemmällä. Kuinka hän oli ihmeissään, kun
hän tuota korkeata rataa kiiti tuon suuren suuren kaupungin läpi. Hän
seisoi ikkunassa ja ihmetteli äänettömänä.
Dammtorasemalla oli heitä vastassa Piet. Oli ihmeellistä nähdä häntä
täällä. Anna oli tähän asti aina nähnyt hänet vaan Hilligenleissä, nyt
seisoi hän tuossa vieraassa ympäristössä ja tuiki outojen ihmisten
keskellä, välkäytti kerran silmää hänelle ja nyökäytti lyhyesti
päätään. Niin, semmoinen oli hän aina, lapsesta asti, ja siksi piti hän
hänestä niin paljon: kaikessa niin päättävän miehekäs.
"No?" hymähti Kassen Wedderkop. "Nyt menette ja näytätte Anna Bojelle
Hampuria; mutta illalla kello seitsemältä olette Altonassa Kaiserhofin
viinitarjolassa. Asettukaa semmoiselle paikalle että voitte nähdä alas
oluttarjolaan. Tulen sinne kahden vanhan ystäväni kanssa, kahden, jotka
myöskin ovat syntyperää Hilligenleistä, ja jotka ovat olleet kanssani
Itä-Aasiassa... No, ja matkoihinne nyt."
Silloin ottivat he Anna Bojen keskelleen ja menivät hänen kanssaan
Jungfernstiegkadulle. He näyttivät hänelle postikonttoorin
ja sotamuistopatsaan, ja Alsterin varrella upeat hotellit ja
pankkirakennukset. Sitte menivät he hänen kanssaan Rödingsmarkttorin
poikitse satamaan ja höyrypurrella Krahnhöftiin. Annan hämmästys oli
jo vähän lauhtunut; hän katseli kaikkea nyt jo rauhallisin, vähemmän
ihmettelevin silmin ja ajatteli: "Ah... ah... mutta mitä liikuttaa
tuo kaikki minua? Mitä minä noista kaikista lukemattomista ihmisistä,
ja kaikesta komeudesta? Olisi minulla vaan yksi ainoa ihminen, joka
kuuluisi minulle." Silloin tällöin, kun toiset eivät huomanneet,
katsahti hän syrjästä veljeään, ja ajatteli lapsuuttaan ja sydämensä
kasvoi tulvilleen rakkautta ja häntä alkoi ahdistaa, että Piet aina
oli niin kylmä ja lyhytsanainen hänelle, ja hän ajatteli: "Kai Jans ei
ole läheskään niin varma itsestään kuin hän." Veli puolestaan katsahti
hänkin sisareensa, kun tämä ei sitä huomannut, ja ajatteli: "Miten
hän on muuttunut! Silloin avojaloin matalikolla, puku tuskin polviin
asti, ja pienessä jalassaan näkinkengän viiltämä naarmu, ja nyt on
hän tuommoinen suuri komea tyttö." Kai Jans tähysteli yhtä päätä ulos
eteensä, keksisikö hän siellä mastometsässä Goodefroon.
Goodefroo oli yhtä höyryn, kettinkien ja komentosanojen hälyä. Kai Jans
meni kohta keulaan, katsomaan etukajuuttaa ja keulakatolle. Piet ja
Anna taas menivät peräpuolelle laivaa. Piet selitti hänen hiljaiseen
kysymykseensä, missä hänen oli tapansa seistä, kun hän oli vahdissa,
ja sitte seisoi Anna pitkän aikaa sillä paikalla, ja katseli yli tuon
avaran laivan, ja ylös mastoja kohden, ja koetti kuvien avulla, joita
hän oli nähnyt, kuvitella millaista oli hänen veljellään, kun oli
kaunis ilma tai myrsky, otti sitte keveästi, ja katsomatta häneen häntä
kädestä ja lähti hänen kansaan portaita alas.
"Näetkös? Tässä on minun asuntoni."
"Poikaseni!" huudahti hän vilpittömästi hämmästyneenä, "mutta tämähän
sitte on pieni loukko".
Hän nauroi: "Niin, ja ajatteles nyt, että suuri Pe Ontjes on asustanut
tässä, kun hän oli alaperämiehenä."
"Missä on hän nyt?" kysyi Anna tyyneesti.
"Hän on täällä Hampurissa ja lähtee huomenna, miehistö mukanaan,
Glasgowiin, noutakseen sieltä erään laivan! Sillä tekee hän vielä pari
matkaa; sitte aikoo hän asettua Hilligenleihin ja tarkastella, voiko
hän laajentaa siellä isänsä liikettä."
"Vai siten!" sanoi Anna. Hän oli jo Hilligenleissä kuullut asiasta.
"Sinä et ole vielä ollenkaan ihmetellyt sitä", sanoi veli, "että olen
näin aikaiseen päässyt toiseksi perämieheksi, ja lisäksi näin komealle
laivalle."
"Oi, kuule!" sanoi hän. "Kuinka iloiseksi tulikaan äitimme! Ja me
kaikki!"
"Ja nyt saat kertoa heille vielä jotain muutakin!" Ja hän alkoi penkoa
kirstussaan, ja veti esiin erään laivarakennus-aikakauskirjan, näytti
hänellä ensin nimilehden, aukaisi sen sitte ja sanoi: "Katso tuohon!"
Anna luki: "Höyrykoneitten ja moottoreiden käyttämisestä suurilla
purjelaivoilla", kirjoituksen alla seisoi lukea nimi "Piet Boje".
Silloin löi Anna käsillään rintaansa ja katsahti veljeensä silmät
välkkyvinä. "Eipäs!" sanoi hän, "mutta Piet!"
"Sanon sinulle," sanoi hän, "olen tuossa kirjoituksessa paljon tinkinyt
omista mielipiteistäni. Ymmärräthän, en itse asiassa -- se oli
minulle selvä --: vaan muodossa. On niin epävarma, kun ei ole käynyt
korkeampia opistoja. Näetkös, tuon kirjoituksen nojalla olen saanut
tämän paikkani!... Samassa tilaisuudessa näytin laivanomistajallemme...
katsohan tänne... tämän laivaluonnoksen tässä... sinä et saa siitä
sillä tapaa selvää... se esittää suunnitelmaa tehdä lastaustila
avarammaksi laivoissa. Näetkös: aina silmät auki, ja aina eteenpäin! Se
on veressäni."
"Mutta kuka on saanut sinut ensiksi noihin ajatuksiin?"
"Niin", sanoi hän, "se oli tuo juopporatti Klaralla... muistathan...
hän minut ensiksi jäljille saattoi."
"Missä on hän nyt?"
"Hävinnyt jonnekin sairaalaan Lissabonissa, sanotaan." Ja hän levitti
aikakauskirjan vielä kerran hänen eteensä ja nauroi iloisesti. "Onpas
tuo tuottanut minulle huvia!" sanoi hän ja laski sen puoleen.
Anna kumartui pöydän yli ja katseli kuvia, jotka oli naulattu seinälle.
Oi... kuinka omituiselta tuntui... tuossa oli tuon pienen vieraan
suojan seinällä vanhempain kuva, joka joskus oli otettu heistä heidän
ensimmäisinä aviovuosinaan, ja Heinken ja Hettin yhteinen kuva, joka
oli otettu, kun he olivat noin kymmenen vanhoja. Ja sitten hänen oma
kuvansa, kun hän oli noin kahdeksantoista. Hänellä oli siinä vallan
hämmentyneet silmät, koska valokuvaaja, eräs nuori mies, oli tarttunut
häntä päähän, saattaakseen sen semmoiseen asentoon, kun hän tahtoi. Ja
tuo tuossa hänen vierellään?... Kuka hän oli? Hän tunsi Pe Ontjes Laun
lyhyine vaaleanruskeine täysipartoineen, heitti terävän ja epäluuloisen
silmäyksen häneen ja kääntyi poispäin.
Kun hän oli tarpeeksi tarkastellut kaikkea, ja antanut lausuntonsa
makuusijastakin, lähtivät he kaikki kolme taaskin laivasta,
ja kuleksivat ympäri kaupunkia kaiken päivää: Alsterilla,
taidekokoelmissa, pääkaduilla.
Kun he sitte illemmalla, kun oli kylliksi lämmin, istuivat
Alsterhotellin edustalla... niin kenpä tuli tuolta... Kuka oli tuo
pitkä hieno herrasmies pyöreine parrattomine kasvoineen ja suurine,
välkkyvine ystävällisine silmineen?
Tjark Dusenschön... tietysti!
Hän kumarsi Annalle, sylinteri kädessään, ja sanoi leikkisän
ystävällisesti; "Jos herrasväki suvaitsee, niin liityn hetkeksi
seuraanne... Minun on tapa käydä täällä juomassa kupin kahvia", sanoi
hän "kun on luonnistanut joku hyvä kauppa; ja kun semmoinen tapaus
onneksi sattuu usein, niin juon täällä usein kahvia". Hän jätti
päällystakkinsa sekä vaaleasilkkisen kaulahuivinsa ja keppinsä, jossa
oli hopeahelat, viinurille, joka erinomaisella kiireellä juoksi esiin,
ja istuutui verkalleen ja mukavasti. "Näin herrasväen istuvan tässä, ja
tunsin teidät kaikki, koska tunsin Pietin."
"No miks'ette milloinkaan pistäy Hilligenleissä?" sanoi Anna
pidätetyllä vihalla. "Isoäitinnehän on sentään elossa vielä?"
Tjark katsahti tyyneesti häneen ja sanoi: "En ole tuntenut mitään
tarvetta tulla sinne, neiti Boje; ja isoäitini ansaitsee elatuksensa
työllään. Mitähän minulla silloin on tekemistä Hilligenleissä? Niin,
jospa olisikin siellä joku kauppa-asia ajettavissa! Minulla ei ole
aikaa tehdä mitään huvimatkoja".
"Mitähän sinä nyt oikein hommailet sitte?" kysyi Kai Jans.
"Olen ollut viisi vuotta konttoorijohtajana; nykyään hommaan
raha-asioissa". Sitä sanoessaan katsahti hän heitä jokaista
vuoronperään, samalla katseella kuin hänellä oli muinoin ollut Jan
Friech Buhmannin pajassa.
"Raha-asioissa?" sanoi Anna. "Minulla ei ole mitään käsitystä
semmoisista".
"Selitän lyhyesti sen teille, neiti Boje", sanoi Tjark kohteliaasti,
kääntyen häntä kohden. "Nähkääs: on joku, joka tarvitsee rahoja
johonkin yritykseen; on taas joku toinen, jolla on rahoja, ja joka
mielellään antaisi ne käytettäviksi. Nyt ei kumpikaan tiedä toisestaan.
Näetkös? Nyt toimitan minä tämmöiset henkilöt yhteyteen toistensa
kanssa. Viinuri hoi!... On esimerkiksi joku viinuri, joka haluaisi
ottaa haltuunsa hotellin, mutta hänellä ei ole pääomaa. Silloin voin
minä ehkä toimittaa hänelle sitä... Kuppi mustaa, herra viinuri!"
Hilligenleiläiset olivat kummissaan. Vanha Stiena Dusenschön siellä
pitkässä rivissä heilutteli myssynnauhojaan ja tiesi kertoa ihmejuttuja
Tjarkista, Tja... arkista... ja näeppäs: kaikki on totta. Kaikki totta!
Sillä kuinka hieno onkaan Tjark Dusenschönin puku. Ja kuinka tyyneen ja
luotettavan vaikutuksen tekeekään koko mies!
"No, ja mitä hommailet sitte sinä, Kai?" virkkoi hän.
"Minä aion Heidelbergiin ja sitte Berliniin... Teologiaa ja uusia
kieliä."
"Teologiaa! Siinä teet oikein", sanoi Tjark vakaasti. "Kansa, rahvas,
tarvitsee hengen miehiä, luonnollisia johtajiaan. Sinä, työmiehen
poika, olet ymmärtävä kansaa... No, entä te, neiti Boje? Yhä äidin
luona vaan?"
"Siellä on työtä riittämiin", sanoi Anna.
"Jos joskus haluaisitte Hampuriin, niin kirjoittakaa minulle vaan,
pyydän; olen täällä tuttava useissa arvossapidetyissä perheissä, ja
toivoisin kyllä voivani hankkia teille hyvän paikan."
"Nyt tahtoisin lähteä täältä", sanoi Anna... "Olen koko päivän ollut
liikkeessä; tahtoisin hiukan levähtää".
"Jään tänne vielä hetkeksi", sanoi Tjark Dusenschön, nousi ylös, ja
autti kohteliaasti Annan ylle päällystakkia.
"En siedä tuota ihmistä", sanoi Anna, kun he olivat tulleet ulos,
"kaikki on hänessä teeskenneltyä: koko hänen pyöreät välkkyvät
kasvonsa, ja varsinkin tuo hänen iso-isäviisautensa".
Piet ja Kai Jans pysyivät vaiti; heihin oli Tjark Dusenschön toki
hieman tehonnut.
Kello kahdeksalta olivat he Altonassa Kaiserhofissa, kysyivät hieman
epävarmasti viinitarjolaa ja istuivat sinne. Kun viinuri tuli,
tilasivat he ensikertaa elämässään -- Piet se oli, joka tilasi; he
eivät sitä koskaan unohtaneet -- pullon viiniä, lievintä Moselviiniä
ja tohtivat alkaa vähän silmäillä ympärilleen. Kun he huomasivat, että
kaikki ryhmät pöydissä ympärillä pysyivät tavallisessa haastelussaan,
tulivat he varmemmiksi ja alkoivat kotiutua.
Silloin näki Anna Boje syrjempänä erään pienen pöydän ääressä, edessään
pullollinen punaista viiniä, erään vieraan, joka taukoamatta tuijotti
heidän pöytäänsä kohden. Hänen pukunsa oli harmaa ja teki porvarillisen
hyvinvoivan vaikutuksen, takki oli kaksrivinen tummemmasta sarasta, pää
oli leveä, hyvin jokapäiväisen näköinen, ja valkeat pyyleät kätensä oli
hän pujottanut toisiinsa pöydällään. Hänessä oli jotain, joka sai Annan
haluamaan nähdä tarkemmin hänen kasvojaan. Hän pakoitti itsensä sentään
katsomaan toisaanne; mutta katsoi taas hetken kuluttua häneen. Mies
tuijotti paisunein ja riippuvin silmäluomin veltosti ja yhtäpäätä heitä
kohden. Se alkoi tuntua Annasta kiusalliselta; hän kääntyi kokonaan
poispäin, ja nojautui viistoon pöytää vastaan. Kai Jans oli iloisesti
katsellut ympärilleen salissa, nyt katsahti hän Annaa ja kohotti
lasiaan. Silloin huomasi hänkin, Annan ohitse, tuon vieraan siellä,
ja heräsi hänessäkin kohta semmoinen omituinen epämukava tunne ja hän
kumartui, niin ett'ei hän enää nähnyt vierasta siellä, ja sanoi, vetäen
syvään henkeänsä: "Ja nyt sitä on matka Elben tuolle puolen ja ulos
elämään!" Ja nyökäytti iloisesti päätään noille kummallekin ja joi.
Silloin ilmestyi Kassen Wedderkop, vähän pahasti ontuen tosin, mutta
hyvällä tuulella; hänen takanaan tulivat hänen molemmat ystävänsä,
pieni punatukkainen ja pitkä vaaleatukkainen, kaikki kolme noin
viisikymmenvuotiata ja komeita, ikäisikseen reippaita miehiä.
"Mitä?" sanoi punatukka, "noin nuoreenko seuraan sinä meidät nyt viet?"
"Käyttäydy hyvin vaan!" sanoi Kassen Wedderkop, "on vierähtänyt monta
päivää siitä kun olet istunut noin nuoressa reippaassa seurassa.
Katsohan Anna Bojea!... Onko sinulla ollut kaunis päivä, vai, lapseni?"
Pitkä vaaleatukkainen istuutui Anna Bojen viereen. Tuotiin uutta viiniä
pöytään.
"Olenkohan joskus kertonut sinulle", sanoi vaaleaverinen Wedderkopille,
"kuinka kerran viikon päivät seurustelin erään nuoren kauniin tytön
kanssa? Siitä on pitkä aika. Se on juttu, joka hyvin sopii näin
viinilasin ääressä, ja juttu, jonka hyvin voi kertoa nuorelle tytölle".
Hän katsahti ystävällisesti ja kohteliaasti Anna Bojeen: "Haluatteko
kuulla?... Te molemmat vanhat ikä- ja matkatoverini tiedätte, että
vietin lapsuuteni Hilligenleissä, mutta nuoruusvuoteni Itzehoe'ssa.
Meitä oli kaksi lasta: veljeni ja minä; sisarta ei meillä ollut. Emme
joutuneet kaupunkimme ulkopuolelle juuri koskaan; seurapiirimme oli
sama kuin vanhempaimme, hyvin kunnollinen ja hyvin jäykkä seurapiiri,
vanhempamme olivat nimittäin perin säntillistä väkeä. Nuorten tyttöjen
tuttavuuteen emme tulleet muuten, kuin että me perhekutsuissa mustissa
takeissa ja valkeissa hansikkaissa tanssimme heidän kanssaan, ja
kadulla kohdatessamme kohteliaasti tervehdimme. Olimme luonteiltamme
vanhempaimme kaltaisia. Sillä kannalla pysyivät asiat, kunnes minä
tulin kahdenkymmenen seitsemän ikäiseksi ja veljeni kahdenkymmenen
viiden; hän oli kauppamies, kuten minäkin.
"Silloin lähti hän pelkästä ikävystymisestä ja uteliaisuudesta pienelle
tervehdykselle erään etäisen serkkumme luokse, joka asui pappina
eräässä etäisessä syrjäkolkassa maakuntaamme. Kun hän juuri oli
istuutunut serkkumme ja hänen vaimonsa kanssa kahvipöytään, astuu
sisään komea kaunis tyttö, erään lähellä asuvan maanviljelijän tytär,
joka oli vieraisilla heillä. Kahvin jälkeen tuli veljeni tilaisuuteen
käyskelemään kahdenkesken hänen kanssaan tunnin verran puutarhassa.
Viikon perästä palasi hän taaskin sinne. Kahden viikon kuluttua
alkoivat he kohdata toisiaan salaa ja muualla kuin serkun luona.
Sitte menivät he kihloihin. Kohdakkoin senjälkeen kävi tyttö viikkoa
kestävällä vierailulla vanhempaimme kotona.
"Tämä viikko oli elämäni merkillisin ja ihanin. Me kaksi tuhmaa poikaa
opimme sen kuluessa tuntemaan jotain; jotain, josta emme ennen
tietäneet, että semmoista olikaan ja että voi ollakaan maailmassa
jotain niin ihanaa ja ihmeellistä. Mitä se oli? Me opimme tuntemaan
kauniin nuoren tytön, terveen sielultaan ja ruumiiltaan, ja niin
koruttoman ja suoran ja luonnollisen, ikäänkuin olisi hän vasta
eilispäivänä jumalan kädestä valmistunut. Koulupenkillä olimme
oppineet, monenkolaatuisia sarvikuonoja elustaa Afrikan metsissä,
olimme oppineet, mitä ooppera on, ja mitä merkitsee merentakainen
kauppa, ja kuinka ostereita pitää aukaista. Mutta _tällainen_ olento
oli meille tuiki outo. Yhtä outo sisällisesti kuin ulkonaisesti. Ja nyt
saimme aivan yht'äkkiä tuntea hänet.
"En osaa sanoa teille, kuinka me ihmettelimme, ja kuinka onnelliset
ne päivät olivat. Minun veljeni ja minä, me ihmettelimme syvästi
tuommoista luomaa. Oli kesä. Hän loikoili puutarhassamme ruohikolla,
pukeuneena väljään pukuunsa, kaikessa ihanuudessaan. Minun veljeni
istui päänpuolella häntä, minä jalkapuolella. Ette saa luulla, että se
mitenkään kiusasi minua, että hän oli niin ihanan nuori ja kaunis ja
luonnollinen ja sentään oli toisen. En sitä tullut ajatelleeksikaan.
Hän oli minulle ainoastaan paljaaksi iloksi, iloitsin hänestä,
ikäänkuin ihanasta komeasta sisaresta, jonka yht'äkkiä olin saanut
lahjaksi. Älkääkä myöskään luulko, että hän oli ensimmäinen kaunotar,
joka tuli näköpiiriini; siellä niillä seuduin maata on semmoisia
tiheässä. Vaan asia oli se, että hänen ruumiinsa ja sielunsa kauneus
paljastui niin selvänä ja luonnollisena edessämme, ja että hän antoi
meidän nähdä sen kaiken, aavistamattakaan, että se kaikki meille oli
ihan uutta ja ihanaa. Minä ihmettelin hänen joka liikettään, ja vielä
enemmän melkein joka sanaa, jonka hän sanoi. Hänen jäsenensä herättivät
tunnon, ikäänkuin kun nuoren pehmyen metsän läpi humisee kevyt lievä
tuuli, ja kaikki, joka lehvä ja oksa, henkii ja huojuu sen tuulen
sylissä; hänen sanansa olivat, ikäänkuin puhkeisi puhumaan keväinen
lehmus, joka seisoo kukassaan; meidän silmämme riippuivat joka hetki
hänen huulillaan.
"Viikko kului. Minun täytyi lähteä Hampuriin, ja kohdakkoin senjälkeen
matkustin Kiinaan..." Hän katsahti ajatuksiinsa vaipuneena lasiinsa...
"En tiedä", virkkoi hän, "lienevätkö nuo päivät vaikuttaneet sen, että
olen jäänyt naimattomaksi. Joka tapauksessa olivat ne elämäni ihanimmat
päivät." Ja hän tarttui lasiinsa ja kääntyi Anna Bojea kohden, kohotti
hänelle lasiaan ja sanoi: "Teidän on syy että tulin kertoneeksi tämän
juttuni." Ja tyhjensi lasinsa.
Silloin nyökäyttivät toisetkin päätään Annalle, ja Kai Jans katsahti
häneen ja näki keveän punastuksen hänen puhtailla kauniilla
kasvoillaan, ja ajatteli: Kuinka kaunis hän on.
Kassen Wedderkop kaasi uutta viiniä laseihin, ja he puhelivat hetken
keskenään ja katselivat vieraita ympärillä. Anna kääntyi Pietiin ja
sanoi hiljaa: "Katsos tuota tuolla, tuota leveää harmaata miestä
tuolla vähän syrjempänä takanamme". Piet taivutti itseään hiukan, niin
että hän näki sisarensa pään ohitse, ja katsoi sinne. Mies siellä
istui yhä vielä pullo punaista viiniä edessään, yhä samallaisena
luonnottoman velttona ja laiskana, ikäänkuin olisi hänen sielunsa
hetkeksi väistynyt hänestä, ja oli hänessä siinä kun hän istui jotain
melkein kammottavaa, ikäänkuin rakennuksessa, jossa ei ole asujamia;
hän tuijotti naljaisilla, liikkumattomilla silmillään yhtämittaa heitä
kohden. Piet kääntyi nopeasti poispäin ja sanoi hiljaa ja kevyesti:
"Joku hampurilainen poroporvari ja viinin juoja. Antaa toisten ajatella
ja työskennellä puolestaan. Mitä me hänestä?"
"Kuule!" sanoi Wedderkop punatukkaiselle, "kerrohan minulle eräs asia!
Muistatko vielä, kun me kolme kerran matkustimme eräällä venäläisellä
höyrylaivalla Wladiwostokista San Franciscoon? Muistatko sitä matkaa
vielä? Ikinä elämässäni en ole elänyt jotakin niin seikkailevaa ja
suurta: me matkustimme laivassa, jonka koneisto oli kokonaan kelvoton,
päällystö kurjia merimiehiä, ja laiva ilman tähystäjää, matkasimme
halki harmaiden raskaiden aaltojen, halki kylmän, tuulessa ajelehtivan
sumun, halki loputtomien vinkuvien lumimyrskyjen, me kolme saksalaista
yksin noiden venäläisten joukossa, jotka joivat ja kiroilivat
pyhimyskuvainsa edessä. Me molemmat, tuo pitkä tuossa ja minä, me
olimme reimalla päällä: aivan kuin kiidättäisimme linnunrataa halki,
ja voisimme joka silmänräpäys suistua äärettömyyteen. Mutta sinua ei
liikuttanut mikään... Mikä sinua silloin vaivasi?"
Lyhyempi Kassen Wedderkop'in tovereista katsahti älykkäin miettivin
silmin ystäväänsä, katsahti sitte hilpeästi ja vilkkaasti Anna Bojeen
ja virkkoi: "On minullakin eräs juttu, joka kelpaa kerrottavaksi näin
viinilasin ääressä, ja jota tuommoisen nuoren tytön korvat sietävät
kuulla... Tiedättehän... olen syntynyt Hilligenlein pappilassa, joka
tänäpäivänä vielä on samallainen kuin silloinkin. Isäni oli hieman
ahdasmielinen ja jäykkä mies, joka välitti vähät meistä lapsista,
hänellä kun oli paljon työtä. Meidän äitimme... siitä en nyt mielelläni
puhu toisille ihmisille... en tiedä niin siitäkään, kuinka paljon
syytä oli hänessä itsessään ja paljoko isässä... lyhyesti, hän lähti
pois... ja on nyt kuollut... Se ei ollut mikään onni meille lapsille:
isä tyly ja jyrkkä, äiti aina katkera ivanilme suupielissään; sitten
me yksin isän kanssa. Niinpä tultiin niin pitkälle, että kaikista
rippikoululapsista olin se minä, papinpoika, joka katkerimmin pilkkasin
kaikkea sitä, mitä isäni saarnastuolistaan puhui... Hampurissa,
oppiaikanani, pysyin samana, mitä olin: kylmänä pilkkaajana ja tyhjänä
viisastelijana. Muutama vuosi oppiaikani jälkeen, kahdenkymmenenkahden
vuotiaana, lähdin minä Hongkongiin.
"Kun olin ollut siellä noin pari vuotta, tulin tuttavuuteen erään nuoren
perheen kanssa. Mies oli englantilainen, vaimo hampurilaisen kauppiaan
tytär. Rouva lienee niihin aikoihin ollut noin kolmenkymmenen vanha,
terve, kukoistava ja onnellinen vaimo ja nuori äiti. Hän huomasi
pian kuinka tyhjänpäiväistä ja teeskenneltyä kaikki oli minussa ja
sääli minua ja alkoi auttaa. Ja ihmeellistä, kuinka taitava hän siinä
oli! Hän antoi minun pilkata ja ilkkua ja pöyhkeillä, ja melkein
myöntyi kaikkeen mitä puhuin; ainoastaan että hän otti kaiken, minkä
minä olin heittänyt lokaan, ylös ja siirsi sen syrjempään siistille
paikalle, ikäänkuin äiti, joka huolellisesti kätkee kätköihinsä jonkun
vanhanaikuisen kömpelön näköisen esineen, koska se joskus on ollut
isoäidin ylpeytenä. Silloin säpsähdin hiukan ja aloin vähän lievittää
sanojani.
"Hän oli miehensä kanssa joutunut kulkemaan laajalti maailmaa,
vaikka hän vielä olikin niin nuori. Etelä-Amerikassa oli hän saanut
nähdä jyrkkää katoolilaisuutta, Japanissa oli hän seisonut erään
pakanallaisen oppineen sairasvuoteen ääressä, Hongkongissa kuului
hänen seurapiiriinsä eräs katoolilainen, jonka kirjapöydällä seisoi
ainoastaan latinalaisia kirjoja; sitäpaitsi oli hän lukenut paljon:
hän tunsi Marcus Aureliuksen ja Platon, ja ennen kaikkea Goethen.
Hiljaisissa lempeissä keskusteluissa, joissa hän ei milloinkaan tehnyt
mitään hyökkäyksiä, vaan aina väistyi ja väistyi, paljasti hän hiljaa
minulle sen lujan pyhän pohjan, jolla hänen sielunelämänsä seisoi:
nöyrän hartaan kunnioituksen kaikkea sitä syvää salaisuutta kohtaan,
johon elämä ja sielumme edessämme kätkeytyy. Silloin vapautui luontoni
kaikesta siitä valheellisuudesta, joka siihen oli alkanut syöpyä;
luontoni selkeni, ja minä muutuin koruttomaksi hiljaiseksi ihmiseksi.
"Ei voinut tapahtua muuten, kuin että minä tulisesti rakastuin häneen.
Minusta tuntui, ikäänkuin en voisi elää kaukana hänen kauneudestaan,
viisaudestaan ja hyvyydestään. Eräänä päivänä selkeni minulle, että
minun täytyi pois, ell'en tahtonut joutua perikatoon... Ja minä lähdin.
"Lähtöäni helpotti hiukan se, että eli mielessäni salainen suuri toivo.
Minulla oli nimittäin tapana, kun olin hänen luonaan vieraana, -- tapa,
jonka hän mielellään salli -- että katselin ja tarkastelin kuvia, joita
oli seinillä ja pöydillä. Silloin palasin aina hänen nuoremman siskonsa
kuvan luokse, nuoremman siskon, joka oli kahdenkymmenen yhden vanha,
ja asui heidän vanhempainsa luona Hampurissa, ja joka oli hyvin hänen
näköisensä. Silloin ajattelin: matkustan Hampuriin, ja menen siellä
naimisiin hänen sisarensa kanssa, joka on henkisesti ja ruumiillisesti
hänen kuvansa.
"Otin senvuoksi lomaa ja matkustin Hampuriin ja vein tuon kaukaisen
tyttären terveiset perille hänen kotiinsa ja näin hänen sisarensa.
Hän olikin aivan samannäköinen kuin hän, jota niin syvästi rakastin.
Ulkonaisesti ihan samallainen ja silmissä leikki sama ystävällinen
kujeellisuus. Hänkin oli älykäs kuten siskonsa, ja oli hänkin
ymmärtänyt Marcus Aureliusta ja Goethen, hänkin oli ystävällinen...
Mutta häneltä puuttui jotakin... jotakin... häneltä puuttui sielun
syvyys, se hiljainen, tummansininen syvyys: hartaus ja kunnioitus
ijäisten salaisuuksien edessä... Hän saattoi nauraa uskonnolle..."
Kertoja katsahti ajatuksissaan eteensä... "Minä en voinut mennä
naimisiin hänen kanssaan", sanoi hän. "Minä ajattelin aina vaan häntä,
joka eli onnellisena Hongkongissa... ja ajattelen yhä vielä häntä... Ne
kaksi vuotta Hongkongissa olivat elämäni onnellisimmat..." Hän kohotti
päätään ja katsahti Anna Bojeen ja sanoi ystävällisesti: "Te johditte
minut kertomaan tämän kertomukseni. Teidän tyyneet kirkkaat silmänne
sanovat: kerro, kerro jotakin totta. Ne silmänne muistuttavat minua
hänen silmistään, vaikka teidän ovatkin vaaleat... Hänkin tahtoi aina
kuulla totta..." Ja hän kohotti lasiaan ja kilisti hänen kanssaan ja
joi.
Kun kaikki olivat tyhjentäneet lasinsa, jäivät he katselemaan
ajatuksissaan eteensä. Katosta lankesi heidän päälleen punerva
valo, ympärillä häilyi kevyttä sinervää huurua, Anna Bojen vaaleat
hiukset välkkyivät ja välähtelivät. Viinuri katseli hiljaisin
kalvakkain kasvoin tuota ystävällistä pientä pöytäseuraa, jossa nyt
jo toistamiseen joku vanha harmaapää niin kunnioitettavin merkitsevin
ilmein johti puhetta. Vieras siellä taaempana istui paikallaan, kädet
kumpikin lasinsa ympärillä ja tuijotti pyöreine harmaine ilmeettömine
silmineen hilligenleiläisten pöytää kohden. Nämä tilasivat uutta
viiniä, ja jatkoivat iloista seurusteluaan. Ja Kai Jans kohotti lasiaan
ja katsahti silmin, joissa piili sama veitikkamainen kujeellisuus
kun hänen isänsä silmissä, Anna Bojeen. "Anna Boje, kuulehan. Meidän
onneksemme! Toukokuussa palaan takaisin!"
Anna Boje katsahti ystävällisesti häneen ja naurahti.
Silloin virkkoi pitempi vieraista, hän joka kerran Itzehoessa oli
puutarhassa istunut sen neidon jalkapäässä, kun hänen veljensä istui
neidon pääpuolella: "Ja nyt _sinun_ kertomuksesi, Wedderkop, sen on
tapahtumapaikka tuolla puolen Alsterin, ei perin kaukana täältä...
tunnen sen."
"Enpä usko, että tunnet," sanoi Wedderkop, "mutta mielellään saatte
sen kuulla; se on lyhyt, ja kertomus, joka sekin sopii näin viinilasin
ääressä ja neitosen kuultavaksi... Kun silloin teidän seurassanne olin
palannut San Franciscon kautta kotiin niin kääntyi erään etevimmistä
kauppiaistamme huomio minuun, vaatimattomaan nuorukaiseen. Tulin
tuntemaan hänet konttooripäällikkömme konttoorissa ja saavutin hänen
suosionsa, niin että hän kutsui minut luokseen vieraisille kauniiseen
kotiinsa tuolla puolen Alsterin. Siellä vietin viisi ihanaa viikkoa.
"Hän oli kelpo kauppias; hän on vieläkin maineessa kylmänä varovaisena
liikemiehenä. Mutta kaikessa ammattikuntoisuudessaan ja älykkyydessään
ei hän ikinä jättänyt silmistään kauppaliikemiehen sisempää
ihanteellista merkitystä. Hän puhui ankaralla mutta mielevällä
katkeruudella niistä, jotka arvelevat elämäntarkoituksensa olevan
kasata rahaa rahan päälle; ja lausui viisaita mieleenpantavia sanoja
semmoisesta oikeasta kauppamiehestä, joka on ottanut huolehtiakseen,
ett'ei mikään maailmassa joudu hukkaan vaan että kaikki tuotteet
tulevat kuletetuiksi sinne, missä niitä tarvitaan, ja että sitäkin
tietä tulee lievitetyksi ihmisen tarve ja puute ja kohotetuksi
elämänilon mahdollisuus. Monet hetket käyskeli hän vapaa-aikoinaan
kanssani kauniissa puutarhassaan, ja laajensi sydäntäni ja näköpiiriäni
tämmöisillä puheilla.
"Ja nähkääs! Kun käyskelimme täten kävi hänen nuorin tyttärensä melkein
aina rinnallamme... Ja ell'ei hän joskus ollut kansamme, kutsui hän
usein hänet luoksemme käymään kansamme. En tiedä, tekikö hän tämän
jossakin salaisessa hyvässä tarkoituksessa. Että hän piti minusta, ja
antoi minulle arvoa, sen tiedän. Lyhyesti: tyttö oli nuori ja kaunis,
ja kantoi hienoa yksinkertaista pukuaan, kuin nuori solava koivu
lehvistöään. Ja puutarhassa kukkivat ihanat kukat ja kasvoivat kauniit
puut; ja koko huone huokui vanhaa turvallista varakkuutta ja lämmintä
hyvyyttä. Viisi viikkoa kului siten.
"Silloin palasi kotiin perheen emäntä, joka oli ollut vierailulla
naimisissa olevain lastensa luona. Hän oli aivan toisenlaatuinen
ihminen kuin hänen miehensä ja hänen nuorin lapsensa. Hän ei tosin
voinut sitä suoraan osoittaa näiden kahden edessä; mutta sisältään oli
hän ylpeä ja vallanhimoinen. Hän ei sietänyt minua, ja toimitti, ett'en
enää palannut.
"Silloin lähdin takaisin Kiinaan ja olin siellä viisitoista vuotta...
Miksi olen jäänyt naimattomaksi, sitä en tiedä... Siksikö että
muistelin tuota kaunista lasta hienossa yksinkertaisessa puvussaan,
jonka kanssa olin tuon viisaan hyväntahtoisen miehen rinnalla
käyskellyt siellä kauniissa puutarhassa? En kai tahtonut tinkiä
ihanteestani... Oltuani viisitoista vuotta siellä, tapasi minut
matkalla sisämaassa korealainen kuula. Palasin Hampuriin takaisin,
järjestin pienet raha-asiani ja vetäydyin Hilligenleihin. Ja jatkan
ja kehittelen nyt niitä ajatuksia, joita hän, tuo ukko silloin puhui
kanssani tuossa kauniissa auringonpaisteisessa puutarhassa, noita
ajatuksia oikeasta, todellisesta kauppamiehestä; ja tänä päivänä
vielä olen syvästi iloinen jokaisesta pienestä huomaavaisuudesta ja
tunnustuksesta, jonka hän minulle osoittaa; hän on nyt jo vanha mies...
Hänen tyttärestään en tiedä mitään..." Hän kohotti lasiaan, katsahti
Anna Bojeen, ja joi hänen kunniakseen.
"Mutta nyt!" sanoi pitempi hänen tovereistaan, "nyt haluttaisi minun
todellakin kuulla, mitä nuoret tässä arvelevat meistä kolmesta
vanhastapojasta".
"Sano sinä, Piet!" virkkoi Kassen Wedderkop, "mitä arvelet sinä?"
"He olivat kaikki kolme samanlaisia kuin me merimiehet", sanoi Piet
nauraen. "Merillä tai Kiinassa: sama asia. Olisitte olleet täällä
Hampurissa, olisitte kaikki naimisissa".
Siitä eivät nuo kolme pitäneet ja alkoivat kinastella vastaan ja
sanoivat: "Hän koettaa halventaa meitä. Se ei ole totta. Hänen kanssaan
emme kilistä".
"No, entä minkä lausunnon annat sinä, Anna! Sano suoraan vaan! Olemmeko
syyttä suotta jääneet naimattomiksi?"
"Minusta tuntuu", sanoi Anna Boje armollisesti, "että te kaikki olette
koettaneet saada itsellenne parhaan, mitä olette kohdanneet. Ja kun
ette sitä ole saavuttaneet, niin olette jääneet vapaiksi. Nuori tyttö
voi ymmärtää tuommoista ja antaa sille tunnustuksensa. Kaikki kolme
olette kunnioitettavia vanhojapoikia".
Silloin tulivat kaikki kolme iloisiksi ja nauroivat, ja kilistivät
lasia hänen kanssaan.
"Ja nyt!" virkkoi pitkä, "nyt tulee tuon kolmannen vuoro! Sitä olen
koko ajan katsellut vähän epäillen; ei näe kylliksi hänen silmiään; ne
ovat liika syvällä... Mikä on sinun lausuntosi?"
"Minä ajattelen samaa kuin Anna Boje", sanoi Kai Jans, ja silmissään
välkähti elokkuus ja hyvyys: "Kaikki kolme olette koettaneet saavuttaa
jotain puhdasta, jotain pyhää. Siksi olette nyt naimattomia. Ja olette
tehneet oikein; sillä nyt olette pysyneet puhtaina miehinä".
Nuo kolme loivat epävarmoina katseensa alas laseihinsa...
Mutta silloin kohotti pitempi Kassen Wedderkop'in tovereista
katsettaan, ja sanoi vakavasti: "En salli, että nuoret jäävät niin
väärään luuloon: Me olemme kaikki kolme nuoruudessamme saaneet nähdä
pyhää; mutta se ei, ikävä kyllä ole voinut estää meitä myöhemmässä
elämässämme hairahtumasta syntiin".
Silloin säikähti Kai Jans ja hänen kasvonsa muuttuivat. Hän tuijotti
synkkänä ja kalpeana eteensä ja aikoi nousta ylös.
Silloin kohottausi vieraskin tuolla viereisessä pöydässä, hänen tummat
elottomat silmänsä olivat luotuina häneen.
Mutta Kai Jans istuutui taaskin ja tuijotti taaskin sekavasti eteensä
pöytään.
"Nyt me lähdemme", virkkoi Kassen Wedderkop painostuneena... "Jäättekö
te vielä tänne?"
"Me jäämme vielä hetkeksi", sanoi Piet tyyneesti.
Silloin lähtivät nuo kolme.
He eivät vielä olleet ennättäneet uloskaan, kun Kai Jans jo iski
raskaasti kädellään pöytään ja huudahti kirskuvalla pilkalla:
"Näettekö?... Siten on laita;... Hilligenlei?!..." Ja naurahti kovaan
ja katkerasti.
Samassa -- hän nauroi vielä -- astui vieras sieltä toisesta pöydästä
heidän pöytänsä ääreen, istuutui häntä vastapäätä, ja sanoi veltolla
laahustavalla äänellä ja kohottaen laiskasti silmänsä Kai Janssiin:
"Minä kuulin ukkojen jutut, ja tiesin jo, mikä tulisi lorujen lopuksi".
Anna Boje loi häneen pikaisen ja kaihtivan silmäyksen, ja näki, että
hänen silmänsä olivat ihan sameat ja kellahtavat. Hänen sydämensä
sykähti levottomasti, ja tukkeutui ikäänkuin kurkkuun, hän aikoi
kääntyä Pietiin, mutta ei voinut.
Kai Jans nojautui raskaasti eteenpäin: "Tiedätkö", sanoi hän, "olen
semmoinen ihminen... olen lapsuudestani asti ottanut kaiken niin
vakavasti... niin vakavasti, tiedätkö... luulen, että sanon oikeammin,
kun sanon... pyhästi... Olen aiemmin kerran... matkustanut maailman
ympäri... etsimässä... minä luulin aina, että maailma olisi pyhä...
viime aikoina on minusta sentään alkanut tuntua...", hän nauroi
taaskin raskaasti... "Ja nyt tulevat nuo ukot juttuineen... On niin
outoa ollakseni... Minä luulen... olen joku aika sitte saanut sen
ajatuksen... että kaikki... on aivan yhdentekevää... aivan tuiki
yhdentekevää. Kuka olette te sitte?"