Vuotta jälkeen kotiinpaluunsa oli täysmatruusi Kai Jans, kahdenkymmenen
vuoden vanha, oppilaana kimnaasissa, ja kantoi sinistä lakkia. Se ei
ollut mikään vähäpätöinen asia.
Ajatelkaahan vaan Torril Torrilseniä, joka ikinä ei ottanut kirjaa
tai sanomalehteä käteensä, paitsi korkeintaan vanhan Drontheimilaisen
virsikirjansa, jossa etulehdellä oli Isä Jumalan kuva, tai Heine
Marquardia, joka väitti, että jos hän saisi olla käskijänä Saksassa,
niin sen sijaan että hän ahtaisi lapset kouluihin, työntäisi hän
koko Saksan nuorison joko etu- tai takakajuuttaan, aina kunkin
kunnollisuuden mukaan. Ja nyt taas oli ympärillään ihmisiä, jotka
voivat puhua puoli tuntia yhdestä ainoasta latinan kielisestä
lauseesta, ja opettajia, joista joku saattoi väittää, että vanha
Horatius oli ollut viisain ihmisistä, toinen taas näytti pitävän
Pythagoraan kultaista jakoa kaiken viisauden lähteenä. Tosiaankin,
maailma, jossa hän nyt oli ja liikkui, oli totta tosiaan toinen
maailma. Tosiaankin: vuotta sitten raikkaassa tuulessa aavalla,
rajattomalla merellä; nyt matalassa kummallisessa huoneessa, jossa oli
paljo kirjoja ja pienet ikkunat.
Mutta suurin vaikeus oli siinä, että hänen vanha kiusansa, tuo joka
oli seurannut häntä lapsuudesta asti ja merivuosina, että se nyt
tässä oppineessa ja rikkiviisaassa seurassa aivan erikoisesti muuttui
kiusalloiseksi: tuo nimittäin, että hänen mielensä pohjalta toisinaan
puhkesi esiin jotain, jota hän piti tuiki tavallisena ja luonnollisena,
mutta joka aina herätti suurta hämmästystä ja ivailua toisissa. Jos
hän olisi hituisenkin aavistanut, että se, mitä hän aikoi sanoa, olisi
omituista, olisi hän vaiennut; mutta juuri sen voi hän huomata vasta
kummastelevista ja ilkkuvista kasvoista ympärillään.
Oli esimerkiksi koulutanssiaiset, ja hän oli mielissään päästä
sinne; hän tanssi nimittäin mielellään. Tuolla tapaa noin hieman
merimiesmäisen leveästi hän tanssi. Mieluimmin tanssi hän Anna Bojen,
ikätoverinsa kanssa. He olivat nyt molemmat kahdenkymmenen. Hän jutteli
Annan kanssa Pietistä, joka oli merikoulussa, ja puhui vapaasti ja
avoimesti. Ja vaikka hän näin hänen kanssaan jutellessaan olisikin
sattunut sanomaan jotain omituista: Anna Boje ei antanut sen mennä
edemmäksi, sen hän tiesi. Bojet lukivat hänet nimittäin hiukan niinkuin
omaan joukkoonsa, eivätkä sietäneet, että naurettiin ihmiselle, joka
seisoi heitä lähellä. Mutta sen jälkeen tanssi hän erään yliopettajan
tyttären kanssa, ja hyvillään kun oli, antoi hän Ringerangin salin,
jossa he tanssivat, muuttua mielikuvituksessaan Hampurin satamaksi,
näytti tytölle rantalaiturin, jonka vierellä suuret mutaroomut
majailivat: kolme vanhaa pyyleää oluenjuojaa: ja purjelaivasatamassa
neljämastoiset fregatit: seitsemän vanhemmanpuolista tukevaa rouvaa;
ja pienet laiturilta laiturille liitävät höyrypurret: pari pientä
kielevää tohtorintytärtä. Tyttö kätki kasvonsa viuhkaansa ja nauroi.
"Ja nyt", sanoi Kai, "nyt oikaisemme poikki satamaan... Kas... tuossa
sivuutimme kivihiililaivan... kuinka musta se tyttö onkaan... kas,
jo tuossa liitää ohitsemme Anna Boje, ylväs Goodefroo... Ja nyt...
nyt laskemme ankkuriin!..." Tyttö sai vähitellen levitetyksi läsnä
olijoille, mitä Kai Jans oli puhunut, ja siitäkös jupakka syntyi. Hänen
toverinsa ilkkuivat kovasti häntä; sanoivat: "Sinähän et tavallisesti
saa ääntäkään kurkustasi, ja nyt olet yht'äkkiä laulanut kokonaisen
laulun." Mutaroomut ja fregatit sanoivat, että kaikesta näki että hän
oli työmiehen poika vaan, ja ettei hän ikinä elämässään voi vapautua
merimiestavoista. Rehtori kutsui hänet syrjään, ja kehoitti häntä
olemaan varovaisempi. Tämä kaikki tuntui hänestä hyvin tuskalliselta,
ja hän päätti lujasti olla enää aukaisematta suutaankaan, ell'ei ollut
ihan välttämätöntä.
Niinpä päätti hän lujasti ja kivenkovaan olla varuillaan. Mutta niin
suoria ja luottavia kuin hänen laatuisensa ihmiset aina ovat, unohtavat
he aina tuommoisen keinotekoisen varovaisuuden, ja tulee aina hetki,
jolloin sielu, kukkurallaan ja tuskauneena omaa runsauttaan, tulvii
laitojensa ylitse. Silloin näyttäytyy kaikki salainen ihanuus, joka
kaihtivissa neitsyeellisissä unissa odottaa kypsyytensä hetkeä,
armaassa epäkypsyydessään ja avuttomuudessaan.
Siellä oli yläluokalla eräs Jakob Sühl, joka ruumiltaan ja
hengeltään oli kaunein ja ylväin heistä kaikista. Sittemmin, kun
hän tuli ylioppilaaksi, valtasi hänet semmoinen vastustamaton halu
viiniin ja naisiin, että hän nuoruutensa kukoistuksessa vielä
kurjana ja toivottomana joutui hautaan. Tämä huomasi kirkkaassa
kauneudenjanoisessa sielussaan, että Kai Jansin silmien syvyydessä,
ikäänkuin hämärällä valtaistuimella, istui valoisa kauneus, ja etsi
hänen seuraansa ja voitti hänen luottamuksensa. Noilla kolmella
portaalla, jotka ovat jalkapolulla, joka vie ylös kukkulalle, ja tuolla
pajupensaiden reunustamalla tiellä, joka kulkee vallin harjaa -- näkee
sieltä kauas yli maiden ja merien -- on Kai Jans antanut välkkyä monta
kaunista mielenkangastusta. Oi, miten ne välkkyivätkään! Oi, miten ne
kangastelivatkaan toistensa takana, kun todellisuuden pimeys riensi ne
nielemään syliinsä.
"Mitä arvelet... Uskotko siihen, mitä hän puhuu Ranskan
vallankumouksesta? Eikö se ollut oikea ja hyvä? Jos voimaton ja
veltto hallitus sallii, että kansan ylle kasvaa hallitseva luokka
kuin jäykkä rusto, niin ett'ei se enää voi liikkua ja saada ilmaa
keuhkoihinsa: silloin murskaa kansa jonakin päivänä, kun se kamppailee
hengittääkseen, tuon kuolleen, luuttuneen ruston ympäriltään. Järkevä
hallitus huolehtii siitä, että kaikissa kerroksissa on liikettä
ja väreilyä, että kaikkialla on toivoa ja elämää. Alkuperäisin
valtioviisaus käskee siihen.
"Ylipäätään, kuule, ei pidä uskoa siihen, mitä opettajat puhuvat.
Jokaista väitettä, joka astuu ihmisen ratkaistavaksi, olkoon että se
olisi itse raamatussa, niin, vaikkapa se olisi itsensä Vapahtajan sana,
pitää tarkastaa keksijän silmillä, niillä silmillä, jotka oli Adamilla,
kun astuivat hänen huomioonsa aina uudet ja uudet luonnon muodot.
Äskettäin löi opettaja taaskin eteemme tuommoisen painavan väitteen.
Hän sanoi, että aina on oleva ja aina täytyy olla sotia. Kuinka saattaa
ihminen sanoa; aina, aina? Mitä tiedämme me ainaisuudesta? Sen sanan
on hän saanut vanhalta Moltkelta ja ottanut sen vastaan lähemmin
tarkastamatta ja me olemme saaneet sen häneltä, ja annamme sen sitte
aikanamme taaskin, sen paremmin sitä tarkastamatta mennä edelleen
toisille. Mitä liikuttaa minua Moltke, ja hänen mielipiteensä? Mitä
liikuttaa minua, mitä keisari tai paavi tai sanomalehdet arvelevat ja
luulevat siitä tai tästä asiasta? Se ken kuuntelee toisten ihmisten
mielipiteitä, hän on aina epä-itsenäinen ja alentaa itsensä toisen
luokan ihmiseksi. Elämä on liika vaaranalainen, edesvastuullinen ja
vakava asia, jotta siitä voisi selviytyä juosta könkyttämällä toisten
ihmisten jälissä.
"Olitko äskettäin saapuvilla, kun olin unohtanut kotiin
Uuden-testamenttini ja Fritz Petersen antoi minulle omansa? Hän antoi
sen minulle, ja sanoi kasvot hullunkurisen vakavina: 'Tämä on minun
vereni, joka teidän edestänne vuodatettu on'. Katsahdin häneen; ja
näin, että hänen kasvonsa olivat kauniit ja vakavat, ja ihmettelin,
että sellainen ihminen saattoi tehdä sellaista pilkkaa. Jos tapaat
hienon kauniin tytön, ethän toki tartu häneen, ja työnnä häntä
katuojaan? Ja jos kohtaat uljaan miehen, tunnethan kunnioitusta häntä
kohtaan? Mutta tiedätkö, mistä tuo tulee? Se tulee siitä, että kirkko
ei esitä Vapahtajaa ihmisenä, vaan kultaisena pyhimyksen kuvana,
kuollein elottomin silmin. Vanha, kuollut epäjumalan kuva, sen voin
viskata katuojaan. Pois käsistä joutava! Fritz Petersen ei voisi ikinä
puhua pilkalla Fredrik Suuresta, tai Bismarckista tai hienosta hyvästä
tytöstä. Semmoista pilkkaa hän ei saisi huuliltaan lähtemään. Mutta
Vapahtajasta hän saattaa puhua pilkalla."
Saksankielenopettaja oli älykäs tunnollinen mies: hän antoi
kirjoitustehtäväksi aineen: Ken ei edisty, hän menee taaksepäin...
Muutaman päivän kuluttua annettiin aineet takaisin, ja sattui silloin,
ett'ei hän puhunut sanaakaan Kai Jans'in aineen johdosta, sen alle
oli kirjoitettu: "Aine on hyvä." Kai Jans vainui tuon lyhyen lauseen
takana jotain epäiltävää ja kysyi asiasta opettajalta. Tämä sanoi:
"Niin, koska haluatte tietää: aine oli hyvä; mutta se ei ollut
teidän kirjoittamanne. Siinä oli ajatuksia, joita voi lausua vain
viiskymmenvuotias mies..." Kai Jans kalpeni ja istui alas, eikä
tietänyt, mitä hänen piti tehdä asiassa. Mutta tunnin lopulla nousi
yht'äkkiä Jakob Sühl ylös ja sanoi: "Sallitteko, että sanon jotain...
Olen vakuutettu, että kaikki pidämme mahdollisena, että Kai Jansilla
luonnostaan on ajatuksia ja näkemyksiä, joihin toiset ihmiset voivat
päästä vasta elämänkokemuksen kautta." Opettaja katsahti hämmästyneenä
puhujaan, vaipui hetkeksi mietteisiin ja sanoi sitte vilpittömästi:
"Siinä tapauksessa peruutan sanani..." Hän ei sentään ollut itsessään
vakuutettu ja jäi kylmäksi Kai Jansille.
Jakob Sühl oli luvannut, ett'ei hän puhu kenellekään heidän
keskusteluistaan vallin harjalla; eräänä kevytmielisenä hetkenä johtui
hän sentään kertomaan niistä. Kai sai taaskin kuulla pistoksia, ja
kestää ivallisia katseita; muutamat opettajatkin ivailivat häntä.
Senjälkeen kävi hän taas varovaisemmaksi. Hän puhui tovereilleen vain
siitä, mikä koski koulutunteja ja asioista, joita näki ympärillään.
Sisällisesti luikerteli hänen sielunsa ihmetyksellä ja tuskalla
kaikkien omituisten ihmismietteiden ja mielipiteiden lomitse, silmänsä
semmoisina Adamin silminä, jommoisista hän oli puhunut Jakob Sühlille.
Oi, että kaikki nuo ylväät, ja yksinäiset, jotka kamppailevat ja
taistelevat vaikeissa, työläissä mietiskelyissään ja muodottomissa,
jylhän suurekkaissa nuoruusmielikuvitelmissaan, että he tapaisivat
jonkun, joka kehoittavana ja rohkaisevana ja huolehtivana kävisi heidän
rinnallaan. Mutta vaikkapa he löytäisivätkin semmoisen, niin he eivät
kuuntelisi häntä. He eivät kuuntele nuoruudessaan, eivät Vapahtajaa,
eivät Goetheä. He tahtovat ja heidän pitää aivan yksin ja omin voimin
samota sen kaamean ihanan, punervanruskean taikametsän läpi, jonka
kautta yksin voi päästä perille pyhään maahan.
Mutta jos Kai Jans olikin salaisimmassaan ja syvimmässään ilman
johtajaa ja johtoa, koska hän ei tahtonut ketään johdattajakseen: niin
kaikellaisessa elämänkokemuksessa ja elämänviisaudessa oli hänellä hyvä
opetus. Oi, mitkä opettajat hänellä olivatkaan! Ja kuinka oppikaan hän
tuntemaan kirjavaa ihmiselämää ja ihmeellistä ihmis-sydäntä!
Joka iltapäivä, suoraan koulusta, meni hän suoraa päätä Kassen
Wedderkopin luo, ja istuutui häntä vastapäätä päivällispöytään. Ja
aterian aikana ja sen jälkeen sanomalehteä lukiessaan kertoili Kassen
Wedderkop kovasti ähkyen, ja korealaisella äänellään kaikesta, mitä
maailmassa tapahtui; eikä hän kertonut sitä "keltanokalle", tai
"tuhmalla pojannulikalle", vaan nuorelle, järkevälle ystävälleen; eikä
kertonut sitä siihen sävyyn, ikäänkuin: "Siten on sen asian laita,
ja kaikki muu on hölynpölyä", vaan näinikään: "Sen ja sen huomasin,
kun olin Berlinissä siinä ja siinä toimessa..." tai "Ollessani
Hongkongissa konttooriapulaisena, tutustuin erääseen mieheen..." tai:
"Ollessani Itä-Aasiassa tein sen havainnon, että me saksalaiset... no,
niistä ajoista lienevät jo asiat sentään muuttuneetkin..." tai: "Minä
kävin Lontoossa ollessani joka sunnuntai aina jossakin kirkossa, ja
havaitsin silloin..." tai: "Kuulehan vaan, Kai, mitkä määrät lihaa ja
viljaa kuletetaan Chicagon kautta ulos maailmanmarkkinoille..." tai:
"Jaapanilaiset uskovat... muuten haluaisin mielelläni tietää, mitä
tuommoinen älykäs jaapanilainen tuuminee meidän kirkkomme opista;
luehan tämä kirjoitus esimerkiksi Times'issä jaapanilaisten uskonnosta.
Minusta tuntuu, kuin olisi mies oikeassa..." "Mikäpä onni muuten, että
osaat englannin kieltä! Ja että olet neljä vuotta saanut käyskellä
laivan kannella. Ell'et olekkaan löytänyt Hilligenleitäsi, pyhää
maatasi, houkkio, niin voi nyt ainakin vaihtaa järkevän sanan kanssasi."
Olipa hänellä opettajat!... Mitenkä yksityisen ihmisen elämässä on
tyvenensä ja myrskysäänsä, sen oppi hän näkemään. Sillä hän oli
matalikkotyöntekijä Thoms Jansin poika, ja asui pitkässä rivissä
Hilligenlein rantavallin vierellä.
Näinä vuosina alkoi elämä käydä rauhallisemmaksi ja hieman
huolettomammaksi pitkän rivin päätyhuoneen asujamille. Molemmat
vanhemmat sisaret muuttivat miestensä kanssa Amerikaan, ja nuorempi
meni naimisiin erään kelpo käsityöläisen kanssa. Nuorin, vaatimaton
ja vilpitön tyttö meni oppiin erään kunnollisen, eteenpäin pyrkivän
läkkiseppämestarin luo. Thoms Jans, jonka nyt enää tarvitsi huolehtia
ainoastaan itsensä ja vaimonsa puolesta, ja joka näki, että hänen
poikansa sai antautua opintielle, ja opiskeli, niin että pää höyrysi,
sai älykkäille, vanhentuneille kasvoilleen rauhallisen, toisinaan ihan
hilpeänkin ilmeen. Työväen puolueen kokouksissa, -- työväenpuolue
oli nyt jo kasvanut niin suureksi, että se kokouksissaan täytti koko
Hans Reimersin avaran ravintolasalin, -- istui hän visusti nurkassa
ja kuunteli; toisinaan sai hänkin letkauksen; mutta hän ei virkannut
sanaakaan. Oli silloin liikkeen kiehuivin aika, aika, jolloin he kaikki
nauroivat, kun vaan mainittiin kin sana uskonto. Kun hän tuli kotiinsa,
otti hän eteensä raamatun ja etsi siinä ne kohdat, joissa puhutaan
tulevista onnellisista maailmanajoista, ja iloitsi siitä, ja uskoi
siihen. Poikansa kanssa hän ei puhunut näistä asioista.
Mutta sensijaan puhui hän hänen kanssaan paljon ihmiskohtaloista.
Illallisen jälkeen, tai sunnuntai-iltapäivinä, kun oli juotu kahvia,
nojautui hän ajatuksissaan takakenoon tuolillaan, ja alkoi tapansa
mukaan hiljaa rummuttaa sormillaan ikkunalautaan; ja ikäänkuin
vaikuttaisi tuo yksitoikkoinen säestely häneen, alkoi hän hiljalleen
kertoa jostakin ihmisestä, jonka hän joskus elämässään oli kohdannut,
kertoi hänen esivanhemmistaan ja vanhemmistaan, hänen luonteestaan,
ja kuinka hänen luonteensa oli muuttunut, ja mitkä tapaukset olivat
vaikuttaneet hänen elämäänsä, ja mikähän lie ollut senkin ihmiskohtalon
tarkoitus. Siinä avautui Kai Jansille moni ihmiskohtalo, ja kuuli hän
monta rauhallista, kokemukseen perustauvaa elämän viisauden sanaa ja
kuunteli hän niitä hiljaisella mielenkiinnolla.
Male Jans oli siitä päivästä, kun hänen poikansa lähti merille
ja sittemmin, kun hän palasi raajarikkona takaisin, kutistunut
ikäänkuin pienemmäksi. Nyt oli hän pieni, laiha, siro mummo, ja
tuntui vallan uskomattomalta, että hänellä oli niin suuri poika.
Hän oli hyvin ylpeä viisaasta, mietiskeliäästä ja veitikkamaisesta
miehestään, ja hiljaisesta vakavasta pojastaan, ja oli nyt melkein jo
tyytyväinen hänen kasvoihinsakin. Hän oli aina, tyttöajoiltaan asti,
sunnuntai-iltapäivisin lukenut Itzehoen sanomain romaaniliitteitä,
jotka kertoivat ihmeellisen ylhäisistä lordeista ja lady'ista, jotka
teitittelivät toisiaan vielä naimisissakin ollessaan, ja joilla oli
lapsia, joilla oli korkeat otsat ja ihmeellisen jalomuotoiset nenät
ja silmät. Silloin oli hän usein salaa vilkaissut omaan poikaansa, ja
huomannut, että hänen otsansa oli liika matala, hänen nenänsä liika
leveä ja silmänsä liika pienet. Mutta siitä asti, kun hän oli alkanut
käydä koulua, mukautui hän hänen ulkonäköönsäkin, ja iloitsi salaa,
että hänen kasvoissaan ilmeni jotakin niin voimakasta, ja että hän
oli niin suora ja solakkakasvuinen. Kun hän pääsi ylimmälle luokalle,
viettivät vanhemmat juuri hopeahäitään. Silloin osti Thoms Jans ensi
kertaa heidän avioliittonsa aikana vaimolleen valmiin puvun. Hän osti
sen omin neuvoin Eteläkadulla ja maksoi selvässä rahassa. Nyt istui
äiti, sunnuntai-iltapäivinä, sillaikaa kun isä ja poika puhuivat
todellisista ja vakavista ihmiskohtaloista, tässä samassa puvussa heitä
vastapäätä pöydän ääressä toisen ikkunan luona ja luki lordeistaan ja
ladyistään.
Oli hänellä vielä toisiakin auttajia. Hei, olipa hänellä neuvojia
elämässä!
Toisinaan, kun hän tuli siniseksi kalkitusta kammaristaan, jossa
hänen vuoteensa ja kirjapöytänsä seisoivat, mustevan kyökin lävitse
asuintupaan, tapasi hän siellä äidin luona Stiena Dusenschönin. Äiti
oli älykäs ja ylpeä, ja tiesi kuinka kevytmielinen ja sekainen eukko
oli; mutta hän teki pientä ystävällistä pilaa hänestä, ja sääli häntä.
Stiena Dusenchön valitti Rieke Thomsenista, etteivät he ollenkaan
voineet sopia keskenään -- he, hän ja Rieke joivat sentään joka päivä
ainakin seitsemän kuppia kahvia yhdessä -- ja että Tjark... oi,
Tjark!... Hän tosin ei koskaan tullut tervehtimään Hilligenleihin; ei
sallinut sitäkään, että hän kävisi hänen luonaan Hampurissa; mutta
hän kirjoitti silloin tällöin, ja oli jouluksi lähettänyt hänelle
hiukan rahaa, ja kauniin mustan puolisilkkisen röijyn, ja oli samalla
kirjoittanut, ett'ei hänen tarvitsisi koko elinaikaansa kutoa vierasten
ihmisten sukkia; hän kyllä toimittaa niin, että hänestäkin jotain
tulee maailmassa. Hän on nyt jo johtajana eräässä konttoorissa; ja
on hänen käskettävinään viisi henkilöä... Oi, Tjark! Hän on vielä
pääsevä pitkälle... Siten kertoili mummo ja sukankudin kilahteli, ja
myssynnauhat ja päällystakin ripustimet heilahtelivat jonkun etäisen
ihanan soiton mukaan.
Toisinaan, kun hän oli matkalla vallille hengittämään hiukan meri-ilmaa
ja yhdellä loikkauksella hypähti piha-aitauksen yli, aukaisi Rieke
Thomsen ikkunan ja puheli yhtä ja toista ja sanoi: "No, Lau-ukkohan
on ostanut jo toisen jahdin itselleen, ja kulettaa todellakin maissia
ja ohraa Hampurista tänne ja myy talonpojille; ja Pe Ontjes kai
aikonee jättää koko perämiesammattinsa, ja sitte aikovat he laajentaa
liikettään. Syntyy siitäkin liike: isäukko osaa tuskin kirjoittaa ja Pe
Ontjes on juro kankea mies... Oletko jo kuullut, mitä Stiena Dusenschön
kaikkialla kertoo, että hänen Tjarkkinsa käskettävinä on kaksikymmentä
kirjuria? Lorua! Hänestä ei tule mitään; sen olen jo aikaa sanonut.
Ainoa joka uskoo häneen, on Jan Friech Buhmann... Oletko muuten neljään
viikkoon kuullut ainoatakaan vasaran heläystä pajasta, tai nähnyt
ainoankaan kipunan sinkoavan savutorvesta? Hän istua kyköttää päivät
pitkät virran rannalla, yllään avara nahkaesiliinansa, ja säikäyttää
sillä, kun se paukahtelee ja napahtelee, kaikki kalat pois... Sanohan
äidillesi, että hän pian käy tervehtimässä minua; olen köyhä, vanha,
kaikkien hylkäämä nainen. Kas, tuossa tulee Triena Söht. Sillä on
aina kuormallinen juoruja mukanaan. Näetkö hänet? Hänellä on lyhyt
piipunnysä povellaan; tupakan pitää minun tarjoa."
"No niin..." virkkoi Kai, "ja nyt käväisen minä hiukan vallilla".
"Ah", jatkoi mummo, "sinä luet ja luet, mutta äläpä luule, että enää
voit korvata niitä neljää vuotta, jotka vetelehdit merillä. Vanhempasi
odottavat sinusta liika paljon. Saat olla hyvilläsi, kun vaan suoriut
kimnaasistakin. Olen aina sen sanonut."
Toisinaan, kun hän iltapäivisin palasi koulusta, tuli hän
kastanjakäytävää. Ja jos hän silloin näki Annan vaalean pään läpi
ikkunan, meni hän sisään, ja tervehti äitiä koneen ääressä, ja
istuutui vastapäätä Annaa ja leikki hänen saksillaan ja neuloillaan
ja puheli mielevästi ja miehekkäästi ja katseli häntä. Tyttö vastasi
tyyneesti ja katseli kirkkaine kauniine silmineen rauhallisesti häneen
ja katsahti toisinaan ikkunasta, ikäänkuin etsisi hän jotain, tai
odottaisi hän, että jotakin menisi ohitse, joka miellyttäisi häntä.
Siitä asti, kun hän oli täyttänyt kahdenkymmenen, oli hänessä herännyt
salainen ihmettely ja levottomuus, kun ei kukaan tullut ja pyytänyt
hänen rakkauttaan. Ja tämä levottomuus kasvoi ja kasvoi. Kai ei sitä
huomannut, hän luuli, että hän oli sitä, mitä hän näytti: sulaa rauhaa
ja suloista tyyneyttä. Hän ei huomannut sitäkään, että pieni Heinke,
joka istui sohvapöydän ääressä koulukirjojensa parissa, usein kohotti
päätään ja kiinnitti kirkkaat harmaat lapsensilmänsä liikahtamattomasti
häneen, niin että hänen katseensa oli kuin päämäärästään selvän
muuttolinnun suora lento.
Kun hän oli ylimmällä luokalla, perusti hän seuran, jolle he
antoivat nimeksi "Totuus". Hän oli vanhin ja kypsin, ja oli pian
johtajana. He käsittelivät tietysti vaikeimpia asioita maailmassa,
niitä, joita heidän iässään vielä oli vähimmän kypsä ratkaisemaan:
uskontoa, valtiotaitoa, ihmisluonteita. He käsittelivät asioita
levottoman innokkaasti ja noin ikäänkuin vähän yläpuolelta, tuomareina
ja äärimmäisyysmiehinä. Toisinaan tosin, kun olivat lausuneet
arvostelunsa, alkoi heidän omatuntonsa soimata heitä, he kun sentään
olivat syvämielisiä ja kelpo poikia. Varsinkin Kai Jansia vaivasi
se usein. Hän lausui silloin epäilynsä, ja alkoi uudestaan, ja nyt
suuremmalla kunnioituksella, tarkastella ja punnita asiaa. Mutta
kieltää ei voi, että hän tänä viimeisenä kouluvuotenaan sentään kävi
vähän ylpeäksi. Hän unohti nyt kuitenkin sen, minkä hän sentään neljä
vuotta sitten oli niin selvästi käsittänyt: että Torril Torrilsen
suurine tervaisine käsineen, joka ei osannut kirjoittaa, ja joka ei
lukenut muuta kuin Drontheimiläistä virsikirjaansa ja raamattua, oli
paljoa viisaampi ja jalompi ihminen, kuin moni hänen opettajistaan.
Sen unohti hän kokonaan. Tiede ja hänen omat lahjansa tekivät hänet
kopeaksi. Sangen usein kajahti hänen äänensä seuran kokouksissa
kirkkaana ja kaikuvana, ikäänkuin voitontorvi: 'Katsokaas, tuossa
olen saavuttanut Hilligenlein, pyhän maan!... Katsokaas... minä, Kai
Jans! minä ymmärrän maailman!' Ja silmissään oli ilme ikäänkuin: 'O...
saattepa nähdä vielä, mitä Kai Jansista tulee!' Ja äidilleen sanoi
hän, näyttäen perin järkevältä: "En pidä siitä ollenkaan, että isä
käy niissä työväenkokouksissa. Ja mitä tarkoittaa hän sillä raamatun
lukemisellaan, äiti? Voidakseen ymmärtää raamattua, siihen tarvitaan
syvää tieteellistä tutkimusta: on vallan joutavaa hänen sitä yrittää".
Male Jans vaikeni ja purasi huuleensa; hän oli perin hämmästynyt.
Mutta sitte sanoi hän odottamattoman varmasti, ja loi katseensa häneen
melkein tiukasti: "Kuule, siihen älä koske, sen sanon! Siinä jätä hänet
rauhaan!"
Tämä ylpeys kesti sentään vaan yhden vuoden... Kun tuli kevät, kävi
hän mietiskeliääksi. Hänen henkensä ikäänkuin veti tutkaimensa
takaisin, ja muuttui lempeämmäksi, lauhkeammaksi ja rauhallisemmaksi.
Hän alkoi tähystellä, silmät loistavina ja uneksuvina, erotutkinnon
ohi ylioppilasaikoja kohti. Ikä vaikutti myöskin puolestaan, hän oli
nyt jo yli kahdenkymmenen kahden. Lyhyesti... hänessä tapahtui hiljaa
sisällinen käänne... hän ei huomannut sitä itsekään... Ylioppilas?...
Saada olla vapaa?... Asua oudossa kaupungissa!... Elää... Elää!...
Mitä kaikesta ajattelemisesta ja mietiskelemisestä! Katsohan!
Kuinka kauniisti ja pehmyesti astelee Anna Boje! Lyhyesti: kun tuli
vappuilta, seisoi hän tiellä hämärissä, antoi ihmisten mennä ohitsensa,
vapputulilleen... ja odotti kunnes Anna Boje tuli.
Hän tuli käyden käsikoukkua Anna Martensin kanssa Freestedtistä, joka
näihin aikoihin asui Bojeilla, ja oli neulousopissa Hilligenleissä.
Hän oli kaunis tyttö, tummempi ja tukevampi kuin Anna Boje, ja yhtä
pitkä. Hän oli ahkera koko päivän, ompeli ja ompeli ja nauroi kaiken
aikaa: hän nauroi usein niin, että hän nauroi sekä itsensä että kaikki
toisetkin, jotka työskentelivät saman pöydän ääressä, kiiriskelemään
naurusta, ja siten saattoi hän nauraa ihan ilman syyttä. Mutta iltasin
muuttui hän vakavaksi ja sanoi Annalle: 'Käväsen vielä ylhäällä
vallilla, ja katselen yli lahden, voisinko taikoa hänet, niin että
hän tulee vielä tänä iltana tänne minua katsomaan". Ja toisinaan se
onnistuikin. Hän tuli ja kertoi: hän oli jo ollut vuoteellaan; mutta
tuhat tulimmaista... hänen oli pitänyt ylös vaan... ulos ratsaille...
ympäri lahden. Ja nyt seisoi hän hänen luonaan omenapuun alla Anna
Bojen ikkunan edessä ja Anna Boje kuuli, kuinka he kuiskailivat ja
suutelivat... Anna Martensista tuli sittemmin onnellinen vaimo. Ja
taikoi miehensä koko elämänsä ajaksi.
"Näetkös?" sanoi hän, "tuolla varjossa puun alla? Siellä seisoo Kai
Jans, hän lähtee kanssasi... minä palaan takaisin..." Hänen teki taas
mielensä yrittää, onnistuisiko hänen taikoa.
Silloin lähtivät nämä kaksi kahden ylös noita kolmia portaita. Kai
asteli hänen rinnallaan, toisinaan, kun polku kävi kapeammaksi, jäi hän
hänen taakseen, ja neidon kaunis voimakas vartalo, joka epäselvästi
näkyi hämärissä, sytytti hänen mielensä. He puhelivat ainoastaan hiukan
keskenään. Mitä puheista? Hehän tahtoivat kumpikin kokea itse elämää.
Mutta nuorukainen nuoruudessaan ja viattomuudessaan oli niin epävarma,
ett'ei hän edes uskaltanut puhutella tyttöä vierellään.
Kun he olivat tulleet vallin harjalle, katsahtivat he ympärilleen.
Näkee sieltä kauas joka taholle maiden ylitse. Laajalti ja lavealti,
koko puoliympyrässä ympärillä, leimusivat vappukokot.
Tuolla, lounaista kohden, paloi Freestedtin kokko. Sitä oli Anna Boje
joskus itse ollut mukana laittamassa. Palavat turvemättäät soihtuina
olivat he menneet ja sytyttäneet sen ja tanssineet valkean ympärillä...
Tuolla kauempana pohjoista kohden marskeilla paloi Hemmen kokko.
Suuri musta rakennusryhmäkkö, joka häämötti valkean takana oli Hemmen
jykeä puinen kirkontorni. Sikäläinen pastori antoi itse joka vuosi
tervatynnyrin kokkoa varten ja rakensi ominkäsin kokon... Kaukana
tuolla lännessä, hieman sentään etelään päin, pilkoitti heikko valkea.
Sen oli sytyttänyt tuolla keskellä harmaata matalikkoa saarellaan
paimen, joka siellä asui yksin lampaittensa kanssa. Kuivatusta
meriruohosta ja haaksirikkouneista kirstun palasista kyhäsi hän
kokkonsa. Hänen koiransa seisoi älykkään näköisenä hänen rinnallaan;
mutta lampaat seisoivat etäämpänä hämärissä ja katselivat tuhmine
silmineen kyhähtelevään valkeaan.
Ja ympäri Hilligenleitä... Montako kokkoa vappuiltoina Hilligenlein
ympärillä? Ne ovat palanneet jo tuhat vuotta... oi, kuka tietää, kuinka
paljon kauemminkin... kolme kokkoa kaupungin ympärillä. Lepää vappuyö
kuin hämärä vyö tuon vanhan kaupungin ympärillä, vyö, jossa säihkyy
kolme valkeata.
Yksi niistä on Westereckiläisten ja leimuu ylhäällä vallin harjalla.
Yksissä toimin ovat ainekset siihen varastettu ja haalittu kokoon. He
eivät pidä minään syntinä varastaa vappukokkoa varten, eikä se mikään
synti olekkaan. Mikä ei ole naulattu kiinni, tai ripustettu ylös, tai
kasva maassa tai seiso siinä: se kuuluu pojille ja heidän kokolleen.
Se ei nyt enää ollut niin suuri -- kuin se oli kymmentä vuotta sitten,
jolloin Pe Ontjes Lau oli Westereck'in pääsankari. Silloin nuoleksivat
liekit taivasta ja enkeli-lapset saivat varoa jalkojaan. Mutta komea on
se sentään vieläkin.
Toinen tuli leimuu tasaisella vapaalla peltotasangolla, jossa maa
seitsemän penikulman laveudelta on tasainen kuin pöytä, ja on tämä
tuli Nordereckiläisten. Pojat pohjoiskulmalla ovat epäsopuisia
keskenään, ovat kuin koirat, jotka eivät voi sietää toisiaan. Millaisen
vappukokon olisivat he muuten voineetkaan laittaa! Se on väkirikasta
voimakasta kansaa, ajatelkaahan: yksin Wittejä kuus' kappaletta,
Suhreja seitsemän, Hansen'ia yhdeksän, kaikki sen Hansenin jälkeläisiä,
joka vielä kuuskymmenvuotiaana, kun hän sattui hieman ylimieliselle
tuulelle, asettui seisomaan seinävierustalleen ja keikahutti
raattaanpyörän kattonsa ylitse. Mutta nyt, kun kaikki ovat epäsovussa,
kärsii vappukokko. Kahdesti on tapahtunut, että joku katkeroitunut,
joku yhteinen vihollinen on edellisenä yönä hiipinyt kokolle ja
sytyttänyt sen. Ja se paloi ja paloi loppuun, ja kaikki nukkuivat.
Siitä asti väijyy kokon luona vartioita, ja, ken lähenee, saa ilman
mitään edeltäkäyvää tutkintoa, niinpä, ilman että varovaisuudesta
otettaisiin huomioon hänen yhteiskunnallista asemaansakaan, ankarat
selkäsaunat.
Kolmas tuli palaa sillä kukkulalla, jolla Anna Boje ja Kai
Jans, nuo samanikäiset, par'aikaa seisovat rinnatusten. Sillä
kukkulalla, heidän pakanuuden aikuisten esi-isäinsä haudoilla, palaa
katedraalikoululaisten kokko. Ammoisista ajoista on se palanut sillä,
ainoastaan kahdesti keskeytettynä. Toinen kerta tapahtui se, kun
viisisataa vuotta sitten tuomioherra kielsi koulupojilta kokon teon:
hän pelkäsi siinä oireita entisestä pakanuudesta. Eikä se pelko ollut
ihan aiheeton. Sillä Thode Witt Volkmersdorffista -- Volkmersdorff
on kylä kohta kukkulan tuolla puolen -- vanha järeä ja äreä ukko,
oli tullut, tuoden mukanaan hevosen pääkallon ja oli heittänyt sen
tuleen, ja sitte jäänyt tuijottamaan valkeaan, ikäänkuin tuijottaisi
hän vuostuhansien syvyyteen. Toinen kerta keskeytyi kokonpoltto, kun
neljäkymmentä vuotta sitten pormestari ja rehtori kielsivät sen; he
sanoivat, ett'ei se enää ollut ajanmukaista. Vappuko ajanmukaista!!
Maatkoot Herran nimessä levossa haudoissaan nuo narrit ja ajanmukaiset!
Anna Boje jäi seisomaan vähän etäämmälle, ja katseli tuleen, joka
paloi ilmilieskassa. Kuin mustat hiidet hypiskelivät pienemmät
koulupojat liekin ympärillä. Vanhemmat ja suuremmat seisoivat taas
vähän syrjempänä ja valaisi valkea kauniisti heidän vakavia uneksuvia
kasvojaan, näki heidän joukossaan monta kaunista ryhdikästä poikaa.
Anna Boje seisoi taampana hämärissä ja antoi viileiden kirkkaiden
silmiensä kulkea nuorukaisesta nuorukaiseen ja taaskin liikkui
ajatuksissaan samaa, mitä hän jo vuoden aikaa niin usein oli ajatellut:
Kuinkahan saattaa olla siten, ettei yksikään mies koko Hilligenleissä
välitä minusta mitään? Ja jos joku välittäisi, olisinko minä valmis
hänelle? Eikä hän tietänyt yhtäkään semmoista.
"Kuule", sanoi Kai Jans ääni vavahtelevana: "minä tahtoisin kysyä
sinulta, voitko..."
"Mitä nyt?" kysyi tyttö ja katsahti tyyneen uteliaasti häneen.
"Tahtoisin tietää", jatkoi hän ja hengitti kuuluvasti: "voitko pitää
minusta ollenkaan?"
Tyttö vaikeni hetken, aivan hämmästyksissään. "Kuule", vastasi hän
sitte tyyneesti... "olet ollut aina ystävämme... Semmoisena pidän
sinusta..."
"En minä sitä tarkoita", sanoi Kai... "Tiedätkö että luokkatoverini
Thedens on salakihloissa?... Kuulehan... Anna!... Olen levoton ihminen,
aina levoton ja onneton, enkä tiedä, mitä ja mihinkä minun pitää...
katso... jos sinä pitäisit minusta... sinä olet niin kaunis ja niin
puhdas... sinä saisit nähdä, kuinka rakas ja uskollinen olisin..."
Silloin kohautti Anna Boje olkapäitään. "Sen tytön, jonka kanssa
Thedens on kihloissa, pitää olla toisenlaatuinen kuin minä olen", sanoi
hän selkeästi ja rauhallisesti. "Ei!" lisäsi hän ja pudisti päättävästi
kaunista vaaleata päätään: "Sitä minä en tee. Sinä olet liika nuori
minulle... Siitä ei ole mihinkään minulle... Ja sitte pitäisi kai
odottaa vielä viis' kahdeksan vuotta?... ei, sanon sinulle: ennen,
vaikka kuolemaan".
Nuorukainen seisoi tuiki nolona: oli yht'äkkiä päivänselvää hänelle,
että hän oli hautonut vallan mahdottomia tuumia. "Vai siten!" sanoi
hän matalaan ja purasi huuleensa... "Onko sinulla joku toinen sitte,
vanhempi?"
Tyttö sai kasvonsa ylpeiksi ja synkiksi: "Kuka minusta huolisi?"
sanoi hän. "Muutamat eivät seurustele kanssani, koska olen köyhän
opettajanlesken tytär, toiset taas sanovat, että olen ylpeä. Minä
en kuulu kenellekään. Ainoastaan Anna Martensille, jonka tunnen
lapsuudesta asti. Ja nuoret miehet sitte? Todellisia miehiähän on
täällä niin hiukan... Katsos... nuo jotka tulevat tuolla, ovatko ne
mitään miehiä?"... Sieltä tuli tietä pitkin kaksi opettajaa: toinen oli
ruumiillisesti raihnas, toinen äitinsä lellipoika.
He seisoivat hetken vaieten rinnakkain. Sitte virkkoi tyttö
levollisesti: "Mene nyt ystäväsi luokse. Minä lähden kotiin."
Silloin kiihkeni Kai: "Pidän sinusta niin paljon", sanoi hän kiivaan
katkerasti. "Lapsesta asti olen sinusta pitänyt! Ja minä olen toki
jotakin, ja minusta tulee jotakin, sen saat nähdä! Ja sinä työnnät
minut tuolla tapaa luotasi!
"Minä en voi sitä muuttaa", sanoi Anna, ja kääntyi poispäin ja lähti
tietä alas.
* * * * *
Kai Jans kulki viikon päivät huulet yhteenrutistettuina ja silmät
synkeinä, niin että toiset kysyivät häneltä, oliko hän sairas. Ja
Jan Friech Buhmann tuli ulos kadulle ja sanoi: "Hammassärkyä vastaan
on paras keino polttaa hammas hienolla hehkuvalla naulalla, Kai."
Hän päätti olla enää ikinä astumatta tuohon taloon kastanjakäytävän
vierellä.
Mutta eräänä päivänä, kun hän kahteen viikkoon ei ollut näyttäynyt
siellä, tuli pitkä Heinke häntä vastaan kadulla ja sanoi aralla
armaalla tavallaan: "Kuule Kai, olen saanut semmoisen niin ilkeän
aineen kirjoittaakseni, sinun pitää auttaa minua siinä." Se kuului
niin luonnolliselta ja luottavaiselta, ett'ei hän voinut vastustaa.
Silloin meni hän taas sinne, ja oli hyvillään, että hän taaskin istui
tuossa pienessä hupaisessa huoneessa, jossa kone uutterasti naksutteli,
ja jossa nuo sirot neitoskätöset liikkuivat hommissaan, ja jossa
tuuheat kastanjat varjostivat ilman niin punervantummaksi. Ja vaaleina
välkkyivät kummankin tytön päät.
Hän alkoi siis taaskin käydä siellä; mutta nyt kohtasi hän harvemmin
Annan. Tämä sai aina jotain asiaa kyökkiin; tai vetäytyi hän
kammariinsa, niin että hän jäi äidin ja Heinken kanssa yksin. Silloin
puhui hän paljon tuon tyttösen kanssa: koulutöistään ja Pietistä; ja
hankki hänelle hyviä kirjoja, ja pelasi Hettin ja hänen kanssaan erästä
korttileikkiä. Ja hän alkoi pitää tuosta lapsesta, koska hän oli niin
luonnollinen ja koska hänessä ilmeni niin arka ja omainen luottavaisuus.
Kerran, kun hän meni ohi, tapasi hän hänet kadulla, ja näki, että hänen
silmänsä olivat itkettyneet, ja kysyi, mikä häntä vaivasi. Silloin
hyrskähti tyttö nyyhkimään ja sanoi, että äiti oli kovasti torunut
häntä, koska hän muka oli ottanut Hettin kirjan: mutta Hett oli juuri
ennen nimenomaan antanut hänelle luvan ottaa sen. Ja siten se aina oli:
Hett valehteli aina; mutta äiti uskoo häntä aina. "Äiti ei pidä minusta
ollenkaan", sanoi hän ja nyyhki, "hän sanoo, että minä teen kaikki
hullusti, ja että minä olen uppiniskainen ja paha."
"Mutta kuinka voi hän sanoa siten?"
"Niin... kas Hett sanoo aina: Äiti, minun oma kulta äitini! Siten sanoo
hän kakskymmentä kertaa päivässä. Ja nyt pitäisi minun tietysti sanoa
samalla tapaa. Mutta minä en osaa."
"Ja miks'et osaa?"
"En minä tiedä. Minä voin kyllä ajatella siten, mutta minä en osaa
sanoa. En minä uppiniskainen ja ilkeä ole, mutta näinhän minusta täytyy
tulla semmoinen." Hän nyyhki aivan surkeasti.
Silloin lohdutteli Kai häntä. "Sinustahan tulee kohta suuri tyttö",
sanoi hän, "ja sittehän tulet joskus pois kotoa, ja sitte" lisäsi hän,
"saat hienon viisaan miehen."
"Minä en ole tästä puhunut vielä kenellekään", sanoi tyttö katkerasti
itkien, "paitsi sinulle, koska sinä aina olet niin ystävällinen minulle
ja nyt vielä sanot, että minä saan hyvän miehen... Minä soisin, että
saisin hänet oikein pian; minä en voi sopia äidin ja Hett'in kanssa."
Hänen kiintymyksensä ja avomielisyytensä liikuttivat Kaita, ja hän
sanoi: "Me kaksi olemme aina ystäviä keskenämme. Tulehan, niin lyömme
kättä asian vahvistukseksi."
"Niin", sanoi tyttö... "sinä olet aina hyvä minulle. Mutta sinä oletkin
ainoa;" ja hän katsahti kyynelistä välähtelevin silmin syvän vakaasti
häneen ja pudisti voimakkaasti hänen kättään ja juoksi kotiinsa.
Nuorukainen tarkoitti rehellisesti ja vilpittömästi ystävyyttä. Mutta
tuo pitkä kaunis lapsi ei tietänyt, mitä hän teki, kun hän näinä
kesäkuukausina lähti ulos kedoille, ja tien varrella ja pensaikoissa
siellä täällä taitti itselleen oksan tai kukkasen, ja käydessään
synnynnäisellä astilla sommitteli niistä kauniin kukkavihon ja mietti,
mitä hän sillä tekisi ja uneksuen ajatteli, voisiko hän ehkä viedä
sen Kai Jansille, ja kuinka hän sen veisi. Hän solahti polvilleen
vallin vierteelle ja tarkasteli vihkostaan ja koetti kuvitella hänen
ilmettään, kun hän sen saisi, ja kuuli ajatuksissaan hänen äänensä
ja näki hänen hyvät kauniit silmänsä ja nousi ylös, aivan uniinsa
häipyneenä ja jatkoi matkaansa. Mutta kun hän palasi kotia kohden
niittyjen poikitse alkoi häntä arveluttaa ja vähitellen muuttui hän
suruiseksi, ja lopulta istuutui hän viimeiselle portaalle ja otti
kukkasen kerrallaan ja heitti vierivään veteen ja meni hiljaa kotiinsa.
Kai Jans puhui ja hääräili paljon hänen kanssaan, ja iloitsi paljon
hänestä, mutta koko hänen mielensä oli vanhemman siskon luona. "Missä
on Anna?" sanoi hän.
"Poissa hän on", sanoi Heinke.
"Missä hän on?"
"Anna Martensin tykönä neulojattarella. Tiedäthän että hän on
neulousopissa."
"Missä on Anna?"
"Hän on poissa."
"Missä sitte? Eihän nyt ole mikään neulousaika?"
"Hän istua kyköttää pensaikkotiellä lasten luona."
Mitähän on Anna Bojella toimittamista pensaikkotiellä?...
Tänä vuonna, kun hänen elämänsä alkoi tuntua autiommalta ja
autiommalta, kun päivä liittyi päivään, ilman että yksikään toi sitä
suurta tullessaan, kun hänen sielunsa jo kauan sitte oli alkanut
vallata outo ja levoton ihmetys ja katkeruus: silloin oli Anna Bojella
toki vielä eräs ilo, eräs suuri, ihana salainen ilo.
Jo vuoden päivät, melkein joka päivä myöhemmin iltapäivällä, kun hän
hääräili kyökkiaskareissaan, kuului pensastieltä hento pieni sirkutus
kuin linnunääni: "Anna Boje?"
Silloin tuli Anna Boje puettuna suureen kyökkiesiliinansa ja astellen
pehmeää huojuvaa käyntiään puutarhaan ja näki heidät jo seisovan
siellä, nuo molemmat pienet portissa ja heidän takanaan heidän isänsä.
Heidän äitinsä sairasteli aina, eikä voinut seurata heitä. Ja Anna
Boje kumartui alas, puhuttelemaan lapsia. Ja kun hän polvistui maahan,
naksahtivat hänen polvensa. Silloin nauroivat kaikki kolme. Sitten
sanoi suurempi, sillävälin kun pienempi oli hänen sylissään: "Mitä
sinä olet syönyt? Missä olet ollut? Pidätkö minun puvustani? Katsos
kummoiset sukat?" Ja pienempi silitteli hänen hiuksiaan ja otti häntä
korvasta ja sanoi: "Voi... voi... kuinka valkoiset sinun korvasi
ovat... Ja hiuksesi välkkyvät. Äidin hiukset eivät välky... Ja kuinka
punainen sinun suusi on?..." ja syrpisti suutaan ja suuteli häntä. Ja
ylpeä vaitelias Anna Boje silitti lasta ja likisti häntä syliinsä ja
puheli suloisesti hänelle. Sitte nousi hän ylös ja katsahti hämmentyen
vieressä seisovan miehen älykkäisiin hyviin kasvoihin ja sanoi jonkun
sanan. Ja sitte sanoi hän: "Ja nyt työhön taas", antoi lapsille kättä
ja lähti. Omenapuun alla kääntyi hän vielä kerran taakseen ja nyökäytti
päätä heille. Kuinka kauniilta näyttikään, kun hän kirkkaan vaaleine
hiuksineen ja komeana seisoi vaikeitten kukkasten keskellä ja kypsien
riippuvain hedelmäin alla.
Mitä tekee Anna Boje pensaskäytävällä? Sitä hän tekee. Ja se on hänen
salainen, hiljainen, puhdas ilonsa.
Mutta nyt, tänä kesänä... tänä kesänä... silloin muuttui se hiukan.
Alkoi ihana aika, tuskan aika. "Minun äitini ei suvaitse minua...
Heinke on vielä lapsi... Hett ajattelee ainoastaan itseään... Piet
on kaukana... Mitä pitää minun tehdä itselleni? Grete Deelen meni
naimisiin yhdeksäntoista vanhana, Liesbeth Thaden kahdenkymmenen...
Minä olen kahdenkymmenenkahden eikä kukaan tule. Minä olen vallan
hyljätty... minä luulen, että jos hän, joka puhutteli minua
pensaskäytävällä, olisi vapaa: hän pyytäisi minulta minun rakkauttani!
Kuinka hän on hyvä ja viisas! Ja kuinka armaat ovat hänen silmänsä."
Hän tunsi hänet lapsuudesta asti.
Eiköhän siis ole Hilligenleissä yhtään nuorta miestä, jolla olisi
silmät nähdä ihanin maailmassa: tuo nuori loistava voima, tuo
syvällekätketty viisaus? Joka ottaisi häntä kädestä ja iloitsisi
hänen ihanasta ruumiistaan ja hänen syvästä, kirkkaasta sielustaan?
Ja siittäisi terveitä ja voimakkaita lapsia, suvun, joka voisi
kestää kovat ajat... Hilligenlein nuoret miehet? Yhdellä on takanaan
hurja kapakkaelämä ja sairastelee ja on raihnas. Nyt kun hänen
pitäisi olla mies, käy hän verkkaan edestakaisin vallinharjalla ja
ahmii ilmaa. Pari muuta, mukiin meneviä nuorukaisia muuten, tekevät
pitkiä kävelymatkoja käsissään tukevat sauvat, ja parantelevat,
katse luotuna maantienojaan ja syventyneinä painaviin tärkeisiin
keskusteluihin, maailmaa ja yhteiskuntaa semmoisessa iässä, jolloin
ihminen ei vielä voi nähdä pitemmälle, kuin nuoren naisen silmiin
ja rajoitetulle työalalleen. Toiset nuoret miehet taas, porvariston
lapsia, asettuvat, palattuaan sotapalveluksesta, isänsä puotitiskin
taakse ja istuutuvat isänsä kirjoituspöydän ääreen ja alkavat nuustia
rikasta aviosiippaa itselleen, ja saavatkin vaimon, joka pitää
pätöistä rahakukkaroaan suuremmassa arvossa kuin omaa itseään, ja
sitte pitää tätä rahakukkaroaan ja lisäksi portin avainta tiukalla,
jott'ei aviopuoliso vaan pääsisi suistumaan mihinkään uhkarohkeuksiin.
Ja niinpä istuvat he katujensa varsilla ja tiskiensä takana, eivätkä
ole ikinä elämässään tunteneet raikasta tuulta, eivätkä ole ikinä
päässeet kokemaan, että terve voimakas ihminen ja uljas rohkea mieli
merkitsevät elämässä paljon enemmän kuin satatuhatta taalaria. Toiset
istuvat työtuntiensa jälkeen selkä kyyryssä vanhempien kanssa klubissa
olutpöytien ääressä. Vanhemmat kertovat rivoja juttuja ja turmelevat
niillä miehisen nuorison, niin että nämä ovat liika raukkoja ja
turmeltuneita antautuakseen naimisiin ja sen vaivoihin... Ei, Anna
Bojea ei ajattele yksikään näistä. Kun hän menee ohitse, sanovat he
"Kas, sepäs on tyttö... Katsos hänen käyntiääni" Silloin virkahtaa joku
toinen: "Älähän polta sormiasi turhaan! Hänellä ei ole groscheniakaan
ja vaatii vähintäin kreiviä itselleen."
Semmoisia ovat Hilligenlein nuoret miehet. Ja siksipä hautoo Anna
Boje, kaksikymmenkaksi vuotias, puhtaassa vilpoisassa sielussaan
ajatusta, josta hän ei koskaan voi vapautua, niin syvästi kuin hän sitä
vastaan taisteleekin: "Oi... kun olisi hän vapaa! Ja pyytäisi minun
rakkauttani! Oi... miten autuasta se mahtaisi olla."
Kai Jans on liika nuori hänelle.
Kerran tapasi Kai hänet yksin kyökissä, astui aivan hänen vierelleen ja
pyysi rukoilevasti: "Anna, anna minulle yksi ainoa suutelo, ainoa koko
elämässäni."
Hän väistyi vihastuneena puoleen. "Pyydän sinua, että jätät minut
rauhaan", sanoi hän, "_tässä_ asiassa en salli leikkiä. Jos vielä
kerran tulet tuolla tapaa, Kai, niin silloin on ystävyytemme lopussa."
Kun Anna muutamaa päivää myöhemmin, myöhään illalla, vielä kerran
käväisi puutarhassa, noutaakseen sisään kuivumaan asetetut
pesuvaatteet, näki hän syrjempänä pensakäytävällä Kain, ja hänen
edessään seisoi kookas komea talonpoikaistyttö, rappiolle joutuneesta
perheestä ja itse laiska ja irstas.
Silloin sanoi hän, kun Kai pari päivää senjälkeen tuli käymään heille
taas, vihoissaan ja katkerasti: "Senkö kanssa sinä nyt oleskelet?
Sinä? On aina ollut suusi täynnä suuria sanoja Hilligenleistäsi?...
Läksit silloin maailmallekin etsiäksesi muka sitä?... Ja oleskelet nyt
tuommoisen kanssa?..."
Silloin vihastui Kai: "_Sinä_!" sanoi hän, "_sinä_!... Sinun on
syysi! Jos sinä pitäisit minusta, niin voisin minä edelleenkin uskoa
Hilligenleihin... mutta nyt..."
Tyttö hämmästyi ja sanoi: "No, sehän on parannettavissa. Vai
_minussako_ syy? Kuule, sanon sinulle: Itsessäsi, _itsessäsi_ se
piilee, Kai Jans!"