Se on vapaaehtoinen teko.
Torril Torrilsen ja timperi aikoivat tarttua Piet Bojea käsivarteen. Ja
Dierk Peter huusi: "Minä... minun on yhdentekevää, kuinka minun käy".
"Hän on liika nuori."
Perämies Lau aikoi sanoa: "Minä teen sen itse".
Mutta Piet Boje Freestedtin vallilta juoksi jo tuulen puolisia
portaita alas, lensi ja iski kiinni laitaan -- laine hyökyi ylitse...
hän kumartui taitavasti sen tieltä, käsivarsi kieraistuna pylvään
ympärille... Kuinka hän ponnahti ylös taas! Siten hyökkää esiin
aamu-usvassa kettu, joka jo kauan on piilotellut ojassa ja väijynyt,
kun jänis tulee nisupellosta. Tuossa hän menee keulakajuutin
ohitse. Nyt hellittää hän laidasta... nyt... raskaasti suistuu hän
keulakajuutin seinää vastaan. Hän liukuu kumarissa seinää pitkin ja
häviää näkyvistä.
Kohta senjälkeen irtautuu tuo suuri vaaleanharmaa purje vapaaksi
ilmaan... Hei, kuinka se lentää... Goodefroo kohoutuu verkalleen ja
juhlallisesti.
"Minne jäi Piet Boje?"
"Hän ei palaa enää."
"Kettinki on lyönyt hänet."
"Hän on liika nuori."
Perämies Lau luo pikaisen katseen Torril Torrilseniin: "Sinulla
on päällikkyys Goodefroolla"... hiipii portaita alas... kuinka
kummallisesti se pukee tuota voimakasta miestä... Hän menee kuohuvan
sihisevän veden keskitse häntä vastaan.
Silloin ilmestyy Piet Boje ponnahtaen laidan suojaan... Puolitiessä
kohtaavat he toisensa ja palaavat toisten luo.
Seitsemän päivää kesti rajuilma. Seitsemän päivää saivat he taistella,
eivät saaneet riisuutua ja surivat danzigilaista. Ainoatakaan
kompasanaa ei niinä päivinä laskettu laivalla. Kahdeksas päivä
koitti ystävällisenä ja aurinkoisena; raikas kaakkoistuuli lykki
heitä valtamerellä, etäisiä ihania saaria kohden. Silloin sulkivat
he danzigilaisen kistun, sitoivat sen köysillä ja sijoittivat sen
varastokoijuun, unohtivat myrskyn, kuoleman ja vaivat ja reipastuivat
taas.
Kai Jans ja Piet olivat nyt kestäneet tulikasteensa, ja olivat nyt
täysiarvoiset toisten rinnalla. Mutta Kai Jans oli työhön kykenemätön.
Kapteeni oli sijoittanut paikoilleen peukalon ja etusormen sijoiltaan
joutuneet jänteet, oli voidellut koko haavan salvalla ja sitonut sen
taitavasti. Enempää ei hänkään siihen ymmärtänyt. Nyt käveli Kai
edestakaisin kannella, oli kalpea tuskasta ja huolesta, että hän nyt
oli rampa ja sai täten toimetonna kuleksia ympäri. Vasemmalla kädellään
autti hän siinä, missä taisi.
Kolmantena päivänä ei Pe Ontjes enää sietänyt nähdä sitä, vaan sanoi
Pietille: "Mitä pitää meidän tehdä hänen kanssaan?"
"Eikö perämiehellä ole antaa mitään luettavaa hänelle? Siten saisi hän
muuta ajateltavaa."
"Kun olemme näin kahdenkesken", sanoi Pe Ontjes... "niin voimmehan
sinutellakin toisiamme".
"Kuten tahdot", vastasi Piet kopeasti.
"Millaisista kirjoista pitää hän sitte? Meritieteellisistäkö?"
"Ei niistä hänelle."
"Eikö niistä? Tahtoo sanoa: hän ei ole mikään merimies."
"Sitä hän ei olekkaan."
"Vai niin... vai siten!..." sanoi Pe Ontjes, "... vai siten. Se muuttaa
asian."
"Mieluimmin", sanoi Piet, "lukee hän semmoisia kirjoja, joita luetaan
kouluissa. Poikana luki hän muutaman käsiinsä sattuneen ranskan
kieliopin vallan säpäleiksi. On hänkin ihminen lajiaan... ei näe sitä,
mitä ympärillä liikkuu ja tapahtuu... näkee sen sijaan kaikki taivaan
ihmeet ja kummat. Siten minä hänet arvostelen."
Pe Ontjes katseli ajatuksissaan aurinkoiselle merelle ja virkkoi noin
puolin itsekseen: "Niin... semmoinen on hän... ja siinä tapauksessa on
vallan hullua, että hän on ruvennut merimieheksi."
"Niin", sanoi Piet, "sitä se on... Onpa niitä monta meikäläistä
semmoista, niillä pitäisi olla oma ruhtinaskuntansa, mutta mistä otti."
Perämies Lau lähti ajatuksissaan perää kohden. Silloin lankeaa silmänsä
sattumalta Heine Marquardiin; tämä istui lakki takaraivolla, kannella
laidan vieressä, hankasi ruostetta ja vihelteli.
"Kuuleppas... sinähän olet käynyt koulua?... sinullahan on tiedän mä
kaikellaisia kirjoja mukanasi. Ovathan ne latinalaisia, vai?"
Heine Marquardin tyrehtyi vihellys huulille... "Niin", sanoi hän
äimistyneenä, "olen minä ottanut romun mukaani, ja kun sattuu mieleeni
ja olen yksin koijussa alan viskellä niitä nurkasta toiseen. Jotain
pitää ihmisen saada tehdä kostaakseen, perämies."
"Luulen", sanoi Lau, "että tekisit Jansille suuren ilon, jos antaisit
hänelle nuo kirjat, ja auttaisit häntä hiukan alkutaipaleelle...
ymmärräthän... kunnes hän niinkuin tuntee valtatiet... kylä- ja
peltotiet saa hän sitte itse etsiä, arvelen."
Iltapäivällä nouti Heine Marquard, erään berliniläisen valtioneuvoksen
poika, latinan kielioppinsa ja Caesarinsa esiin, sylkäsi ensin, aivan
niinkuin kapteeni Deekenin oli tapa sylkeä, teki muutaman inhoovan
kädenliikkeen, osoittaakseen kauhuaan ja vastenmielisyyttään, istahti
sitte taaskin äskeiseen asentoonsa kannelle, aukaisi kirjan, ja
näytti siinä valtatiet, ja ensi kertaa elämässään ilahuttivat häntä
nämä asiat. Kai Jans istui huolestuneen ja hiljaisen näköisenä hänen
rinnallaan, holhoen särentelevää, jyskyttelevää kättään ylhäällä.
Kaikki olivat ystävällisiä hänelle. Kun he näkivät, kun hän
salaa aukaisi siteen ja katsoi haavaa, tulivat he hänen
luokseen, tarkastelivat hekin sitä ja kertoivat ihmeellisistä
paranemistapauksista. "Älä yhtään pelkää", rohkaisivat he häntä,
"kätesi tulee aivan ennalleen vielä. Voit sillä vielä kiskoa vaikka
puita juurineen maasta. Hoida sitä vaan!..." Kun hän istui jossain
nurkassa kirjoineen, ja katsahti ylös, sanoivat he jonkun kompasanan,
ja Jens Petersen tekeytyi, ikäänkuin täytyisi hänen ottaa hänet
suojiinsa kaikkia muita vastaan, ja sanoi: "Opi sinä vaan. Se sopii
sinulle paraiten." Ja toisille sanoi hän: "Kerronpa teille jotakin: Kun
minä vielä kävin koulua, oli siellä eräs poika, joka opiskeli niin,
että pää höyrysi. Aina kirjojen ääressä! Hän opiskeli niin kiivaasti,
että hän sai kuumeen, ja että hänen äitinsä täytyi pistää hänet
vuoteeseen."
"Mitä hänestä tuli?"
"Mitäkö hänestä tuli? He panivat kirjat hänen mukaansa häneen pieneen
kirstuunsa. Hän oli pyytänyt sitä... Jos opinhalu istuu ihmisessä, niin
silloin ei auta mikään. Sanon teille: se on yhtä paha kuin juomahimo."
Piet Bojen kanssa he eivät oikein viihtyneet. Vaikka hän Kap Hornin
luona niin reippaasti olikin juossut portaita alas, ja vaikka hän
olikin niin tuiki ystävällinen, eivät he vaan oikein osanneet hänen
kanssaan. He tunsivat, että hänen ystävällisyytensä oli oveluutta, ja
että hän tahtoi käydä enemmästä kuin he. Perämies Laukaan ei päässyt
hänkään häntä lähemmälle, vaikka hän toisinaan puhuttelikin häntä.
"Klara oli huono laiva", sanoi hän.
"Mutta paljon oli siellä opittavaa", sanoi Piet Boje.
"Kapteenin ja perämiehen tunnen", lisäsi Pe Ontjes halveksivasti.
"Juuri siksi, että he olivat semmoisia kuin he olivat!" sanoi Piet.
"Ne kaksi eivät olleet niinkuin meidän Isä-jumalamme ja hänen
virkaatekevänsä".
"Vai siten!" sanoi Pe Ontjes, "vai eivät olleet!" Ja lähti tiehensä.
Seuraavana päivänä, vapaavahdilla, palasi hän taaskin hänen
puheilleen. Piet istui tapansa mukaan hieman syrjempänä ja luki erästä
laivanrakennusoppia, jonka Heine Marquardin isä oli antanut pojalleen
mukaan. Laulla oli lyhyt piipunnysänsä suussaan ja näytti hän olevan
hyvällä tuulella. Hän tupakoi vaan, kun hän oli ylen hyvillään, eikä
tietänyt mitä tehdä.
"Kerroppas, mitä työskentelee nykyjään vanhin siskosi?"
"Luulen, että hänen kuluu aikansa hyvin", vastasi Piet.
"Kuinka vanha on hän nyt... noin kahdeksantoista, vai?"
"Niin".
"Mitähän hän sinulle kirjoittaa?"
"No... yhtä ja toista."
"Luulenpa... hän käy toisinaan tervehtimässä vanhempiani?"
"Siitä hän ei virka mitään."
"Sanoppas, onko hän kirjoittanut koskaan minusta mitään?"
"Kerran hän kirjoitti minulle: Herra varjelkoon sinua joutumasta
samalle laivalle kuin suuri Lau".
Pe Ontjes naurahti lyhyeen. "Kuinka kauan on siitä?" kysäsi hän.
"Ehkä noin vuosi."
"Niin vai", vastasi Lau rauhottuneena. "Siitä asti onhan muuttanut
mieltä, toivon."
"En usko", sanoi Piet.
"Mitä tietää veli sisarestaan!" sanoi Pe Ontjes ja käännähti ympäri.
Lähtiessään sanoi hän: "Voit, jos tahdot, käydä noutamassa itsellesi
minulta vuosikerran englantilaista laivanrakennuslehteä, siellä tapaat
laivaluonnoksia. Ymmärräthän englannin kieltä?"
"Tietysti", vastasi Piet yhdentekevästi. "Sinä pyrit kai korkealle?
Nenä pystyssä?"
"Se piilee suvussa."
"Niin", sanoi Pe Ontjes, "niin piilee. Toden totta!"
Heillä oli ihana matka. Jokainen, joka oli mukana sillä, muistelee
sitä, varsinkin ne, jotka sittemmin siirtyivät maatoimialoille. Ja
kaikki pitivät yhtä. Ei mitään puolueita ja ryhmäkuntia. Kaikki olivat
kuin saman perheen lapsia.
Niin he olivat kuin kylän lapset, jotka vaihtavat leikkejään
vuodenaikojen mukaan. Talvella, sianteurastuksen jälkeen leikkivät he
kulmasia, pääsiäisenä keilaa ja poltinpalloa; kesällä piiritanssia ja
haukkasia; syksyllä antavat he nousta ilmaan paperileijoja. Samoin on
oikeilla merimiehilläkin, siellä kuin he ovat keskellä aavaa autiota
meren avaruutta, kullakin ajalla omat leikkinsä.
Kun he olivat sivuuttuneet Kap Hornin, alkoi ahkera lakkien leikkely.
"Kokki, tänne lautanen!... Toinen suurempi ja toinen pienempi!"...
Kaks' kertaa leikataan lautasten reunaa myöten; se määrä, minkä toinen
lautanen on pienempi toista, muodostaa lakin liepeet: ja valmis
on leipurimyssy... Yksi ja toinen olisi helposti voinut livistää
koko työstä. Niinpä Torril Torrilsen, tuo hyväsävyinen, ja Vilhelm
Baldermann, tuo kevytmielinen luikkari, olisivat mielellään aivan
ominneuvoin räätälöinneet omat lakkinsa. Mutta eipäs: kaikkien pidä
saada olla yhdessä leikissä.
Sittemmin, kun he tulivat eteläpasaatiin, alkoivat he kalastella ja
pyydystää lintuja. Joka mies, ei, joka lapsi. Kappale silavaa ongen
nokkaan, ja nyt kaikki rintanojan yli tuijottamaan köliveteen. Hans
Jessen pitää ongesta. Silloin katsahtaa Hinnerk Lornsen ylös: "Hei
pojat! Albatrosseja!... Nopeasti, nopeasti,... missä on siima?"...
Hinnerk Lornsen nyppii untuvat ja pistää ne purjekangassäkkiin
viedäkseen kotiin. Hänen seitsemän lastaan nukkuvat pienessä punaisessa
rakennuksessa Elbevallin suojassa höyhenillä, jotka heidän isänsä on
nyppinyt ja pannut patjoihin Tyyneellä merellä.
Kahdeksan viikkoa myöhemmin, kun he muutamain kovien päivien jälkeen
taas ovat sivuuttaneet Kap Hornin, ja nyt, keula kotiinpäin,
ajelehtivat, kaakkoisen pasaatin, tosin hieman miedon, lykkeleminä,
Teneriffaa kahden -- kolmeen viikkoon ei heidän tarvinnut koskea
purjeisiin --: silloin alkoi yleinen kuuttojen veistely. Koko etukansi
oli kirjavanaan lastuja.
Paras taituri tässä työssä oli Dierk Peters, vanha merimies, jo lähemmä
viidenkymmenen. Hän oli nuoruusvuosinaan sattunut Hampurin kadulla
kohtamaan erään sievän holsteinilaisen tytön, tämä oli mukaunut tulisen
merimiehen tahdon mukaan. Silloin oli hän menetellyt kunnollisesti
hänen kanssaan, ja ottanut hänet vaimokseen. Ensimmäisenä aviovuotenaan
oli hän kokonaista kaksitoista päivää hänen luonaan. Kun hän ensi
kertaa palasi matkoilta, oli vaimo haltioissaan ilosta. Kun hän palasi
toisen kerran, keksi hän ikkunalaudalla vieraan sikarikotelon. Kun hän
palasi kolmannen kerran, lepäsi hänen lapsensa kirkkotarhassa, ja hänen
vaimonsa ei tietänyt sanoa haudan numeroa. Kun hän palasi neljännen
kerran, tapasi hän vaimonsa suojattomasti vuoteellaan. Kun hän heräsi
ja näki miehensä, nousi hän ja lähti ulos huoneesta, eikä palannut
takaisin. Silloin lähti hän takaisin merille ja kävi hiljaisemmaksi ja
hiljaisemmaksi. Hän oli saanut päähänsä, että hän oli kaksinkertainen
murhamies: ensinnäkin vaimonsa, jonka hän oli siirtänyt hiljaisesta
Elbekylästä Hampuriin, ja sitten lapsensa, jolle hän oli antanut tämän
kurjan olemisen ja siis kuoleman. Hän polveutui suvusta, joka ei ollut
niinkään kärkäs sysäämään syytä Jumalan tai kohtalon niskoille, vaan
joka ottaa asian omille hartioilleen. Hartiat muuttuvatkin leveiksi ja
kumaroiksi siitä... Hän näpersi kokoon parhaimman kuuton, näpersi kuusi
viikkoa sitä aina Teneriffan reitille asti ja lahjoitti sen perämies
Laulle. Anna Bojen pienet lapset, kun he makasivat selällään kehdossa
ja antoivat silmänsä lähteä retkeilyille, näkivät joko äitinsä kauniit
kasvot tai laivan ylhäällä orsien alla, laivan, jonka Dierk Peters,
joka kutsui itseään kaksinkertaiseksi murhaajaksi, oli näperrellyt
Atlantilla.
Piet Bojekin kyhäili laivaansa; hän oli oveluuttaan osallisena
kaikessa, mitä nuo täyskasvuiset lapset Goodefroolla vaan keksivät
hommata, mutta aina hän pian vetäytyi syrjään ja uppousi kokonaan
laivarakennusoppikirjaan, jonka hän oli saanut lainaksi perämieheltä,
tai tarkastelemaan luonnoksiaan ja tutkimaan niiden mittoja.
Kaakkoispasaatia kesti viisi viikkoa. Staten Islandista
päiväntasaajalle asti ei tarvinnut, ainoatakaan kertaa kavuta rikiin
vaihtamaan purjetta. Sitte kääntyi tuuli pienen puuskan jälkeen
lauhaksi koillistuuleksi, ja taaskin saivat he viikkokausia antaa olla
purjeet sillään aina kunnes he saapuivat Vester-Islandsin kohdalle.
Niitä lauantai-iltapäiviä!
Kaikkihan tietävät, mitä merkitsee lauantai-iltapäivä kunnollisella
hampurilaisella purjehtijalla; mutta ikinä eivät ne ole millään
hampurilaisella laivalla olleet ihanampia, kuin Goodefroolla tällä
matkalla. He istuivat kaikki alalaidalla kannella. Joku paikkasi
vaatteitaan, toinen pesi, kolmas parsi sukkiaan, neljäs luki, viides
vihelteli, kuudes kertoili, kellä vaan oli halua kuunnella.
Vilhelm Baldermann istui selkä vesiammetta vastaan, ja korjaili
takkinsa vuoria. Oikeastaan olisi hän jo ansainnut uuden; mutta hän
tahtoi säästää. Niin huonosti kuin se tähän asti oli onnistunutkin:
nyt hän tahtoi säästää. Aiemmin ei se nimittäin ollut ikinä maksanut
vaivaa. Sata markkaa? Kaksisataa markkaa? Mitä niissä on säästää?
Semmoinen summa liukuu käsistä parina kolmena päivänä satamassa. Ja
ovat tipo tiessään. Mutta nyt maksoi vaivan. Apiassa oli hän, Jumalan
kiitos, ollut kipeänä eikä ollut päässyt laivasta; niinpä olikin
hänellä nyt ukon takana viisisataa markkaa. Viisisataa markkaa!
Kelpasipa sitä palata kotiin! Ensinnä Glückstadtiin vanhusten tykö!
Kolmesataa markkaa pöytään! "Tässä teille vanhuuden päivien varaksi."
Sitte Altonaan merikouluun! Alkoi nimittäin jo olla aika, hän oli
jo kahdenkymmenen kahdeksan... Niinpä korjaili hän nyt takkiaan, ja
hymähteli itsekseen tyytyväisesti... Hänen suunnitelmistaan ei tullut
mitään. Jo Cuxhavenissa joutui hän maahaijien käsiin. Nämä narrasivat
hänelle kaksi kultakelloa, yhden kumpaankin liivintaskuun, semmoinen
oli muoti nyt, sanoivat he nimittäin. Seuraavana päivänä tavattiin hän
St. Paulissa Herkulessalissa istumassa erässä aitiossa, kummallakin
puolellaan uhkea ilotyttö. Yhdeksäntenä päivänä hiipi hän jo Hampurista
eräällä englantilaisella parkkilaivalla.
Heine Marquard oli pannut saippuoitetut työhousunsa kannelle, seisoi
sääret hajalla niiden päällä ja hieroi niitä luudalla ja ajatteli
hiljaa nauraen: "Näkisipä äitini tämän, ja veljeni, luutnantti", ja
unohti taaskin kotinsa, ja alkoi vihellellä ja liikutteli luutaansa
tahdissa.
Jakob Siemsen ja Otto Funk istuivat selkä selkää vastaan. Jakob
Siemsen kyhäili erästä seinätaulua, jolle oli kaiverrettu latinalainen
sananlasku, joka sanoo, että on ihmiselle tarpeen lähteä ankaralle
merelle ja kaukaisiin maihin, vaikkapa hän siinä sitte saisi
kuolemansa. Otto Funk parsi sukkia. Vaikka he kumpikin olivat yhtä
vanhat, noin kahdenkymmenen seutuvilla, nuoria, reippaita, verekkäitä,
niin oli kuitenkin heidän kasvoissaan suuri ero. Jakob Siemsen
polveutuu ystävällisestä lempeästä papinperheestä ja hänen veljensä ja
sisarensa asuvat nykyään hajallaan Schleswig-Holsteinin pappiloissa, ja
hän itse on harras raamatunlukija ja on hyvä ystävä hyväsävyisen Torril
Torrilsenin kanssa, vaikka tämä onkin kolmeakymmentä vuotta häntä
vanhempi. Hän aikoo lahjoittaa veistoksensa äidilleen, ja ajattelee
siinä työskennellessään veliveitikkojaan ja pientä siskoaan, joka
aikoo mennä naimisiin ja hänen lapsiaan; ja kasvoilleen levittäytyy
siinä hänen ajatellessaan lievä ystävällinen loiste. Otto Funk
taas tuijottelee synkkänä eteensä. Hän oli erään talonpojan poika
Dithmarskista, ja oli eräänä aamupäivänä, seitsentoista vuotiaana,
ollut neljän hevosen ja erään renkipojan kanssa kyntämässä erään
äskenkaivetun ojan partaalla: silloin oli apuhevonen uvonnut ojaan,
ja oli vetänyt toisen sivuhevosista mukaansa. Lopulta olivat kaikki
neljä hevosta, ja renkipoika lisäksi ojassa. Hänen isänsä oli, kädet
pujotettuina liivin hihansuista sisään, seisonut talon ovella, ja
katsellut tapausta ja tullut paikalle vasta kun kaksi hevosista ja
poika jo oli onnellisesti saatu ylös taaskin. Mutta siitä huolimatta,
ja vaikka hän näki, kuinka viettävä ja liukas ojan reuna oli, oli tuo
äkkipikainen mies tylysti käynyt poikansa kimppuun: "Sinusta ei ole
mihinkään... Kumpa menisit pois silmistäni ettei minun enää tarvitsisi
nähdä sinua... Voit ilmoittaa vaan, koska haluat lähteä... ja paljoko
tahdot mukaasi... Aivan yhtä minulle! Kun vaan menet pois!" Ne sanat
sanottuaan oli hän poistunut... Poika sai kaikki taas järjestykseen
ja kynti päivälliseen asti. Silloin meni hän isänsä luoksi tupaan
ja sanoi, kasvot umpimielisinä: "Anna rahat, jotka lupasit..." Isä
viskasi, hänkin kasvot umpimielisinä, kaksi viidensadan markan seteliä
pöytään eikä virkannut sanaakaan. Silloin meni poika kammariin
sisarensa luoksi; tämä teki hänelle kukkaron valkeasta liinasta, suussa
luja nyöri, siihen pisti hän rahansa ja ripusti sen kaulaansa paljasta
rintaansa vastaan; lähti sitte talosta tunnin matkan päähän tätinsä
luokse ja oli siellä kahdeksan päivää. Kahdeksan päivää seisoi hän
joka ilta illallisen tienoissa ulkona, ja katseli isänsä muhkeata,
upeata kartanoa kohden, ja kahdeksan päivää samaan aikaan seisoi
isä vallilla talonsa vieressä ja katseli sinne poikaansa kohden. He
näkivät kyllä toisensa, ja tiesivät kumpikin toisestaan, että kummankin
sydän syvimmästi toista kutsui; mutta kumpikaan ei voinut nöyrtyä, ei
seitsentoista vuotias, eikä nelikymmenvuotias. Eikä johtunut kenenkään
toisenkaan mieleen sulattaa noita kovia sydämiä, ei äidin, eikä
sisaren, ei pastorin, eikä naapurien. He tiesivät kaikki, että jokainen
sana vaan tekisi heidän sydämensä vielä kovemmiksi. Silloin lähti poika
kahdeksantena päivänä Hampuriin ja astui palvelukseen Goodefroolla. Nyt
istui hän selkä selkää vastaa Jakob Siemsenin kanssa. Tämä leikkeli
puista latinankielistä lauselmaansa ja ajatteli ilolla ystävällistä
lapsuuden kotoaan; tuo toinen taas otsa synkeänä vihassa jätettyä
kotoansa. Jakob Siemsen kuoli kahta vuotta myöhemmin Goodefroolla,
Kultarannikolla, keltakuumeeseen, hänen ystävänsä Torril Torrilsen
rukoili hänen kanssaan, ja luki Isämeidän, verkkaan, kun hän lepäsi
laidalla. Hänen isänsä ja äitinsä luovat joka päivä katseen hänen
veistokseensa, joka todellakin on saapunut perille heille, ja riippuu
seinällä sohvan yllä... Otto Funk jätti piakkoin senjälkeen eräässä
eteläameriikkalaisessa satamassa Goodefroon. Hänestä ei kuulunut sitte
pitkiin aikoihin mitään. Hän ei kirjoittanutkaan. Kaksikymmentäviisi
vuotta senjälkeen, vuotta jälkeen hänen isänsä kuoleman, ilmestyi
hän yht'äkkiä kotiseudullaan, komea umpimielinen mies, aivan isänsä
näköinen, naimaton ja päällikkönä eräällä uljaalla höyrylaivalla, joka
kulki Fransiscon ja Yokohaman väliä. Hän kävi tervehtimässä tätiänsä,
jonka luona hän silloin oli viettänyt sen viikon; teki lyhyitä matkoja
paikkakunnalla, tapasi joitakin vanhoja tuttujaan viinilasin ääressä,
puhui rauhallisesti ja niukasti nykyisestä elämästään, puhutteli
nuorempaa veljeään kuin vierasta ikään -- sisar oli kuollut -- ja
viipyi kahdeksan päivää. Isänsä talossa hän ei käynyt; isänsä haudalle
hän ei mennyt. Hänellä oli kasvoissaan jotain semmoista jäykennyttä
ja ryhdissään jotain semmoista kireän suoraa, ikäänkuin olisi hän
vielä kantanut vihaa mielessään jollekin. Kukaan ei päässyt lähenemään
hänen sieluansa. Sen kaiken oli vaikuttanut tuo yksi ainoa kova sana:
Tahtoisin, etten ikänä enää tarvitsisi sinua nähdä.
Piet Boje neuloi kiinni erästä irtaunutta nappia parhaassa puvussaan.
Vaikka hän tosiaankaan ei ollut pikkumainen, niin oli hänen kistunsa
sentään sulaa järjestystä ja siisteyttä.
Kai Jans istui kokonaan itseensä vaipuneena, kätensä, joka yhä vielä
oli kipeä ja siteessä, oli laskettuna päälaelle -- kun hän piti sitä
ylhäällä, ei sitä kolottanut ja polttanut niin pahasti -- ja luki
vuoroin Caesariaan, vuoroin etsi jotain kieliopistaan. Hänen vierellään
kertoo Hinnerk Lornsen Apenradista puosulle mielijuttuaan: kuinka hän
nuorena poikana oli kanadalaisella puulaivalla ollut Aberdowayssa
Walesissa, ja kuinka vaalea nelitoistavuotias luotsintytär siellä joka
iltapäivä oli käyskellyt hänen kanssaan virran viertä ja opettanut
hänelle, jäykälle pohjoisschleswigiläiselle, englannin kieltä ja
suutelemista. Siitä on nyt jo pitkä aika; hän on yli neljänkymmenen, ja
viiden lapsen isä.
Hans Jessen istuu keskellä, kannella. Hänellä on nidos Gartenlaube'a
polvillaan, jonka hyväsydäminen naapurin vaimo kotona on antanut
hänelle mukaan. Sillä on itsellään kahdeksan lasta, ja on kuitenkin
muistanut häntäkin. Kun hän noin sattumoisilta kääntää lehteä, virkkoo
hän: "Katsokaas, tässä on kuva eräästä pohjoisnaparetkimiehistöstä".
Pari kolme kurkistaa hänen olkapäänsä ylitse kuvaan. Heine Marquard,
joka nyt mielellään, milloin vaan tilaisuus sattuu, loistaa tiedoillaan
-- koulupenkillä istui hän tylsin, happamin kasvoin -- nojautuu
kiinteästi hänen olkapäätään vastaan. Torril Torrilsen, hyvänsävyinen,
joka istuu hänen vierellään ja harmaalla villalangalla, melkein yhtä
paksulla kuin pikkusormi, paikkaa Kai Jansin villatakkia, kumartuu
hänkin kirjaa kohden ja tirkistää kuvaan, ja verkkaan laskee hän
ruskean, työnkänsistämän, tervaisen etusormensa kuvan alle. "Nähkääs",
virkkoo hän: "tuossa seisoo minun nimeni". Silloin katsoivat kaikki
kuvaa tarkemmin ja tunsivat hänet. Kai Janskin kohotti silmänsä
kirjastaan ja katsoi kuvaa, ja loi sitte uneksuen katseensa merelle ja
katseli ulos sinne kaukaiseen harmaaseen kaameuteen ympärillä.
Sittemmin, kun kääntyi illaksi, alkoivat he laulaa vanhoja lauluja.
Ken on ollut mukana viettämässä lauantai-iltoja Goodefroolla? Hän ei
niitä unohda.
* * * * *
Sataviisikymmentä vuorokautta oli kulunut siitä kun Goodefroo kaikkine
lapsineen oli kohottanut ankkurinsa Apian satamassa, sattui silloin
kaunis kirkas syyskuunilta. He seisoivat kaikki keulakannella ja
katselivat eteenpäin ja odottelivat. Mutta aurinko laski, ja pimeys
levittäysi ympärille, eikä alkanut valo vilkuttaa tuolla kaukana.
Silloin vetäytyivät he koijuihinsa, sillä ilma oli viileä.
Mutta tuskin olivat he astuneet sisään -- Wilhelm Baldermann, joka aina
tuli viimeisenä, oli vielä ovessa -- silloin ilmoittaa Jakob Siemsen,
etuvahti, kirkkaalla ystävällisellä äänellään: "Tuli näkyvissä keulan
puolella?!" Silloin syöksähtävät kaikki ulos... keulakannelle...
ja tuijottelevat hämärtävälle merelle... siellä vilkahteli kaukana
Lizzardin majakka. Kuten kaksin hurjin leijoonasilmin silmäeli se
kallioltaan lainehtivan harmaan autiuden ylitse...
"Kuulehan... sano nyt... mitä teemme ensiksi, kun nyt tulemme
Hampuriin!..."
"Poikaseni, mitä sanoo äiti!..."
"Kuule, Piet... minä en ole kahteen vuoteen ollut kotona."
"Ja minä en neljään", vastasi Piet...
Kun hän silmänsä välkehtivinä katsahti ympärilleen, ei hän nähnytkään
Kai Jansia toisten joukossa. Silloin meni hän sisään kanssiin ja löysi
hänet kyyristyneenä istumassa pimeimmässä nurkassa siellä, Torril
Torrilsenin kistulla, vioittunut kätensä povellaan. Hän pysähtyi ovelle
ja sanoi epävarmasti: "Mutta iloitsehan toki nyt..."
"Mistä minä iloitsisin?" virkkoi Kai Jans sävyttömästi.
Silloin palasi Piet taaskin ulos.
Seuraavana aamuna kohosi verkkaan Englannin rannikko näkyviin. Kahdessa
päivässä olivat he jättäneet Kanaalin. Neljännen päivän illalla
sivuuttivat he ensimmäisen Elbemajakkalaivan. Viidentenä, kun he
hinaajahöyryllä menivät virtaa ylös, ei heitä enää mikään voinut saada
poistumaan kokasta. Perämies Lau manasi heitä muutamalla voimakkaalla
sanalla, mutta sekään ei paljoa auttanut.
Hans Jessen nyrkki tuontuostakin Pietiä kylkeen: "Näetkös... tuossa...
Neufeldin tiilitehdas!... Näetkös, ja tuossa Bösch!... Kuule sinä,
kuinka hauskaa!..."
Piet Boje kuunteli ja näki kaukana hengessään Hilligenlein tornin ja
näki matalan huoneen ja näki äidin...
Silloin meni perämies Lau hänen ohitsensa: "No, mitä suunnitelmia
sinulla nyt on", sanoi hän... "tarkoitan elämäsi suhteen?... Aiotko
elinijäksesi jäädä merimieheksi?"
Piet Boje kohautti olkapäitään; "Kunpa vielä olisi ajat niinkuin
ennen", sanoi hän, "jolloin laiva, jota kuletti, oli oma, tai ainakin
osa siitä".
"Niin", arveli Pe Ontjes, "kunpa olisikin!... Mutta nyt on juttu hieman
kiero... On virkamies, ja virkamies merellä. Niinkauan kun on mies
nuori, käy se vielä, mutta sitte!"
"Niin", sanoi Piet Boje syvissä ajatuksissa, ja silloin... siinä kun
hän siten ikäänkuin käsillään koetti tunnustella tulevaisuuttaan,
näki hän, epäselvissä ja häilyvissä piirteissä kyllä, elämäntiensä
edessään, ikäänkuin näkee sataman suun aamu-usvassa. "Minun mieltäni
on, siitä päivästä kun olen merelle tullut, enemmän kiinnittänyt laiva
itse, kuin matka. Sen rakenne, se, kuinka se lepää meressä ja liitää
purjeet leveänään, ovat aina vahvasti kiinnittäneet huomiotani. Ja
sitte ukko siellä Klaralla, hän sai minut viehättymään asiaan vielä
enemmän. Enpä tiedä... kun ihminen lapsuudestaan asti on kiinnittänyt
kaiken huomionsa ja rakkautensa yhteen asiaan ja lopulta ymmärtää sen
asian paremmin kuin toiset: niin pitääpä häntä silloin voida johonkin
käyttää, niin, pitää olla hänellä arvoa alallaan... Niinpä siis... tämä
on minun ajatukseni asiasta, ja enempää en tiedä".
Perämies Lau nyökäytti useampaan kertaan verkkaan päätään. "Tuotapa
sietää kuulla", virkkoi hän sitte... nyökäytti vielä kerran päätään,
ja vetäisi kerran kädellään läpi ilman. "Se on kaikki paikalleen
sanottu... Nenä pystyyn vaan ja silmät teräviksi... sitten sen pitää
luistaa... Päällysmieheksi jollekin laivaveistämölle... tai jotain
sensuuntaista. Aina eteenpäin vaan!"
"Entä, mitä suunnitelmia sinulla on?" kysyt Piet kohteliaasti.
"Minulla?... Niin! Sanon sinulle... sinä et tietysti puhu siitä
toisille... aion vielä kolme neljä vuotta palvella Goodefroolla; sitte
aion yrittää, luonnistaisiko saada jalansijaa mailla".
"Hampurissa?"
"Hilligenleissä."
"Niinkö!" sanoi Piet kummastuneena. "Hilligenleissäkö?"
"Niin, isäukollani on siellä eräs suunnitelma, ja toteuttelee sitä
jo paraikaa. Pientä viljakauppaa, ymmärrätkö, maissia ja ohraa
jahdeilla Hampurista. Hilligenleissä itsessään ei ole suuriakaan
tehtävissä; kaikki on nukuksissa siellä, mutta seutu ympärillä kelpaa.
Maalaiset!... Muuten... en aio tällä kertaa käydä Hilligenleissä.
Käväisethän vanhempaini luona ja viet heille terveiseni. Voit tervehtiä
äitiäsikin ja siskojasi minulta."
"Luulin", sanoi Piet, "että aioit tulla yhdessä Hilligenleihin ja
siellä vähin katsastaa, mitä olisi tehtävissä Kai Jansin hyväksi".
"Sitä asiata olen paljon ajatellut, usko se," sanoi Pe Ontjes. "Mutta
en ole päässyt asiassa sen viisaammaksi, kuin että olen kirjoittanut
pitkän kirjeen Wedderkop ukolle. Tunnethan hänet... ainoa mies siellä,
joka näkee hieman nenäänsä pitemmälle. Käväiseppäs sinäkin puolestasi
ukon pakeilla, sano hänelle, että Kai Jans on kelpo poika, semmoinen ja
semmoinen, sinähän tunnet hänet yhtähyvin kuin minä... merimieheksi ei
juuri sopiva, joll'ei ottaisikaan huomioonsa hänen kelvotonta kättään.
Ell'ei hän keksi muutakaan, voi hän toimittaa hänet vaikka jonnekin
konttooriin Hampurissa".
* * * * *
Kun seuraavana päivänä aurinko laski, olivat tuon pienen
huippupäättyisen rakennuksen asujamet siellä kastanjojen varjossa
juuri istuutumassa illallispöytään. Äiti istui vielä koneensa ääressä,
mutta Heinke ja Hett kopistelivat jo kärsimättöminä lautasiaan.
Silloin kuului kadulta reippaita askeleita... reippaat, vähän hätäiset
askeleet... ne viivähtivät hiukan ikkunan kohdalla.
Heidän taukosi hetkeksi hengityksensä.
Kuinka ilo sykähti heissä! Eipäs... kuinka se sykähtikään!
Kuinka äiti häntä hyväili ja silitteli!
Kun Heinke ja Hett näkivät sen, alkoivat he ääneen itkeä; sillä he
eivät olleet vielä ikinä nähneet, että joku silitteli täysikasvuista
ihmistä.
Ja nytkös alettiin ihmetellä!... "Kuinka pitkäksi sinä olet tullut!"...
"Ei pitkäksi, äiti, vaan hartiakkaaksi hän on kasvanut..." "Tyttöseni,
Anna, mikä komea tyttö sinusta on tullut!"... "Minä olen yhtä pitkä
kuin sinä", sanoi Anna... "Minäkin olen melkein yhtä pitkä", sanoi
Heinke, "ja olen vasta kahdentoista"... "Lopulta olen minä siis
lyhyin kaikista", nauroi Piet. "Mutta kuka on tuhmin?"... "O", arveli
Heinke, "se kyllä nähdään; emme olla mekään niin päistikkaa maailmaan
tulleet!"... Sitte antoi Piet silmäinsä vaeltaa tuossa kookkaassa
valkeahiuksisessa seurassa, ja näki ympärillään paljastaan ylpeitä
harmaita silmiä, ja oli iloinen.
Ja nytkös alkoi sadella kysymyksiä. Kolmesataa markkaa laski hän
pöydälle... "Kahdella sadalla markalla on äiti jo lyhentänyt velkaa",
sanoi Heinke, "äiti tekee työtä liika ahkerasti..."
Piet istuutui koneen ääreen, ja antoi näyttää itselleen, kuinka sillä
työskennellään, ja torui äitiä. Tämä seisoi silmät ilosta kosteina
hänen vierellään.
"Ja millainen oli Lau kohtaasi?" kysyivät he.
Hän kiitteli Lauta... "Hieman ylpeä... no... sitähän mekin ollaan.
Mutta kelpo mies ja tunnollinen!... Minulla on terveiset teille,
sinullekin, Anna". Tämä viskeli niskojaan eikä virkannut sanaakaan.
Heinke seisoi jo kauan, ja nuorilla punaisilla huulillaan paloi valmis
kysymys. "Kuule... olen lukenut kaikki kirjeet, mitkä Kai Jans on
kirjoittanut kotiin, ja olen aina lähettänyt terveiset hänelle ja hän
on lähettänyt takaisin. Tiedätkö siitä?"
"Tiedän, tiedän... Hänen kätensä ei ole vieläkään terve."
"Eikö vieläkään?... Äiti, saanko kohta lähteä sinne?" Hän lensi pyrynä
Satamakatua alas, juoksi Vallikujaa ylös ja astui sisään ja tapasi
tuon pitkän ruskean nuorukaisen sidottuine käsineen istumassa pöydän
ääressä; isä ja äiti istuivat hänen vierellään; kaikki kolme istuivat
he siinä hiljaisin alakuloisin kasvoin; hehän olivat nyt taaskin
yhtä pitkällä, kuin neljä vuotta sitten. Silloin jäi hän jäykästi ja
hämillään seisomaan oven suuhun, katseli häneen ja ajatteli: kuinka
laiha ja ruma hän on. Hän oli yhden ainoan kerran nähnyt hänet, neljä
vuotta sitten, kun hän lähti Pietin kanssa, ja luuli, että hän olisi
kaunis hieno poika.
"Kas", sanoi Male Jans, ja kohotti hiukan päätään: "Tuossa on Heinke
Boje; hän pitää sinusta paljon".
Tyttö astui kahdella askeleella pöydän luokse, ja tuli käsi
ojolla hänen luokseen: "Olen iloinen että olet tullut", sanoi hän
ystävällisesti. "Onko kätesi vielä kovin kipeä?"...
Kai pudisti päätään: "Ei nyt enää", sanoi hän. Hän kurotti
ikkunalaudalle: "Kas tässä, olen tuonut sinulle pienen korin Samoalta".
Hän tiesi että Bojeiden kanssa piti menetellä varovasti ja lisäsi
nimenomaan: "Toin sen vartavasten sinulle".
"Mutta sehän oli ystävällisesti sinulta", sanoi tyttö verkkaan ja
selvästi, katsellen onnellisena koria kädessään... "Mutta miksi sinä
nyt aiot?" sanoi hän.
"Niin", vastasi Kai alakuloisena, "kun sen tietäisinkin!" ja etsi
epävarmasti vanhempainsa katsetta.
"En ole vielä kertonut sinulle", sanoi äiti, "että Kassen Wedderkop on
käynyt noutamassa kirjeesi. Hän sanoi aikovansa lukea ne. Hän sanoi,
että Pe Ontjes on kirjoittanut hänelle. Ehkä tietää Wedderkop neuvoa
sinulle jotakin".
Samassa aukeni ovi ja Kassen Wedderkop astui sisään.
Hän oli ehdottomasti liika tukeva ja liika pitkäkin tähän matalaan
tupaan kaksine pienine ikkunoineen. Kun hän ähkyi ensin, ja ääni, joka
sitte seurasi, niin olivat ne molemmat aivan liika lujat näin pieneen
huoneeseen ja noille kolmelle noin huolestuneelle ja pelokkaalle
ihmiselle.
"No, tuossahan hän onkin jo!" sanoi hän... "no, entä käsi?" Hän
tarttui häntä käsivarteen ja käänsi hänet heikkoa päivänvaloa kohden,
ja taaskin, kuten neljä vuotta sitte Heine Wulkin työhuoneessa,
miellyttivät häntä nuo kauniit, jaloilmeiset silmät, ja ylpeä,
leveä suu. "No, ja mitä kuuluu latinan kieliopille" sanoi hän, "ja
Caesarille? Ihmiset siellä Koreassa olivat niin kuuroja; siksi puhun
ehkä hieman liika lujaan... Lyhyesti... jos haluat, niin saat käydä
käsiksi kirjoihin. Vanha rehtori on kuollut, ja täällä on pari
kolme nuorempaa opettajaa, jotka ovat mielissään tämmöisestä hieman
oudommasta tapauksesta." Hän ähkäisi kovaan ja tavoitti kädellään
selkäänsä. "Mutta vaadin sinulta, että myöhemmin, kun olet kypsynyt
mieheksi, riemastut suureen aatteeseeni, siihen nimittäin, että kaikki
kansat Pohjanmeren rantamilla... ne ovat samaa heimoa kaikki, ja
tunnustavat samaa uskoa ja kaikilla niillä on leijona vaakunassaan...
liittyvät ikuiseen liittoon keskenään... ja vaikka kestäisi
viisikymmentä vuotta siihen, kunnes se voi tapahtua, ja vaikka sitä
ennen riehuisi suuret sodat, _uskoa_ pitää sinun sittenkin siihen."
"Sen teeni" sanoi Kai, ja hänen laihat kasvonsa loistivat iloa ja
hyvyyttä. "Kaikkien kansojen pitää elää ikuisessa sovussa".
Kun ensimmäinen ilo vähän oli ennättänyt tyyntyä, sanoi Thoms Jans
älykkäin, veitikkamaisesti hämillisin silmin, jommoiset hänen silmänsä
usein olivat, varsinkin silloin kun hän puhui jonkun niin sanotun
sivistyneen kanssa: "Niin",... sanoi hän, "paljon on hän nyt saanut
nähdä... nähnyt Amerikan... Afrikan... Kiinan... koko maapallon hän on
kiertänyt... mutta Hilligenleitä, pyhää maata, sitä ei hän ole löytänyt
missään".
Kassen Wedderkop naurahti hämillään: "Niin",... sanoi hän... "missäpä
löytää se?"
"Niin", sanoi Thoms Jans. "Missä löytää se!... _Minä_ luulen..."
ja silmänsä hymyilivät yhä vielä veitikkamaisen hämillisesti:
"minä luulen, ett'ei sitä vielä ole olemassakaan; se on jossakin
tulevaisuudessa vasta".
Hän ajatteli työväenpuolueen tulevaisuusunelmia; hän arveli, että
niissä piilisi pyhä maa ja ajatteli: "Nyt tulee hänestä oppinut
mies, ja hän on auttava meitä tähän uuteen pyhään maahan." Hän ei
sentään tohtinut lausua koko ajatustaan, ei pojalleen, eikä tuolle
sivistyneelle miehelle tuossa.
Kain pieni äiti sysäsi kylkeen häntä ja sanoi matalaan, salaa
välkähtelevin silmin: "Kuule Kai? Voitko sinä mennä merimiesmekossasi
kouluun?"
Mutta Kai ei kuullut mitään siitä, mitä hänen ympärillään puhuttiin.
Hän seisoi ihmetyksestä huumauneena ja katseli uutta elintietänsä. Ja
näki itsensä kulkevan sitä: kulki ja kulki, ja joka tientaitteessa, ja
joka mäenkohoumalla ajatteli hän: "Nyt sen näen, pyhän maan! Kohta sen
näen!"