Goodefroo!...
Ja jottei kukaan erehtyisi, mitä tarkoitan, niin: kolmimastofregatti
Goodefroo, jonka Jan Marbst on rakentanut Pinnassilla.
Ken on nähnyt sen?
Ei satamassa, jossa sen raa'at, räyskeinä ja puisevina, kuin kuivuneet
puunoksat, törröttävät ilmaan, ja jossa nostohihnat vingahtelevat ja
kalisevat, ja jossa käsikärryt rämisevät sen mahassa.
Vaan silloin kun se purjehtineena alas aina kuudennellekymmenelle
kolmannelle leveysasteelle Kap Hornin eteläpuolella, etelämyrskyn
kiidättämänä, laidat ja vanteet ylt'yleensä jäässä, myrskypurjeissa
ja vahvasti kallistuen antaa kohahtaa päälleen harmaan aallon
harmaan aallon jälkeen ja kohoo niille ja kiitää läpi kuohuvan
meren... Tai silloin, kun se Tyvenellä valtamerellä, keveästi ja
ylväästi kumarrellen ja levittäen kaikki vaaleanharmaat purjeensa,
kaksikymmentäviisi vaaleanharmaata siipeänsä, liitää ääretöntä
aurinkoista välkehtivää merta, kaukaisen kotikaupunkinsa kunniana
ja ylpeytenä. Tai silloin kun se tuona kolkkona marraskuun aamuna,
hurjan luodetuulen ajamana ponnisteli Texelin aallonmurtajan ohi, joka
valkeana ja kamalana vilkahteli kaukana, ja kynteli läpi harmaan,
hurjan, aavan meren Elben suuta kohden, uljaana ja ylväänä, niin
syvälle kuin ankara ilma sitä kallistelikin.
Onkohan mitään, jota voisi moittia Goodefroossa? Onko sillä ainoatakaan
perstaantunutta köyden palasta, joka tänään tuottaisi mieliharmia
merimiehelle, huomenna saattaisi suistaa hänet murskaksi kannelle? Tai
onko koko laivalla ainoatakaan turhanpäiväistä korua, joka tuottaisi
merimiehelle turhaa työtä?
Entä kapteeni?
Jan Deeken Blankeneesistä on kapteeni laivalla. Se on totta: muhkean
yläruumiin alla olivat hänellä lyhyet väärät sääret; totta sekin --
eikä kukaan väitä sitä valheeksi -- että hän taukoamatta lyhyine
säärineen kävellä kopisti kannella, taukoamatta edestakaisin, pää
alhaalla, sitte yhtäkkiä katsoi ylös ja heitti ripeän katseen kannelle
ja laidan yli merelle, ja sitte, kun hän taas antoi päänsä painua alas,
sylkäsi tyyneesti ja kuivasti. Sekin on totta ett'ei hän ollut mikään
pehmeäluontoinen mies. Mutta mitä siitä? Eikö hän ollut oikeamielinen
mies? Eikö hän toimittanut, että loma-ilta aina alkoi ajallaan? Eikö
hän antanut kokille runsaasti ruokavaroja? Ja, mikä on pääasia... eikö
hän ollut mies, joka tunsi ammattinsa?
On eräs asia, josta melkein arveluttaa, oikeinpa kammottaa puhua. Oli
olemassa ikäänkuin joku salainen yhteys tuon lyhytsäärisen miehen ja
meren voimien välillä; vai miten muutenkaan voi asian selittää. Koko
taivas oli yltäkirkas, ei ainoatakaan pilveä taivaan laella ja tuuli
puhalteli tasaisesti. Silloin pysähtää kapteeni Deeken yht'äkkiä.
Lakkaa syleksimästä. Kaikki merimiehet jättävät työt silleen, ja
katselevat häneen. Hän kohottaa päätään ja nuustii ilmaa. Kääntyy
ympäri ja lähtee verkalleen kajuuttaansa ja palaa takaisin taaskin ja
nyt hänellä on yllään sinisen vilttihatun asemasta vanha englantilainen
villalakki, jossa on tupsu päälaella.
"No nyt!!" tuumivat kaikki. "Tällä kertaa erehtyy ukko..." Siten
tuumivat he kaikki.
"Hän on erehtynyt... Ukko on erehtynyt! Jumalan kiitos!"
Mutta hän ei erehdy ikinä... Puolta tuntia myöhemmin kajahtaa
ensimmäinen komentosana kannen yli.
Voiko sanoa mitään halventavaa Jan Deekenistä? Sula mahdottomuus.
Laiskimmankin merimiehen -- jos voi kuvitella Goodefroolla laiskaa
merimiestä -- pitää kiittää häntä.
Entä perämies!
Ylpeä hän on... siitä ei pääse mihinkään. Ikinä ei kuule häneltä
leikinsanaa; joskus silloin tällöin saattoi hän olla hieman
rattoisampi. Leikkiä laski hän ainoastaan myöhemmin elämässään ja aivan
salaa silloinkin, ja joskus harvoin, Anna Bojen ja hänen lastensa
kanssa... Mutta hän ei ollut mikään hoputtaja ja nalkuttaja. Aina tyven
ja aina kylmän ylväs. Ja ymmärsi asiansa.
Ken on nähnyt perämies Laun? Semmoisena kun hän joskus
sunnuntai-aamusin, kun oli kaunis ilma, aamutohveleissaan, jotka hänen
äitinsä oli ommellut hänelle, ja joissa oli kirjavat helmikoristeet,
asteli edestakaisin takakannella? Tai silloin kun Kanaalissa laivapoika
putosi raa'alta... kuinka hän hypähti laidalle ja varmalla kädellä
viskasi pelastusköyden, ja samaan aikaan selkeällä ja tyvenellä äänellä
komensi: "Alalaidan venhe vesille!..." Tai silloin kun hän joskus
tarpeen tullessa itse tarttui työhön? Kun he esimerkiksi kuudentena
myrskypäivänä Kap Hornin alla läpiväsyneinä viiden miehen kiskoivat
laskuköydestä ja kova tuuli oli vahvempi kuin he, ja hän silloin
yht'äkkiä tarttui köyteen myöskin, ja se silloin lähti liikkeelle, niin
että he kaikki viisi lensivät pitkäkseen kannelle?... Tai sen kuinka
hän palautti vanhan puosun takakannelta? Tämä oli nuoruusvuosinaan
palvellut perämiehenä eräällä norjalaisella parkkilaivalla, hänellä
oli perämiestodistus Drontheimistä ja kaikki järjestyksessä; mutta
tuo kirottu viina oli kiertänyt perämiestodistuksen hänen kädestään
ja sysännyt hänet takakannelta takaisin keulaan. Hän oli tavallisissa
oloissa rauhallinen raitis mies, mutta kohta kun tultiin maihin,
joi hän itsensä humalaan; ja silloin alkoi hänen mieltään karmia ja
kutkuttaa, ja hän kapusi, vanha sydämensä tulvillaan muinaisista
suuruusajoista, takakannen rappuja ylös. Mutta kun hän katsahti
ylös, seisoi perämies Lau hänen edessään, katsahti häneen ja sanoi
muutaman tyyneen sanan. Silloin mennä kompuroi hän taaskin murahdellen
itsekseen keulapuolelle laivaa... Tai ken näki, kuinka perämies Lau
uudessa puhtaassa kauluksessa istui pienessä ravintolassa Apiassa,
edessään pullollinen sodavettä. Tuli siihen parvi kauniita ruskeita
tyttöjä, yläruumiit paljaina, vyötäisillä seppeleet ja hymyilivät
hänelle. Hän katsahti tosin heihin, ja silmissään välkähti jotain --
se ei ole kiellettävissä -- mutta samassa oli se ohi myöskin. Ohitse
ehdottomasti! Kuinka väliäpitämättömästi ja rauhallisesti hän heitä
katseli!... Totta tosiaan, ken on nähnyt ja tuntenut perämies Laun
Goodefroolla, hän tietää: Perämies Lau on todellinen oikeamielinen mies.
Entä kokki!
Mikään maailmassa ei mene sen kokin verroille! Klaus Gudevill oli
kelpo kokki, puhdas ja näppärä. Eikä ollut mikään kapteenin häntyri.
Niin mielellään kuin hän toimittikin hyvän pöydän peräkajuuttaan
niin oli sentään kaikki hänen taitonsa ja harrastuksensa omistettu
keulakajuutalle. Jos vaan sopi -- ja sopiihan se aina -- hän vaikka
varastikin heidän hyväkseen. Ja onni sen, joka oli kokin suosiossa!
Päälle päätteeksi oli hänellä vielä eräs lahja, jota vaaditaan
jokaiselta oikealta laivakokilta: hän kertoi hyvin ja mielellään, ja
osasi laulaakin. Kun hän Apian reitillä vietti syntymäpäiväänsä, piti
kapteeni ukon antaa hänelle ainekset hyvään totiin. Ja silloinkos hän
kertoi! Ja lauloi! He loikoilivat kannella ja raaoilla, käsissään
mukit ja kuuntelivat. Lopuksi lauloi hän kokkilaulun. Se oli pitkä,
jokaisella viikonpäivällä oli oma säkeensä. Hän lauloi sen kuitenkin
loppuun ja innostui niin, että hänelle juolahti mieleen mennä laulamaan
kapteenillekin; tämä viittasi hänet sentään kädellään pois ja sylkäsi.
Entä miehistö!
Miehistö?... Se on kerrassaan tarpeeton kysymys. Kun on laiva kelpo
laiva... ja kapteeni kelpo kapteeni... niin saa aina kelpo miehistön,
kun vaan tahtoo. Ja Jan Deeken tahtoi; siis hänellä oli semmoinen.
Kapteeni Deeken ei välittänyt sen enempää noista kahdesta repaleisesta,
nälkiintyneestä miehestä, jotka olivat tulleet laivaan Kapstadtin
reitillä. Perämies oli mennyt takuuseen niistä. Tämä perämieskään ei
sen suurempaa huomiota heihin kiinnittänyt. Ei sinne päinkään. Katseli
heidän ohitsensa, ikäänkuin ei olisi ikinä heitä nähnyt! Ikäänkuin ei
olisi ikinä heille näyttänyt, kuinka puraistaan ankeriaalta pää poikki.
Hän ei tuntenut heitä. Piet Boje sanoi: "Hän on ylpeä ihminen". Kai
Jans etsi toisinaan pitkin rukoilevin silmäyksin hänen katsettaan,
mutta ei tavottanut sitä ikinä. Viidentenä päivänä, kun he olivat
laivassa, löysi hän kistussa, joka oli jätetty hänen käytettäväkseen,
kaksi hyvää puhdasta paitaa. Ne olivat hyvin avarat, ja nimi oli
leikattu pois. Hän etsi taaskin hänen katsettaan, mutta ei tavottanut
sitä. Silloin kääntyi hän taaskin hiljaa ja vavahtelevin huulin
työhönsä.
Miehistökin pysytteli kylmäkiskoisena heille. Ne olivat kaikki miehiä,
jotka jo kuus tai kymmenen vuotta olivat palvelleet Goodefroolla; he
muodostivat oman sulkeuneen piirinsä, eivätkä kaivanneet noiden kahden
nälkiintyneen tulokkaan seuraa. He saivat, jos tahtoivat, yrittää
lähennellä heitä, ja osoittaa itsensä miehiksi. Ei sitä noin vaan
yhtenä päivänä oteta ihmistä perheen jäseneksi. Laivapoika ja kolme
nuorempaa merimiestä liittyivät vanhempiin ja pysyttelivät erillään
heistä.
Niinpä olivat nyt nuo molemmat sankarit Klaralla yht'äkkiä kutistuneet
pieniksi ja vähäpätöisiksi ja saaneet kuin iskun vasten suutaan. He
suorittivat innolla tehtävänsä, käyttäytyivät vaatimattomasti ja
ystävällisesti vapaavahdillaan ja tarkastelivat ovelasti, millainen oli
se seura, johonka he nyt olivat joutuneet ja ihmettelivät, nähdessään
niin paljon kunnollisia ja viisaita ihmisiä -- kuten heistä tuntui --
ja odottelivat, mitä tuleman piti.
Sillä kannalla pysyivät asiat kolmekymmentäviisi päivää... kunnes heitä
kohtasi myrsky Kap Hornin luona, ja saatti heidätkin riviin.
He olivat märässä, kovassa luodetuulessa onnellisesti saapuneet aina
kolmannellekymmenelle kuudennelle pituusasteelle, ja olivat nyt
tarpeeksi lännessä, kääntyäkseen pohjoista kohti: silloin kääntyi tuuli
lounaiseen ja muuttui puuskaiseksi ja kylmäksi ja puhalsi kolme päivää.
Kolmantena päivänä, illemmalla -- kansi alkoi kilseytyä jäiseksi --
nouti ukko esiin villalakkinsa suurine tupsuineen. Ilma pimeni ja yhä
vielä kesti tuo kalsea jäinen tuuli.
Mutta noin kello yhdeksältä -- oli jo ihan pimeätä -- alkoivat tuuli
ja vesi herätä vireämpään eloon. Ilman täytti umea kohina ja pauhu ja
mastoissa ja köysissä alkoi äännellä, aina tuon tuostakin vingahteli
pitkään ja kimakasti. Piet Boje sattui juuri olemaan peräsimessä. Vähän
syrjään hänestä asteli kapteeniukko taukoamatta edestakaisin.
Silloin astui perämies Lau peräsinpyörän ääreen, tarttui siihen ja
sanoi: "Käy noutamassa perätaljat tänne..."
Piet Boje juoksi, ja palasi takaisin ylös portaita, kädessään taljat...
kun samassa odottamatta laivan takaa löi sisään voimakas aalto, viskasi
Goodefroon edellään ja jyskäytti niin, että kapteeni kadotti tasapainon
ja oli pahasti kaatua. Perämies Lau hellitti peräsinpyöräsfä, ja tuki
kapteenia. Samassa oli Piet Boje paikalla, tarttui hurjasti pyörivään
rattaaseen, pysäytti sen, ja väänsi takaisin. Perämies Lau jätti
ähkyvän ja voihkivan ukon kokin haltuun, ja huusi läpi myrskyn Piet
Bojelle: "navakka kämmen sinulla!..." antoi peräsimen puosun haltuun ja
viittasi Pietin seuraamaan itseään keulaa kohden, astui portaille ja
komensi: molemmat vahdit kannelle, ja kaikki kolme ylämärssypurjetta
kokoon.
Miehet kömpivät raskaissa öljytamineissa ja pitkävartisissa
merisaappaissa esiin koijuistaan ja rämpivätkin onnellisesti ylös.
Myrsky ulvoi hurjana laivan yllä; Goodefroo heittelehti pahasti. Meri
löi raskaasti sen yli ja täytti kannen sihisevällä vedellä: välähteli
kamalasti pimeässä.
Nyt meni vasenlaitavahti kymmenen miehen vahvuisena etumaston
toppiin, ja oikealaitavahti yksitoista miehisenä keskimastoon. Oli
pilkkopimeätä; ei nähnyt kättä silmäänsä edessä; teräviä rakeita satoi
vasten kasvoja.
He pääsivät onnellisesti ylös, ja alkoivat kovassa tuulessa
kangistuneilla, palelevilla sormillaan koota kovettunutta uutta
purjetta. Kai Jans seisoi nokalla, hänen vierellään työskenteli
danzigilainen, tämän vierellä pieni rivakka Heine Marquard. Kaikki
kävi hyvin, vaikka Goodefroo heittelikin ainakin kolmenkymmenen viiden
asteen kulmissa, ja vaikka he eroittivatkin vaan heikon kajasteen
vaaleasta purjeesta pimeässä. Kaikki kävi onnellisesti. Purje oli
raa'alla ja Kai Jans kumartui juuri ja kurotti danzigilaiselle alaalta
päin nuoran, jolla purje köytetään raakaan. Danzigilainen aikoo tarttua
siihen, kumartuu yli raa'an... hän on pitkänläntä mies... silloin
jysähtää Goodefroo raskaasti eteenpäin... Läpi pimeän ilman viiltää
kamala kirkaus. Kai Jans ei ole nähnyt mitään; mutta hän tuntee tulisen
tuskan piirtelevän kädessään, jossa hän pitää nuoraa, ja voihkasee
kovaan ja hurjasti, ja kun hän tuijottaa sivulleen pimeyteen, on
hänestä, ikäänkuin ammottaisi siinä hänen vierellään tyhjyys; hän
laskee samassa kätensä purjeelle ja tuntee taaskin tuon kamalan tuskan,
jättää kaiken silleen, ja alkaa tunnustella tuskaansa ja lähtee toisten
mukana kapuamaan alas kesken kaikkea tuota kammottavaa pimeyttä, ja
riehuntaa ja ulvontaa.
Oikealaitavahti oli jo alhaalla ja seisoi pienissä pimeissä ryhmissä
keulavanttien luona.
Silloin tuli perämies Lau perältä päin juosten ja huusi kovaan:
"Mikä siellä huusi... siellä ylhäällä?"
He ravistelivat päitään; joku sanoi: "Siellä huusi joku".
"Siellä kirkaistiin kahdestikin."
Silloin sanoi Torril Torrilsen, norjalainen, rauhallisella äänellään:
"Minä luulen, perämies, että siellä on pudonnut joku raa'alta... joku
vasenlaitavahdista..."
Silloin kurotti Pe Ontjes Lau päätään vasenlaitavahtia kohden,
joka paraikaa kapusi alas vanteilta, ja huusi kovaan: "Kai Jans...
poikaseni...'"
"Hän ei vielä ole alhaalla", sanoi Piet Boje.
Silloin kirkasi hän vielä toistamiseen: "Kai Jans, poikaseni... Oletko
siellä?"
Silloin saapui tämä hiljaa vaikerrellen keulavantille, kompuroi
kannelle, ja näki pimeässä ainoastaan tuon kookkaan perämiehen
Pe Ontjes Laun, juoksi hoiperrellen hänen luokseen, piti veristä
kättään ylhäällä ja huusi: "Pe Ontjes... rakas Pe Ontjes... minun
käteni on kaikki ruti... nyt olen rampa". Ja kurotti kättään häntä
kohden, ikäänkuin sanoakseen: tuommoinen se on. "Danzigilainen putosi
raa'alta... ja mennessään repi hän käteni".
Pe Ontjes Lau oli tarttunut häntä olkapäähän: "Hiljaa nyt, poikaseni",
sanoi hän. "Piet, vie hänet takakajuuttaan, minun hyttiini..."
Toiset olivat hajauneet pitkin kantta ja palasivat takaisin.
"Kannella häntä ei näy".
"Pojat", sanoi perämies Lau. "Pojat, teidän pitää ymmärtää, ett'emme
nyt voi kääntyä... myrsky ajaa meitä hirveällä vauhdilla".
Silloin kohotti Torril Torrilsen, norjalainen, molemmat kätensä ylös,
ja rukoili kovalla äänellä Isämeidän, ja rukoili sen nopeasti, jotta
taistelija löytäisi levon.
Tämä tapahtui puol'yöstä.
Aamulla, noin kello viiden tienoissa -- heillä oli molemmat
alamärssypurjeet koottuina -- alkoi tuuli vaan kiihketä ja kiihketä.
Kello kuudelta kiehui ja kihisi keskikansi valkokuohuista vettä ja
etukajuutan yli lennätti toinen toistaan takaa ajaen pimeässä yössä
valkoreunaisia aaltovuoria. Koko miehistö seisoi yhdessä ryhmässä
takakannella.
Kello seitsemältä, kun aamu jo hiukan alkoi sarastaa, syöksyivät meri
ja aallot niin ankarasti laivaa vastaan, että se laskeutui kyljelleen,
eikä enää ollut kohottautua. Kaksikymmentäkolme miestä oli heitä
kannella, lisäksi nuo kaksi haavottunutta alhaalla.
"Nyt se tapahtuu..."
"Ei tapahdu."