Klara, hampurilainen kahvelikuunari ajelehti velton tuulen sysimänä
vuorenkorkuisen mainingin keskellä Etelä-Kiinaan merellä. He olivat
töintuskin suoriuneet kahdeksanpäiväisestä myrskystä, puolen partaasta
ja koko etukannen oli meri riistänyt mukanaan, lisäksi isopurjeen.
Olivatpa he osuneet koloon.
Kun he neljätoista päivää sitten olivat käydä retostelleet Hongkongin
rantakatua, oli Klara levännyt virralla, pitkänä ja solakkana, mastot
komeasti etukenossa. Piet Boje, joka syövytti silmäänsä jokaisen
laivan joka piirteen, tuijotti kuunaria kohden, ja odotteli venhettä,
joka läheni maita kohden ja kysyi hoikkarakenteiselta, saamattoman
näköiseltä mieheltä, joka istui venheessä, laivan nimeä ja minne sen
oli matka.
"Sillä on tee- ja matoslasti Havre'en", vastasi tämä. "Meillä on vielä
sijaa kahdelle miehelle. Minä olen perämies".
He kyselivät vielä yhtä ja toista, sillävälin kun Piet yhä pitkin
nälkäisin silmäyksin tarkasteli harmaata kuunaria tuolla ulkona. Sitte
vetäytyivät he vähän syrjään ja neuvottelivat keskenään. He olisivat
mieluummin menneet yli Amerikaan, San Fransisco'on tai Vancouveriin,
jollakin noista komeista nelimastoista puukuunareista, jotka ovat niin
lujarakenteiset ja uudet ja joilla saa paraimmat palkat maailmassa.
Mutta olihan se lopulta yhden tekevää, minne lähti, ja tämä kuunari
tässä... se oli kieltämättä soreannäköinen alus.
Silloin sanoivat he säännönmukaisessa järjestyksessä itsensä irti
palveluksestaan entisellä kelpo laivallaan, tekivät sen sentään
omituisesti levottomin omintunnoin, ja hiipivät pois, ikäänkuin
olisivat huonoilla teillä ja tahtoisivat karttaa ihmisten silmiä.
Nyt olivat he olleet kahdeksan päivää matkalla, ja tiesivät, että
olivat tehneet suuren tuhmuuden.
Kapteeniukko oli kaiket päivät humalassa. Perämies oli vetelys, räätäli
olisi hänestä pitänyt tulla eikä merimies. Kokki, eräs vanhanpuoleinen
juoppo mies, oli jo kauemmin palvellut Klaralla, ja oli aikojen
kuluessa saanut täyden sananvallan laivalla. Kaksitoistamiehinen
miehistö oli kahdeksan päivää sitten haalittu kokoon Hongkongissa ja
Macaossa ja oli varsin sekalaista seurakuntaa: eräs hampurilainen,
kokonaan hunningolle joutunut juopporatti, muuan pitkä kalpea
ranskalainen, pari etelä-itävaltalaista ja yksi hollantilainen, kolme
italialaista ja kaksi belgialaista, eräs lyhyt, hupainen ja iloinen
tanskalainen, eräs likainen ontuva telakkatyömies Gadeshead'ista,
kaikki aivan nuoria ja kokemattomia, ja kaikki enemmän tai vähemmän
juoppoja. Yksikään ei ollut vielä yli kahdenkymmenen kahden.
Entä laiva? Mitäpä kauniista ulkonäöstä, jos joka vahdissa saa seistä
tunnin solkkuisen ja rämisevän pumpun ääressä, ja jos purjekangas ja
köydet ja rautavanteet ovat mädänneet ja ruostuneet?
Nyt oli myrsky riistänyt heiltä koko etukajuutin, koijuineen ja
kapiisineen, kistuineen ja pusseineen.
He seisoivat hajallasäärin pahasti heittelevän laivan rasvaisella
liukkaalla kannella, useimmat juovuksissa, kaikki likomärkinä,
nälkäisinä ja palellen, muutamat selvittelivät köysiä, jotka
kirpoilivat kiinnityspaaluistaan, toiset paikkailivat kurjia vanhoja
purjeita, toiset korjailivat porrasta. Kaikki kiroilivat ja puhuivat
onnettomuudesta.
Piet Boje istui synkin umpimielisin kasvoin puolittain hautauneena
purjepinkan alla. Kai Jans seisoi liian valvomisen ja ponnistusten
uuvuttamana, ja laitteli kuntoon erästä yläpurjeen laskunuoraa, hänen
teräviksi käyneillä kasvoillaan oli kärsivä ilme. Jos jompikumpi katsoi
ylös, katsoi hän ohi toisen ulos ilmaan. Niin häpesivät he kumpikin
omaa tuhmuuttaan.
Silloin alkoivat toiset ilkkua ja härnätä Piet Bojea: "Kuulehan,
Hilligenlein mies? Miksi olet niin ahkera? Ja miksi hiiviskelet siten
kapteeni-ukon ja perämiehen lähistöllä? Ja miksi makaat tämmöisessä
kylmässä kannella, vaikka sinulla on vapaa-vuoro, etkä nuku?"
Hän karaisi mieltään, naurahti ja katsoi ystävällisesti ympärilleen.
"Olen huolissani teidän puolestanne", vastasi hän. "Siksi olen
varuillani, päivät ja yöt".
Mutta toiset sanoivat: "Sinuun emme luota. Emmepä vainkaan. Tiedä se".
"Kettu hän on", arvelivat muutamat.
"Eilen", sanoi itävaltalainen, "olin ottanut pienen ryypyn, ja
laittelin nuoria, enkä ollut kyllin ripeä kynsistäni hänen mielestään;
silloin kiskasee hän köyden kädestäni ja alkaa tirkistellä minua...
kuulkaa: miehen silmästä lentää kahahti kuin villikissa".
Silloin astui Kai Jans, joka muulloin ei virkannut sanaakaan, esiin,
laski kätensä rinnalleen ja sanoi: "Otan vaikka myrkkyä sen asian
vahvistukseksi, että hän on rehellinen poika; tunnen hänet lapsesta
asti".
Silloin kummastelivat toiset ja vaikenivat.
Hetken perästä pääsi Kai Jans tilaisuuteen lähetä Pietiä. "Kuulehan",
sanoi hän matalaan ja takertuvin äänin: "jos sinä tahdot näytellä pirun
osaa, niin näyttele sitä hyvin, ja näyttele aina, päivät ja yöt, niin
ett'ei kukaan sitä huomaa". Ja yht'äkkiä, kun hän sen oli sanonut,
johtui hänen mieleensä, mitä varten hän oikeastaan oli lähtenyt
Hilligenleistä avaraan maailmaan, ja hänen silmänsä heltesivät kuumiksi
ja kosteiksi: "Me hukumme tähän törkyyn", sanoi hän ja veti henkeään
raskaasti.
"Pää pystyyn", sanoi Piet, "äläkä pelkää! Niin totta kuin on Jumala
taivaissa, ja minä pysyn terveenä tässä loassa, niin olemme vielä
näkevät Hilligenlein. Tule, me alamme valehdella ja pettää, valvoa ja
väijyä."
Alkoivat kurjat päivät. He asuivat neljäntoista miehen pienissä
ummehtuneissa komeroissa takakannella.
Kapteeni istui vapaavuoroinaan kajuutassaan, joi ja nukkui,
ja näperteli pieniä siroja laivaluonnoksia, joita hänellä oli
lähemmä viisikymmentä kappaletta, kaikki erillaisia, ja tarkalleen
todellisuuden mukaan yhteenliitettyjä, jokaisen niiden laskut ja
laskelmat ja mitat oli kirjoitettu paperille, jota hän säilytti
vatsallaan. Niiden kanssa askarteli hän alinomaa, aina väliin ottaen
naukun. "Kapteeni-ukko", sanoi hampurilainen, "sanon teille! Sillä oli
nuorempana kaunis laivaveistämö Reiherstiegin varrella, Hampurissa.
Mutta sitte alkoi hän juoda, laiminlöi koko liikkeensä, teki vararikon
ja lähti merille"... Vahtivuoronaan istui kapteeni kyyryssään ja
liikkumatta kailetin katolla, joku laivaluonnos polvillaan ja
tuijotteli, milloin tuohon siroon tekeleeseen kädessään, milloin ulos
merelle.
Perämies istui alakuloisena ja epävarmana miesten joukossa. Nyt kun
hänen täytyi asua näiden kanssa yhdessä, oli hän kadottanut loputkin
varmuuttaan. Hän ei tohtinut sanoa heille sanaakaan, eivätkä he
välittäneet hänestä mitään.
Suuressa rautaisessa padassa, joka oli ripustettu ylös kettingeillä
liikutteli kokki puol'kypsää likaista ruokaa. Pavut olivat kovia,
suolaisella lihalla oli mätä katku ja kovaleipä alkoi muuttua eläväksi.
He mukautuivat tuohon kaikkeen, sillä kokki säilytti paljasta ihoaan
vastaan viinakomeron avainta. Juomareilla ei ole mitään tuntoa
likaisuudesta.
Kahdeksan päivän perästä sairastui pitkä kalpea ranskalainen. Hän
hoiperteli alalaidalle ja tuijotteli mereen ja tunsi koti-ikävää.
Hän oli säätyläisperheestä, mutta naukku, josta hän oli pitänyt jo
nuorena poikana, oli turmellut hänen terveytensä ja luonteensa. Kohta
senjälkeen sairastui toinen belgialaisistakin, hän muuttui keltaiseksi
kuin räätikän kukka ja hänen silmänsä paloivat. Hän makasi kapteenin
kojussa eräässä nurkassa pinkalla vanhaa purjekangasta; oli ristinyt
kätensä rintansa yli, eikä syönyt mitään muuta, kuin toisinaan palasen
tärveltynyttä kovaa leipää, jonka ranskalainen kostutti viinaan ja
tunki hänen vastustavien hampaittensa väliin.
Muut pysyivät terveinä; mutta olivat vuorottain juovuksissa tai
vetelehtivät.
Piet Boje teki työtä kahden edestä ja vartioi neljän; hän kävi
kulmikkaaksi ja nystyräiseksi, kuin nuori metsästyskoira, jolla on
laiha ruoka, ja pysyi sitkeässä teräksisessä voimassa. Kai Jans taas,
joka lapsesta asti oli ollut heikko ja hentokasvuinen, kävi kapeaksi,
ja hänen rintansa vaipui kokoon hiukan, ja selkänsä muuttui kumaraksi,
ikäänkuin kantaisi hän nuorilla hartioillaan raskasta viljasäkkiä;
hänen käyntinsä muuttui laahustavaksi, ja silmänsä saivat kuivan
sairaan kiillon.
Siten jatkui heidän matkansa, koko laiva kuin kurjuuden pesänä, ja
tulivat Sundasaarien kuumuuteen, ja löyhkä takakannella alkoi käydä
sietämättömäksi. Silloin noutivat Kai Jans ja Piet ja tanskalainen
ja perämies, lisäksi ranskalainen, koko vasenlaita vahti, lastista
mattoja, ja kyhäsivät itselleen keulaan jonkinmoisen majan, ja
makasivat siellä, ja näkivät öisin yllään tropiikin tyvenen juhlallisen
taivaan. Mastojen nupit piirteilivät siellä täällä tähtiä kohden.
Kun he nyt näkivät että ukko kailetinkatollaan usein nukahti,
laivaluonnos huolellisesti polvellaan -- omituinen kuva siinä tähtien
valossa -- ja että hän toisinaan kampi alas, kulauttamaan kuivaan
kurkkuunsa uuden naukun, ja kuulivat kuinka pullo kilahti siellä
alhaalla, niin päättivät he, että aina yhden heistä piti valvoa. Mutta
Kai Jansin silmät uupuivat umpeen.
Siten lähenivät he hiljalleen eteläkiinalaista saaristosikermää; tuuli
oli puuskainen ja kääntyi välistä vastaiseksi.
Neljäntenä yönä olivat he kaikki nukahtaneet, väsyneet kun olivat
työstä ja kurjuudesta.
Silloin heräsi Piet Boje kovaan jyskeeseen ja rytinään; hän hypähti
ylös, kiskaisi päättävästi itsensä täysin hereille ja ravisti unen
itsestään ja juoksi huutaen perää kohden ja tarttui peräsinpyörään.
Vahva tuulen puuska iski rajusti purjeisiin. Hän sysäsi miehen, joka
juovuksissa makasi peräsimen vierellä, jalallaan puoleen, ja kierautti
peräsimen jyrkästi vasemmalle. Toisetkin heräsivät eloon, ja juoksivat
esiin ja alkoivat sierata kyöttitouveja ja huusivat ylös vahtia. Mutta
vahti oli kaikki nukuksissa ja juovuksissa. Silloin laskivat he itse
omin neuvoin alas kahveliyläpurjeen. Laiva taipui taas säännölliseen
suuntaansa.
Perämies oli ihan suunniltaan; hän iski itseään nyrkillä päähän: "Mitä
teen minä", puhui hän. "Mitä teen minä!"
"Viina pitää mereen", sanoi Piet. "Nyt, heti paikalla. Tuossa lojuu
kokki... hänellä on avain".
"Se ei käy", sanoi perämies, ja ravisteli vaikertaen päätään. "Kerran
yritin sitä; mutta silloin muuttui kapteeni mielettömäksi ja raivosi,
ja kokki sylki pataan". Hän istahti portaille, laski kätensä ristiin
polvien väliin, ja virkkoi ajatuksissaan, itsekseen puhuen: "Jos vaan
tämän kerran vielä pääsen kotiin, niin jätän kaiken, ja ostan itselleni
maatilan vallin vierellä".
Piet murahti katkerasti: "Niin, jos ylipäätään vielä saamme nähdä
vallin joskus".
"Minä tunnen laivanomistajan", virkkoi hintelä perämies matalaan ja
tuijotti eteensä. "Mies, jolla on suuret jalat, ja kasvot kuin härällä.
Klara on vakuutettu, ja on tarkoitus, että se joutuisi haaksirikkoon.
Siten on asian laita. Siksi on sillä semmoinen kapteeni ja semmoinen
perämies, kuin sillä ovat".
Silloin seisoi kahdeksantoistavuotias Piet Boje yhtäkkiä aivan
hänen edessään ja sanoi silmät leimuvina: "Perämies... puhutaan
nyt pari sanaa keskenämme niinkuin mies miehelle, vilpittömästi ja
rehellisesti", ja löi itseään rintaan. "Toimittakaa te, että ukko uskoo
minun haltuuni vahtivuoronsa".
"Sitä hän ei tee, hilligenleiläinen... ei tee! Ja mitä sanoisi siihen
kokki ja belgialainen?"
"Minä olen kahdenkymmenen kahden ja olin jo kaksi kuukautta Emdenissä
merikoulussa, silloin loppuivat rahani kesken".
"Hilligenlein mies: ei se riitä."
"Minun isälläni on pieni laivaveistämö Hilligenleissä; olen kasvanut
veistämön lastujen seassa, ja olen kahnannut housujani höyläpenkkeihin.
Sanokaa se ukolle!... Kai Jans, sinä tiedät."
"Se on totta", sanoi Kai Jans kovaan. "Voin vaikka vannoa sen
vahvistukseksi, perämies".
Perämies nousi ja lähti ulos ja Piet Bojen kasvot vääntyivät niin että
ne olivat kamalat katsoa: "Minäpä olen pistävä hänet kuumalle, olen
totisesti, mutta sinä päivänä kun jätän laivan, syljen minä häntä hänen
puurokasvoihinsa".
"Hiljaa!" sanoi Kai Jans ja hänen kellahtavissa kuumeisissa kasvoissaan
kuvastui tulinen tuska.
Kohta senjälkeen ilmestyikin kapteeni todella kannelle, ja teki
muutaman kysymyksen Piet Bojelle. Tämä seisoi vilpittömän ja
kunnioittavan näköisenä hänen edessään ja vastasi hänen kaikkiin
kysymyksiinsä. Sitten kutsui kapteeni vahdin koolle ja sanoi:
"Kuulkaa... tästä päivästä alkaen luovutan minä vahtini Piet Bojelle".
Syntyi yleinen hämmästys. Piet Boje vallan riehui. Hän vannoi, että
ikipäivinä hän ei siihen suostu. Kai Jans sanoi halveksivasti: "Mitä
siitä, että on ollut merikoulussa? Todistus se on kun pätee!" Pieni
iloinen tanskalainen, joka aina oli uskollisesti heidän puoltaan,
sanoi: Piet olisi hänestä kyllä oikea mies; mutta tämä oli vastoin
järjestystä, ja järjestystä piti noudattaa kaikessa. He valehtelivat
ja teeskentelivät; koko heidän alasaksilainen oveluutensa esiintyi
täydessä loistossaan. Silloin tyyntyivät toiset ja sanoivat: "No,
istukoon sitte perässä, mutta pitäköön itse ruorista ja hoitakoon
vahtia, niin saamme me juoda".
Silloin astui Piet Boje jo samana iltana ensimmäiseen vahtivuoroonsa;
kumartui komppassin yli ja loi terävän lentävän katseen purjeisiin.
Kai Jans, joka hänen kanssaan oli siirtynyt toiseen vahtivuoroon,
seisoi sääret lyijynraskaina ja pää umeana ruorissa. Hänen käsivarsiaan
särki raskaasta, jysäävästä työstä pumpun ääressä. Muu osa vahtia
joi tänä iltana vielä enemmän kuin tavallisesti. Puoliyön seutuvissa
tuli yksi italialaisista, nuori mies vielä, ja hyväntahtoinen,
jonka ainoastaan huono ruoka laivassa ja komeilemisen halu olivat
viekotelleet juomaan, täysinäinen pullo kädessään heidän luokseen
perälle, tarjosi sitä hoiperrellen Pietille ja sanoi jotakin omalla
kielellään. Äkkinäisen liikutuksen valtaamana tarttui Piet häneen,
rutisti häntä rintaansa vastaan ja sanoi: _I want to see my mother, you
blackguard_ [Minä tahtoisin nähdä äitini, mustalainen.], ja hellitti
hänet. Mies hoiperteli äkeissään keulaa kohden taas.
"Kai Jans, poikaseni... eipä riitä, että käytät käsiäsi ja jalkojasi.
Sinun pitää lisäksi käyttää päätäsikin, kuten minä teen. Tiedätkö
mitä? Minulle kertoi eräs poika kerran Hillingeleissä, että sinä osaat
kertoa juttuja. Aukaiseppa suusi Kai Jans, ja kerro, että he unohtavat
juomisen".
"En osaa, Piet; olen liika arka".
"Tuuli näyttää käyvän levottomaksi, ja nuo eivät pysy vahdissa...
Meillä on neljä jalkaa vettä ruumassa, eivätkä he viitsi pumppua."
"Minä en osaa, Piet. Voin kyllä kuvitella näin itsekseni; mutta en osaa
kertoa sitä heidän edessään."
"Tee se, Kai... Mehän tahdomme sentään nähdä Hillingelein vielä?
Kapstadtiin asti, Kai! Siellä karkaamme laivasta... Kai... Kapstadtissa
karkaamme!"
Kai Jans lähti jäykin laahustavin askelin alas portaita, ja sanoi
rattoisasti: "Lapset... nyt mennään pumppumaan hiukan".
"Oh, pumpumaan!... Tule juomaan kanssamme, kyyristelyä..."
"Antakaa tänne!... Ja nyt tulkaa..."
Silloin alkoivat he pumppua, mutta kyllästyivät pian.
"Nyt riittäköön."
"Onpas tämäkin työtä!"
"Niin... tuota, iso-isälläni", sanoi Kai Jans, "hänellä oli paremmat
päivät kuin minulla".
"Mitäpä me sinun iso-isästäsi?"
"No no? Minun iso-isäni?... Sepäs mies sai elää ja kokea, sen sanon
teille!"
"Kerrohan", sanoi pieni tanskalainen. "Kerroppas koetteeksi siitä
iso-isästäsi".
"Kerron, kerron... mutta nyt me ensin pumppuamme hiukan..."
"Niin... mitä iso-isäni oikein oli miehiään... Hän oli monta vuotta
peräkkäin ollut yhdessä puimassa erään toisen kanssa, jonka nimi oli
Ohle Griesack... Niin... tämä täytti joka ilta suuret saappaansa
jyvillä ja kuletti siten joka ilta kotiinsa noin neljä naulaa viljaa.
Semmoinen mies hän oli."
"Mutta nyt me taas hiukan pumppuamme..."
"Mutta hulluinta asiassa oli, ett'ei häntä koskaan vaivannut paha
omatunto. Jos hänellä olisi ollut paha omatunto asiasta, niin ei olisi
kai pastori sen enempää puuttunut siihen. Mutta kun Ohle Griesack
tuli kotiinsa ja tyhjensi saappaansa, nauroi hän. Sitä ei pastori
tietysti voinut jättää sillensä, ja niinpä meni hän hänen puheilleen.
Hän istahti leveästi ja muhkeasti keinutuolille, ja antoi aluksi sataa
hänen päälleen parisen kolmisenkymmentä raamatunlausetta. Mutta Ole
Griesack pysyi rauhallisena. Tuo ei liikuttanut häntä vähintäkään,
tuumi hän vaan; hän saisi tehdä, mitä hän omantuntonsa edessä hyväksi
tunsi; hän katsoi olevansa oikeutettu ottamaan nuo jyvät, eikä hän
ikinä elämässään tuntenut itseään tyyneemmäksi ja onnellisemmaksi, kuin
iltasin kun hän istuutui nojatuoliinsa, veti saappaat jalastaan ja
tyhjensi viljan niistä; mitä pastori tuossa puheli, olisi sulaa hepreaa
hänelle. Hän tuli hupaiselle päälle ja tarjosi pastorille naukun, ja
toivoi, että pastorilla olisi aina yhtä hyvä omatunto kuin hänellä.
No niin... Pastori lähti, ja puhui vielä samana iltana asiasta Herra
Jumalalle."
"Mutta nyt me taas hiukan pumppuamme."
"No niin... Herra Jumala tuumi aluksi hieman pistäytyä omassa
persoonassaan miehen pakeilla; mutta lähetti sitte sentään yhden
asiamiehistään. Kun Ohle Griesack nyt siis illemmalla hämärissä palaa
kotiinsa karjapolkua, astellen raskaissa saappaissaan verkkaan ja
hyvillään kotiansa kohden... niin kenpäs istuu Mummu Ahrensin veräjällä
tuolla? Enkeli Gabriel. Hänen valkeat raskaat siipensä riippuivat
maahan asti, ja kun hän astuu alas veräjältä, tarttuu hänen toinen
siipensä veräjäntolppaan, ja hän irroittaa sen valkeilla käsillään,
ja lähtee Ohle Griesack'in seuraan ja puhelee hänen kanssaan. Mutta
tämä pysyy asiassaan, ett'ei hän vaan parhaimmalla tahdollakaan voi
katua. Ei vaikka hän lyhty kädessä kulkisi koko sisimpänsä läpi ja
valaisisi kaikki kompukat, kuten leskivaimo evangeliumissa, niin eipä
hän vaan voisi löytää sielussaan likaista ja pimeätä kohtaa, missä piru
voisi piillä. Sitte kutsui hän enkelin sisään luokseen, veti hyvillään
saappaat jaloistaan, tyhjensi viljan niistä, ja meni sitte sukkasillaan
ja nouti esiin taskumatin, pyysi anteeksi, että hänellä oli vaan yksi
ainoa lasi talossa ja joi sitte enkelin kanssa, ja oli mielissään, kun
se maistui niin hyvälle enkelistä. Tämä palasi sitte Herra Jumalan luo
ja kertoi: että siten ja siten oli asia... ja ett'ei siellä ollut sen
enempää tehtävissä. Niin..."
"Ja jos nyt mennään hiukan punnaamaan taas."
"No niin!... Silloin tuumi Herra Jumala: 'Siinä tapauksessa ei
auta mikään; minun täytyy vetää saappaat jalkaani, ja lähteä itse
Ohle Griesackin puheille'. Ja lähtikin, mutta ei tahtonut tuhlata
kokonaista päivää hommaan, vaan arveli voivansa suoriutua siitä jo
ennen aamukahvia ja lähti siis aamutuimaan ukon luo ja istua kykötti
jo vehnäsäkillä, kun Ohle Grinsack ja iso-isäni tulivat riiheen. Ohle
Griesack sävähtää toki hieman, kun hän näkee itse Herra Jumalan siinä
vehnäsäkillä istumassa, ilman mitään komeutta ja upeutta, silmin
sentään, jotka eivät ole vallan eilispäivän tekoa. Hänpä alkaa nyt
siis ystävällisesti kehotella ja neuvoa Ohle Griesackia; mutta ilman
menestystä. Ihan ilman. Ohle Griesack, joka oli pienenläntä järeä
mies, pyörein korkein olkapäin, veti olkapäänsä vielä tavallista
korkeammalle, niin että näytti aivan, kuin olisi hänellä kolme päätä,
ja arveli: 'Jos hyvä Jumala suvaitsisi antaa hänelle lahjaksi pahan
omantunnon, niin olisi hän siitä hyvin kiitollinen; itse hän ei sitä
voisi hankkia itselleen, hän oli kyllä koettanut. Ja muuten, hän
kyllä korvaisi, jos saisi sen'. Isä Jumala lähtee siis pois taas
tyhjin toimin; mutta ei ilkeä luonnollisesti palata noin vaan suoraa
päätä takaisin, vaan pistäytyy Lontoossa ja Hampurissa, ja käyskelee
ja katsastelee siellä kaiken päivää satamassa, mutta illallahan
hänen täytyy sentään viimein kotiin. No... siellähän tietysti hieman
vilkauttelevat salaa silmää toisilleen ja ovat hyvillään, että Isä
ukko itsekin on lyönyt kirveensä kiveen, ja istuvat illallispöytään ja
syövät hyvällä ruokahalulla. Silloin kohottaa Isäjumala, joka istuu
yläällä pöydän päässä, harmaata päätään, ja sanoo kuolemalle, joka aina
seisoo valmiina ovella: että hänen täytyy nyt lähteä ja vielä samana
yönä toimittaa Ohle Griesack päiviltä; saman tien voisi hän käväistä
piirilääkäri Rühmannilla Hilligenleissä, jotta hän olisi aamusti
aikaiseen valmiina vähän penkomaan Ohle Griesackia. Hän tahtoi tietää,
mikä miehessä oli. Niin, sen hän tahtoi."
"Ja nyt pumppuun taas!"
"No niin!... Työstä toimeen siis. Iso-isäni valvoi kuolevan luona,
kunnes hän kuoli... Aamusti aikaiseen -- iso-isäni oli juuri
sytyttänyt Ohle Griesackin lyhyen piipun, jonka hän oli aikonut
ottaa palkaksi valvomisestaan -- tulee siis Rühmann-ukko ja kohta
senjälkeen Isä-jumala itse ja kaksi hänen taivaallista saattomiestään.
Rühmann-ukko alkaa leikellä; enkelitkin kumartuvat Ohle Griesackin
ylitse; Isä-jumala istuu sillävälin, mukavasti taappäin nojauneena Ohle
Griesackin nojatuolissa, ja katselee hyvillään ympärilleen huoneessa,
ja on mielissään, kun siellä on niin siistiä.
"Silloin ravistaa Rühmann ukko päätään ja sanoo, ettei hän löydä mitään
erityistä. 'Emme mekään', vahvistavat molemmat enkelit. 'Kaikki aivan
kuin toisillakin ihmisillä'.
"Silloin huokasee Isä-jumala ja vetää syvään henkeään ja sanoo:
'Tuottaapas tuollainen holsteinilainen päivätyöläinen päänvaivaa!' ja
nousee ylös ja ottaa miehen aivot kämmenelleen ja alkaa tarkastella
niitä loistavilla kirkkailla silmillään. Ja kohta -- hän ei ollut
kauvaakaan katsonut -- sanoo hän: 'Katsokaas... tässä se piilee...
tuo pieni kiemura tuossa... näettekös sen?... se kiertyy näin hieman
toisin. Silloin... muistatteko vielä?... kun tarkastelimme sen
runoilijan aivoja? Niissä oli tämä sama kiemura, se kiersi silläkin
erää taas hieman toisin. Tämä on aiheuttanut varkaan, sillä erää
aiheutti se runoilijan. Onpas niistä napinaa ja nupinaa, niistä
ihmisistä! Ne napisevat ja natisevat ja tuomitsevat ja tuomitsevat.
Semmoisia morkkaajia ja saivartelijoita! Ja sentään olen minä joku
päivä sitte aivan selvästi ja ilmeisesti antanut heidän Vapahtajan
kautta kuulla mielipiteeni ja ajatukseni. 'Älkää tuomitko, vaan
huolehtikaa siitä, että maanne tulee pyhäksi...' 'Älkääkä unohtako',
lisäsi hän, 'että Ohle Griesackin pitää tän' iltana olla illallisella
meillä; hänen siisti tupansa on miellyttänyt minua!'"
Siten kertoi Kai Jans, kun he purjehtivat Borneon ohitse Sundasalmeen.
Hän istui raa'alla, piti käsiään polvillaan, jotka olivat terävät ja
kovat kuin liuskakivi, ja levitteli sormiaan, ikäänkuin pitäisi hän
niissä kädensuuruista palloa, joka oli vierähtää maahan. Hänen leveä,
alasaksilainen nenänsä oli kulmikas ja luiseva, ja hänen silmänsä
kiiluivat hänen ajatuksista raskaan otsansa alla ikäänkuin tuli raskaan
mustan takkaholvin alla.
Merimiehet olivat kummissaan ja supattelivat keskenään: "Mikä häneen
meni? Tavallisesti hiljaisin meistä kaikista, ja nyt kertoo hän
tuommoisia juttuja?"
Silloin riemastui hän kovasta lahjastaan, ja kertoi äänellä, jonka
väsymys ja nälkä teki ontoksi, kirjavia kummallisia juttuja,
enimmäkseen merijuttuja. Hän antoi niissä kokin ja perämiehen
solmia pahoja juonia, ja antoi heidän viekotella ihmisiä pahuuteen.
Yht'äkkiä sairastui kapteeni pahasti... Mutta silloin... katsos...
nousee taivaalle ukkospilviä... ne levittäytyvät kuin suuret
pyyleät siat taivaan lakeudelle, paisuvat ja paisuvat ja muuttuvat
synkemmiksi ja peittävät taivaan ja meren... ja silloin... yht'äkkiä,
silmänräpäyksessä... tulee taivaasta enkeleitä ja seisovat taajoissa
parvissa laivan laidoilla. Perältä taas kuului Jumalan kirkas kaikuva
ääni. Ja se ääni on ankara ja tuomitseva... Eikä ollut mitään taivaassa
ja maan päällä, joka ei olisi kulkenut huumauneina tulisina kuvina
hänen sairaan ärtyneen mielensä läpi. Silloin tapahtui, että kalpea
sairas ranskalainen kohotti kummankin laihan kätensä ilmaan ja sanoi:
"Hilligenläinen... _tu es_ todella _un bon catholique; car les
saints_... pyhimykset _run among the people_". Mutta kokki tuijotteli
viinapulloon kädessään.
Piet Boje seisoi takakannella ja tarkisteli komppassiin ja purjeita
kohden; kapteeni istui hänen vieressään ja tuijotteli tylsästi merelle.
"Minunko, Piet Bojen Hilligenleistä, minunko pitää kurjasti hukkua
meren aaltoihin? Jotta tuo rikas heittiö saisi rahaa! Minun,
Piet Bojen? Ja vaikka sitte silmäni rupeisivat palamaan päässäni
janosta ja kuumeesta ja väsymyksestä: niin sittenkin olen näkevä
Hilligenlein vielä. Kuulehan... Äiti kohottaa päätään! Nyt antaa hän
koneensa pysähtyä... Lapset, kuulkaa!... Mitkä ripeät askelet sieltä
kuuluvat?... Anna... Heinke... kuuletteko... Meidän ovellemme!... oi...
oi... Piet... minun rakas poikani!"
"Kapteeni: eipäs teillä vielä ole ollut perämiestä, jonka pitää kysellä
niin paljon kaikesta."
"Kysykää, kysykää vaan... Te olette ihminen, jolla on harrastusta ja
tahtoa... Siitä riippuu kaikki."
"Näyttäkää minulle vieläkin joku laivaluonnos, kapteeni?"
"Käyn tuomassa parin niitä."
"Entä purjeet, kapteeni?"
"Ne ovat hyvin niinkuin ne ovat."
"Kiitos kapteeni..."
"Nähkääs... tämä luonnos tässä..."
Siten saapuivat he onnellisesti Indian valtamerelle ja pysyttelivät
passaatituulessa, ja matka joutui hyvin. Mutta olento ja elanto, se
oli kurjaa. Silava oli homeista, kova leipä ja jauhot elivät, vesi oli
mädännyttä, ja ainoa paita yllä siekaleissa. Kieli takertui kitalakeen
ja silmiä poltti. He liikkuivat ja lauloivat, valvoivat ja varoivat,
valehtelivat ja vaanivat.
Naurahan tuossa, Kai Jans... äläkä näytä niin happamelta... kerro
noille heittiölle joku juttu... Mies, miten on laitasi? Oletko
humalassa? Sinä?... Hyi, helvettiä!"
"Minä _en voi_ juoda tuota vettä, Piet". Hän katsahti vaikeroitsevin
silmin Pietiin. "Juomaria minusta ei tule, kuule. Ei ikinä... Älä
katso sillä tapaa minua! Kuule, gentiläinen kantaa kaunaa sinulle, kun
kiskoit pytsyn hänen kädestään; hän on juonut itsensä humalaan ja puhuu
pahasti sinusta. Koeta lepyttää häntä".
"Minä tulen kohta toisten luo ja kaulaan häntä. Lähde sinne nyt ja
kerro jotain..."
Ja Kai Jans kertoi. Ja kertomuksensa muuttuivat tylyiksi ja
luonnottomiksi. Kuumeessa, kuin viuhuvin iskuin ajoi hän ärtyneiden
aivojensa näkyjä ikäänkuin villiä eläimiä ja suisti ne heidän
samenneeseen mielikuvitukseensa. Hän kertoi tarinan naislaivasta.
"Kaksikymmentä naista miehistönä! Kuvitelkaa! Kaikki nuoria ja kaikki
humalassa rakkaudesta. Ja kapteeni kaunein kaikista. Kun heidän
rakkauskaihonsa kasvaa liika suureksi, noin joka neljäs viikko kerta,
silloin hiipivät he yöllä, avoimella merellä laivoineen jonkun
laivan viereen... nyt ovat laivat kylki kyljessä... nyt hyökkäävät
he kannelle... Lapset, kuvitelkaas _sitä!_ Jos meille tapahtuisi
semmoista!..." Silloin alkoivat he puhella siitä, kiihkenivät ja
karjuivat ja pumppuivat, ja kirahtelevan pumpun säestämänä kirkui hän
heille jatkoa kertomukseensa, niin että nuo huimat kiihkoiset kuvat
pysyivät ilmielävinä heidän edessään. Hänen omalle mielelleen olivat ne
ainoastaan tyhjiä, hullunkurisia, uljailevia sanoja; hän oli vielä ihan
puhdas.
Oli onni, ettei sattunut kovia ilmoja, ja että yöt olivat
tähtikirkkaita; perämies olisi muuten murtunut uupumuksesta.
"Kapteeni... olen asettanut tähän mukavan tuolin... Isäni sanoi aina,
että pitää rakentaa kaljaasit samaan malliin, kuin niitä rakennetaan
Glasgowissa, tarkoitan niitä raudasta rakennettuja, joilla on semmoinen
terävä keula ja pyöreä takapeili. Hän sanoi, että olemme vielä paljon
takapajulla. Amerikassa ja Englannissa!... sanoi hän."
"Semmoisia olen rakentanut kolme", sanoi kapteeni. "Olin ensimmäinen
Saksassa... Näytän sinulle luonnoksen".
Hän nousi jäykästi ylös ja asteli epävarmasti portaita alas, ja palasi
takaisin mukanaan luonnos, jota hän varovasti kantoi kädessään. Ei
tapahtunut ikinä, että hän mitenkään olisi vahingoittanut niitä, niin
hienorakenteisia kuin ne olivatkin, ja niin kovasti kuin hänen kätensä
vapisivatkin.
"Minun isäni lähetti minut Glasgowiin ja tuolle puolen valtameren,
Hobokeniin. Me molemmat, oli hänen tapansa sanoa, sinä ja minä,
me opetamme saksalaisille, kuinka laivoja pitää rakentaa. Nuorena
kisällinä työskentelin aluksi niittausvasaran, sitten piirustimen
kanssa; olin ovela ja ahkera ja ylpeä... Sittemmin rakentelin itse
laivoja... Kuustoista kappaletta olen niitä rakentanut... Sitte loppui
innostukseni... lähdin merille... Ja nyt olen Klaaralla..." Hän
katsahti etsivästi ympärilleen.
"Pullo seisoo tuolin alla, kapteeni."
"Ja veljelläni, nuorimmalla, hänellä oli pähkinäpuinen kehto...
kun minä jätin veistämön... menetti hänkin rohkeutensa... hän on
nyt lämmittäjänä eräällä englantilaisella höyrylaivalla... monta
saksalaista paahtuu englantilaisten tulien edessä... niin kuumaa ja
pimeätä ja likaista... vaivaisia hunningolle joutuneita saksalaisia."
"Juokaa kapteeni, että unohdatte nuo vanhat ajatukset."
"Pullo on kirottu kapine, perämies; mutta en voi enää elää ilman sitä.
Pitkälle voisimme me saksalaiset päästä ilman tuota kirottua juomaa".
Hän otti vahvan kulauksen, vilkastui taas ja selitteli luonnostaan.
Kun hänen äänensä taas alkoi käydä uneliaaksi, työnsi Piet Boje pulloa
lähemmäksi, niin että se taas tuli hänen näkyviinsä ja hän taas joi.
Niinpä saapuivat he eräänä päivänä Kapstadtin reitille.
Silloin täytyi laskea maihin molemmat sairaat. Piet Boje ja nuorempi
italialaisista sousivat heidät maihin; kapteeni seurasi mukana
väkijuomaostoksilla. Piet jäi vartioimaan venettä.
Silloin läheni hän paria kolmea merimiestä, jotka kävivät
rantalaiturilla, ja kyseli heiltä, mutta ei saanut halumiansa tietoja
ja kulki tarkaten ympärilleen edelleen. Silloin tulee sattumalta
häntä vastaan nuorennuori merimies, avaroissa purjekangashousuissa ja
yllään hampurilainen paita, pienenläntä, terve ja vaaleanverevä mies,
rivakkakäyntinen ja vilkassilmäinen. Tämä ja Piet Boje katsahtivat
toisiinsa ja huomasivat toistensa kasvoista, että olivat maanmiehiä.
"Minä palvelen eräällä hampurilaisella fregatilla... näetkö tuolla!...
Goodefroo... sillä oli lastina kappaletavaraa Hampurista tänne...
huomenna lähdemme painolastissa Tyvenellä valtamerelle... meillä on
vielä sijaa kahdelle miehelle."
"Vai niin!" sanoi Piet ja heitti pitkän kaipaavan katseen
kolmimastolaivaa kohden, joka uljaana ja tyvenenä lepäsi avaralla
reitillä.
"Ja mikä on nimesi?"
"Olen Hans Jessen Brunsbüttelistä."
"Mitä sanotkaan? Apteekarin poika sieltä?... Minä olen Piet
Boje Hilligenleistä, ja siellä on laivassamme vielä eräs toinen
hilligenleiläinen: Kai Jans... Onko laivanne kelpo laiva?"
"No erinomainen! Olemme kaikki Blankenesesta ja Glückstadtista ja
sieltä ympäriltä."
Hilligenleiläinen katsahti eteensä.
"Luulenpa", sanoi Hans Jessen, "kun perämies saa kuulla, että olette
Hilligenleistä, niin tekee hän jotakin puolestanne ja ottaa teidät".
"Katsos tuonne!" sanoi Piet Boje ja osoitti kädellään Klaraa kohden.
"Siellä palvelemme nyt. Ja voit sanoa perämiehelle: siellä on kaksi
Hilligenlein poikaa liassa ja loassa. Jos hän tahtoo, voi hän noutaa
meidät tänään illalla kello kymmenen."
Brunsbütteliläinen lupasi kaiken ja lähti.
Kapteeni tuli hoiperrellen, silmät suurina ja lasisina; hänen takanaan
seurasi kokonainen kistullinen pulloja. Sitte sousivat he takaisin
laivalle. Piet otti italialaiselta kistun ja kantoi sen kapteenin
jälissä kajuuttaan.
"Onkohan se hyvää lajia ainetta, kapteeni?"
Kapteeni löi hämillään ja käheästi nauraen pullon tutisevalla kädellään
niin lujasti pöydän laitaa vastaan, että sen kaula katkesi, ja täytti
lasin ja tarjosi hänelle.
"Onneks' olkoon!" sanoi Piet ja antoi lasin taaskin takaisin, ja katsoi
häneen silmillä, jotka puhuivat: "Juo, juo pois vaan... Viettäkää
hauskaa iltaa vaan, kapteeni... olemmehan täällä hyvissä turvissa ja
minä vastaan kaikesta".
Vasenlaitavahti meni makuulle, oikealaitavahti istui keskilännellä ja
joi. Piet asteli edestakaisin peräkannella. Kai Jans, joka vielä tahtoi
jäädä hänen luokseen, istahti portaille ja nukahti. Piet ei ollut
maininnut sanaakaan asiasta hänelle.
Hetken perästä -- oli jo pimeä -- meni hän taaskin kapteenin kojuun
ja tapasi hänet nukkumassa. Sitte etsi hän esiin avaimet ja otti omat
ja Kai Jansin paperit ja kaksikymmentä parasta laivaluonnosta, pisti
ne suureen pussiin ja sijoitti pussin kajuutan nurkkaan. Sitte otti
hän viisi pulloa geneveläistä, meni keskilaivalle ja sanoi, nauraen
ovelasti ja kutkutellen kädellään korvaansa: "Ssh... täss' on viisi
teille. Parasta lajia! Hiljaa... ett'ei ukko huomaa mitään".
Silloin rupesivat toiset vaiti ollen juomaan ja nukahtivat pian. Kai
Janskin nukkui.
Pian senjälkeen kuuli hän hiljaista airojen loisketta ja matalan kutsun.
Hän sierasi säkkinsä alas venheeseen, meni Kai Jansin luo ja tyrkkäsi
häntä olkapäähän. Tämä nousi sanaa sanomatta ylös, ikäänkuin olisi
hän odottanut tällaista herätystä, ja lähti silmät puol'ummessa hänen
jälissään. Siten seurasi hän aina kaikessa ulkonaisessa selvä- ja
kirkaspäistä opettajan poikaa.
Puolta tuntia myöhemmin kapusivat he Goodefroo-laivan laidan yli.
"Nahkaasi" sanoi Hans Jessen reippaalla äänellään: "Tuossa tulee
perämies".
Molemmat hilligenläiset katsahtivat ylös, ja näkivät tulevan luokseen
kookkaan miehen, joka tullessaan työnsi puoleen erään laivapojan, joka
seisoi tiellä.
Ja he tunsivat hänet tähtien valossa.
"Jumalani", sanoi Kai Jans hiljaa... "Pe Ontjes Lau!"
Tämä katsahti vieraasti ja tyyneesti heihin ja ajatteli! 'Ovatpas he
nälistyneen ja rappeutuneen näköisiä!' Ja kysyi kylmästi ja lyhyesti
heidän papereitaan.
He kouraisivat taskuihinsa ja antoivat ne hänelle.
"Te kuulutte minun vahtiini."
Kun he menivät koijuihinsa, huomasi Kai Jans vasta säkin, jota Piet
kantoi, ja kuuli siinä sälisevän. "Mitä sinulla siinä on?" kysyi hän
kuristuneella kärsivällä äänellä. Mutta hän tiesi sen jo. Hän istahti
portaille, nojasi päätään käteensä ja sanoi epätoivoisasti: "Me jätimme
tanskalaisen, joka aina piti niin uskollisesti yhtä meidän kanssamme,
ja nyt olemme päällepäätteeksi varkaita... ja.., ja... O, kuinka hän
katsoi minuun... Huh... Kuinka likainen olen". Ja peitti käsillään
silmänsä.
"Koko elämäsi pysyt sinä yhtäläisenä narrina", sanoi Piet Boje, "eikä
sinussa ole miestä mihinkään", ja astui kasvot kirpeinä Goodefroon
miehistökajuuttaan.