Siellä kapeassa rakennuksessa Linnapuiston vierellä, kastanjojen
varjossa kasvoivat ja varttuivat Boje siskot. Niin komean pitkiksi ja
solakoiksi kasvoivat he vaaleine pitkine hiuksineen, että vieraat,
kun menivät ohitse, hiljaa säikähtivät: "Mutta armias! Miten komeita
ihmisiä asuukaan tuossa pienessä rakennuksessa".
Anna Boje täytti seitsemäntoista ja alkoi käydä kahdeksattatoista,
kasvoi kookkaaksi ja voimakkaan täyteläiseksi ja kulki kukoistavassa
kauneudessaan kuin kulkisi hän kansansa jaloimpain silmien edessä ja
kantoi upeita palmikkojaan kuin kuningatar kruunuaan ja oli kauneinta,
mitä Hilligenleissä oli nähdä. Uneksi itsekseen, kuten hänen ikäisensä
kaikki, eikä tietänyt mitään itsestään ja maailmasta, eikä tuntenut
muita toivoja, kuin että talo ja kyökki olivat puhtaat -- äitihän istui
kaiken päivää kudontakoneensa ääressä -- ja että Piet kirjoitti, että
hän oli terve, ja että hän itse, sitte joskus, saisi kauniin ja viisaan
miehen.
Heinke täytti kymmenen ja alkoi käydä yhtätoista, oli pitkä
vaaleahiuksinen tytönhuitukka, kasvot somat, vähän terävät, silmät
hienot ja teräksenharmaat. Hän leikki naapuriston poikien kanssa,
talvisin linnapuistossa puiden alla ja jäällä, kesäisin ulkona
matalikolla aina satamavirran suulla asti. Hänellä oli näinä vuosina,
kuten aikoinaan hänen Anna siskollaankin, aina jossain paikkaa
ruumistaan haava, milloin kädessä, milloin polvessa tai jalassa, jonka
hän oli saanut metastellessaan, siellä kun oli juossut ja reuhtonut.
Mutta vaikka hän siten samosi poikain kanssa läpi kovat jos vetelätkin,
eikä säästänyt kirkasta ääntään ja nuoria jäseniään, niin oli hänellä
kuitenkin ylpeän maine, aivan kuin hänen sisarellaankin. Se johtui
siitä, että he kumpikin kulkivat niin suorina ja sorjina, noin hieman
toimekkaan jäykkinä, ja että heillä oli niin hienot kasvot, noin
kauniisti valkeat ja hennon punaiset, ja että heidän silmänsä olivat
niin selkeän kirkkaat ja niin tyyneet.
Ei Heinkekään paljoa vaivannut itseään ajatuksilla. Usein, kun hän
oli yksin, ajatteli hän sitä päivää, jolloin iso veli Piet, joka nyt
jo oli ollut kolme vuotta poissa, tulisi kotiin; silloin oli hän aina
huolissaan, että hän mahdollisesti oli muuttunut karkeaksi ja raa'aksi.
Muuten oli hän tyytyväinen, jos hän onnistui koulussa hyvin, sitä vaati
häneltä nimittäin hänen sisäinen ylpeytensä, ja jos päivä kului, ilman
että hän sai äidiltä toria.
Ei nimittäin kulunut melkein päivääkään, ettei hän olisi joutunut
riitaan tai käsikähmään Hett'in, nuoremman veljensä kanssa, joka tahtoi
kaikki itselleen. Äiti oli kovin heikko hänelle, ja asettui aina hänen
puolelleen; mutta hän oli valehtelija ja ahne vetelys, perheen mätämuna.
Helle Boje, jonka hiukset näinä vuosina alkoivat kadottaa kiiltonsa,
ei oikein osannut lähestyä tyttäriään, ne olivat liika arkoja,
osoittaakseen edes pienimmälläkään tavalla hellyyttään. Vasta sitte kun
he itse alkoivat kokea mieslempeä, ja siten ymmärtää äitiänsä, muuttui
heidän suhteensa äitiin paremmaksi. Siksipä kohdistuikin Helle Bojen
koko lempi näinä vuosina hänen kahteen poikaansa, tuohon toiseen, joka
oli lähtenyt avaraan maailmaan siellä taistellakseen hänen puolestaan,
ja tuohon kauniiseen hempeään lapseen, joka osasi niin hellästi kietoa
käsivartensa hänen kaulaansa ja niin kauniisti pyytää ja rukoilla,
vaikka hän jo olikin iso pitkä poika. Näissä kahdessa ja heidän
tulevaisuudessaan liikkuivat hänen ajatuksensa kaiken päivää, kun hän
istui ja työskenteli koneensa ääressä.
Eräänä huhtikuun iltana -- kastanjat alkoivat juuri puhjeta
lehtinuppuihin -- aikoi Anna taaskin käväistä satamapäällikkö Laulla
noutaakseen sieltä suuren Itäaasian kartan, jonka avulla äiti uupumatta
seurasi Pietin laivan matkoja, silloin alkoi hän yht'äkkiä aikailla
ja sanoi: "En menisi nyt mielelläni sinne; tuo suuri Pe Ontjes on
palannut kotiin ja kartta on hänen. Lena Winker sanoo että hän on niin
hirmuisesti olevinaan ja vakava, aivan kuin olisi jo viidenkymmenen,
ja on korkeintaan kahdenkymmenen neljän. Jo poikana oli hän ihan
sietämätön..." Äiti ei välittänyt hänen puheistaan ja sanoi: "Sinä
menet ja sillä hyvä".
Silloin riisui hän, kasvot vähän hullunkurisessa uhmassa, esiliinan
yltään, juoksi taka-oven ja pienen puutarhan kautta pensaskäytävälle ja
astui satamapäällikön kyökinovesta sisään ja toivoi tapaavansa äidin,
jotta tämä noutaisi hänelle kartan. Tämä olikin siellä pesten par'aikaa
astioita, mutta virkkoi vaan lyhyeen ja rattoisasti: "Olenko minä sinun
juoksupoikasi? Käy itse noutamassa. Ei hän pure".
Perämies Pe Ontjes Lau istui pöydän ääressä ja työskenteli erään
suuren piirustuksen kanssa. Hän katsahti väliäpitämättömästi ylös --
jokainenhan tietää, kuinka tuommoinen nuori perämies puhuttelee ensi
matkan poikaa -- "No? Mitä asiaa?"
Tyttö seisoi valkeana ja suorana kuin kynttilä, silmänräpäyksessä sulaa
tulisinta vihastusta, ja sanoi kiirehtivällä, kirkkaalla äänellä, mitä
hänellä oli sydämellään.
Pe Ontjes kohottausi verkalleen tuoliltaan ja otti kartan seinältä.
"No, mitä kuuluu veljeltäsi?... Hän on vaarallisessa ijässä".
"Mitä sillä tarkoitatte?"
"No, kun on tuossa kahdeksantoista seutuvissa", tuumi hän... "niin ei
tahdo enää käydä pojasta, eikä ole vielä mieskään..."
"Piet tahtoo aina olla sitä, mitä hän on", vastasi tyttö, "hän ei
suurenteleikse ja ole olevinaan niinkuin muutamat muut".
Pe Ontjes ei huomannut pistosta; hän kuuli ainoastaan, että tyttö
teititteli häntä, ja se oli hänelle mieleen: ja hän vastasi hieman
vilkkaammin: "Katsos, mitä minä tässä piirrän".
Tyttö astui levollisin kasvoin lähemmäksi ja katsahti piirustukseen. Pe
Ontjes katseli sillä välin hänen vartaloaan ja heräsi hänessä hämärä
tunto: kas tuopa on kaunis voimakas tyttö, sulaa voimaa ja terveyttä
ja puhtautta. Se oli tunne kuin joskus, kun on vaeltanut pitkät matkat
ja kulkenut tuhansien rakennusten ohitse, jotka kaikki kohta nähtyään
unohti, yht'äkkiä tapaa tiellään yhden niin kodikkaan ja kauniin,
jossain hiljaisen viherjöitsevän puutarhan keskellä, menee senkin
ohitse, mutta jää mieleen omituinen hiljainen kaunis muisto siitä.
"Se esittää Hilligenlein satamavirtaa", sanoi hän.
"Mitä tarkoittaa tuo piirustus?" kysyi Anna Boje.
"Se on eräs vanha ajatus minulla'..."
"Jo viisikymmentä vuotta vai ollut päässäsi" sanoi tyttö.
"Mitä sinä loruilet?" sanoi hän, "viisikymmentä vuotta?"
"Ah", vastasi tyttö väliäpitämättömästi, "tehän puhutte aivan kuin
olisitte jo viidenkymmenen".
Nyt muuttui Pe Ontjes Lau taaskin jäykäksi ja vastasi kylmästi: "Olen
tehnyt tässä suunnitelman, kuinka voisi suorentaa satamavirtaa, niin
että ravustajilla olisi suorempi matka pyydyspaikoilleen ja että jahdit
voisivat joka aika vuorokautta laskea sisään ja ulos satamasta, käyn
tänään esittämässä suunnitelmaani pormestarilla."
"Vai siten!" vastasi tyttö ja katsahti taaskin ohimennen piirustukseen.
"Koska matkustatte taas?"
"Huomenna... Menen perämiehenä Goodefroo'lla Samoaan. Olen kolme vuotta
jo purjehtinut perämiehenä."
"Vai siten!" sanoi tyttö taaskin ja viskasi päätään taaksepäin niin
että hänen valkea kaulansa tuli näkyviin, "parin vuoden päästä on Piet
yhtä pitkällä".
He eivät osanneet erota toisistaan, niin voimakas oli heissä sisäinen
itsetiedoton veto toisiaan kohtaan; mutta kumpikin pyrki jollain tapaa
loukkaamaan toistaan.
"Haluaisinpa", virkkoi Pe Ontjes, ikäänkuin ajatuksissaan, "haluaisinpa
saada Kai Jansin ja Pietin merimiehiksi laivaani".
"Arvatenkin haluaisitte!" sanoi tyttö. "Mutta hepä ovat varovat
itseään".
"Miksi niin?" kysyi Pe Ontjes.
"Oh", vastasi tyttö ja seisoi jo ovessa. "Miksikä? Siksi ett'ei se
olisi ylen hauskaa heille kahdelle".
"Miksikä ei?"
"Oh", sanoi tyttö... "Silloin muinen leikitte kanssamme ja nyt... nyt
sallitte, että teitittelen teitä... Mitä te sitte olette olevinanne?
Silloin Dänensandilla..." Samassa muisti hän, että Pe Ontjes oli
seisonut alastomana hänen edessään, lensi punaiseksi ja sanoi
hillittömällä, tulisesti kuohahtavalla vihalla: "Olette yhä vielä sama
sietämätön ihminen kuin silloinkin. _Sen_ tahdoin vaan sanoa".
Samassa lyödä läimäytti hän oven takanaan kiinni ja lähti.
Kun hän tuli kotiin, sanoi hän äidilleen: "Hän on sietämättömin ihminen
maailmassa ja hirveä ihan. Niinkauan kuin hän on kotona, en minä mene
täti Laulle". Sitte rupesi hän laittamaan illallista.
Illallisen jälkeen, kun oli tarpeeksi pimeätä, ahdisti uteliaisuus
hänet juoksemaan pensaskäytävää alas raatihuoneen puistoon ja
varovasti kurkistamaan pormestarin virkahuoneeseen, pormestarilla kun
oli tapana istua ikkunat verhottomina, jotta kaikki näkisivät hänet
hallitustoimissaan. Hän saapuikin onnellisesti pensaikkoon ikkunan
edessä. Aivan oikein! Tuolla seisoi Pe Ontjes Lau suuren pöydän edessä
ja oli levittänyt sille piirustuksensa. Pöydän takana istui Daniel
Peters koko muhkeudessaan ja arvokkuudessaan, hänen rinnallaan molemmat
pyyleät raatimiehet, jotka taistelivat uneliaisuuttaan vastaan. Ja Pe
Ontjes sanoi noin vaan ihan päivänselvänä asiana ja varmasti: "_Noin_
pitää se tehdä".
Pormestari kierteli kauniita pehmeitä viiksiään ja katsahti sivulleen
noita kahta ukkoa kohden ja virkkoi hyväntahtoisesti: "Hyvä herra
Lau...!" Ja alkoi ladella periaatteitaan "järkiperäisestä", kuten hän
sanoi, "kunnallispolitiikasta", ja jatkoi loputtomiin. Kun hän vielä
oli parhaassa vauhdissaan, levitti Pe Ontjes yht'äkkiä kätensä, taitti
satamavirran ja koko Hilligenlein kokoon ja sanoi tyvenesti: "Minä
esitän suunnitelmani uudelleen, kun täällä on uusi pormestari..." Ja
otti piirustuksensa ja lähti.
Anna Boje seisoi vielä, aivan ymmällään ja vimmoissaan tuommoisesta
käytöksestä; silloin kuuli hän hänen askeleensa lähellään. Pe Ontjeskin
aikoi puiston läpi kotiin.
"No?" sanoi hän ivallisesti. "Olitko kuuntelemassa?"
"Mitä se sinuun kuuluu?" vastasi tyttö. "Saanhan seistä, missä tahdon".
"Olet ilkeä riidanhimoinen tyttö", sanoi hän vakavasti ja suuttuneesti.
"Jos pysyt tuommoisena on sinun käyvä vielä huonosti".
"Sinäkin?" sanoi tyttö, "aiotko sinäkin ruveta minua neuvoilemaan?...
etkä osaa edes kirjoittaa sanaa 'läpileikkaus'? Piirustuksessasi seisoi
'läpileikaus! Läpileikaus!... olit ylipäätään huono oppilas koulussa;
luuletko, ett'en sitä tiedä? Annoit toisia selkään, jos he tiesivät
enemmän kuin sinä. Sillä keinoin pääsit sinä ylimmäiseksi. Näetkös!"
Pe Ontjes Lau kalpeni vimmasta ja kääntyi pois, tyttö lähti toisaanne.
Hän veti henkeään syvään ja kiihtyneesti ja ajatteli: Ikinä maailmassa
en voi vihata ketään niinkuin tuota!
Hän oikein heittäytyi tuohon uuteen tunteeseensa, niin että se kasvoi
ja täytti koko hänen sielunsa. Hän kuvitteli ilmielävästi itselleen,
kuinka hän oikein osoittaisi hänelle koko ylenkatseensa, ja ajatteli,
voisiko Piet millään lailla auttaa häntä, jotta hän vielä paremmin
pääsisi häntä loukkaamaan. "Kunpa voisin toivoa hänelle jotakin
oikein pahaa", ajatteli hän. "Kunpa vaan saisin jotain pahaa tehdyksi
hänelle". Suuttumus ihan hämmensi hänet ja pimensi hänen mielensä,
ja hänen kauniit kirkkaat silmänsä saivat kovan, tumman välkkeen, ja
yht'äkkiä hyrskähti hän tuliseen itkuun.
Hän meni kastanjakujannetta pitkin kotiansa kohti, kääntyi takaisin
taas, ja kulki ylös ja alas joitakin katuja ja rauhottui hieman, ja
alkoi kaivata ihmistä, jolle hän saisi olla ystävällinen; mutta ei
löytänyt aluksi ketään.
Mutta kun hän läheni Ringerangin ravintolaa, joka sijaitsee
vastakkaisella puolella linnapuistoa, kauniiden lehmusten varjossa,
seisoi siellä hämärissä eräs maanviljelijän poika, joka kerran oli
ollut hänen koulutoverinsa Freestedtissä. Tämä oli tuntenut hänet, ja
odotteli, kunnes hän tuli lähemmäksi.
"Kas vaan", virkkoi hän. "Siinä sinä olet, tunsin sinut käynnistä,
tuntisin sinut vaikka virstan päästä". Ja lähti astelemaan hänen
rinnallaan, ja kertoi, että hän toissa päivänä oli palannut
sotapalveluksesta.
Nyt oli hän iloinen, että tuo komea poika kävi niin ystävällisesti
hänen rinnallaan, ja muuttui vastoin tapaansa vilkkaaksi ja
avomieliseksi, ja kertoi äidistään ja Pietistä ja kyseli häneltä hänen
siskostaan, ja halusi kuulla kaikellaisia kuulumia heidän yhteisistä
tuttavistaan. Kun he juttelivat kaikesta tästä, värehti heidän
silmissään herkkä aistillinen mielihyvä tointoiseensa, joka vaan kasvoi
ja kasvoi. "Mitkä kauniit silmät hänellä on!"... "Kuinka kirkkaat ja
selkeät hänen silmänsä ovat"... "Kuinka sydämellisesti hän nauraa"...
"Kädelläni koskettelisin hänen hiuksiinsa; kuinka ihmeen ihanat ne
ovat"... "Kuinka järkevästi ja ystävällisesti hän puhuu Pietistä,
tuo armas poika!" "Rinnallani tahtoisin hänet kerran tuntea, kerran,
likistää rintaani vastaan"...
Kun he poikkesivat pitkälle lehmuskäytävälle, joka yksinäisenä ja
polveillen vie poikki Linnapuiston kastanjoita kohden, takertuivat
nuorukaisen ajatukset tuontuostakin ja pysähtyivät viimein kokonaan.
Tyttökin kävi hiljaiseksi. Nuoressa miehekkyydessään ajatteli
nuorukainen, vaikka säikkyen ja säikähtyen: 'Uskallanko minä ja
suutelen häntä? Hän on hyvin ylpeä!'... Ja tyttö ajatteli sydän
tykyttävänä ja kurkussa ahdistus: 'Hän tahtoo suudella minua...' Ja
suloinen ilo ja odotus virtasi ja värähti joka hänen jäsenessään.
Viimeisen lehmuksen varjossa tarttuikin nuorukainen todella häneen ja
suuteli häntä sanaakaan sanomatta, suuteli uudelleen ja uudelleen.
Tyttö pysyi sanomattomasti hämmentyneenä ihan hiljaa. Mutta kun
nuorukainen hellitti hänet, juoksi hän pois, kotoansa kohden.
Hän juoksi kyökkiin ja huuhtoi ja valeli polttavia kasvojaan ja
otsaansa vedellä. Mutta kun se ei lievittänyt hänen kasvojensa
poltetta ja hänen hämmennystään, etsi hän tekosyytä, voidakseen jäädä
kyökkiin, ja nouti makuuhuoneesta äidin hopeaiset ruokaneuvot, kuusi
ruokalusikkaa ja tusinan teelusikkoja ja pienen sokuriastian ja alkoi
kirkastaa niitä.
Kun hän siinä tahkoi ja tahkoi -- ollen yhä vielä ajatuksissaan hänen
sylissään -- heräsi hänessä yht'äkkiä, kun mielensä yhä vielä oli
kokonaan tuossa toisessa asiassa, lapsi eloon ja hän alkoi leikkiä,
koettaen pitää joka lusikkaa tasapainossa kohotetulla kädellään;
sitte alkoi hän liikutella sitä kahden sormensa välillä ilmassa ja
katsella seinään, kuinka sen varjo hypähteli ja liikehti. "Kuinka
ihmeenihanaa se oli!... Kuinka lujasti ja kiinteästi hän kiersi
käsivartensa ympärilleni... En voinut liikahtaakaan... Kuinka ihanaa...
ja ihmeellistä... minun polveni tulivat niin heikoiksi... niin autuasta
oli olla". Kun hän yhä vielä uneksi siten, olivat hänen kätensä ja
silmänsä, ikäänkuin leikkivät lapset, joiden perään ei kukaan katso,
alkaneet tunnustella ja lukea nimiä ja kirjoituksia, jotka olivat
piirretyt lusikkoihin: "Häiksi", ja lahjoittajan nimi ja päivämäärä ja
taaskin: "Häiksi". "Miltä mahtoi äiti sinä päivänä näyttää?... Yhtä
nuori kuin minä... ainoastaan kaksi vuotta vanhempi... Kaunis ja nuori
ja onnellinen... Kuinka onnellista!... Saada aina olla rakkaimpansa
kanssa... Ihanaa se mahtaa olla... ja pahaa myöskin... niin, myöskin
pahaa... Oh ei, ei pahaa... ihanaa, ihanaa... Ja sitte tuli ensimmäinen
lapsi... se olin minä... Lieneekö äiti ollut kovin kömpelön näköinen
niihin aikoihin?... Muutamat näyttävät niin rumilta silloin... Ja
mahtoiko hän olla kovin kipeä... Kuinka kauan mahtoivat he olla yksin,
ilman lapsia?... Kas... senhän voi nähdä lusikoista". Hän piti lusikkaa
valoa vastaan ja laski hääpäivästä syntymäpäiväänsä, ja laski uudelleen
ja sai huulensa yht'äkkiä kapeiksi ja silmiinsä hiljaisen kovan
ilmeen, heitti lusikan kilahtaen laatikkoon ja lähti, "hyvää yötä"
toivottamatta äidilleen, kammariinsa.
Tästä päivästä muuttui hän vielä aremmaksi ja ylpeämmäksi, kuin hän jo
luonnostaan oli.
Ensi aikoina tämän päivän jälkeen ei hän toisinaan, kun hän oli ulkona
asioillaan ja kävi pitkin lehmuskäytävää, voinut vastustaa kiusausta
hetkeksi seisahtua paikalle, jolla hän oli suudellut häntä. Hän
pysähtyi ja sulki silmänsä ja tunsi itsessään suutelon koko sulon.
Mutta hän pakoitti pian itsensä voittamaan tämän kiusauksen. Hän ei
tahtonut ajatella tuommoisia asioita, sillä ne olivat -- niin näytti
hänestä -- epäluotettavia ja vaarallisia, ikäänkuin hyllyvä suohete,
jonka päälle on kasvanut pettävä ruohonkamara. Hänellä oli epäselvä
tunne, että hänellä oli kuuma veri, ja oli nyt käynyt levottomaksi,
ikäänkuin metsä keväällä, kun aamu hiljaa sarastaa, ja ensimmäiset
linnut heräävät.
Äitiänsä kohtaan oli hän epäystävällinen ja ynseä ja puhui vaan
välttämättömimmän hänelle; Heinkessä ja Hettissä oli hänellä aina
moittimista. Yläluokkalaiset koulussa, jotka asuivat vinttikammareissa
kastanjakäytävän varrella, rohkenivat toisinaan, syksyllä, kun hän
alhaalta meni ohi, viskellä kastanjoja, tai murtamiansa oksia alas,
mutta hän ei ollut huomaavinaankaan. Tanssiaisissa, joissa hän kävi,
tanssitettiin häntä kyllä ahkeraan, varsinkin pyysivät häntä tanssiin
miehekkään kauniit ja varmat tanssijat, hän tanssi nimittäin keveästi
ja varmasti ja oli sula ilo liikkua hänen rinnallaan ja ihailla hänen
koko kauneuttaan; mutta kenkään ei tohtinut pyytää häntä lasilliselle
viiniä tai tuttavalliselle kävelylle tummien puiden varjoon. Hän
huomasi hyvin, että tuommoista ei häneltä pyydetty. Silloin muuttui
hän vielä ylpeämmäksi ja vastahakoisemmaksi, ja tekeytyi, ikäänkuin
olisi kaikki tuommoinen hänelle perinpohjin vierasta ja vastaan; saipa
itsensäkin uskomaan, että siten todella oli laita.
Äiti mukautui hiljaa ja nurkumatta vanhimman lapsensa
epäystävällisyyteen; hän muisteli omaa avuttomuuttaan ja
levottomuuttaan niinä vuosina, ja tunsi itsensä voimattomaksi mitenkään
tukemaan häntä tässä. Hän työskenteli kaiket päivät kutomakoneensa
ääressä, maksaakseen ne kaksitoista sataa markkaa. Mitä Piet pienistä
ansioistaan tähän tarkoitukseen lähetti, ne vei hän, jokainen penni
huolellisesti paperiin käärittynä, itse säästöpankkiin, jotta hänellä
olisi varoja mennä perämieskurssille, ja ajatteli ilolla sitä hetkeä,
jolloin hän vihdoin olisi kotona taas.
Ja taaskin tuli uusi syksy, kaunis syksy raikkaine tuulineen ja heleine
auringon paisteineen. Ja aurinko loisti viistoon etehisen lasioven
läpi puolhämärälle, pienelle välikölle. Silloin pistäysi taaskin kerta
taloon kirjeenkantaja. Mutta tällä kertaa toi hän käärön.
Käärön! Eivät he jälkeenpäin itsekään käsittäneet, kuinka he olivat
mahtuneet kaikki niin yht'aikaa ryntäämään välikölle. Pieni ahdas
välikkö aivan tulvahti valoa täyteen noiden neljän vaalean pään
heijastuksesta. Sitten palasivat he kääröineen sisään.
Heinke, joka aina oli valmis ja valveillaan ja sentään aina tyyni, oli
jo saanut käteensä purasimen ja aukaisi puuliitteitä, jotka pitivät
käärettä koossa ja otti esiin nuo pienet kiinalaiset lippaat ja rasiat,
jotka, huolellisesti käärittyinä oudonnäköiseen nöhtäiseen kankaaseen,
olivat siellä vierekkäin.
"Katsos, katsos, äiti, tuo on sinulle!"
Helle Boje istahti tuolilleen koneen ääressä ja tunnusteli vavahtelevin
käsin laatikon mustaa kiiltävää pintaa. "Tuon on hän ostanut", puheli
hän hiljaa. "Se on ollut hänen kädessään." Silmänsä olivat yht'äkkiä
tulvahtaneet kyyneliin. Anna katseli hiljaa ja itseensä sulkeuneena
siroa kapinetta kädessään ja ajatteli salaa, mieli herkkänä, veljeään,
josta hän paljon piti. Heinke oli työntänyt virsikirjansa josta hän
oli lukenut, syrjään ja oli ottanut kaulastaan meripihkahelmisen
kaulakoristeensa ja laskenut sen koteloon, jonka hän oli saanut ja
katseli nyt, miltä se näytti ja kiitteli kaukaista veljeään ja puhui
ystävällisesti hänestä. "Voi, kuinka somaa, kuinka hän on hyvä, äiti...
Kuule äiti... sen sanon... näitä ei saa Hett vaan."
Hett mulkoili toisia kohden, olivatko he saaneet mitään parempaa kuin
hän. Mutta kun hän huomasi, ettei tässä toistaiseksi ollut mitään
tehtävissä, lähti hän ulos leikkimään.
Helle Boje piti kirjettä kädessään; mutta ei voinut kyyneliltä
silmissään lukea.
"Äiti luehan."
"Minä en voi, lapseni... lue sinä."
Silloin luki Heinke.
"Rakas äiti! Kohta kun tulimme Wladiwostokista tänne Hongkong'iin,
ostin minä nämä teille. Aioin itse tuoda nämä teille; mutta nyt olen
tuuminut, ett'en ennen tahdo palata Hilligenleihin, ennenkuin voin
mennä merikouluun. Ja siihen kestää vielä vuosi. Minä ansaitsen täällä
nimittäin paremmin. En tiedä, lähteekö Kai Jans kanssani toiselle
laivalle. Me olemme nimittäin jättäneet entisen laivamme ja etsimme
nyt rivakkaa purjehtijaa. Jos hän nytkin tahtoo seurata minua, niin on
se hyvä; hän on nimittäin todellakin kunnon poika; mutta saa hän olla
seuraamattakin. Luulen sentään, että hän seuraa minua, koska hänellä
aina täytyy olla joku, jonka kanssa hän saa puhua kaikenmoista, jota
hän ei niin joutuisi puhumaan vanhemmille merimiehille. On hänkin
laatuisensa ihminen.
"Rakas Anna! Tähän lippaaseen voit sinä pistää parsinneulasi. Sinähän
kai joudut oikein summissa nyt parsimaan sukkia siellä noille kahdelle
lapselle. Herran tähden, mitä sanoinkaan! Heinkehän lienee jo pitkä
tyttö, ja Hett on yhdentoista. Kun ostin lippaasi, aikoi kiinalainen
petkuttaa minua, kun hän hieman halpeli ikääni. Mutta hän ei ottanut
huomioonsa, että puosumme seisoi takaani, tämä iski häntä korvalle,
niin että mies lensi permantoon. Siten täällä kauppoja tehdään.
"Minun on täytynyt ostaa itselleni uusi puku, sillä vanha oli aivan
loppuunkulunut, ja sitäpaitsi olin kasvanut paljon. Minulla on sentään
seitsemänkymmentäviisi markkaa arkussani; ne lähetän nyt kohdakkoin.
Viisikymmentä markkaa viet niistä säästöpankkiin merikoulun varalle,
loput kaksikymmentäviisi markkaa ovat, jos itse olette terveitä
ettekä tarvitse rahaa, velanlyhennykseen. Rakas Anna, ole hyvä
tytär äidillesi, ja huolehdi, ettei äiti istu ihan kaiket päivät
koneensa ääressä. Jos pysyn terveenä, voin kyllä suorittaa isän velat
viidessä vuodessa. Niitten vuoksi ei hänen tarvitse istua itseään
kyykkyselkäiseksi.
"Rakas äiti, sinun ei tarvitse huolehtia mitään sukistani; osaan parsia
ne aivan yhtä hyvin kuin Anna. Usko vaan, housuistani ja paidoistani ei
puutu ainoatakaan nappia. Aina reilussa, se on ensimmäinen pykälä. Ja
sitte: aina varuillaan. Ja kolmanneksi: aina tyytymätön! Aina tahtoa
oppia enemmän ja pyrkiä eteenpäin. Uskoppas vaan, pidän silmäni auki.
Edellisellä laivallamme palveli tässä esim. eräs nuori ameriikalainen.
Hän tahtoi vaan saada nähdä hieman maailmaa, sanoi hän, ja ilmaiseksi;
sittemmin aikoo hän ruveta, miksi kykenee; isänsä on pappi. Siltä olen
kurkistellut ja kuunnellut yhtä ja toista. Maailmassa ei saa olla
kyyryssä selin. Reipas ja rivakka sitä olla pitää. Ja se sopii minulle
hyvin, usko se. Kai Jansissa ei siihen ole miestä, hän on aina niin
arka ja pelkuri... aivan kuin naapuri Martensin kaks'vuotias varsa...
muistathan vielä, Anna, sen siellä laitumella? Juoksimme kerran
kokonaisen puolen päivää sen jälissä. Sinä olisit tahtonut ratsastaa
sillä, mutta me emme saaneet sitä kiinni.
"Rakas äiti! Olen tuuminut sen niin, että tahdon aina palvella
purjelaivoilla. Muutamat arvelevat että ne häviävät käytännöstä; mutta
kapteeniukkomme virkkoi kerran, kuulin sen, perämiehellemme: 'Saattepas
nähdä vaan, perämies suuret purjelaivat ovat aina olevat halvimmat
kuletusneuvot pitkillä matkoilla ja raaka-aineita varten'. Äskettäin
purhehti ohitsemme kaunis uusi amerikalainen purjelaiva. Usko minua,
se oli komea nähdä! Vaikk'ei sillä ollut enempää purjetta kuin meillä,
teki se kovempaa vauhtia. Perämies kiroili ja kapteeni tekeytyi,
ikäänkuin ei hän huomaisikaan. Mutta minäpäs koetin pälyillä, mistä tuo
riippui. Vancouverilla ja San Franziscossa juoksin minä kaiket päivät
laivaveistämöillä; usko pois, se oli hupaista; semmoinen veistämö, se
se minusta on se oikea Hilligenlei, pyhä maa.
"Luulen muuten että Kai Jans on lähtenyt merille etsimään juuri sitä,
pyhää maata. Aina kun tullaan maihin, on hänellä kaula pitkänä, mennä
pujottelee ihmisten lomitse, käy kaikki kadut ja kujat ja katselee
ympärilleen, eikä virka sanaakaan. Mutta tuonaan Vancouverissa,
jossa viivyimme kaksikymmentä päivää, ja jossa meillä oli runsaasti
joutilasta aikaa, teki hän erään vanhan omituisen merimiehen kanssa,
joka siellä tuli laivaamme, kolme päivää kestävän matkan läpi kaupungin
ja saaren, aina vuoristoon saakka. Kun me sitte hinaajalla menimme ulos
satamasta, unohti hän työn ja kaiken, katseli noita etäällä häämöttäviä
vuoria kohden ja sanoi yht'äkkiä minulle: 'Kuule, maa tuolla vuorien
takana on suurenmoista. Niin avaraa ja suurta ja puhdasta, ikäänkuin
olisi se pyhää. Sinne muutan minä joskus, luulen minä'. No, laulun
loppu oli se, että hän sai perämieheltä korvapuustin. Niinkauan kuin
olemme olleet Hilligenleistä poissa, ei hän ole tullut omaiseksi
kenenkään kanssa muuta kuin minun ja tuon vanhan ukon. Muuten on hän
aina yksikseen ja kuuntelee, ja katselee tarkkaavasti ympärilleen.
Kaikki pitävät hänestä sentään, koska hän on hyvä ja kunnon poika, ja
aina avulias, ja koska hän, kun kokki kerran makasi sairaana, yht'äkkiä
rupesi itkemään.
"Rakas äiti! Kun tulen kotiin, olette ihmettelevät, että olen niin
suuri ja ruskea. Ja kädet, näkisitte ne! Pysykää terveinä nyt ja
muistelkaa uskollista poikaanne ja veljeänne Piet Boje'a."
He lukivat jokainen itsekseen kirjeen ainakin kolmeen kertaan ja
puhuivat kaikesta siinä, ja istuivat tuon tuostakin hiljaa ja vaipuivat
mietteisiinsä. Silloin tuli Hett sisään ja meni makuulle. Sitte menivät
Anna ja Heinkekin levolle; Anna tapansa mukaan ynseänä ja hyvää yötä
sanomatta; Heinke tyyneenä ja tasaisen ystävällisenä.
Helle Boje istui vielä hetken koneensa ääressä. Yksitoikkoisesti
ja alakuloisesti kuului sen iänikuinen naksutus tuossa pienessä
matalassa huoneessa. Sitte meni hän makuuhuoneeseen. Hän astui lastensa
vuoteitten ääreen, ja kumartui katsomaan heitä kasvoihin, ensiksi
Hettiä, ja näki lampun puolhämärässä valossa nuorimman lapsensa
kauniisiin kasvoihin, ja huomasi niiden raskaan aistillisen ilmeen;
sitte kumartui hän Heinken kasvojen yli ja näki nuo tyyneet selkeät
kasvot, joilla oli tuo vapaa ilme voimakaspiirteisen kauniin suun
ympärillä, ja katseli siinä kauan ajatuksiinsa vaipuneena. Sitte meni
hän siihen huoneeseen, jossa Anna nukkui ja katsoi häntäkin ja näki,
ett'ei enää ollut etäällä aika, jolloin hän oli oleva täysi nainen.
Voimakas kuumaverinen nainen. Samallainen kuin hän itse.
Hän palasi takaisin toiseen kammariin ja istahti oman vuoteensa
reunalle, ja muisteli, mitä he usein olivat miehensä kanssa puhuneet
lapsistaan: "Ell'ei lapsiamme kohtaa se onni, että he tarpeeksi
aikaiseen joutuvat hyviin käsiin, on elämä tuleva heille vaikeaksi."
Hän liitti kätensä ristiin ja alkoi kuumasti rukoilla lastensa
puolesta. Hiljalleen, kun hänen rukouksensa laimeni, ja hän vielä istui
samassa asennossa, johtuivat hänen ajatuksensa, nyt rauhottuneempina
ja keveentyneinä, hänen sankariinsa, tuohon uljaaseen tuolla kaukana
kaukana avarassa maailmassa: minkä näköinen hän nyt mahtoi olla, ja
millä uudella laivalla hän nyt mahtoi kulkea. Ja johtui vähä vähältä
uniin ja uneksumisiin ja näki unissa hänen laivansa, komean sorjan
laivan, jolla oli kaksi mastoa, jotka omituisesti kallistuivat keulaa
kohden. Mutta sitä laivaa viskeli ankara merenkäynti edes ja takaisin,
se viskeli sitä ihan selittämättömästi, kuin mielettömin lapsenkäsin;
ja oli hänestä, ikäänkuin olisi koko laivan kansi ruhjottuna ja
murskana, ja hän ajatteli: tuo ei ole mikään 'pyhä maa'. Sitte
oli hän yhtäkkiä seisovinaan meren rannalla, suuressa tuskassa ja
katselevinaan laivaa kohden, ja näki sen niin selvästi edessään. Kuinka
ilmielävän selvästi hän sen näkikään. Tuossa... ajoi se myrskyn mukana,
se nojahteli ja kallistui ja hypähteli vuoren korkuisten aaltojen
mylläkässä.