Heine Wulk istui kalpeine värittömine kasvoineen tomun- ja
homeenharmaassa työhuoneessaan pitkän sekasortoisen pöytänsä ääressä,
jota peitti kaikenmoiset paperiliuskat, sakset, kirjoitusromut ja
sanomalehtipinkat, ja tuijotti lehteen, joka vastikään oli tullut
Berlinistä. Kai Jans tuli sisään, pitkänhoivakkana ja kalpeana, meni
tavalliseen paikkaansa kirjasinlaatikon ääreen ja rupesi latomaan
painettaviksi tuotuja ilmoituksia. Hän oli tänään jo suorittanut kuusi
tuntia koulutyötä. Mutta kun hän nyt kahdeksan päivän kuluttua saisi
lopettaa koulunkäyntinsä, aikoi hän vastedes omistaa kaiken työvoimansa
Heine Wulkin liikkeelle.
"Kuulehan" virkkoi Heine ja siveli kämmenellään pitkiä sileitä
hiuksiaan päälaelta takinkaulukseen asti. "Berliiniläinen... onpas
se taas lähettänyt sievosen pääartikkelin! 'Heräävä kevät!'...
Mutta tässä, eräässä kohdassa puhuu hän päivänkorennoista, jotka
keinutteleivat vesililjoilla? Mitä se tarkoittaa. En ole ikipäivinä
kuullut puhuttavan päivänkorennoista."
"Me kutsumme niitä sudenhevosiksi", sanoi Kai Jans.
"Vai niin! Vai sudenhevonen se on! Mutta mehän emme mitenkään voi
panna sudenhevosta pääartikkeliin. No jääköön sitte päivänkorennoksi;
kaunis sana... Sinun täytyy siellä täällä vähän korjailla, ja noin
ikäänkuin muokkailla, Kai... niinpä puhuu hän tuossa esimerkiksi
pojista ja tytöistä, voit sen sijaan panna nuorukaisista ja neitosista.
Ymmärrätkö? Mutta lentoa ja ryhtiä esityksessä et saa turmella! Lento
ja ryhti on ja pysyy pääasiana. Sinä osaat jo koko hyvin, mutta vielä
on parantamisen varaa; tiedäthän, mitä aina olen sanonut sinulle:
Pormestari, sillä miehellä on sujuva kynä, sillä!... Tässä alempana,
tässä missä berliiniläinen... muuten kylläkin kauniisti... kertoo
auringon aroista säikkyvistä säteistä, siihen voit lisätä, että kanat
taaskin alkavat munia; sen on berliiniläinen tuhmuudessaan unohtanut".
Kai Jans tarkasteli kohtaa ja sanoi hieman arvellen: "Ei se oikein
sopisi siihen minusta".
"Sen pitää sopia, siis se sopii!" sanoi Heine Wulk. "Näes... kun nyt
joku isäntämies mailla lukee tämän, juolahtaa hänelle kohta mieleen
uhrata hiukan pieneen ilmoitukseen ja maksaa sen munissa. Olen näihin
aikoihin vuotta usein tehnyt hyvät kaupat siinä... No, mitähän uutta
kaupungilla? Oletko kuullut mitään?"
"Laivuri Tams on ostanut Finkenwärderistä itselleen jahdin. Se on
nyt jo järjestykseltään viides, joka on hankittu Hilligenleihin.
Satamamestari Lau sanoo, että se on komea alus".
"Äh! mitä siitä!" sanoi Heine Wulk. "Jahdin voi ostaa kuka hyvänsä".
"Pe Ontjes Lau on suorittanut Altonassa perämiestutkinnon arvosanalla
'kiitettävä'".
"Minä en kärsi koko Lau'ta. Ja mitä liikuttaa Hilligenleitä se asia?"
"Kirkkokadulla on viemäri eilen illalla mennyt tukkoon; likainen
pilaantunut vesi on muuttanut koko kadun allikoksi, eikä pääse
juoksemaan pois."
Heine Wulk ravisti kiivaasti päätään. "Mitä me semmoisiin sekaannumme?"
kysyi hän. "Jos me kerromme tuommoisen uutisen, suuttuu pormestari,
ja poliisi muuttuu äkeäksi ja alkaa rettelöidä kanssani. Ei siitä
uutisesta ole mihinkään. No, ja muuta?"
"Kauppias Dicksen on löytänyt vihkisormuksensa, jonka hän kaksikymmentä
vuotta sitten oli kadottanut puutarhaansa."
"Kas... sepäs on semmoinen kuin sopii... sen sinä voit panna sinne.
Tiedätkös, tuollaiset juuri, tuommoiset pikkupiirteet elämästä, ne ne
ovat jotakin meitä varten."
"Ravintoloitsija Birnbaum on pannut esille pullon, joka on täynnä
herneitä. Se joka osaa arvata lähimmälle, kuinka monta niitä on, saa
kaksitoista pulloa olutta."
"Näes... sepä oli soma juttu. Siinä on jotakin, jota kutsutaan
huumoriksi. Täydentele sitä nyt vähän, noin leikkisästi, ymmärräthän,
ja tietysti lennokkaasti. Sinun pitää saada siinä esiin, että Birnbaum,
asettaessaan tuommoisen tehtävän, on ollut varsin henkevä ja sukkela,
ja että tuommoinen tehtävä, se kun aiheuttaa rattoisia iltaseuroja,
osaltaan elähyttää hilpeyttä ja henkevyyttä kaupungissamme. Jos
muuten olet oikeassa hengessä, niin voit lopettaa esityksesi vaikkapa
muutamalla säkeellä, jollakin runollisella sutkauksella. No, käsiksi
nyt vaan... Täytyypä olla hupaista sinulle, poika, että noin jo
viistoista vuosinesi pääset näin keskelle päivän tapahtumia. Ole nyt
ahkera; käväisen tästä hiukan kaupungilla katselemassa ja kuulemassa,
onko muuta mitään tapahtunut."
Heine Wulk puki ylleen vanhan päällystakkinsa, upotti molemmat kätensä
avariin, ammollaan oleviin taskuihinsa ja lähti astua kopistelemaan
ravintoloitsija Birnbaumille, joi lasin totia ja antoi lausuntonsa
papujen lukumäärästä, ja valvoi, että se tuli oikein merkityksi ylös,
pistäysi vielä muissakin ravintoloissa ja jutteli vieraitten kanssa,
jotka joutilaina ja pyylevinä istuivat siellä ja pakinoivat maailman
menosta ja palasi takaisin työhuoneeseensa.
Kai Jans oli sillävälin latonut molemmat artikkelit ja lukenut palasen
romaania, jonka muuan berliiniläinen kustannusliike oli julkaissut
keltaisissa vihoissa, ja josta hänen piti antaa lausuntonsa, kelpaisiko
se julaistavaksi lehdessä, ja latoi par'aikaa erään matkustavan
markkinaseuran ohjelmaa. Heine Wulk vilkautti hiukan kirjasinlaatikkoa
kohden, jonka ääreen hänen nyt oikeastaan olisi pitänyt istuutua, mutta
oli niin laiska ett'ei viitsinyt edes riisua päällystakkiaan yltään.
Hän vaipui verkalleen mukavaan tuoliinsa pöydän ääressä, ja otti
käteensä erään hampurilaisen sanomalehden.
Silloin tuli sisään Anna Wiesche Martens Freestedtistä, Bojeiden
naapuri. Hän astui koko pyyleydessään sisään työhuoneeseen, laski
korinsa pitkälle pöydälle ja sanoi: "Meillä on tuntuva lehmä navetassa,
Heine; sepitähän siitä lyhyt ja selvä ilmoitus", ja otti koristaan
esiin pienen voipaketin. "Tässä saat naulan voita; käteinen raha on
niukassa".
"On ikävää se", sanoi Heine Wulk, "ettei kukaan tahdo maksaa käteisessä
rahassa. Voi kukaties saattaa käydä laatuun, myöskin otan mielelläni
vastaan pussillisen perunoita. Viime syksynä, kun porsaat olivat niin
halpoja, että Hans Hansen laski niitä viis vapaasti torille, tuli Jakob
Sothmann tuomaan vaimonsa kuolinilmoituksesta maksuksi porsaan ja luuli
saaneensa puijatuksi minut. Mutta porsaat nousivat hinnassa, ja minä
suoriusin hyvin asiasta. Mutta katsohan... tänne... mitä kaikkea täällä
nurkassa on!" Hän sysäsi syrjään erään vuohennahan. "Mihin tuotakin
voi käyttää?... Kai, tulehan tänne, poikaseni, ja katso. Kun joskus
tulet palvelukseen johonkin suureen lehteen: mitä kaikkea semmoiseen
kertyneekään!... Ihmisen pitää ottaa kaikesta oppia. Katsos...
lapsenvaatteita". Hän sysäsi kädellään tummaan, pehmeään vaateläjään.
"Kauppiaat ovat kaikkein harmillisimmat".
"Paljaita tiskipuksuja!" sanoi Anna Wiesche ja ravisti päätään.
"Minun pitää jatkaa matkaa taas... Niin tuota," sanoi hän ja jäi
seisomaan, "siitähän piti minun vielä puhua: opettaja Bojen leski tulee
iltapäivävenheellä tälle puolen. Hän aikoo muuttaa tänne Hilligenleihin
ja etsii pientä huoneustoa: kolme huonetta, jotta hän voi ottaa
luokseen asumaan jonkun koululaisen; mutta sen pitää olla halpa".
Heine Wulk oli yhä vielä vaipunut mietteihinsä vaihtokaupan luonteesta
ja laadusta ja pudisteli päätään. Anne Wiesche lähti.
Häh oli tuskin lähtenyt, kun sisään astui kookas jykeä Kassen
Wedderkop. Hän oli syntyperäinen hilligenleiläinen, oli sentään
liikkunut paljon ulkona maailmalla ja ollut erään vanhan hampurilaisen
liikkeen asiamiehenä monta vuotta Itäaasiassa. Neljäkymmen vuotiaana
oli hän loukannut selkänsä siellä, niin että hänen oli mahdotonta
jäädä sinne. Silloin jätti hän toimensa ja palasi vaatimattamme
omaisuuksineen, jonka hän oli saanut kokoon, synnyinkaupunkiinsa
ja työskenteli nyt, kirjoittaen artikkeleita kauppaliikkeestä ja
kauppapolitiikasta. Ensin arkaillen ja epävarmana, huomasi hän pian,
että hänellä oli suuremmat taipumukset kauppapolitikoitsijaksi kuin
kauppiaaksi, ja otettiin näihin aikoihin jo, kymmenen vuotta hänen
kotiinpaluunsa jälkeen, hänen kirjoituksiaan mielihyvällä suuriin
arvossapidettyihin saksan- ja englanninkielisiin sanomalehtiin. Hän ei
seurustellut Hilligenleissä juuri kenenkään kanssa, ja ihmiset eivät
tunteneet häntä. Hän oli harvasanainen vakava mies, joka melkein aina,
ulkona käydessäänkin, oli vaipunut ajatuksiinsa. Kun hän joskus aukaisi
suunsa, puhui hän jyreällä syvällä äänellä.
Hän nojasi tukevaa, ei ylen kookasta vartaloaan raskaasti sauvaansa
vastaan ja pyysi lyhyesti ja asiallisesti kuten hänen tapansa oli,
saada silmäillä erästä vissiä aikaisempaa vuosikertaa lehdestä,
jossa hänen isänsä joskus, kuten hän vasta nykyisin oli kuullut, oli
kertonut vaatimattoman elämäkertansa. Heine Wulk, joka ei voinut sietää
häntä, antoi hänelle vuosikerran ja Wedderkop meni ikkunan ääreen,
jonka luona Kai Jans seisoi työssään. Wedderkop katsahti tarkkaavasti
tuohon pitkään kalpeaan poikaan, jonka hän kai toisinaan oli huomannut
kadulla, istahti raskaasti ja alkoi lukea ja murahteli itsekseen
tuontuostakin, kuten hänen tapansa oli lukiessaan.
Tuli sitte työhuoneeseen yks' ja toinen. Eräs vaimo, jonka
lapset nälkäisinä ja likaisina kulkivat kaduilla, tilasi
onnentoivotuskortteja, unilukkari toi saarnalistan; sitten tuli
pormestari.
"O... herra pormestari!" sanoi Heine Wulk ja kumarsi syvään.
Daniel Peters tervehti lyhyeen ja vieraasti Wedderkoppia, veti hieman
ylömmäksi vaaleita housunlahkeitaan ja istuutui arvokkaasti. "Minulla
ei ollut paljoa aikaa käyttää artikkeliin", sanoi hän. "Huolenpito
kaupungista ei anna minulle päivän eikä yön rauhaa".
"Onpas se vahinko", sanoi Heine Wulk ja sipaisi elokkaasti hiuksiaan.
"Mitä olisikaan herra pormestarista tullut", sanoi hän, "jos herra
pormestari olisi päässyt tilaisuuteen oikein käyttämään sitä leiviskää,
joka hänelle on annettu".
"Niin", sanoi Daniel Peters ja siveli kädellään pitkiä pehmeitä
viiksiään. "Nyt saa ahertaa tämmöisenä hallituksen toimennusmiehenä.
Elämä livahtaa käsistä... Ja siinä sitä on!... Luenpa teille, mitä olen
kirjoittanut".
"Annahan nyt työn tuokioksi seisahtua, Kai. Ja kuuntele, poikaseni."
Daniel Peters laski kätensä polvelleen, kohotti hieman olkapäitään ja
alkoi lukea kurkku kiristettynä kapeaksi -- kaikki Hilligenleissä,
kun tahtovat esiintyä, puhuvat olkapäät koholla ja kurkku kapeana --:
"Päällekirjoitus: Hilligenlein kaupungin tulevaisuus... Ihmeellinen
on meremme, surma- ja Pohjameremme, surmameremme sillä tapahtuvain
merionnettomuuksien vuoksi, Pohjameremme eroitukseksi englantilaisista,
jotka kutsuvat sitä Saksanmereksi; mutta ihmeellisin on se silloin, kun
sitä ei ole ikäänkuin olemassakaan, tarkoitan, kun se tarjoo meille
raukoille piskuisille ihmisille avarat matalikkonsa, kun se ikäänkuin
levittää ne eteemme, että me, Hilligenlein asujamet ylhäisimmästä
virkailijasta halvimpaan päivätyöläiseen asti, saisimme taivaltaa
ulos, ulos auringonpaisteisille matalikoille, ulos Dänensandin
hietikkasärkille. Mutta miksi juuri Dänensandiin? Miks'ei yhtähyvin
jollekin muulle särkälle tuolla avaralla matalikolla? Onko tämä
oikeutettu kysymys? Ei, ei ja kolmasti ei! Sillä tuolla, Dänensandilla,
jonka ylitse meri huuhtelee, siellä on haudattuna kunnon, vanhan, kovia
kokeneen Hilligenleimme tulevaisuus ja toivo. Lukijamme tietävät, mitä
tarkoitamme. Jokainen todellinen tosi Hilligenläinen -- ja niitä on,
Jumalan kiitos, vielä semmoisiakin -- tietää sen.
"Kirjoitettiin armon vuosi 1813... Silloin lähetti silloinen, nyt jo
kauan sitte autuaasti kuollut kuninkaallinen majesteettimme laivan
Glückstadtiin, jossa laivassa oli kolmesataatuhatta riikintaalaria,
jotka piti tulla hänen kuninkaallisen majesteettinsa armeijalle.
Tapahtuiko se voimasta sokeain synkkäin luonnonmahtien? Ei. Tosi
kristittyinä, jotka alati ja kaikkialla näkevät vanhan, perityn
uskonsa voiman, sanomme me: se tapahtui tahdosta viisaan armollisen
Jumalan. Laivan ajoi vahva myrsky meidän lahteemme, se hukkui miehineen
päivineen ja hautautui hiekkaan. Ja oli taaskin suuren armollisen
Jumalan tahto, että hän käänsi autuaasti kuolleen kuninkaamme mielen
niin, että hän määräsi, että jos laiva joskus löytyisi, rahat siinä
tulisivat Hilligenlein kaupungille. Ja nyt kuulkaa! Jumala, joka
leikkii luonnonvoimillaan, niin että niiden täytyy palvella hänen
ihmislapsiaan, on, sitte kun hän kaikkiviisaudessaan oli päättänyt
auttaa meidän armasta kaupunkiamme, asettanut niin että Dänensandin
hiekka, täsmälleen siitä asti, kuin nykyinen pormestari, herra Daniel
Peters on ollut kuntamme asiain johdossa, on alkanut mureta ja juosta
lohkelmiin; joten käy toteen runoilijan sana 'Huomassa tulevaisuuden,
Arpa onnen ja onnettuuden'. Laiva on taaskin tuleva päivän valoon ja
Hilligenleistä on taas tuleva 'pyhä maa', kuten sen nimi sanoo, ei
ainoastaan parhaiten hallittu kunta ja isäinsä uskoa säilyttävä, vaan
myöskin veroton kaupunki.
"Mutta kuitenkin ja kaikitenkin, vaikka Jumalan lempeä käsi siten
suojelevana näkyy yllämme, löytyy niitä, jotka eivät ole tyytyväisiä
tähänkään kaikkeen, vaan vuodet vuosien perästä taukoamatta inttävät ja
inttävät, että satamavirta kaivettaisiin suoraksi. Ja miksikä?
"Noiden viidentoista ravunpyydystäjänkö vuoksi, jotka pienissä
vaivaisissa venheissään harjoittavat elinkeinoaan, vai noiden
parinkymmenen jahdinko tähden, jotka vuoden mittaan tulevat satamaan?
Ja vaikka noiden luku, kun satamavirtaa mudattaisiin suoremmaksi, nyt
kasvaisikin, niin _tahdommeko_ me enemmän liikettä, enemmän eloa,
enemmän kansaa tänne, tahtoisimmeko esim. uutta lehteä, joka eksyisi
kirjoittamaan nykyajan marisevassa äänilajissa? Emmekö elä täällä
hyvässä rauhassa? Pitääkö meidänkin keskuutemme ilmestyä noita, jotka
kalvavat valtaistuimen ja alttarin perustuksia? Herra paratkoon! Emme
ole nytkään enää ihan vapaat niistä. Ne hiiviskelevät jo pimeässä
ympärillämme. Ne tärvelevät jo tätä pyhää maatamme. Me tunnemme heidän
nimensä ja tiedämme heidän kokouksistaan."
Daniel Peters pysähti syvään hengähtäen luvussaan, ja siveli synkeän
näköisenä pehmeitä pitkiä viiksiään. Heine Wulk, vielä kokonaan
huumauneena, sanoi hiljaa ja juhlallisesti: "Näetkös, Kai... se on
tuota, kuin kutsutaan taidoksi kirjoittaa. Otitko tarkkaan vaaria?
Näes: siinä olkoon sinulle ihanne ja esikuva. Ja nyt lado tuo
artikkeli... paikalla... Minä lähden kanssanne ulos, herra Pormestari".
He lähtivätkin, kiinnittämättä kumpikaan huomiotaan VVedderkoppiin. Kai
Jans palasi taaskin kirjasinlaatikkonsa ääreen.
Hetken perästä katsahti Wedderkop taaskin sanomalehdestään ylös, ja
taaskin tuntui hänestä, kuin piilisi tuon pojan syvälle painuneissa
vakavissa silmissä ihmettelevä ihmeellisen kypsä sielu, joka uteliaana
ja hämmentyneenä kurkisteli ulos ympärilleen, ikäänkuin ujo hieno
tyttö, joka levotonrintaisena katselee rakastettuaan, jota hän sentään
pelkää, koska hän aavistaa, ett'ei tämä ansaitse hänen rakkauttaan.
Sitäpaitsi oli hänellä voimakaspiirteinen suu, ja leveä leuka.
Wedderkop ajatteli: "Mitkä vakavat kauniit kasvot!"
"Sepäs oli sievonen kirjoitus", sanoi hän kovalla äänellään, "se minkä
pormestari äsken tuossa luki".
"Niin oli", vastasi Kai Jans säikähtäneenä. "Pormestari kirjoittaa
hyvin".
"Viisaita ajatuksia!" jyrähti Wedderkop.
"Hän on kovin viisas mies", sanoi Kai Jans toimeliaasti.
"Minä luulen, että jos hän tahtoisi, voisi hänestä tulla vaikka
ministeri; mutta nyt uhraa hän voimansa Hilligenlein hyväksi".
Wedderkop'in silmät suurenivat hieman. "No, sinä saat täällä oppia
paljon?" sanoi hän.
"Niin saan!" vastasi Kai Jans vakavasti. "Herra Wulk on niin
ystävällinen, että antaa minun työskennellä jo niin paljon
itsenäisesti".
"Miten sitte?" kysyi Wedderkop.
Kai Jans kertoi vaatimattomasti, kuitenkin kohosi hänen kasvoilleen
iloinen ylpeyden puna, mikä osa hänellä oli pääartikkeleihin.
"Ja äskettäin kirjoitin minä ja julkaisin ensimmäisen itsenäisen
kirjoitukseni; se oli se kertomus rannikkolaisesta ja piispasta... ehkä
olette lukenutkin sen".
"Vai siten?" sanoi Wedderkop. "Vai sinä se olit, joka sinä ukkosyönä
olit aulankokylässä tuon vanhan vaimon luona. Minä tunnen kertomuksen,
ja tiedän kuinka hän itse sen kertoo".
"Hän kertoi sen aivan lyhyesti ja kehittelemättä", sanoi Kai Jans,
"minä sommittelin ja kaunistelin sitä".
Kassen Wedderkop nyökäytti päätään, ja katsahti tarkkaavasti häneen.
Nuori kirjailija oli tehnyt rannikkolaisesta äitelän sankarin,
piispasta jyristelevän hirviön, sitäpaitsi oli hän nivonnut
kertomukseen kaikenmoista hempeätä tunnelmoimista. "Niin", virkkoi
Wedderkop, "kaunistellut sinä sitä olet!... Kuulehan, mitenkä pitkälle
olet jo päässyt koulussa?"
"Olen kaksi viime vuotta ollut ensimmäinen luokalla."
Kassen Wedderkop nousi ähkyen ylös ja lähti liikkeelle. "Jos viitsit",
sanoi hän, "niin tule huomenna edelläpuolenpäivää, huomenna on
sunnuntai, noin kello kymmeneltä luokseni... voit ottaa viimeisen
vuosineljänneksen sanomalehdet mukaasi... Kuuletko?... Niin, ne voit
ottaa."
Kai Jans katsahti tuohon tukevaan mieheen, josta Heine Wulk ja
pormestari olivat puhuneet niin ylenkatseellisesti, ja joka nyt
lähemmältä nähtynä tuntui niin selvämieliseltä ja varmalta mieheltä,
katsahti vähän horjuvalla itsetunnolla häneen, ja lupasi epävarmalla
aralla äänellä että hän tulisi...
* * * * *
Seuraavana aamuna istui Kassen Wedderkop asunnossaan, joka hänellä oli
kaupungin ulkopuolella, ja luki sanomalehtiä ja aikakauskirjoja, suuria
ja oudonnäköisiä, jommoisia Kai Jans ei ikinä ennen ollut nähnyt,
ja teki vielä hetken muistiinpanojaan paperipinkalle, jota hän piti
tuolinnojaa vastaan, ja ähkyi siinä työskennellessään tuon tuostakin
syvään, ei sentään varsinaisista tuskista, vaan koska häntä aina
vaivasi jonkinlainen outo onea pistos selässä.
"Istuhan, Kai Jansini!" sanoi hän. "Äläkä säikähdy, jos puhun vähän
kovaan. Ihmiset siellä Koreassa, jossa oleskelin niin kauan, olivat
kaikki vähän huonokuuloisia ja asuivat niin harvassa. Siellä olen
tottunut puhumaan näin lujaan... Niin, se on oikein se; siinähän ovat
lehdet!..."
Hän otti käteensä päällimmäisen lehden ja alkoi ilman pitempiä puheita,
suoraa päätä kovalla, järeällä ja jyrkällä äänellä lukea sitä lause
lauseelta, tehden tuontuostakin lyhyitä huomautuksia. Kai Jans istui
erään tuolin kulmalla, lakki kädessään ja katseli eteensä, hän tuli
ensin punaiseksi, mutta alkoi sitte kalveta ja kalpeni kalpenemistaan.
"Näes tätäkin... tämäkin lause tässä... Katsos... Näet, kuinka
hullunkurinen se on... ja eteenpäin!... Kas, tuossa on kolme lausetta,
kaksi niistä on tarpeetonta ja kolmas hölynpölyä... Edelleen!...
Noin... Mitä lörpötystä on tuokin olevinaan? Tarkastappas kurikseksi
hieman lähemmällä asiaa! Jos katsot sitä tyvenine järkevine silminesi,
niin on asia noin... ja noin... Edelleen!... Näes: tuossa on tosiaankin
jotain totta... mutta vaan puoliksi; totuus siinä käy käsikoukkua
vallan löylynlyömän kanssa; sillä se mitä siinä puhutaan sen ohella,
on sulaa hulluutta. Todellisuudessa on asia siten ja siten... sen
tiedät itse hyvin..." Siten sitä jatkui yhtä mittaa, lause lauseelta...
läpi parin kolmen lehden. Kaikki kirjoitukset, jotka Heine Wulk ja
pormestari olivat kirjoittaneet: "Pelkkää tuulen pieksentää...
Naurettavaa ja surkuteltavaa! Sulaa valhetta ja mielettömyyttä.
Ja miten turmiollisesti tuommoiset lehdet ja tuommoiset ihmiset
vaikuttavat ympäristöönsä. Lukijat pitävät tuollaista isänmaallisuutta,
tuollaista tuulenpieksemistä, tuollaista liiottelua ja tuollaista
kirjoitustapaa oikeana ja rehellisenä; he alkavat itse uskoa, itse
ajatella, puhua, kirjoittaa kirjeitään samalla tavalla; ja siten
saattaa tuollainen lehti kietoa koko heidän elämänsä valheeseen ja
teeskeilyyn... Onhan sinulla silmät nähdä? Etkö näe, kuinka korviaan
myöten kaikki on uponnut valheeseen ja velttouteen Hilligenleissä."
Kai Jans istui tuolinkulmallaan, tuijotti jäykästi lakkiinsa kädessään
eikä hievahtanutkaan. Hän oli ihan kalpea. Kaikki jumalat, jotka
hänellä oli ollut, sortuivat valtaistuimiltaan ja muuttuivat samassa
hullunkurisiksi nukkemiehiksi.
Nyt päästiin kertomukseen rannikkolaisesta. Kassen Wedderkop tarttui
siihen lujin kourin, ja kiskoi siitä erä erältään joka-ainoan
koristeen, jonka Kai Jans sille oli ripustanut ja osoitti, kuinka
koruton ja kaunis se oli ollut alkuperäisessä asussaan. Kai Jansin suun
ympärillä värähteli ja hänen kätensä vavahtelivat.
"Kaikki tuo on pelkkää tuulta, poikaseni! Koko sinun olosi ja
elosi nykyään on pelkkää tuulta... Sisältä! Niin, sisälläsi olet
sinä rehellinen järkevä poika. Kun näin sinut siellä likaisessa
työhuoneessa, ajattelin: tuo tuossa on oikea alasaksilainen, ihminen,
joka ei latele sanojaan toisten mukaan, vaan joka hautoo omia vakavia
ajatuksiaan. Mutta ulkoa päin. Ulkoapäin olet sinä sula tuulenpieksijä.
Ymmärrätkös? Tuulenpieksijä sinä olet. Perinpohjin pitää sinun hävetä."
Silloin hypähti Kai Jans pystyyn ja katsahti silmät aivan näännyksissä
tuohon kauheaan ihmiseen: "Minä tiedän, että te olette oikeassa", sanoi
hän. "Teidän ei tarvitse enää sanoa minulle sanaakaan, ei sanaakaan."
Ja hyökkäsi ovesta ulos.
Hän juoksi ulos vapaaseen ilmaan, eikä tietänyt, mitä hän nyt tekisi
elämällään. Hänellä oli tunne aivan kuin olisi hän kohotettu ilmaan,
eikä enää pysyisi ylhäällä, eikä tietäisi, mihin hän maahan suistuisi.
Hän oli usein ja mielellään puhunut vanhemmilleen uroteoistaan Heine
Wulkin luona; hän oli antanut kertomuksistaan kuultaa ikäänkuin olisi
hän pormestarin erityisessä suosiossa; ja ikäänkuin merkitsisi hän
jo jotain Hilligenleissä ja että hänestä joskus vielä voisi tulla
ehkä vaikka pormestari Hilligenleihin ja että hän silloin pitäisi
siitä huolen, että Hilligenleistä todellakin tulisi pyhä maa. Ja
vanhemmat olivat hiljaa ja onnellisin silmin kuunnelleet hänen
puheitaan, kumpikin omalla tavallaan, isä hieman ilkkuen ja ivallisesti
naurahdellen, mutta sentään mielissään hänen kuvitteluistaan, äiti
aivan hartaana ja uskoen joka sanaan. Päässään hehkui häpeä, hän
kirskutti hampaitaan itselleen ja voihki.
Hilligenlei _ei_ ole mikään pyhä maa! Ei... ei... nyt hän tiesi
sen... näki sen selvästi... hullujenhuone se oli. Kaukana pyhästä!
Hullujenhuone! Sulaa petosta ja valhetta kaikki, kaikki tyyni. Hän oli
ollut sokea. Ei ollut aavistanutkaan, mitä pyhä merkitsi... Se oli
selvä asia, hän ei tuntenut maailmaa. Nyt hänen täytyi kiristää kaiken
huomionsa siihen, että hän oppi sen tuntemaan. Kuten sepän täytyy
tuntea vasaransa, siten pitää ihmisen tuntea maailma; muuten ei hänestä
tule mitään. Niinpä siis: pois Hilligenleistä pitää hänen ja Hampuriin.
Sillä Hampurissa oli maailma; Hampuri oli maailma. Siellä menisi hän
kirjapainoon, jonnekin suureen. Mutta ennen kaikkea pitäisi hän silmät
siellä selkosen selällään ja oppisi maailmaa.
Hän nousi ylös ja lähti hitaasti ja raskaasti, ikäänkuin olisi
jaloissaan lyijyä, takaisin kaupunkiin. Kun hän tuli Satamakadulle,
näki hän Anna ja Piet Bojen tulevan rantalaiturilta käsin. Hän
aikoi kääntyä ripeästi syrjään ja väistää heitä; mutta he olivat
haukansilmillään jo keksineet hänet, ja huusivat häntä nimeltä
kirkkailla äänillään.
He kertoivat hänelle, että he olivat matkalla Linnapuistoon. Siellä oli
heidän äitinsä vuokrannut asunnon, ja he aikoivat pistäytyä katsomassa
sitä. Kai Jans liittyi heidän seuraansa.
He menivät yhdessä sinne, ja tarkastelivat noita ystävällisiä,
punaisia, korkeapäättyisiä rakennuksia, jotka siellä suorassa rivissä
seisoivat linnakaivannon partaalla komeiden kastanjojen varjossa; ja
löysivätkin semmoisen, joka oli ilman ikkunaverhoja ja tyhjä. Siinä
se oli. Kapea se oli ja yksikerroksinen, pienin kaikista ympärillä,
alhaalla sisäänkäytävä ja kaksi ikkunaa, ylhäällä päättyyssä vielä
yksi huone. He menivät kapeaa käytävää, joka vei puutarhaan, ja
kurkistivat sisään kyökin ikkunasta ja kammariin. Puutarha oli pieni;
kuitenkin oli siinä yksi omenapuu ja takana pieni nurmikko, jolla
sopi valkaista liinaa. Sen takaa johti pieni puutarhaportti hauskalle
pensaskäytävälle, joka perhepuutarhojen lomitse vei ulos kaupungista.
Lapset tarkastelivat sitä kaikkea, ja puhelivat toimeliaasti siitä,
ja pitivät kaikkea erinomaisen somana ja hauskana. Varsinkin Anna oli
eloisa ja vilkas. "Minä otan haltuuni kyökin", sanoi hän, ja rutisti
otsaansa kyökin ikkunaa vastaan; ja katseli kammariin ja sanoi: "Tuolla
minä nukun... Meille tulee asumaan kaksi koululaista, ne saavat
haltuunsa vinttikammarin; niistä pidän minä huolen."
"Mitä tekee äitisi sitten?" kysyi Kai Jans.
Siskokset vaihtoivat pikaisen katseen keskenään; sitten vastasi Piet
lyhyesti ja nopeasti: "Äiti on ostanut itselleen kutomakoneen. Isällä
on vielä velkoja... kaksitoista sataa markkaa... ne täytyy toimittaa
maksetuiksi."
"Mehän voimme kertoa sinulle kaikki tyyni", sanoi Anna. "Äiti tahtoi
kyllä, että Piet menisi Itzehoe'en reaalikouluun; mutta silloin pitäisi
äidin, ties' kuinka kauan, istua tuon koneen ääressä. Lyhyesti: Piet
tahtoo päästä kohta ansaitsemaan ja lähtee neljän viikon kuluttua
merille!... Hongkongiin... ajatteles!"
Kai Jans katsahti Piet Bojeen ja näki jotain uutta hänen valkeilla
kasvoillaan: aikaisen kypsän vakavuuden, joka tietää, mitä tahtoo, ja
joka tietää myöskin, mitä kysyy viedä tahtonsa perille, ja joka ei
sentään säikähdä... Huumahti Kai Jansin mielessä... Entä jos hänkin
lähtisi merimiehenä avaraan maailmaan? Pe Ontjes oli merimies, nyt
Piet Boje. Miks'ei hänkin?... Hän ei enää nähnyt ja kuullut, mitä
Bojet kertoivat... Tuossa häämöttää... kohoo hänen eteensä kaukainen
ranta!... Mitähän ihmisiä sielläkin asunee? Hyviäkö vai pahoja? Ovatko
he pyhiä vai epäpyhiä?... Jossainhan toki avarassa maailmassa pitää
olla pyhä maa? Ell'ei sitä löydy, niin on koko elämä kummallinen ja
selittämätön... Pitää etsiä vaan ja kysyä ihmisiltä: Keitä asuu tuolla,
_noilla_ rannoilla, mitä laatua ihmisiä ovat he? Mitenkä elävät he?...
Siten pitäisi käydä kautta koko maailman ja kysyä ja etsiä. Silloin
oppisi tuntemaan maailman ja löytäisi varmasti, varmasti pyhän maan...
Ja silloin, kun hän sen olisi löytänyt, palaisi hän takaisin tänne ja
silloin hän täällä...
Hän ei nähnyt ja kuullut enää, mitä nuo molemmat hänen rinnallaan
kertoivat; hän mietti ja mietti ja kantoi ajatuksiaan ja kulki
sanattomana heidän rinnallaan ja antoi kättä heille alhaalla
Satamakadulla ja erosi heistä.
Kun hän astui matalaan pieneen kotitupaansa, näki hän vanhempansa
ja kolme siskoansa ja pienen veljensä jo istumassa pöydän ääressä
päivällisillä. Yltympäri pöytää oli perunoita ja keskellä seisoi
matala pannu, jossa oli pieniä sulatettuja rasvapalasia. Se oli
heidän päivällisensä. Thoms Jansilla ei ollut ankaran pakkasen vuoksi
seitsemään viikkoon ollut mitään työtä ja ansiota.
"Isä" sanoi hän ovessa ja huojutti hiljaa päätään... "Piet Boje aikoo
merille... minäkin tahdon sinne... Älä kysy, teenkö oikein siinä...
minä tiedän, että teen oikein. Isä!... Minun pitää pois!"
Kaikki kalpenivat ja vaikenivat ja katselivat neuvottomina eteensä.
Thoms Jans olisi, jos hänen poikansa olisi tullut juopuneena kotiin,
ja vaikka hän sitte olisi ollut jo kolmenkymmenen vanha mies, olisi
pikaisesti kuohahtaen lyönyt häntä; mutta nyt kun hänen viisitoista
vuotias poikansa vakavine silmineen sanoi hänelle: "Isä... minun
pitää pois", nyt valtasi hänet outo umea epävarmuus ja pelko, että
hän nyt ehkä voisi sulkea ja tukkia tien, jolla salaiset, suuret ja
selittämättömät voimat koettivat lähestyä hänen poikansa sielua,
jotta se saisi voimaa ja karaistuisi. Hän virkkoi vain matalaan, ja
ainoastaan heikko säväys pilantekoa ja katkeruutta vilkahti hänen
älykkäissä, syvällä piilevissä silmissään: "Niinpä siis merimieheksi...
ja sitte majakkalaivalle... senjälkeen mutatyömieheksi... ja
sunnuntaitupa on aina oleva avara ja aina tyhjä... aina ihan tyhjä..."
"Ei isä!" huudahti poika, "siitä saat olla varma: silmäni pidän auki ja
jotain minä löydän."
Pieni Male Jans katseli sanatonna eteensä pöytään, silmänsä olivat
tulvillaan kyynelistä. Hän ajatteli ainoastaan sitä, että hän nyt lähti
hänen luotaan... ja lisäksi tuonne aavalle arvaamattomalle merelle.
* * * * *
Neljää viikkoa myöhemmin istuivat he kumpikin rantalaiturilla
Hampurissa merimieskistuillaan. He katselivat ympärilleen Rantakatua
pitkin, jolla nyt tähän aikaan päivästä oli hyvin vähän liikettä, ja
katselivat kolmimastolaivaa kohden, joka lähtövalmiina lepäsi siinä
edessä ja odottelivat venhettä, joka tulisi noutamaan heitä.
Piet Boje kourasi noin sattumalta sivutaskuunsa ja tunsi siellä
paperipalan, veti sen esiin ja näki sillä epätolkkuista sekavaa
käsialaa, joka tuntui hänestä tutulta, ja luki: "Koko elämäsi pidä
Jumalaa silmissäsi ja sydämessäsi, ja varo itseäsi antaumasta syntiin,
äläkä riko Jumalan käskyjä vastaan. Sinun uskollinen äitisi Helle
Boje." Hän pisti paperin nopeasti takaisin taskuunsa, ja katseli
taaskin ulos Rantakadulle ja tekeysi, ikäänkuin hänelle ei olisi mitään
erikoista tapahtunut, ja ajatteli itsekseen, aivan kuten muinoin
kuustoista vuotta sitten hänen isänsä: kuinkahan toki on mahdollista,
että tuo suuri viisas äiti kirjoitti noin huonoa käsialaa.
Kai Jans oli sentään huomannut sen, ja rupesi hänkin, kun Piet Boje
katsoi poispäin, etsimään salaa taskuistaan, ja löysi kuin löysikin
hänkin paperiliuskan. Hän veti sen varovasti esiin ja heitti salaa
pikaisen silmäyksen siihen. Silloin huomasi hän kohta, että se oli
yksi noita pitkiä kauniita runoja, joita Heine Wulk niin mielellään
julkaisi. Sen päällekirjoitus kuului: "Erään hurskaan äidin jäähyväiset
pojalleen hänen ripillepääsypäivänään." Hän lensi punaiseksi, ja upotti
sen kiireesti takaisin taskuunsa.
Piet Boje kurotti kaulaansa ja sanoi: "Kuule... kenpäs tuolta tulla
retuuttaa... Eikös ole vaan sinun ystäväsi, Dusenschön?"
"Niin", sanoi Kai Jans, "voi olla... hän on neljä viikkoa jo ollut
täällä Hampurissa."
Tosiaankin!... Sieltä tuli Tjark Dusenschön... astellen pitkine suorine
koipineen, mutta nyt ei hän käynyt enää vanhaa jäykkää laahustavaa
pormestarikäyntiään, vaan kauniisti ja norjasti, kaulassaan oli hänellä
hulmuva, sininen huivi.
"Minä tiesin, että menisitte tänään laivaan. On sääli sinua, Kai; sinun
olisi pitänyt tulla konttorialalle niinkuin minä. Minulla on nyt jo
hyvä paikka... erään asianajajan luona."
Piet Boje ei välittänyt hänestä sen enempää; katseli taukoamatta laivaa
kohden ja seurasi kannella olijoiden liikuntaa ja näki siellä jonkun
laskeuvan venheeseen.
"Ja minne olet sinä matkalla nyt?" kysyi Kai Jans.
"Minä menen erään tuttavani luokse, joka toimittaa minut
vastaanotetuksi erääseen seuraan, johon hänkin kuuluu. Siihen kuuluu
ainoastaan konttorivirkamiehiä ja heidän naisiaan. Tiedätkös: minä en
välitä naisista, en tuon taivaallista; mutta juuri niille, jotka eivät
niistä mitään välitä, ovat ne hyödyksi. Aina ystävällinen, aina hieno
ja kylmä, ymmärrätkö? Lisäksi nimeni... komea nimi: Tjark Dusenschön...
ja päälle päätteeksi kuninkaallinen syntyperäni."
"Puhutko sinä siitä sitte?" ihmetteli Kai Jans.
"En minä, tietysti. Siitä saavat toiset pitää huolen..." Hän näki
venheen lähenevän ja väistyi vähän puoleen.
"No pojat..." sanoi merimies... "siinähän jo olettekin!... Teillä on
onni merrassa: pääsette hyvään laivaan!... No, aikookos tuo koipeliini
myöskin mukaan?"
"En!" sanoi Tjark Dusenschön ja väistyi vielä kauemmaksi. "Onnellista
matkaa!" sanoi hän ja heilahutti komeasti hattuaan ja lähteä köpitti
pois.
Kun kistut oli saatu sijoitetuiksi tuhdolle, tarttui Piet Boje
kummallakin kädellään airoihin, ja työnsi venheen rannasta.
"Ahaa!" virkkoi merimies. "Vai sitä lajia sinä olet?"
Kai Jans tuijotteli veteen, aivan ajatuksiinsa vaipuneena.
"Työnnä kistu puoleen!" sanoi merimies... "Mietiskelijä nähtävästi?"
huomautti hän Pietille.
"Niin on", sanoi Piet ja naurahti lyhyeen ja pilkallisesti: "hän lähtee
etsimään kuninkaan valtakuntaa itselleen".