Oli kaunis aurinkoinen syyskuun päivä ja Hilligenleissä markkinat.
Niillä viidellä tiellä, jotka johtivat Hilligenleihin, kapisivat
hevoskaviot ja jymysivät rattaat; ja rantalaiturille laski
satamamestari Lau jo kolmatta kertaa täyden lastin kaikennäköistä
kansaa, joka tuli kaupunkiin Freestedtin puolelta.
Piet Boje hypähti ensimmäisenä maihin, hänen jälissään hänen sisarensa;
molemmat nyt jo suuria lapsia, kohta rippikouluiässä. He heittivät
aran pikaisen katseen pitkää rakennusta kohden, ja näkivät Kai Jansin
seisovan oven edessä. Hänen siro pieni äitinsä, joka nyt ei enää ollut
yhtään pitempi kuin hänkään, seisoi hänen takanaan.
"Tulkaa nyt hetkiseksi sisään", sanoi äiti ystävällisesti. "No, eivätkö
Heinke ja Hett olekkaan mukana?"
Lapset astuivat sisään ja täyttivät tuon pienen, köyhästi sisustetun
tuvan jäsentensä nuorella suoralla solakkuudella ja hiustensa
välkkeellä, he sanoivat terveiset isältään ja äidiltään ja katselivat
ympärilleen kuin kaksi metsäkaurista luhtaniityllä.
"Meidän tupamme on tämmöinen pieni vaan", sanoi Male Jans, "ja lattia
on savesta; mutta puhdasta täällä on. Katsos... tuossa ovat vielä
Itzehoe'n sanomat, minä luen niitä sunnuntaisin; arkkipäivinä ei
minulla ole aikaa. Mene kammariin Kai, ja pue päällesi parempi takkisi;
voit seurata heitä markkinoille."
Hän katsahti taaskin noihin kauniisiin, solakkoihin lapsiin ja silitti
arasti tyttöä olalle. "Näes", sanoi hän ja osotti pyöreää pöytää, jonka
yllä riippui pieni yksinkertainen lamppu: "Tuossa istuu hän joka ilta.
Aina hän on kirjojensa parissa."
"Hän on kai hyvin viisas", sanoi Anna.
"Oletko jo sen huomannut?" sanoi Male Jans, ja hänen silmänsä
ilmaisivat kaiken hänen suuren salaisen ylpeytensä. "Opettaja Wiebers
meni viikkoa sitten ohitse tästä ja sanoi: onpa vahinko, ett'ei Kaista
voi tulla opettajaa. Mutta sehän ei ole mahdollista; meillä ei ole
varoja. Hän rupeaa kirjanpainajaksi ja menee oppiin Heine Wulkille;
hän työskentelee siellä nyt jo joka iltapäivä ja on hyvin ylpeä siitä.
Heine Wulk'kin sanoo, että sitä tietä voi hän saavuttaa kaiken!
Ajatteles vaan... tuonnoin kirjotti hän jo pienen runon; Heine Wulk
sanoo, että se on aivan hyvä, ja on painanut sen... Miksi sinä aiot,
Piet?"
"Minä menen pääsiäisenä Itzehoe'en reaalikouluun", sanoi hän, "ja
rupean kauppamieheksi."
"Ja minä kun luulin, että sinä aikoisit koulunopettajaksi", sanoi Male
Jans.
"Opettajana ansaitsee niin hiukan", vastasi poika vakaasti, "mutta
kelpo kauppamies voi saada paljon rahoja kokoon."
Kai astui sisään. Hänen äitinsä hypisteli yhtä ja toista hänen
puvussaan, kysyi, joko hänellä oli nenäliina, silitti kädellään hänen
hihaansa, näyttääkseen, että se oli hyvää kangasta ja antoi hänelle
kaksi grosschenia, jotka jo odottivat ikkunalaudalla. Heidänhän piti
toki nähdä, ett'ei hänkään ollut ihan ilman markkinarahoja. Kun he
lähtivät ulos vilkautti hän vielä kerran silmää pojalleen: "Käyhän
suorana, kuuletko?" sanoi hän, ja osoitti tyttöön, joka seisoi suorana
ja uljaana kuin kuningatar.
Kun he taittivat Satamakadulta Kirkkokadulle, olivat he samassa
keskellä parasta markkinatouhua ja väen virtaa. Kelloseppä Reimersin
ikkunan alla istui pieni, kyyrykasvuinen viulunsoittaja, Tim Söth
kadulla ja soitteli ja huojutteli päätään soittonsa mukaan; lakkinsa
oli hän pannut polvilleen, jotta ohitsekulkijat heittäisivät siihen
pienen lantin. Kun hän näki Boje-lasten astuvan ohitsensa, laski hän
viulunsa hetkeksi alas ja sanoi: "Kuulehan, Boje prinssi, onko sinulla
vaihtaa markka? Minulla on niin paljon pientä rahaa."
Piet otti esiin rahakukkaronsa ja sanoi: "On kyllä", ja odotteli,
kunnes Tim Söth oli laskenut summan puolissa groscheneissa; hän sai
pikkurahat, ja antoi sijaan markan. Eteenpäin mennessään laski hän
rahat, ja huomasi että hän oli saanut vaan yhdeksän groschenia.
"Saitko oikein?" kysyi Anna.
"Täsmälleen!" vastasi hän ja pisti rahat tyyneesti taskuunsa. Mutta
samassa sykähti hänessä, hän kääntyi jyrkästi ympäri, tarttui Tim
Söthin lakkiin ja sanoi välähtelevin silmin: "Petkutit minua, senkin
hulttio. Ellet olisi raajarikko niinkuin olet, pehmittäisin sinut
oikein perinpohjin." Viulunsoittaja katsahti epävarmasti häneen, ja
kohotti viuluaan, ikäänkuin hän ei olisi käsittänyt mitään koko asiasta.
Markkinatorin kulmauksessa, kohta oikealla seisoi joku positiivin
soittaja suuren maalatun telttaseinän edessä, jolle oli kuvattu joku
kamala murhateko. Karkealla äänellä ja vieraalla murteella lauloi eräs
nainen tapauksesta.
"Hän on kai itse ollut mukana siinä", sanoi Kai Jans, joka katseli
hämmästyksissään ja uteliaana. Piet oli epäilevällä kannalla ja arveli,
että koko juttu oli sulaa valhetta. "Näethän", sanoi hän, "eihän koko
kirves osaa paikalleen edes, mies lyö aivan sivulle." Anna pysytteli
taaempana ja katseli oudoksuvin silmin naista, joka lauloi.
"Tule", sanoi Kai, "niin menemme tuon tykö, joka arpoo kukkia tuolla.
Joka numero voittaa... Näethän, tuossa seisoo siten: joka numero
voittaa."
"Kukat saat sinä", sanoi hän ja laski pöydälle kaksi groscheniansa.
Pyörä kierähti; viisari pysähti, mutta kahden numeron väliin. "Ei
osunut numeroon, ikävä kyllä", sanoi mies ja katseli lasten ohitse ulos
ilmaan. "Tänne vaan, tänne vaan, hyvä herrasväki, joka numero voittaa."
"Minusta", sanoi Kai, ja veri hyökkäsi hänen kasvoilleen, "minusta
jatkamme me matkaa vaan", ja peräytyi pöydän luota.
"Nyt hukkasit kaikki rahasi", sanoi Anna.
"Käyn noutamassa lisään sittemmin", sanoi hän.
Sitte menivät he yhdessä nukketeatteriin ja seisoivat kauan ja
katselivat. Joka kerta, kun Anna helähti lyhyeen ja matalaan nauruun,
lensi Kai iloiseksi; se kuului hänestä niin kauniilta; hän katseli
sivulleen hänen pieniä valkeita kasvojaan ja kysyi tavantakaa, mitä
hän piti siitä. "Se on niin liika lapsellista", vastasi tyttö, "mutta
minä pidän siitä sentään". Sitte, kun hän huomasi että nukketeatterin
johtajan vaimo alkoi käydä ympäri keräilylautanen kädessään, sanoi Kai
toimissaan, että nyt hänen piti lähteä muutamaksi tunniksi Heine Wulkin
luo kirjapainoon tekemään työtä. Hän sopi heidän kanssaan, että hän
kohtaisi heidät kahden tunnin kuluttua Hamburger-ravintolan edustalla
ja saattaisi heidät rantalaiturille.
Sill'aikaa kun hän istui Heine Wulkin autiossa likaisessa työhuoneessa
ja painoi muutamia markkinailmoituksia, nousi lounaasta hiljalleen
ukkonen ja ryöpsäytti maille pienen sadekuuron ja meni ohitse
taas. Mutta sitä seurasi pian sysivä puuskuileva tuuli, raskaat
ukkosenjyrähdykset vierähtelivät maiden ja merien ylitse, ja
kirkeät salamat kirpelöivät halki ilman ikäänkuin terävät, kimeät
piiskanhuimaukset. Pöly, jonka pitkä pouta oli koonnut kaduille ja
teille, lisäksi hiekka lähemmillä ja etäisemmillä särkillä pyrähti
lentoon, ja täytti ja pimensi laajalti ilman. Siten riehui rajuilma
Hilligenlein ja lahden ylitse, ja haihtui taas. Kuitenkin kivahteli
vielä kauan jylhästä, tummansinisestä pilvestä, joka uhkaavana lepäsi
Freestedtin yllä tuolla puolen veden, viistoja, hopeankirkkaita
salamoita.
Kun Kai Jans noin viiden tienoissa pääsi vapaaksi Heine Wulkilta kuuli
hän kohta, että rajuilma oli tehnyt paljon tuhoja kaupungissa ja
ympäristöllä. Salama oli lyönyt kuoliaaksi erään nuoren parin, joka
oli matkalla Krautsielertietä kaupunkiin, tullakseen ensimmäisiin
tansseihin nuoren avioliittonsa aikana; muutamat lapset, jotka olivat
eksyneet pölyisessä ilmassa, olivat pudonneet jokeen ja töin tuskin
tulleet pelastetuiksi, eräät ajoneuvot olivat murskauneet erästä seinää
vastaan. Kun hän juoksi torin poikki, kuuli hän sattumalta, että
Freestedtin rantalaiturillakin oli tapahtunut joku onnettomuus. Hän
kuuli mainittavan opettaja Bojen nimeä. Hän meni puhuttelemaan erästä
Freestedtiläistä talonpoikaa, ja kuuli, ett'ei tiedetty mitään varmaa,
ja että Piet Boje jo oli matkalla kotiin.
Silloin alkoi hän etsiä Anna Bojea. Hän etsi ja kysyi, mutta ei
löytänyt. Toisetkaan Freestedtiläiset eivät tienneet mitään hänestä.
Kukaan ei ollut nähnyt häntä. Hän puhutteli tuttaviaan ja kysyi,
olivatko he nähneet erästä pitkää tyttöä, noin neljän- tai viidentoista
vanhaa, suorakasvuista, jolla oli pienet valkeat kasvot ja vaaleat,
höllästi solmitut suorat hiukset. Hän joutui niin intoihinsa, että
hänen kasvonsa alkoivat hehkua, ja tunsi hän itsensä kovin tärkeäksi,
ikäänkuin etsisi hän hänen hoitoonsa uskottua kuninkaan lasta, joka oli
joutunut eksyksiin vieraassa kaupungissa. Lopuksi, kun hän oli juossut
itsensä aivan väsyksiin meni hän vielä kerta ravintolan edustalla ja
sieltä pieneen puutarhaan, jossa auringonpaisteessa seisoi muutama
pöytä ja penkki.
Sieltä löysi hän hänet. Hän istui puol'pitkässä sinisessä hameessaan
penkillä, pieni olkihattu oli työnnetty kauas taaksepäin otsalle,
kasvot olivat hieman kuumat, pitkät hiukset hiukan epäjärjestyksessä ja
katseli hän kovin tarkkaavin, vaikka hieman kummastelevain silmin Tjark
Dusenschöniä. Tämä seisoi ahtaissa housuissa ja pitkässä riippuvassa
sinisessä kaulahuivissa hänen edessään ja siveli tuontuostakin
huolettomasti ja hyväilevästi kauniissa pehmeissä aalloissa lepääviä
hiuksiaan ja puhui paraikaa: "Olisi suuri ilo minulle viedä teidät
meidän pieneen tanssiseuraamme. Minun sanani merkitsee siellä paljon."
Kun tyttö näki Kai Jansin, katsahti hän rauhallisilla silmillään häneen
ja sanoi: "Dusenschön kuuluu erääseen tanssiseuraan. Tanssitko sinäkin?"
"Kuule",... sanoi Kai ja katsahti vakavasti häneen, "Piet on kuullut,
että isäsi ehkä olisi kipeä ja on erään naapurin kanssa mennyt kotiin."
Anna Boje säikähti kovasti, niin että hänen pienet hienot kasvonsa
yht'äkkiä muuttuivat, hän nousi ylös ja astui Kain luo.
"Nyt ei mene venhettä; saatanko minä sinut lähden ympäri kotiin?"
Tyttö nyykäytti kirkkaine silmineen päätään ja sanoi: "Sitte meidän
pitää lähteä kohta."
He menivät Kirkkokatua alas. Tjark Dusenschön seurasi heitä. Hänen
kaulahuivinsa liehui, hänen huulensa olivat arvokkaasti puristetut
yhteen, astuessaan piti hän oikeaa polveaan niin jäykkänä, että hän
käydessään ikäänkuin lievästi ontui. Hän oli tutkinut tuota käyntitapaa
ja tuota kasvojenilmettä pari vuotta sitte pormestarissa, kun tämä
tuolla samalla ryhdillä ja tuolla samalla kasvojen ilmeellä oli varsin
arvokkaasti kestänyt erään luuvalokohtauksen. Siitä asti kävi hän
siten. Alhaalla Satamakadulla sanoi hän kohteliaasti hyvästi; hän
sanoi, että pormestari oli antanut hänelle toimeksi valvoa markkinoita
ja ylläpitää järjestystä, hänen piti vielä käydä tarkastamassa
myymälöitä, ja lähti. Kai Jans pistäysi äitinsä luokse ja kertoi mitä
oli tapahtunut. Sitte lähti hän, kun jo alkoi hämärtää, Anna Bojen
rinnalla kaupungista.
He tulivat maantielle, joka vie ylös ylänköille, taittivat sitte
oikealle yksinäiselle kapealle tielle, jonka kummallakin puolella
oli matalia kumpupengermiä, jotka kasvoivat pähkinäpuita ja
orjantappurapensaita ja matalia tammia. Ilma pimeni.
Kai tunsi itsensä kovin ylpeäksi tehtävästään, ja oli hyvin kiihtynyt
ja koetti hauskuuttaa häntä ja lyhentää matkaa, ja jutteli yhtä päätä.
Hän kuului muuten niihin ihmisiin, jotka ovat kovin vaiteliaita,
koska heidän sieluaan liikuttaa vaan vakavimmat ja salatuimmat asiat,
joista voi puhua vain omaisesti ja luottavasti. Mutta tänä iltana,
tuon armaan kuulijattaren edessä, puhui hän. Mistä hän ei ikinä
ollut kenellekään puhunut, siitä puhui hän nyt. Että hänen isänsä
oli kahdeksan viikkoa maannut keuhkokuumeessa, eikä senjälkeen ollut
voinut puoleen talveen tehdä mitään työtä, ja että äiti usein itki,
kun ei talossa ollut groscheniakaan. Silloin oli äidin täytynyt mennä
tuon hirveän ihmisen, paksun Büttin luo ottamaan tavaroita lainaksi,
ja joka sunnuntai-iltapäivä täytyi isän mennä sinne ja juoda viinaa ja
tupakoida hieman, ja kumpikin asia oli yhtä epämieluista hänelle. Ja
syksyllä tulisi ehkä vanha isoäiti, äidin äitipuoli, vanha, raihnas
mummo heille asumaan, isä ei sallisi nimittäin, että hän joutuisi
kunnan rasitukseksi. "Näes", sanoi hän, "kun nyt iltasin palaan
kirjapainosta, olen toisinaan hirveän väsynyt. Mutta en voi nukkua, kun
äiti itkee."
"Eivätkö sisaresi sitte ansaitse mitään?"
"Isä ei salli, että he antavat mitään palkastaan, jottei heidän sitte,
kun joskus joutuvat naimisiin, täytyisi alkaa niin sanomattoman
niukasti."
"Niin", sanoi tyttö... "Mitä arvelet siitä? Me olemme myöskin köyhiä.
Ajatteles vaan: isällä on vielä velkoja seminaariajoiltaan. Mutta mitä
siitä."
"Mitä hän loruilee!" ajatteli Kai. "Hän ja köyhä!" Semmoinen mies kuin
opettaja oli hänen silmissään ilman muuta rikas.
Sitte johtuivat he puhumaan rippikoulusta ja Kai sanoi: "Ajatteles,
puolet pojista eivät usko mitään siitä, mitä pappi puhuu... Uskooko
Piet?"
Tyttö pudisti päätään ja Kai näki hämärissä, kuinka hän miettivästi
kohotti hienopiirteisiä silmäkulmiaan: "Kun pastori tietäisikin, mitä
hän tosinaan kotimatkalla puhuu pojille ja tytöille; ikipäivinä hän ei
silloin pääsisi ripille... Hän ei usko yhtään mitään! Äskettäin olimme
me kivisillalla etsimässä onkilieroja, semmoisia suuria, tiedäthän...
me aioimme ongelle. Silloin katsahti hän ylös ja näki tähdet taivaalla."
"Oliko silloin yö sitten?"
Tyttö katsahti kummastellen häneen. "Tietysti! Vai oletko sinä niin
tuhma ett'et tiedä, että onkimadot liikkuvat vaan öisin? Me olimme
tulleet ikkunasta ulos ja etsimme."
"Paitasillanneko siis?"
"Paitasillamme tietysti... Hän katsahti ylös tähtiin ja sanoi: Katsos
tuonne... Niitä on siellä enemmän kuin viisikymmentä miljoonaa.
Luuletko sinä ett'ei niissä elä olentoja kuin me? Onko nyt siis ollut
maailmassa viisikymmentä miljoonaa Jumalan poikaa? Minä en usko siihen,
mitä pastori puhuu. Minä en usko siihen, ja minun ei tarvitse siihen
uskoa. Olen ilman sitäkin kunnollinen ihminen, ja tiedän, mitä tahdon.
Näes', niin kamalia hän puhuu."
"Mutta sinä", sanoi Kai Jans, "uskotko sinä?"
"Minä uskon sen kaiken", sanoi tyttö, "koska pastori sen sanoo." Hän
jäi katsomaan eteensä ja vaikeni hetken. "Tiedätkö, mikä tekee usein
mieleni niin surulliseksi? Jumalahan on kolmiyhteinen, niinhän? Nyt
peloittaa minua usein, katsos, kun olet iltasin niin väsynyt, enkä lue
kaikkea järjestyksessä. Minä luulen, että olen rukoillut vähimmän Pyhää
Henkeä, ja nyt hän on ehkä suuttunut minulle."
"Mutta voithan tehdä siten", arveli Kai, "että sanot näinikään: Isä
Jumala, Poika ja Pyhä Henki! ja sitte rukoilet. Silloin rukoilet heitä
kaikkia kolmea ja oikeassa järjestyksessä."
Se tuntui Anna Bojesta selvältä. "Oi niin", sanoi hän. "Niinpä se käy!
Kuinka sinä olet viisas!... Sanotaan että sinä olet omituinen poika ja
viisain koulussa. Tiedätkö siitä?"
Pojan sykähti sydän kurkkuun, niin iloiseksi hän tuli, kun tyttö puhui
hänelle sillä tapaa; ja asteli sanaa sanomatta ja onnesta kukkurallaan
hänen rinnallaan.
Pensaikoissa istua kyyristeli lintuja tipahtelevain sadepisarain
välillä ja katselivat liikkumattomin tarkkaavin mustin silmin noita
kahta ohitsekulkijaa; kuu kurkisteli pilvien takaa esiin miedossa
lievässä yössä. Taivaan rannalla yleni syvänharmaa pilvivuori, jonka
helmassa tuontuostakin raskaasti jyrähteli.
"Tule", virkkoi Kai, "astutaan nopeampaan; nousee ehkä uusi rajuilma
vielä."
Tie alkoi aleta ylämaalta ja he tulivat hiljaiseen kylään. Siellä
täällä tummien lehvistöjen alla ja varjossa seisoi pimeissä
ryhmäkkeissä olkikattoisia rakennuksia. Eräästä puutarhasta pilkoitti
vielä valo, kuuli jonkun matalalla äänellä lausutun sanan ja joku ovi
sulettiin hiljaa. Joku naapuri oli käynyt iltavierailulla toisen luona
ja palasi nyt kotiinsa. Salama valaisi silmänräpäykseksi kylätien:
siinä astelikin naapuri, roteva, tukeva, hieman kumaraharteinen mies.
Kohta sen jälkeen, tien risteyksessä, keskellä kylää, tulivat heitä
vastaan pienet vaunut, joiden eteen oli valjastettu pieni ponihevonen,
niillä istui aivan likittäin rinnatusten kaksi lasta, poika ja tyttö,
pieni kirjava koira juoksi vaunujen rinnalla. Selvästi näkivät he
lasten tyyneet tutkivat silmät. "Mitä kaikkea onkaan liikkeellä tänä
yönä", sanoi Kai Jans.
Salama ja vaunut olivat kai häirinneet heidän huomiotaan hiukan, niin
että he tienristeyksessä taittavat väärälle tielle ja tulivat ulos
nummelle. Ensin eivät he huomanneet erehdystään, he kun taas puhuivat
ukkospilvestä, joka synkeänä ja uhkaavana lepäsi meren yllä ja kohosi
lähemmäksi. He olivat käyneet ehkä neljännestunnin, ehkä enemmänkin:
silloin huomasivat he, kun tie alkoi yletä, että he olivat väärällä
tiellä. Nyt aikoivat he ensiksi oikaista poikki kankaan oikealle
tielle. Mutta silloin alkoi mereltä käsin uhkaavasti jyrähdellä,
ikäänkuin olisi lukematon joukko jyrhiä laivoja murtanut tietään läpi
jäätyneen teräksisen meren ja raskaasti sysännyt rantaan. Tuuli ja sade
läiskyi ja löi ikäänkuin olisi kuullut raskaiden ja märkien purjeiden
läpättävää hakkaamista.
Silloin ottivat he toisiaan kädestä, ja sanomatta enää sanaakaan,
säikähtäneinä ja pelokkaina, kääntyivät he takaisin kylää kohden,
menivät erästä valoa kohden, joka pilkoitti tien viereltä aivan kylän
edessä. Varpasillaan käyden menivät he pari askelta pienen puutarhan
läpi ja asettuivat seisomaan seinämälle lähelle valoa, ja olivat ihan
hiljaa. Nythän he olivat edes lähellä ihmisiä.
Mutta juuri kun he seisoivat siinä, aukaistiin ikkuna aivan heidän
vieressään, suuri partainen, keski-ikäisen miehen pää pisti näkyviin
ikkunasta, tähysteli taivasta kohden ja sanoi pelokkaasti: "Äiti, äiti!
Katsohan ulos nyt! Koko toinen puoli taivasta on sortunut."
Vanha hyväntahtoinen ääni kuului vastaavan: "Annahan sortua, poikaseni:
sitte kuolevat kaikki varpuset. Mutta katsohan... minusta tuntui, aivan
kuin olisin kuullut jonkun käyvän."
Mies katsahti sivulle. "Tuossa seisoo joku lapsi", sanoi hän. "Ja
tuossa toinen."
Lapset seisoivat paikallaan kuin naulatut.
Vanha nainen aukaisi matalan, tumman oven ja sanoi: "Tulkaa sisään
lapset! Älkää pelätkö mitään, tulkaa sisään!" Ja meni edeltä matalaan
tupaan ja sanoi: "Istukaahan, lapset;" ja pojalleen: "Mene nyt nopeasti
kyökkiin, poikani, katsomaan, onko siellä vielä kahvia... Hän on hieman
omituinen", selitti hän, "varsinkin kun ukkostaa. Sotamiehenä ollessaan
putosi hän hevoseltaan ja paleli eräänä talviyönä puol'kuoliaaksi.
Mutta hän ei tee kenellekään mitään pahaa. Istukaahan nyt, lapset,
älkääkä pelätkö. Jos minä kerron hänelle jotakin, unohtaa hän ukkosen
ja tyyntyy." Sitte kysyi hän heiltä, mistä he tulivat ja minne he
menivät, ja sanoi: "Kun ukkonen on ohitse, tulen minä näyttämään
teille erään oikotien poikki kankaan, silloin olette puolessa tunnissa
Freestedtissä."
Samassa leimahti niin kirkas salama, että koko huone välähti
valoisaksi, ja jyrähteli niin ankarasti, että oli kuin vierähtelisi
suuria vuoria taivaan kantta vastaan... ja taivaan kynttiläkruunut
sälähtivät rikki ja putosivat alas nummikolle, niin että se vavahteli.
Eukko nousi ylös ja meni tarkastamaan ovea ja palasi istumaan taaskin.
Silloin tuli hänen poikansa takaisin kyökistä, liidunvalkeana
kasvoiltaan, ja lankesi kuin hervotonna polvilleen hänen eteensä:
"Äiti", puhui hän, "nyt se putosi kaikki minun päälaelleni... minun
päälakeni on kaikki murskana."
"Lapseni", puheli nainen, ja silitti hänen aikaiseen harmenneita
hiuksiaan, "siinä tapauksessa pitää meidän lääkitä se jollain
kertomuksella, niin että se taas tulee eheäksi ja lujaksi. Kuulkaa
nyt, lapset... Siitä on kauan aikaa sitte... ehkä seitsemänsataa
vuotta jo... ole rauhallinen, poikani, oikein rauhallinen... silloin
ratsasti eräänä päivänä Hampurin piispa tästä meidän akkunamme
ohitse... kuuletko, aivan tuosta akkunamme ohitse... hän oli matkalla
Hilligenleihin... No niin, tuossa mäellä ikkunamme edessä pysäytti
hän lyhyen pyyleän hevosensa ja loi katseensa tuolle aavalle avaralle
lakeudelle edessä, jonka yli vielä siellä täällä harmaat merenaallot
vyöryivät. Ja näki Hilligenlein matalan rantavallin, jolla siellä
täällä harvakseltaan kohosi joku leveä matala olkikatoksinen
rakennus, ja näki rakennuttamansa uuden kirkon seinät jo kohonneen
miehenkorkuisiksi. Mutta se mitä hän näki, ei ilahuttanut hänen
mieltään. Hän oli nuoruusvuosinaan Englannissa ollut uljas uskonsa
esitaistelija; mutta nyt kun hän oli vanhennut, ei hän sietänyt enää
nähdä edessään alkavaa ja epävalmista.
"Jykeässä kivirakennuksessa, jonka pappi puolivalmiin kirkon turviin
oli rakennuttanut itselleen, tapasi hän pöydän katettuna. Ja jauholäjä,
joka vuolahti liinapussista vatiin, oli suurempi, kuin hänen suuri
harmaa päänsä, ja viillos, joka oli tehty ylensuureen sianpäähän,
oli syvä ja perinjuurinen. Silloin istui piispa pöytään, ja söi
valtaavasti; merituuli, jota hän kaiken päivää oli ahminut, oli antanut
hänelle vahvan ruokahalun. Hän aukaisi nahkavyönsä ja söi edelleen,
kuunteli pappeja, jotka kertoivat hänellä laiskasta uppiniskaisesta
kansasta; ja söi yhä.
"Seuraavana aamuna nousi hän ylös, ja valitti että hän oli nukkunut
huonosti, ja että häntä olivat ahdistaneet hirveät ilkeät unet kuin
pahat henget. Hän oli nähnyt olentoja, sanoi hän, joilla oli hirveän
suuret, pyöreät ja valkeat päät, ilman mitään ilmettä kasvoissa. Hän
oli aivan äkämystynyt, ja äkeänä lähti hän kirkkoon.
"Siellä seisoivat nyt kaikki, kolme- tai neljäsataa, miehiä ja naisia,
puolvalmiissa kirkossa, jalkojen alla vaaleankellervää säikkähiekkaa,
yllä ilman vapaa kansi, ja katselivat hartaina harmaata kivipöytää
kohden ja kuuntelivat, mitä tuo pyhä mies lauloi ja puhui vieraalla
kielellään. Se tuntui sangen juhlalliselta ja salaperäiseltä, ja oli
mieleen heille. Sitä paitsi oli tuolla pyhällä miehellä kasvot, jotka
puhuivat voimakkaasta, melkeinpä jyrheästä miehekkyydestä, uljaista
teoista, ja raskaista kaivelevista ajatuksista. Semmoisista miehistä on
näillä main aina pidetty, varsinkin myöskin alttarin ääressä.
"Senjälkeen astui piispa kivipöydän äärestä, ja astui heidän luokseen
ja alkoi kysellä yhdeltä ja toiselta Isämeitää ja Uskontunnustusta.
Vastauksen sai hän harvoin ja piispa äkämystyi taaskin.
"Kun hän siten kysellen eteni kirkkoa, näki hän vasemmallaan kahden
keskitekoisen pilarin välissä nuoren miehen, jolla oli pitkät,
suorat ja vaaleat hiukset, ja tyvenet voimakkaat kasvonpiirteet;
villaisen mekkonsa päällä kantoi hän hylkeennahkaista reppua, joka oli
tehty yhdestä ainoasta kappaleesta. Kun pienikokoinen pappi, joka
asteli piispan jälissä, näki tämän miehen, sopotti hän innokkaasti
latinallaan: _'Hoc est asinus ferocissimus_'.
"Piispa kääntyi ympäri ja oikaisi yrmeästi: '_Hic_!' pitää sinun
sanoa, veli', ja astui miehen luokse ja sanoi: 'Mikäs oli Herramme
Vapahtajan äidin nimi?'"
"Hänen nimensä kuuluu olleen Maria", vastasi tämä suopean leveästi.
"Piispa äkämystyi pahemmin ja kysyi edelleen: 'No, ja entä hänen isänsä
nimi, poikaseni?'
"Mies aavisti, että kysymyksessä piili salajuoni, ja arasteli hieman
vastatessaan. 'Eiköhän tuo ollut Josef vai?' tuumi hän arvellen, 'vai
itsekö Isä Jumala?'
"Piispa tuli yhä vaan pahemmalle tuulelle: 'Meidän Herra Jumalamme se
oli!" sanoi hän... "No, ja mitä oli Maria sitte koko elämänsä ajan?'
"'Hänen vaimonsa', vastasi mies.
"'Pässinpää!' vastasi piispa ilmivimmassa. 'Neitsyenä hän pysyi.'
"Silloin löi toinen vilpittömässä hämmästyksessä kädellään reiteensä.
'Ei ole ikipäivinä mahdollista!' sanoi hän.
"Silloin julmistui piispa, kohotti jykeän kätensä, ja lyödä läimäytti
miestä lujasti korvalle.
"Lyöty oikaisihe suoraksi ja muuttui kalmankalpeaksi ja katseli suoraan
eteensä. Sitte tarttui hän, yhä tuijottaen suoraan eteensä, oikealla
kädellään pilariin, ja murensi kädessään erään kulmakiven -- se on
vielä nähtävänä samalla paikalla -- ja antoi murenat varista kädestään
maahan ja antoi kätensä vaipua, kääntyi sitte ja lähti ulos kirkosta.
"Kolme tuntia asteli hän länttä kohden, ruovikkomajalleen, joka seisoi
pienellä vihervällä mäentörmällä iäti kuohuvan ja taistelevan meren
rannalla, ei puhunut sanaakaan tapahtumasta vaimolleen, mutta ei
leikkinyt pienen poikansakaan kanssa. Illempana, kun alkoi hämärtää,
otti hän kirveensä liedeltä ja lähti liikkeelle ja palasi juoksujalkaa
samaa tietä kuin hän aamustakin oli kulkenut, avaroiden valkeiden
santalakeuksien ylitse ja poikki avaroiden vihannoivien kenttien ja
syvien vesijuopien ylitse ja saapui siten puoliyöstä Hilligenlein
särkälle ja pappilaan... ja pysyi yhä päätöksessään surmata pyhä mies.
"Hän tapasi rakennuksen takaoven lukitsematonna ja hiipi käytävää
myöten toiselle ovelle ja kuuli sen takaa pyhän miehen äänen, joka
kammarissa tuntui puhuvan itsekseen. Silloin kurotti hän kaulaansa ja
kurkisti oven raosta sisään.
"Siellä lepäsi pyhimys polvillaan kuunvalossa pöydän edessä ja rukoili
vieraalla kielellä. Joka lauseen jälkeen oli hän hetken vaiti ja
mietti. Kun hän oli päässyt viidenteen lauseeseen, alkoi hän yht'äkkiä
ajatella ääneen. Hän iski kädellään pöytään ja sanoi kovaan ja äreästi:
'Mikä riivasikin minua lyömään häntä hänen suurelle korvalleen!...
Kaikki on sen eilisen tukevan jauhopuuron ja jykeän sianpään syytä ja
sen kirotun kippuranokan, joka käveli takanani... Hyvä Jumala... ja
Vapahtaja ja Äiti Maria... antakaa minulle minun syntini anteeksi ja
pehmittäkää hänen vimmastunut sydämensä.'
"Mies kirveineen kääntyi ympäri, kohottausi varpailleen ja hiipi
talosta ja juoksi yhtä mittaa yli hietikkojen ja ruohikkojen ja vesien
kotiinsa, huulensa tiukasti yhteen puristettuina ja silmissä hurja
leimu. Hänen vaimonsa odotti häntä ovella; otti kohta hänen kädestään
kirveen ja tunnusteli sormillaan sen terää ja loi silmänsä levottomasti
häneen. Silloin levitti mies kätensä ja huudahti syvään hengähtäen ja
puhjeten rajusti nauramaan: 'Ei mies olekkaan mikään pyhimys... oli
mahanvaivoissa.'
"Vaikka seudulla jo melkein kaikki siihen aikaan tunnustivatkin itsensä
kristityiksi, kummastelivat kaikki sentään suuresti ja paheksuivat,
ett'ei hän surmannut piispaa; niin, vieläpä itse pappikin, joka oli
seudun lapsia, nureksui hänen menettelyään, vaikkapa hän toisaalta
kauhistuksella ajattelikin, että pyhä siis olisi tällä seudulla tullut
saamaan marttyyrikruununsa. Vähän he halveksivatkin koko rannikkomiestä
jonkun aikaa, kunnes hän kerran friesiläisten hyökätessä maahan pääsi
tilaisuuteen osoittamaan, että hänessä asui tulinen uljas rohkeus.
Siitä asti ylistettiin hänessä hänen luonteensa toistakin puolta, sitä
lempeätä mielenmalttia ja oikeudellisuutta, jota hän oli osoittanut
tuona yönä."
Vanha nainen hellitti sylistään poikansa pään, ja tämä nousi syvissä
ajatuksissa, ja ikäänkuin unissa liikkuen ylös ja asettui seisomaan
takan ääreen. Anna Boje oli nukahtanut kertomusta kuullessaan; hänen
päänsä lepäsi tummanruskeaa pöydän pintaa vastaan hänen käsillään;
hänen kauniit vaaleat hiuksensa olivat leveänään pöydällä. Kai Jans oli
laskenut molemmat käsivartensa ristiin pöydälle ja katseli yhä vielä
liikahtamatta tummanharmaine silmineen vanhaan vaimoon edessään.
"Näetkös nyt?" sanoi tämä pojalleen... Tämän ajatukset leikkivät
ikäänkuin lapset hämärissä jossain avarassa talonpoikaistuvassa.
"Mitä nyt siis?" puhui hän syvistä ajatuksistaan. "Eikö siis olekkaan
mitään pyhiä ihmisiä?"
"Ei ole..." vastasi vaimo, ja pudisti päätään, "pyhiä ei ole, ei
ainoatakaan. Ihmisessä on kumpaakin sekaisin, pyhää ja epäpyhää. Pyhiä
ei ole... No, menehän katsomaan nyt, Hans, joko taivas on eheä taas".
Poika astui ikkunan ääreen ja sanoi vilpittömästi hämmästyen: "Tähdet
ovat kaikki paikoillaan taas".
"Senhän arvasin," vastasi vaimo... "Mene nyt kohta viemään nämä lapset
ja saata heidät Goosweegiin. Heräähän tyttöseni, nyt jatkatte matkaa
taas".
Heikkomielinen ohjasi heidät kankaan poikitse. Kankaan reunalla erosi
hän heistä sanaakaan virkkaamatta.
Lapset jatkoivat vaiteliaina matkaansa alas polkua pitkin marskeille ja
tulivat kohta kapealle harmaalle jalkoinpolulle, joka vie Freestedtiin.
Oikealla alkoi jo häämöttää rantavallin jykeä suora ääriviiva. Kun
he tulivat aivan kylän edustalle, tuulimyllyn luo, katsahti Anna
Boje uneliaasti ylös ja säikähti: "Kaikkialla on valoa vielä?" sanoi
hän, "meilläkin?... Mitä se merkitsee?,... Koulusalissakin on valoa
vielä?..." Silloin alkoi hän itkeä ja rupesi juoksemaan.
"Mitä on tapahtunut?" kysyi Kai Jans eräältä mieheltä, joka tuli tietä.
"Opettaja Boje yritti seisauttaa eräät raskaat viljavankkurit", sanoi
mies, "jotka ukkosilman aikana joutuivat liikkeelle rantalaiturilla.
Vankkureilla istui eräs juopunut mies ja eräs lapsi. Mutta hän ei
jaksanut pidättää kuormaa, vaan syöksyi yhdessä sen kanssa veteen. Hän
on juuri saatu ylös."
Anna tunkeutui miesten välitse, jotka märkinä ja mutaisina seisoivat
väliköllä ja koulusalissa ja tuli äitinsä luokse, joka oli murtunut
pöydän ääreen. Piet seisoi suorana isänsä ruumiin ääressä, hänkin oli
kokonaan märkä ja harmaa savesta.
Hella Boje kirkahti ilosta, kun hän näki lapsensa: "Sinä elät toki",
puheli hän. "Sinä elät toki! Sinä!" Ja veti tuon suuren tytön
polvilleen ja suuteli hänen kasvojaan. "Minullahan ovat toki lapseni
kaikki... Missä ovat Heinke ja Hett?"
"Makuuhuoneessa", sanoi Piet varmalla kiinteällä äänellä.
Hans Martens, kunnan esimies sanoi käreällä äänellään: "Hän kuoli
perheeseensä nähden liika aikaiseen. Hyvästi tuhatviisisataa markkaa
on maksanut veloistaan... Tuhat markkaa on maksamatta vielä... Menin
silloin muinoin lähimmäisenä ja naapurina takuuseen hänelle".
Helle Boje oli vaan puoliksi kuunnellut, mitä hän puhui ja aikoi
juuri kysyvästi katsahtaa häneen. Mutta samassa oli Piet Boje
hypähtänyt kunnan esimiehen eteen, seisoi hänen edessään, ja löi
itseään yhtämittaa rintaan ja huusi: "Minä... minä... laitan sen asian
järjestykseen."
"No, no, huima naapurini", sanoi Hans Martens. "Siten ei tuo ollut
tarkoitettu."
"_Siten_ se oli sittenkin tarkoitettu", kirkui Piet. "Minä", sanoi hän
ja alkoi taas takoa rintaansa... "minä laitan sen asian järjestykseen."
Sitte kääntyi hän äitiinsä ja sanoi: "Huoletta vaan, minä olen kanssasi
ja kaukana on vielä perikato."
Helle Boje kierasi käsivartensa hänen polviensa ympärille ja kysyi
taaskin. "Missä ovat Heinke ja Hett?"
"Makuuhuoneessa... tule, mennään sinne. Isää emme kumminkaan enää voi
auttaa."
Kai Jans oli kaula kurossa ja säikähtänein silmin jäänyt seisomaan
oveen. Kun nyt miehet kohottivat lyhtyjään ja tekivät tilaa, ja hän
muuttuneessa valaistuksessa näki epäjärjestyksessä olevan koulusalin ja
kuolleen siinä keskellä jäykkänä ja suorana, kaunis, vielä nuori pää
hervottomasti taappäin taipuneena; ja näki kauniin äidin vääntyneet
kasvonpiirteet ja hänen epäjärjestyksessä olevan pukunsa ja Pietin ja
Annan muuten niin rauhalliset tyvenet kasvot niin muuttuneina, tuskan
kouristamina: käännähti hän ympäri, ikäänkuin olisi joku tarttunut
häneen ja kääntänyt hänet, ja lähti juoksemaan, ja juoksi takaisin,
tietä, juoksi tuolloin tällöin pysähtäen, henkeään tavotellen, ja
juoksi taaskin, kammoissaan ja hämmentyneenä, tuska kurkussaan ja
itkien, ja sieluunsa syöpyi yhä syvemmälle ja syvemmälle tuo lohduton
sekainen kuva, jonka hän äsken oli nähnyt ja mielensä ponnisteli ja
kamppaili raskaissa toivottoman sekaisissa ajatuksissa.
Läpimärkänä hiestä tuli hän aamun lähetessä kotiin. Hän kertoi
katkonaisesti ja sekaantuen äidilleen, mitä oli tapahtunut. Male Jans
lähti kyökkiin ja istui liedelle, ja Kai seisoi hänen edessään. "Se on
kamalaa", sanoi Kai, "kamalaa."
"Niin on", vastasi äiti, "se on kamalaa... mitä tulee nyt hänestä ja
lapsista. Eläke on pieni, ja heillä on vielä velkoja. Piet ei nyt voi
mennä kouluun."
"Se ei ole pahinta siinä", sanoi Kai; "sen kaiken järjestää kyllä Piet;
mutta se muu."
"Mikä muu?" kysyi äiti.
"Äiti!" vastasi poika, "ajattelehan... ell'ei se mies kuormalla olisi
ollut juovuksissa!... Hän tuli pelastetuksi! Mutta opettaja Boje ja
lapsi hukkuivat. Ja ajattele nyt kaikkea sitä puutetta ja vaivaa,
johonka Bojet nyt koko elämän ajakseen joutuvat. Ainoastaan sentähden
että tuo mies oli juonut itsensä juovuksiin! Sehän on kaikki hirveätä
ja hullua."
Äitinsä katsahti häneen. Hänen kasvonsa olivat aivan kalpeat ja
silmissään paloi.
"Siten se nyt on maailmassa", virkkoi äiti sitte.
"Niin... mutta siten ei saa jäädä, usko se... Joskin mummo
Heesedorfissa sanoo, ett'ei ole pyhiä maailmassa... niin niitä pitää
olla; jokaisen ihmisen pitää olla pyhän."
"Sinä joudut nyt työhön, poikaseni;" sanoi äiti tylysti, "sitte selkeät
noista mietiskelyistä."
"Oi, äiti", sanoi hän ja katsahti tuskallisesti häneen, "ell'ei siitä
vaan joskus tule minun turmioni... minä en voi olla ajattelematta; minä
pelkään, että minä vielä ajattelen pääni halki."